José Saramago Oikukas kuolema

Saramago on itse luonnehtinut Oikukasta kuolemaa jatkoksi teokselle Kertomus näkevistä.
Olen jokseenkin tottunut Saramagon tyyliin, joten kirjailijan tyyli rikkoa kieliopin sääntöjä ei haittaa minua. Enemmän minua haittaa tekstin hahmottaminen, kun repliikkiviivoja ei ole. Pilkun jälkeiset isot kirjaimet kismittävät. Koen lukijana, että en saa rytmiä tauoista. Lause saattaa kestää sivun. Kyse on enemmän lukemisen sujuvuudesta.

Oikukas kuolema on yhteiskunnallinen satiiri, jossa on mukana hilpeyttä, vaikka lukijaa viedäänkin kuoleman kulttuurissa. Tarinan ymmärtäminen mahdollistuu kuoleman kontekstin kautta, että tunnemme tietyt käsitteet kollektiivisista kertomuksista, saduista, uskomuksista ja kansanperinteestä. Meillä on jonkinlainen käsitys kuoleman hahmoista ja apureiden symboliikasta.

Tarinan päähenkilö on tuoni. Pienellä alkukirjaimella. Kertomus alkaa uudenvuodenpäivästä, kun eräässä kuningaskunnassa yksikään ihminen ei kuole. Ajankohtakin on uskomaton, että kuolemia ei tapahtuisi, kun ihmiset juhlivat, käyttävät liikaa alkoholia, lähtevät maanteillä kilpasille, selviävät hurjista kolareista, mutta kuolonsanomia ei vain kerry. Kuolemattomuus ei ole vain iloinen asia, sillä ajan mittaan se aiheuttaa ongelmia. Sairaalat ja hoitokodit täyttyvät. Kuolemattomuus rajoittuu vain tähän maahan, jota ei nimetä. Kuolemaisillaan olevia aletaan kuljettaa maan rajojen ulkopuolelle, jotta kuolemaisillaan olevat saisivat ikilevon. Tilanne aiheuttaa myös yhteiskunnallisia ongelmia, kun terveydenhuollon väki, hautausalan toimijat ja eri uskontokunnat listaavat omat ongelmansa. Hautaustoimistojen edustajat vaativat, että hallitus määrää pakolliseksi luonnollisella tai tapaturmaisella tavalla kuolleiden kotieläinten hautauksen tai tuhkauksen ja huomioivat myös  toimialan vaatimat  rakennemuutokset sekä uuden know-how'n osaamisen. Onhan eri asia haudata ihminen kuin saattaa viimeiseen leposijaan kanarialintu, kissa, sirkusnorsu tai kylpyhuoneen krokotiili.

Seuraavana päivänä ei kukaan kuollut. Sellainen elämän normeja perin pohjin rikkova seikka herätti ihmismielissä tavatonta hämmennystä, mikä oli toki joka suhteessa asiaankuuluva seuraus, muistettakoon ettei maailmanhistorian neljästäkymmenestä niteestä ollut löydettävissä, miltään ajalta tietoa tämänkaltaisesta ilmiöstä, ei minkäänlaista esimerkkitapausta, että olisi kulunut kokonainen vuorokausi,  kaikki päivään ja yöhön, aamuun ja iltaan jakautuneet kaksikymmentäneljä rikassisältöistä tuntia, joiden mittaan ei olisi sattunut ainoatakaan sairauden aiheuttamaa kuolemantapausta, hengen vaatinutta kaatumista, onnistunutta itsemurhaa tai mitään vastaavaa, lyhyesti  sanoen yhtään mitään.

Kuolemalla eli tuonilla on naisen hahmo, siis ihmiskunnan tuonilla. Kotvan kuluttua hän muuttaa systeemiään siten, että kuoleminen käynnistyy uudelleen. Jokainen kuoleva saa viikkoa aikaisemmin kirjeitse tiedon tulevasta kuolemastaan, jotta kuoleva osaa valmistautua lähtöönsä. Violetti kirjekuori alkaa luoda kammoa. Tuoni joutuu ongelmiin tässäkin tilanteessa, kun yksi kirje palautuu. Tuoni haluaa selvittää, millainen ihminen hänen voimaansa vastustava olento on.  Tämän sellistin oli pitänyt kuolla nuorena, koska niin oli määrätty. Hänen oli tarkoitus kuolla vain neljäkymmentäyhdeksänkesäisenä, mutta tämäpä vain oli kehdannut täyttää viisikymmentä. Hän oli häpäissyt siten kohtaloa, päiviemme määrää, horoskooppia, sallimusta ja kaikkia muita mahteja.

