Johanna Valkama Itämeren Auri

Johanna Valkama Itämeren Auri

Otava 2016. Kustantajalta. Kiitän kustantajaa.

Johanna Valkama on Nokialla asuva kahden lapsen äiti. Hän työskentelee päätoimisesti markkinoinnin ja viestinnän asiantuntijatehtävissä. 

Rautakauden Pohjolaan sijoittuva Itämeren Auri avaa uuden kirjasarjan, jonka teemoja ovat romantiikka, seikkailu ja salaisuudet. Kirjan aikakausi kiinnostaa minua.  Luin aiemmin keväällä viikinkiaikaan sijoittuvan Taavia Vartian Varastetun vaimon.  Valkaman romanttinen seikkailu vie lukijan viikinkiaikaan (800-1050 jkr) Hämeestä Itämerelle Birkaan ja aina Kaupangiin asti. Tarinan pääosassa ovat luonto, varsinkin kasvit, noituus ja kansanperinne (suomalainen ja skandinaavinen kansanperinne).

Auri laski poronsarvijauheella vahvistetun juomakauhan kiertämään laivassa. Kun se palasi Erikin kohdalle, Auri nappasi kauhan ja mietti tovin. Hän kaivoi hausterakkonsa, pudotti muutaman tipan puiseen lusikkaan ja ojensi lääkkeen miehelle.

Auri on Hämeen parantajien sukua ja hänen haaveensa on tulla Hämeen parhaaksi parantajaksi. Asian sotkee kuitenkin nuori, erittäin komea mies, jonka Auri löytää Suolammen kylän laitamilta huonokuntoisena karhun raatelemana.

Auli on oppinut parantamisen taidot Tieralta. Parannettuaan karhun raateleman muukalaisen Auli pääsee talveksi Hakoisten linnavuorelle selvittämään miksi hän haluaa tulla. Parantajan kohtalo Hämeessä ei ole vaimon rooli, vaan naimaton yksineläjä. Tuntematon muukalainen saa kuitenkin Aulin sydämen väpättämään oudosti…

Jos poltat tätä pirtissä, karkottaa se savullaan myös hengen elävistä: meripihkan sekaan on jauhettu myrkkykatkoa. Yrttiä, joka saa lihakset lamaantumaan ja hengityksen pysähtymään. Saatat itsekin tunnistaa sen. Kasvin haju tuo mieleen eläimen virtsan.

Kevään tullen Auli palaa Suolammen laitamille. Isoäiti Tiera menehtyy ja Aulille paljastuu, että hänet on myyty komealle nuorukaiselle, Haakonille.  Auri joutuu hautamaan parantajauransa ja lähtee  vasten tahtoaan Itämerelle Kaupangiin, missä paljastuu, että Haakon on viikinkikuningas Kaunotukan poika, soturi ja raakalainen. 

Tarina on täynnä seikkailuja ja juonenkäänteitä. Valkama yhdistää uskontoa, historiaa, maantiedettä, mytologiaa, kansanperinnettä, kansanlääkintää, kasvitiedettä ym. Kalevalan lainaukset ovat osuvia, mutta mietin hieman kasvilääkinnän lähdeaineistoa.  Kasvilääkintään löytyy luotettaviaja tärkeitä lähteitä ilman huuhaan uskomushoitoja. Esimerkiksi seuraavan lainaukset kasvit eivät kohtaa toisiaan suoluonnon syksyssä aarreaittana: valkoisia suopursuja, punertuneita juolukanvarpuja ja keltaisia suomuuraimia ja saramätäs on sanana selkeä ilman heinää:

Suon väreissä vaihtelivat ruskean eri sävyt, oranssi, punainen ja vihreä. Sieltä täältä pisti esiin Valkoisia suopursuja, punertuneita juolukanvarpuja ja keltaisia suomuuraimia. Mustia suonsilmäkkeitä reunustivat tuuheat saraheinämättäät ja pehmeä rahkasammal. Suo oli todellinen aarreaitta syksyn tullen.

Tarinaan on saatu mahtumaan hyvin paljon historiaa ja tässä yksi mielenkiintoinen lainaus:

- Mitä tuossa häkissä on?

Kun mies kyykistyi lähemmäs Aurin osoittamaa häkkiä, hän seurasi perässä. Yllättäen Auri erotti kiiluvat silmät, jotka tuijottivat häntä pimennosta. Erik otti maasta kepin ja tökki sillä eläintä.

-  Kauppias vakuutti minulle, että tämä eläin pitää tuholaiset loitolla ruuista.

