Mia Couto Plumeriaveranta

Mia Couto Plumeriaveranta

Alkuteos: A Varanda Do Frangipani, 2004

Suomentanut: Sanna Pernu

Like, 2006. Kotikirjasto.

Mia Couto (s. 1955) on mosambikilainen mieskirjailija, jota pidetään portugalinkielisen Afrikan merkittävimpänä kirjailijana. Nyt lukemani Plumeriaverannan lisäksi Coutolta on suomennettu Flamingon viimeinen lento, joka ilmestyi vuonna 2000. Laitoin kirjailijan sukupuolen, sillä itse haksahdin nimestä. Couto on opiskellut lääketiedettä ja työskennellyt toimittajana. Hän vaihtoi alansa biologiaan ja on työskennellyt ympäristöbiologina Limpopon kansallispuistossa.  Hänelle myönnettiin Camões-palkinto 2013 ja Neustadt-palkinto 2014.

Kirjan kummallinen nimi tarkoittaa trooppisilla ja subtrooppisilla alueilla kasvavaa puuta. Se on oleanterikasvien heimoon kuuluva temppelipuu, frangipani. Tarinassa esiintyvä muurahaiskäpy on puolestaan uhanalainen, hampaaton nisäkäs. Siitä on tullut salakuljetuksen tuote uskomushoitojen lääkkeenä, mutta sitä käytetään myös ravinnoksi maukkaan lihan takia.

Kuolleet eivät uneksi, tulkoon se tässä selväksi. Paitsi sadeöinä. Muina aikoina heistä uneksitaan. Minua ei jäänyt kaipaamaan kukaan, joten kuka minusta uneksisi? No puu. Plumeripuu on ainut, joka uhraa minulle öisiä ajatuksiaan.

Plumeriaveranta on todella mielenkiintoinen tarina. Toivon, etten karkota ketään kertomalla, että tarina on maagista realismia.  Kirjan kertoja on nimeltään Ermelindo Mucanga. Hän kertoo tarinan veijarimaisesti puhekielen vivahtein. Miehessä ei olisi mitään ihmeellistä muuten kuin, että hän on vainaa ja vielä xipoco, paikasta toiseen hortoileva sielu. Hän on ollut vainaja jo kaksikymmentä vuotta. Hänen leposijansa on plumeriapuun juurella, siirtomaavallanaikaisen linnoituksen verannan vieressä. Tarinan miljöönä on Mosambikin linnoituksessa sijaitseva vanhainkoti ja ajankuvana tarkastellaan siirtomaavallan ja itsenäisyyden jälkeistä aika.

Kun eivät vaivautuneet pitämään minulle kunnon hautajaisia, minusta tuli xipoco, sielu joka hortoilee paikasta toiseen. Siinä jäi siis säällisten seremonioitten puutteessa oma kuolema vähän kuin väliin. Minä en ylene koskaan xicuemboksi, virallisen aseman saavuttaneeksi vainajaksi, sellaiseksi jota elävät voivat rakastaa ja kutsua avukseen.

Muurahaiskäpy ilmoittaa Ermelindolle, että tämän on palattava jonkun elävän ruumiiseen voidakseen kuolla uudestaan ja saadakseen kunnolliset hautajaiset. Niinpä Ermelindo asettuu rikoskomisario Izidine Naítaan, joka tulee selvittämään tyrannimaisen vanhainkodin johtajan murhaa.  Muurahaiskävyn ennusteen mukaan Naíta kuolee kuuden päivän kuluttua.

Minusta tuli toisin sanoen ”yövelho”, joka matkustaisi jonkun toisen näköisenä. Jos menisin takaisin omaan ruumiiseeni, näkyisin vain etupuolelta. Takapuolelta olisin pelkkää kuoppaa. Tulisin kuitenkin asustamaan toisessa ihmisessä. Siirtyisin haudan vankilasta ihmisruumiin vankilaan. En saisi koskea elämään enkä tuntea tuulenvirettä suoraan omilla kasvoilla.

Izidine Naíta on hieman ulkopuolinen, hän oli opiskellut Euroopassa ja palannut Mosambikiin vuosia itsenäistymisen jälkeen. Hän oli ollut poissa niin pitkään, että hänellä oli hyvin vajavaiset tiedot kulttuurista, kielistä ja kaikista niistä pienistä asioista, jotka kuvasivat kansan sielua. Mosambikissa hän oli mennyt heti ministeriön palvelukseen. Hänen päivittäinen elämänsä rajoittui pieneen osaan Maputoa. Maaseudulla hän oli muukalainen. Izidine Naíta käy läpi asukkaiden elämäntarinoita. Naítan urakka on varsin helppo. Hän haastattelee kutakin vanhusta yksin ja kuulustelu sujuukin ilman ongelmia. Hieman hankalampi asia on siltä osin, että jokainen kuulusteltu tunnustaa murhan. Mucanga on osa Naítaa muuttumatta kuitenkaan toiseksi, vaikka kertoileekin tarinaa.

Kuljin hänen kanssaan, kuljin hänessä, kuljin hänenä. Puhuin niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa hän puhui. Himoitsin sitä ihmistä, jota hän himoitsi. Haaveilin siitä ihmisestä, josta hän haaveili.