Kirjaa lukiessa ei jaksa uskoa, että loppua kohden vaihdetaankin satiirista rakkauskertomukseen. Tuoni rakastuu koiransa kanssa elävään sellistiin, joka harjoittelee  Johann Sebastian Bachin soolosellosarjoja. Tuoni istuu aitiossa kuuntelemassa, juttelee miehen kanssa, seuraa tätä miehen kodissa, valvoo miehen unta, sillä tuoni ei nuku koskaan.

Oikukas kuolema on erinomainen,  mustaa huumoria hyödyntävä teos. Sen voi nähdä kuvaavan nykyaikaakin, kun ihmiset voivat paremmin, toipuvat sairauksista ja elävät yhä vanhemmiksi. Saramago kirjoittaa erittäin hyvin ja hänen inhimillinen elämänkatsomuksensa ihastuttaa. Taitavasti Saramago vie lukijan mielikuvituksen rajoille ilman, että tarina lässähtäisi absurdisuuteen.

Hän meni keittiöön, sytytti tulitikun, vaatimattoman tulitikun, vaikka olisi voinut tuhota paperin pelkällä katseellaan ja muuttaa sen tuskin näkyväksi tomuksi, vaikka olisi voinut sytyttää sen sormiensa kosketuksella, mutta silti aivan tavallinen arkinen tulitikku poltti poroksi tuonen kirjeen, jonka vain tuoni itse voi tuhota. Siitä ei jäänyt tuhkaa. Tuoni meni takasin sänkyyn, sulki miehen syliinsä ja käsittämättä mitä hänelle oikein tapahtui, hänelle joka ei koskaan nukkunut, tunsi kuinka uni sai hellästi hänen silmäluomensa painumaan kiinni. Seuraavana päivänä ei kukaan kuollut.

José Saramago Oikukas kuolema

 As intermitências da morte 2005

Suomentaja Erkki Kirjalainen
Tammi 2008. Keltainen kirjasto. Kotikirjasto

John Irving Leski vuoden verran

Edellisessä tekstissä kirjoitin tuovani vähitellen Michael Cunninghamin kirjat blogiini. Tarkoitukseni on tuoda myös Ian McEwanin ja John Irvingin suomennettu tuotanto. Olen lukenut pääosin tämän kevään uutuudet, jotka sain.

A Widow for One Year ilmestyi vuonna 1998 Kristiina Rikmanin suomentamana. En pidä tästä kirjasta yhtä paljon kuin kirjoista Kaikki isäni hotellit, Owen Meany, Oman elämänsä sankari tai Garpin maailma. Olen ostanut Irvingin kirjat uutuuksina, joten historiani on pitkä hänen kanssaan, vaikka en hankkinutkaan kirjoja itselleni, niin sain ne myöhemmin oman kirjastooni. Tästä kirjasta on tehty elokuva mitäänsanomattomalla nimellä Oven takana (The Door in the Floor, 2004). Se on Tod Williamsin käsikirjoittama ja ohjaama. Pääosissa ovat Kim Basinger ja Jeff Bridges. Mainitsen, koska näyttelijät eivät ole minulle yhdentekeviä. Toisaalta on väärin sanoa, että elokuva pohjautuu kirjaan, koska se käsittää vain kirjan alun sivulle 205 asti eli Long Islandin osuuden. Ja voi, minä pidän kirjan muusta osasta niin paljon enemmän.

Leski vuoden verran on hyvin monikerroksellinen romaani. Kirja on myös eroottinen tarina, rakkaustarina ja tarina uskollisuudesta. Kirjan teemoina ovat lapsuus, muistot, menetykset, rakastaminen, parisuhde, seksuaalisuus, vanheneminen. Kirjan keskeiset henkilöt ovat Ted, Marion ja Ruth Cole sekä Eddie O’Hare. Tarinan alussa juuri kuusitoista täyttänyt Edward O’Hare pestataan tutun kaupalla lastenkirjailija Ted Colen perheeseen kesätöihin. Eddie on tietoinen perhettä kohdanneesta tragediasta, jossa he menettivät suunnilleen Eddien ikäiset poikansa Thomasin ja Timothyn. Ted ja Marion ovat kulkemassa erilleen. Ted hallitsi elämän nautiskelun naisten kanssa. Marion ei puolestaan toipunut menetyksistä.