Häkin sisältä kuului sähinää ja Auri näki, kuinka pieni eläin huitaisi keppiä.

- Onko se kärppä? Mutta eiväthän ne viihdy ihmisten luona.

Mies pyöritti päätään ja tökki ajastuksissaan yhä vihaisemmin ääntelevää eläintä.

- Ei. Tämä eläin on tuotu etelästä ja kauppias kutsui sitä katiksi.

…

Kun loputkin jäljelle jääneestä paistista olivat päätyneet pienen metsänhengen uhriksi, Auri oli päättänyt antaa sille nimen Kipinätär ja kutsua eläintä kissaksi.

Itämeren Auri on lupaava aloitus ja luen varmaan jatkonkin. Mennyt aika, ihmisten arki ja voimalliset kasvit sekä taianomainen luonto tarjoavat valtavan varannon, josta ammentaa tarinaa. Olen lukenut joitakin saman aihepiirin kirjoja, mutta tästä pidän eniten.

Päivi Alasalmi Pajulinnun huuto

Sitten, varovasti, kuin pienen tauon jälkeen kuulin, kuinka joki alkoi taas soida. Kuulin pajulinnun kysyvän kuin lupaa, ennen kuin se aloitti surumielisen laulunsa Kaukomielen ja hänen sukunsa muistolle. Musta perhonen lepatti silmieni ohitse. Se ei pysähtynyt tälle aukiolle. Täällä oli aivan liikaa kuolemaa.

Päivi Alasalmi Pajulinnun huuto

Luin aiemmin Päivi Alasalmen teoksen Joenjoen laulu (2013), jossa on kolme erillistä kertomusta. Kertomukset ajoittuvat eri vuosisadoille ja pidin ensimmäisestä kertomuksesta eniten ja totesin, että olisin lukenut sitä kirjan verran. Sainkin vinkin, että Soruian tarina jatkuu Pajulinnun huudossa, joten päätin lukea myös sen. Viihdyin erinomaisesti Joenjoen laulun parissa. Alasalmen kerronnassa on paljon samaa miljöötä ja ajankuvaa kuin Paula Havasteen kirjoissa (Kymmenen onnen Anna ja Tuulen vihat). Mietin tartuttiko Kazuo Ishiguro minuun selittelyn makua, kun yhä edelleen sanon, että en pidä historiallisista romaaneista tarkoittaen, että en halua lukea  kotimaista kartanoromantiikkaa. 

Joenjoen laulun tarinan miljöönä on 1525-luvun saamelaiskylä Aanaarissa Joenjoen suulla. Kirjan minäkertojana on jälleen päällikön tytär Soruia, joka elämää värittää edellisen kirjan häpeällinen tapahtuma.

Kun pääsimme kotiin Aanaariin, Uddasin siitaan, vein poikani isälle ja äidille nähtäväksi. Oli syntynyt uusi Uddas, Uddasin-Moruk, kuten isänikin oli nimeltään. Sisareni Toijâ itki ilosta, kun näki meidät taas, ja niin itkin minäkin.

Soruia on aviossa Matten kanssa, mutta Soruian pieni poika Moruk on vieraalla verellä merkitty. Matte otti tahritun Soruian omakseen, sillä hän oli itsekin tullut Oggen hylkäämäksi. Kukaan muu ei olisi heitä huolinut. Ogge oli jättänyt Matten, koska he eivät saaneet lasta yrityksistä huolimatta. 

Minä ja Matte olimme samaa kansaa, samaa sukua, samaa verta, ja yhtä luonnon kanssa. Meidät voitaisiin surmata, mutta henkeämme ei voitaisi viedä täältä pois. Kun me kuolisimme, henkemme jäisi yhä vaeltamaan tänne kuten joutsenten henki.

Pirkkalainen Kaukomieli palaa miehineen saamelaisten kylään turkisten ja kullan himon vallassa takaisin. Kaukomielellä on mukana myös poikansa Tornia. Tornialta Soruia saa kuulla heidän asuvan Tornion pitäjässä Kukkolankoskella ison lohikosken ääressä.

 Joukkion mukana saapuu myös Pirkkalaisten munkki Tuomas, joka kastaa väkipakolla pakanoita kristinuskoon Hiesuksen voimalla. Saamelaisilla on oma vahva uskonsa, jossa noitarumpu ja uhraaminen ovat keskeistä. Soruia omaa näkijän kyvyt ja saa etiäisiä. Syntymän jumala Sarakan seita oli Joenjoen niemessä toisella puolella jokea, jolle uhrattiin ja jolta odotettiin myötämielisyytä. Tarinassa on taikuutta ja hurjaa symboliikkaa, kuinka käy Kaukomielen tuomalle punaisen kankaalle, josta jokainen nainen hamuaa palasta.