Leski vuoden verran on Ruthin tarina. Ruthin tarinaa kuvataan kolmessa jaksossa eri ikäkausina. Ensimmäisen kerran tapaamme hänet Long Islandilla kesällä 1958, jolloin hän on vasta nelivuotias pikkutyttö. Tähän kesään liittyy Eddien kesätyö. Eddie on tuiki tarpeellinen Tedille autonkuljettajana, koska tämä itse on harvoin ajokunnossa. Eddiellä on haave kirjailijan urasta ja uskoo pestin vauhdittavan uran alkua. Toisessa vaiheessa syksyllä 1990 Ruth on yhä 36-vuotiaana naimaton. Kolmannessa osuudessa eli päätösjaksossa tarina sijoittuu syksyyn 1995 Ruth Colen ollessa 41-vuotias leskeksi jäänyt kirjailija. Ruthin elämä tarjoaa häitä kaksin verroin, ensimmäisissä häissä Eddie luovutti morsiamen ja jälkimmäisissä Eduardo luovutti morsiamen ja Eddie oli Harryn bestman ja Hannah toistamiseen Ruthin morsiusneito. Ruthin osalta tarina on naiskirjailijasta ja hänen elämästään, yksityisestä ja julkisesta, rikoksesta, todistajan etsinnästä, kirjoittamisesta, rakkaudesta, erosta ja uudesta onnesta. Irvingin romaani on siitä erityinen, että sen päähenkilönä on nainen. Ruthin ura kuljettaa häntä Eurooppaan kirjaesittelyihin, Amsterdamiin muutamaankin otteeseen.

Leski vuoden verran on paikoin traaginen, paikoin hulvattoman hauska, rietas ja eroottinen. Elämän arvaamaton kulku, menetyksistä toipuminen ja vanheneminen ovat keskiössä. Olen kertonut kirjan ääriviivat, jotka lukija saisi tietää takakannesta ja lieveteksteistä. Tämä kirja on niin loppuun puitu blogeissa, joten en paneudu juoneen tarkemmin. Ja sinun ei pidä jatkaa tekstini lukemista loppuun, jos et halua tietää lopusta.

 Kirjan lopusta minä kirjoitan

Ylipäänsä tuon tämän kirjan blogiini lopun takia. En tiedä, onko monenkaan kirja loppu näin voimallinen. Liikutun ani harvoin kirjaa lukiessa, mutta tämän loppu on koskettava.

Loppu ei ole vain Ruthin. Ted on poissa, omin tahdoin lähteneenä, lopullisesti. Tarinaan mahtuu läsnäoloja ja poissaoloja. Joskus on pakko olla poissa, koska se on helpompaa. Ja yhteydenotto on aina vain vaikeampaa ajan kerrostuessa väliin. Tämä on naisen ja miehen tarina sekä kohtaamisten tarina tyttären ja äidin ja tyttärenpojan ja isoäidin osalta. Eddie ei ole pystynyt rakastamaan Ruthia edes korvikkeena.

Olen lukenut kirjan ja nähnyt elokuvan, joten alku hahmottuu minulle myös kuvin, mutta hulluinta on, että tämän kirjan loppu hahmottuu minulle kuvina alkua voimakkaimmin, vaikka sen olen vain lukenut. Oikeastaan haluan tuoda lopun lainaukset tekstin sijaan luettavaksi.

Eddie odotti viimeisen junan menemistä ennen nukkumaan paneutumista. Luoteistuuli toi selvästi talven tullessaan. Kylmä tuuli puhalsi Maple Lanea läikittävien lämpimien lätäköiden yli. Joku nainen lähestyi sumusta. Nainen veti perässään pyörällistä matkalaukkua, joita näkee varsinkin lentokentillä. Pitkässä sumussa nainen näytti iättömältä.

Tietämättä näkikö nainen häntä pimeässä kuistilla, ja haluamatta pelästyttää häntä Eddie sanoi : Anteeksi. voinko auttaa?”

Hei Eddie”, sanoi Marion. ”Kyllä, sinä voit varmasti auttaa. Minä olen miettinyt ikuisuudelta tuntuvan ajan, miten kovasti haluaisin sinun auttavan minua.”

Mistä ihmiset puhuvat kolmenkymmenenseitsemän vuoden jälkeen?

Marion oli saanut tietää talon myymisestä, ja se sai hänet paikalle Torontosta asti, eikä hän ollut unohtanut myöskään Eddietä. Loppu käsittää kirjan viimeisiä sivuja. Ruth on paikalla Harryn ja Grahamin kanssa. Graham kohtaa isoäitinsä, ja sellaista hänellä ei ole ollut kuin kirjoissa. Eddie on löytänyt kotitalolle ostajan tai paremminkin riittävän rahoitusjärjestelmän, sillä hänen omat varat eivät olleet riittävät. Kolmenkymmenenseitsemän vuoden odotus oli nyt ohi. Eddie on viisikymmentäkolmevuotias ja Marion on seitsemänkymmentäkuusivuotias.

Nyt hänen oli uskottava, että Marion oli palannut hänen luokseen heti kun oli voinut.

Kaksitoista yli kuuden junan jälkeen he rakastelivat hyvin valrovasti ja nukkuivat taas sikeästi kunnes itäänpäin menevä juna toivotti heille aurinkoista, kylmää, kirkasta hyvää aamua kello 10.21.

John Irving Leski vuoden verran
Tammi 1998. Kotikirjasto.

Michael Cunningham Tunnit

Michael Cunningham (s. 1952) on yksi Yhdysvaltojen merkittävimmistä nykykirjailijoista. Kirjailijana hän teki läpimurtonsa juuri tällä Pulitzer-palkitulla romaanillaan Tunnit. Alkuperäisteos on The Hours. Kirjan on suomentanut Marja Alopaeus.

Selasin blogiani hämmentyneenä ja tulin lopputulokseen, jonka takia naputan tätä tekstiäni eli minun oli uskottava, että en ole tehnyt tätä. Yritän saada käsintehdyistä muistiinpanoistani selvää. Olen lukenut kirjan useamman kerran niin suomeksi kuin englanniksi, mutta eihän se muutu enää miksikään elokuvan nähtyäni. Kirjaakin lukiessa Meryl Streep valitsee kukkia, kulkee huoneissa, puhuu Richardin kanssa. Julianne Moore on ikävystynyt kotiäiti Laura Brown, joka leipoo kakkuja. Nicole Kidman on hauras kirjailija Virginia Woolfina, joka taistelee hauraan mielen ja päänsärkyjen kanssa. Eikä minkään tarvitsekaan muuttua. Meryl Streep on ollut suosikkinäyttelijäni Ranskalaisen luutnantin naisesta lähtien.

Jo prologi alkaa kuvauksesta kertoen, missä mennään: Hän on jättänyt kirjeen Leonardille ja toisen Vanessalle. Hän kävelee määrätietoisesti kohti jokea, on varma aikeestaan, mutta jopa nyt hänen ajatuksensa harhautuvat, kun hän näkee kumpuilevan maan, kirkon ja pienen valkoisena hohtavan, hieman rikinkeltaiselta vivahtavan lammaskatraan laiduntavan tummenevan taivaan alla.

 Tunnit on yhdenpäivänromaani, joka kuljettaa kolmea naista eri aikakausina kietoen naisten kohtalot lopussa kauniisti yhteen, kun Clarissa avaa oven vieraalleen. Toinen sanoo pitäneensä huolta parhaansa mukaan ja tulija sanoo toivoneensa  voivan tehdä enemmän. Tunnit on intertekstuaalinen Virginia Woolfin teoksen Mrs. Dallowayn suhteen. 