Minulle tuli tunne, että vaikka me nyt, juuri tällä ohikiitävällä hetkellä, omistimme kaiken tämän, me jättäisimme tämän muille. Me olimme yhtä koko maailmankaikkeuden kanssa, niin ylisen kuin alisenkin, eikä meidän henkeämme voisi kukaan ottaa meiltä koskaan pois.

Mutta kuolleen joutsenen henki halusi mennä meihin ja kiittää kauneimmalla lahjalla sen puolison ja poikasten elämän säästämisestä. Me toteutimme sen hädässä huudetun pyynnön, ja se toteutti meidän hartaimman toivomuksemme. Sen, jota emme olleet tohtineet edes lausua ääneen.

Ilahduin Joenjoen laulun ensimmäisen tarinan jatkumisesta. Alussa kerroin, että olisin halunnut lukea kirjan verran ensimmäistä tarinaa. Kirjasta olisi syntynyt ehjempi kokonaisuus, jos Soruian tarina olisi ollut yhdessä kirjassa alusta loppuun tai kenties jatkoon. Pajulinnun huuto on julman kaunis tarina. Alasalmen kuvaus on elävää ja uskottavaa. Erityisesti Alasalmen luontokuvaus ja luonnon kiertokulussa eläminen viehättivät minua.

Blogeissa toisaalla:  Tuijata ja Kirjapolkuni

Osallistun Kansojen juurilla -lukuhaasteeseen tällä kirjalla. 

Tietokirjojen viikko Ympäristömytologia

Päätin pitää tietokirjaviikon 27.5.–31.5. välisenä aikana. Joitakin kirjoja olen lukenut kuukausia joitakin muutaman tunnin.  Joitakin olen lukenut lähdeaineistona, tehnyt muistiinpanoja, ahkeroinut kuin tenttiin lukien koko päivän tai päivien ajan. Joidenkin kirjojen aiheet ovat omaa alaani, joista tiedän ja tunnen asiasisällön erittäin hyvin, mutta joissakin mennään paljon vieraammille alueille. Pääsääntöisesti liikutaan keskiajassa, muinaisuskossa, sienissä, puutarhoissa ja villiyrteissä. Toivon saavani erilaisia kirjoja esille. Lähde mukaan ennakkoluulottomasti. Pidän vielä toisenkin tietokirjaviikon lähiaikoina. Solutan toki romskuja väliin kevennykseksi.

Joidenkin aihepiirien kirjojen ylitarjontaa saatan ihmetellä, että eikö keksitä mitään uutta? Joskus tuntuu, että samat tekstit samojen tekijöiden teksteissä muokataan eri järjestykseen uuden nimen alle. Olen eniten rutissut tänä keväänä puutarhakirjoista tai paremminkin niiden puutteesta. Docendo on tarjonnut aiheeseen kuitenkin hyvän panostuksen. Esiteltävän sienikirjan sain / pyysin niin myöhään viime syksyllä, että sen esittely ei olisi tuonut kirjaa tarpeeksi esille, joten jätin sen sovinnolla tulevaan kauteen.

Tietokirjaviikkoni avaa:

Ympäristömytologia

Seppo Knuuttila & Ulla Piela (toim.) Ympäristömytologia

Kalevalaseuran vuosikirja 93.

SKS 2014. Kustantajalta. Arvostelukappale.

Huom. Olen käyttänyt omia kuviani tekstin kuvituksessa.

Kaikille ympäristömyyttien tulkinta- ja selitystavoille on yhteistä siis se, että ne olettavat myyttien välittämän informaation sekä niiden taustalla olevat tosiasiat aistimellisiksi, silmin nähdyiksi tai korvin kuulluiksi. 

Aiemmin olen lukenut aihepiirin kirjoista muun muassa: Unto Harvan Suomalainen muinaisusko, Iivar Kemppisen Suomalainen mytologia, Martti Haavion Suomalaisen mytologian, Juha Pentikäinen Samaanit - Pohjoisten kansojen elämäntaistelu, Katja Hyry, Antti Pentikäinen & Juha Pentikäinen Lumen ja valon kansa sekä Anna-Leena Siikalan Suomalainen shamanismi sekä Risto Pulkkisen Suomalainen kansanusko Samaaneista saunatonttuihin. Olen työstänyt aihetta elävän kulttuuriperinnön kautta rakennetussa kulttuuriympäristössä.