Huokaan kyllä raskaasti tätä tehdessäni, sillä en ole edes vilkaissut, kuinka muut ovat suoriutuneet tästä tehtävästä. Tämä on minun parhaimpia lukemiani kirjoja. Ehkä te tiedätte, että minulla on yksi valtavan suuri heikkous eli rakastan kissoja, rakastan punaisia kissoja. Mahdatteko tietää, että kun tuomari saa pöydälleen kissan, joka on … mietin, miten sanani valitsisin, että en parkuisi itkusta, että en olisi ylimielinen.  No täydellinen, kaiketi minä saan niin kirjoittaa… Silloin järeinkin mies sulaa ja ottaa kynän käteen ja piirtää suuren sydämen sisään kauniit sanat. Ne ovat hetkiä, jotka ihminen haluaisi elää uudelleen ja uudelleen. Tämä on juuri sellainen kirja, jonka lukee uudelleen ja uudelleen ja mieluiten piirtäisi sydämeen sisään vain Best of the Best.

 Joten tässä lyhyesti.

Tunnit tapahtuu kolmella aikatasolla. Yhdellä tasolla Virginia Woolf kirjoittaa Mrs. Dallowayta  miehensä Leonardin valvoessa vaimonsa jaksamista Richmondissa. Virginia on kaukana rakastamastaan Bloomsburysta vuonna 1923.

Virginia halveksii Richmondia. Hän janoaa Lontoota ja toisinaan hän uneksii kaupunkien sydämistä.

Toisella tasolla Laura Brown on nuori vaimo ja pienen Richien äiti, joka elää Los Angelesissa vuonna1949. Arjen rutiinit ovat ylivoimaisia ja hän haluaa kadota jonnekin mukanaan vain tarkoin vaalimansa kirja, Mrs Dalloway. 

Kuinka, Laura miettii, joku joka kykeni kirjoittamaan tuollaisia lauseita – joka kykeni tuntemaan kaiken minkä tuollaiset lauseet sisälsivät – saattoi tappaa itsensä? Mikä ihme ihmisiä vaivaa?

Kolmannella tasolla ollaan modernisoidussa versiossa, jossa  Clarissa Vaughan elää New Yorkin kiihkeässä sykkeessä 1900-luvun lopulla. Hän suunnittelee illaksi juhlia palkitun runoilijaystävänsä, aidsin runteleman Richardin kunniaksi.  Clarissa elää elämäänsä Sally kumppaninaan. Richard on entinen rakastettu, ystävä, runoilija. Richard kutsuu Clarissaa nimellä Mrs. Dalloway tai Mrs. D.

”Ruusuja ei voi koskaan olla liikaa”, Clarissa sanoo,

Sally ojentaa kukat hänelle, ja hetken he molemmat ovat yksinkertaisesti ja täysin onnellisia. He ovat läsnä juuri nyt, ja he ovat jotenkin onnistuneet rakastamaan toisiaan kahdeksantoista vuoden ajan. Tällä hetkellä se on kylliksi.

Tunnit pitäisi lukea ennen elokuvaa, sillä elokuva on niin hyvä, että se liimautuu kirjan päälle. Minä en pysty pääsemään näyttelijöiden vallasta irti. Elokuva noudattelee tarkoin kirjaa. Tunnit on upea niin kirjana kuin elokuvana.

Michael Cunningham  Tunnit
Gummerus. 2000. Kotikirjasto.

Laitan vain muutaman linkin, koska blogitekstejä on paljon:

P.S. Rakastan kirjoja

Pihin naisen elämä
Kirjan jos toisenkin

John Boyne Kuudes mies

John Boyne (1971) on irlantilainen kirjailija. Boyne on opiskellut englantilaista kirjallisuutta Trinity Collegessa Dublinissa ja luovaa kirjoittamista Norwichissa. Boyne on kirjoittanut yli 70 novellia, seitsemän romaania ja kolme nuortenkirjaa. Häneltä on suomennettu muun muassa Poika raidallisessa pyjamassa (2008), Kapina laivalla (2009), Tarkoin vartioitu talo (2011) ja Leijuva poika (2014).


Kuudes mies on kirja, joka tempaa mukaansa, joka on luettava ilman keskeytyksiä. Kirjan alussa tarinan minäkertoja eli Tristan Sadler matkustaa Lontoosta junalla Norwichiin palauttaakseen Marian Bancroftin veljelleen kirjoittamat kirjeet. Tarina kulkee pääosin 1916-1919 välisessä ajassa, mutta kirjan loppukohtaus tapahtuu 1979 Lontoossa.


Kirjan teema on syyllisyys, syyllisyyden taakan kanssa eläminen, ystävyys ja sen rajat. Sota ei genrenä ole lajini, mutta Boyne huolehtii lukijansa pois sodan hirveyksien keskeltä ja sotatantereilta. Marianin veli, Will Bancroft oli Tristanin sotakaveri ensimmäisessä maailmansodassa. Kirjeiden palautus ei ole Tristanin perimmäisin syy tapaamiseen, vaan teon motiivi on paljon raskaampi, ja hän haluaisi vapautua tuosta taakasta. Will ei palannut taistelukentiltä kotiin. Hän hylkäsi sotatantereet ja julistautui absoluuttipasifistiksi, joka ei ole valmis työskentelemään edes sairaaloissa, pääesikunnassa tai paarien kantajana kentällä. Kieltäytymisen takia Will teloitettiin petturina. Pelkuruus ja petturuus tuotti suunnattoman häpeän koko Bancroftin perheelle. Tavallaan Tristaninkaan elämässä ei toteutunut perinteinen kotiinpaluu, sillä hän erehtyi nuorena sovittamattomaan tekoon.

”Et ollut enää hänen veljensä sen enempää kuin olet minun poikani. Tämä ei ole sinun perheesi. Sinulla ei ole tänne enää mitään asiaa. Olisi parasta meille kaikille jos saksalaiset ampuisivat sinut kuoliaaksi heti kättelyssä”.

Hän veti oven kiinni heti nenäni edestä ja kääntyi pois. Katselin kun hän seisahtui hetkeksi myyntitiskin eteen ja tutkiskeli lihavalikoimaa, laskeskeli päässään ja katosi sitten takaisin kylmähuoneeseen, pois elämästäni ikuisiksi ajoiksi.

Toisaalta kotirintamalla on myös omat kasvonsa, eikä sinne jääneetkään miehet voi juhlia sankaruudesta, sillä kelpaamattomuus ja pelkuruus hävettää sekin. Willin isä on kirkkoherra, joka tuntee suunnatonta häpeää. Kirkkoherra kysyy Sadlerilta, voiko tämä kuvitella: ”Millaista on saada kuulla ettei oman pojan, joka hänkin on uhrannut henkensä maansa edestä, nimeä voi kaivertaa kiveen, koska hän oli pelkuri, koska hän ei ollut tarpeeksi isänmaallinen, koska hän petti meidät kaikki?

Millaista on kuulla tuollaisia sanoja pojasta, jonka on itse kasvattanut, jota on kantanut harteillaan jalkapallo-otteluissa, jonka on ruokkinut ja pessyt ja kouluttanut? Se on hirvittävää, herra Sadler, sitä se on. Hirvittävää.”

Tristan kertoo Marianille hänen ja Willin ystävyydestä, joka kesti Aldershotin koulutuskenttien viereisistä vuoteista Pohjois-Ranskan taisteluhautoihin. Sadler lähtee sotaan alaikäisenä, 17 vuotiaana. Boyne kertoo kahden kaveruksen läheisestä ystävyydestä ja sen tuoman tuskan täyttämistä hetkistä silloin ja läpi koko elämän.


Kirjan loppukohtaus on ainutlaatuisen upea ja raju. Tristan kohtaa 81-vuotiaana Marian vielä uudelleen kuudenkymmenen vuoden jälkeen. Hetki välittyy lukijalle huikeana kohtaamisena, jossa Tristanin ja Marianin dialogi kuljettaa heidät läpi kummankin elämänvaiheiden. Tristan Sadler, palkittu kirjailija löytää sovinnon itsensä kanssa.


Olen lukenut tänä keväänä ja kesänä järkälemäisiä tiiliskiviä Tiklin tavoin. Joidenkin kohdalla olen miettinyt tiivistämisen tarvetta, tosin Tikli on paksuutensa ansainnut. Boynen kuudes mies olisi saanut olla jopa paksumpi, en tarkoita, että siinä olisi vajavuutta, vaan joissakin lukemissani olisi ollut tarvetta tiivistämiseen. Boynen tapa kirjoittaa ei ole kuvaileva, vaikka hän välittää todentuntuisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeistä palautumisen ajankuvaa. Viimeinen luku on lyhyt tai sitten ei, jos koko tarina kulkee vääjäämättömästi sitä kohti.


John Boyne Kuudes mies
Bazar 2013. Kotikirjasto.