Ympäristömytologian käsite ei ole selvä. Ympäristö terminä on lähes yhtä monimerkityksellinen kuin sana kulttuuri. Mytologia käsittelee maailman synnyn ja olemassaolon peruskysymyksiä. Ympäristömytologiaa tarkastellaan 25 kirjoittajan voimin suullisen perinteen, uskomusten, esineiden, eläinten, tapahtumien, tuoksujen, kuvataiteen ja arkkitehtuurin keinoin. Keväällä 2013 Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa järjestettiin ympäristömytologiaa käsittelevä yleisöluentosarja, jossa osa tämän kirjan kirjoittajista luennoi, Ympäristömytologia kokoaa yhteen kulttuurin- ja taiteentutkimuksen tapoja tulkita ja lähestyä ympäristöä.

Ympäristömytologian artikkelikokoelma sisältää neljä osiota, joista ensimmäisessä, Myytit rajoina, rajoilla, rajoissa, tarkastellaan mm. ihmistä luontona ja päinvastoin, tuonpuoleista sekä myyttisiä maisemia ja uskomuksellisia ympäristöjä.  Yrjö Sepänmaa tarkastelee osiossaan Ihminen luontona, luonto ihmisenä. Mitä jälkiä jätämme, mitä jälkiä elämä jättää meihin? Lotte Tarkka määrittelee Luontoa, tuonpuoleista ja resurssien rajoja.

Toisessa osiossa, Nähdyt myytit, keskitytään vuoriin, loitsujen outoon metsämaisemaan, luontoon suomensukuisessa perinteessä, kalliotaiteeseen, jäähän sekä tuoksuihin. Henni Ilomäki selvittää Loitsujen metsämaisemaa. Metsä oli maalla asuvan suomalaisen lähiympäristö vielä 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Se oli karjan laidun, kaskimaa, rakennus- ja tarvekalujen raaka-ainevarasto. Metsä oli marjojen, sienten ja lääkeyrttien varasto ja pyyntimaasto. Tässä osiossa tarkastellaan myyttisten maailmojen hahmottumista aistimellisesti ja miten ne sanallistuvat suullisessa perinteessä ja miten niitä on visualisoitu kalliotaiteessa. Risto Pulkkinen keskittyy artikkelissaan pohjoisen luonnonympäristöön, tunturin ja metsän polarisoituvaan personoitumiseen. Eija Timonen tuo esiin jään luovan työn materiaalina ja mytologisten tulkintojen kohteena. Talvi ja lumi ovat olleet laajasti edustettuna maalausten aiheena (Gallen-Kallela, Pekka Halonen, Juho Rissanen, Reidar Särestöniemi). Virpi Kaukio johdattaa tuoksujen maisemaan kysyen millaisia tuoksumuistoja tulevaisuudessa oikein haluamme?

                                           Kalliomaalaus Kolmiköytisienvuori Ruokolahti

 Kolmannessa osiossa, Käsitykset, aistimukset, kokemukset, keskitytään myyttien ympäristökäsityksiin.  Kirsi Laurén pohtii myyttejä ympäristökäsitysten muokkaajina ja Paulaharjun merkitystä perinteenkerääjänä ja kirjailijana. Paulaharjun kiinnostuksen kohteena oli myös kirkkojen kupeessa sijainneiden hautausmaiden ympäristöt, jotka näyttäytyivät erityisinä kulttuurin ja luonnon sekä elävien ja kuolleiden Kohtaamispaikkoina. Hautausmaiden supranormaalit olennot huolehtivat rajanvedosta eläville ka kuolleille kuuluvan ympäristön välillä. Näitä uskomusolentoja kutsuttiin mm. kirkonväeksi. Luin viime vuonna Kaarina Kosken julkaisun Kuoleman voimat. Kirkonväki suomalaisessa kertomusperinteessä (SKS 2011). Tämä hautausmaiden osio oli minua lähimpänä omaa aihettani tässä kirjassa, sillä olen lukenut paljon kuoleman kulttuurista ja käynyt läpi sen  valtavaa bibliografiaa. Hanna Snellman & Anna Kajander kertovat aiheesta Kävely Lappiin -otsakkeen alla tukkijätkäperinteestä ja metsä- ja uittotyöntekijöiden muistiaineistosta. Eerika Koskinen-Koivisto pohtii Elsa Koskisen henkilökohtaista mytologiaa.

 Lempäälän Pyhän Birgitan kirkko

Taija Kaarlenkaski valottaa Lehmää luonnon ja kulttuurin rajalla eli karjanhoidon eläin- ja ympäristösuhteita 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Suomessa. Ajanjaksoa leimasi voimallisesti perinteisten, sukupolvelta toiselle siirtyneiden karjanhoitotapojen ja uusien, esimerkiksi maamiesseurojen ja maatalouskoulujen levittämien oppien rinnakkaiselo. Vaikka taikuus oli osa arkielämää, sitä ei ole useinkaan tarkasteltu osana elinkeinojen käytäntöjä, vaan kansanusko ja siihen liittyvä suullinen perinne on rajattu omaksi alueekseen.  … Metsälaidunnuksen merkitys näkyy myös Karjataikoja-kokoelmassa: sen ensimmäisessä osasta reilu kolmannes käsittelee lehmien keväistä uloslaskua tai sitä valmistelevia toimenpiteitä.

Neljännessä osiossa, Myyttien soveltamisesta, mietitään hyödyllistä kauneutta, pääkaupunkiseudun lähiöitä, maailmanlopun mytologiaa, susikonfliktia ja mennään kohti pimeyttä. Myyttien käyttö ja soveltaminen mitä erilaisimmissa konteksteissa on vaikuttava osa niiden merkitystä niin menneisyydessä kuin nykyisyydessäkin. Jani Närhi tuo esiin, että myyttien merkitys ja tulkinnat ovat eri aikakausina vaihdelleet, mutta ne ovat edelleen keskeisimpiä tapoja esittää, mitä ihmiselle uskotaan tapahtuvan hänen kuolemansa jälkeen.

Kirsi Saarikangas luotaa näkemyksen kohti nykyaikaa aiheessa Lähiötilan kerroksia ja vyöhykkeitä. Miten rakennukset ja ympäristöt näkyvät pääkaupunkiseudun 1950- ja 1970-lukujen lähiöissä. Metsäisen luonnon ja uusien rakennusten yhdistelmästä tuli 1950-luvulta 1970-luvulle jatkuneen laajan lähiörakentamisen ja maalta kaupunkeihin suuntautuneen muuton myötä kaupunkimaiseman leimallinen piirre ja monien Suomessa asuvien perusmaisema. Kaikille yhteiskuntaluokille haluttiin taata mahdollisuus luonnonläheiseen asumiseen ja nykyaikaiseen perheasuntoon. Saarikangas lähestyy ympäristöä ja luontoa kysyen, mikä paikka luonnolla on kaupungissa ja mikä on kaupunki?

Ari Aukusti Lehtinen tarkastelee osiossaan Arktisen pohjoisen ja maailmanlopun mytologiaa. Hän tuo esiin, että maailmankuvallinen muutos on ollut perusteellinen. Vanhan maailman äärimmäinen reuna, tuonpuoleisen portti, on nyt maailmantalouden uusi akseli, jonka takia Lehtinen jäsentää ”uuden pohjoisen” uhkakuvia, jotka ovat rakentuneet  Arktiksen valloituksen kritiikissä.  Kyse on siitä osasta pohjoisen modernia historiaa, joka palauttaa äärimmäisen pohjoisen lopullisuuteen viittaavat uhkakuvat uudelleen keskeiseen selitysasemaan, nyt hälytyskellon ominaisuudessa. Arktis on ikään kuin hälytyskello.

 Juha Hiidenpää ottaa esiin Susikonfliktin eli Susikonflikti ihmisen ja luonnon myyttisenä erottajana.  Susikonfliktia on sanottu ratkaisemattomaksi. Tässä tekstissä pohdin, miksi näin on ja onko umpikujasta mahdollista päästä ylös. Susien, niiden reviirien, reviirillä elävien ihmisten ja riistahallinnon suhde on ongelmallinen, eikä helppoja ratkaisuja ole olemassa.

Ympäristömytologia on laaja-alainen artikkelikokoelma, jossa tarkastellaan ympäristömytologian erilaisia tulkinta- ja lähestymistapoja sekä tutkimusmalleja. Aihe on erittäin mielenkiintoinen. Kirjan ulkoasu on hyvin tiivis, hieman väljempi esitys olisi tehnyt siitä myös lukijaystävällisemmän. Tällaisena teoksen omaksuminen vaatii melko vankkaakin pohjatietoa, eikä tämä kirja ole muutaman illan tai edes muutaman päivän lukukirja.

Seppo Knuuttila & Ulla Piela (toim.) Ympäristömytologia

Kalevalaseuran vuosikirja 93.

SKS 2014. Kustantajalta. Arvostelukappale.

Kirja on luettu myös Lukupinossa.