Tarinassa on runsaasti afrikkalaisia uskomuksia, luonnon, kasvien ja eläinten allegoriaa ja kansanperinnettä. Tarinassa on dekkarimainen elementti mukana, mutta syyllisen löytäminen ei ole kuitenkaan tarinan kannalta oleellista, vaan Mosambikin kohtalo, kansan kohtalo. Tarinan edetessä kieli muuttuu, sillä alun puhekielimäinen sananparsi saa runollisuuden. Korostaisin lainauksiani, sillä alusta lähtien ne puhuttelevat lukijaa.

Maailma on ruumis, joka on elossa oman sairautensa ansioista. Se elää rikoksista, ravitsee itseään moraalittomuudella. Etkö sinä esimerkiksi mieti siellä poliisissa, kuinka kauan kestää ennen kuin sinuun tarttuu lahjonnan tauti?

Plumeriaveranta ottaa lukijan vaivattomasti mukaansa. Afrikkalainen kirjallisuus on minulle melko vierasta, sillä se on pitkälti Brinkin, Gordimerin ja Lessingin lukemisen varassa. Plumeriaveranta on kaunis ja kiehtova kirja. Kirja on sivumääräänsä (170) huomattavasti laajempi, eikä edes nopealukuinen. Kirjan kieli ja kerrontatekniikka ottavat aikansa. Lisäksi kirjan aiheissa on teemoja, jotka kiinnostivat tietenkin minua.

Blogeissa toisaalla: Tahaton lueskelija, Satu, Savannilla

Osallistun kirjalla omaan lukuhaasteeseeni:


New To You Reading Challenge

Anthony Doerr: Davidin uni

Anthony Doerr: Davidin uni
Alkuteos:  About Grace (2004)
Suomentaja: Hanna Tarkka
WSOY 2016. Kustantajalta. Kiitoksin

Luin viime vuonna Anthony Doerrin Pulitzer-palkitun teoksen Kaikki se valo jota emme näe.  Pidin kirjasta paljon, mutta en ihastunut täysillä. Siitä huolimatta se on erinomainen lukuromaani. Davidin uni on hyvin erilainen, sillä se  kertoo alaskalaisesta hydrologista, joka pakenee kohtaloaan pelastaakseen perheensä.

David Winkler ei ole mies minun makuuni, sillä minun kammoamia elementtejä ovat lumi, jää, lumikiteet, joita tuo mies rakastaa. En pidä talvesta. Minun puolestani valkoinen mönjä saisi olla saapumatta. Mutta olen biologi, joten ymmärrän Davidia, olen opiskellut hydrologian kursseja, sietänyt talvibiologiaa Oulangan biologisella tutkimusasemalla ja päntännyt veden kiertokulkua. Doerr käyttää maagista realismia tavalla, joka lumoaa minut. Hän käyttää sitä taitavasti. Hieman eri tavalla kuin Murakami, sillä Doerr tuo mieleeni ennemmin Alice Hoffmanin taidokkaan Punaisen puutarhan.

Äiti, jääkuningatar. Äidin tavaroista oli jäljellä vain kirja: W. A. Bentleyn Jääkiteet. Siinä oli tuhansia huolella tehtyjä mikrokuvia lumihiutaleista, ja jokainen kuva oli jäljennetty kahdentoista neliösentin ruudulle, valkoiset kiteet järjestetty mustalle kentälle ruudukoksi, neljän ja kolmen riveihin, kaksitoista joka sivulla. Kirja oli kangassidoksinen vuoden 1931 ensipainos, jonka äidin isoisä oli löytänyt kirpputorilta. Äiti selasi sen lehtiä varovasti, lähes palvovasti, ja pyysi silloin tällöin Davidin luokseen valitsemaan suosikkinsa.

Tarinan alkaessa 59-vuotias David on lentokoneessa, mutta ei aloiteta siitä, vaan palataan kaikkeen siihen, mitä tapahtui kauan sitten.

 David on erilainen kuin useimmat meistä. Hän näkee välähdyksiä tulevasta. Jotkut niistä ovat pieniä ja arkisia asioita, joita kuka tahansa haluaisi tietää, kuten lentokoneessa matkatavaralokeron aukeaminen. Hyvin harva haluaisi tietää tulevia, ikäviä tapahtumia, koska niihin puuttuminen ei ole kenellekään hyväksi. Etiäisten kanssa on oltava varovainen.  

David peri suomalaissyntyisen äitinsä rakkauden lumeen ja lumikiteisiin. Alaskan  Anchoragessa David tapaa unelmiensa naisen ja he saavat ihastuttavan Grace-tyttären. Sitten eräänä yönä David näkee unen, jossa yrittää pelastaa tyttärensä hyökyaallon alta. David tekee vaikean päätöksen, jonka myötä hän hylkää Sandy-vaimonsa ja lapsensa paeten kauas pois, aina Karibianmeren saarelle asti. Hän toivoo, että pakeneminen estää enneunen toteutumisen. Vuodet kuluvat. Vuosia kertyy kaksikymmentäviisi ja lukematon määrä kirjoitettuja kirjeitä. Eräänä päivänä hän on valmis kohtaamaan menneen tai menneisyyden hippuset, jotka ovat ehkä olemassa. Yhden hippusen hän kohtaa Chevronin huoltoasemalla 46. avenuen ja Lake Otisin kulmassa.  

Winkler jäi Grenadiineille kahdeksikymmeneksiviideksi vuodeksi. Neljännesvuosisadaksi, kolmasosaksi ihmiselämää. Vuodet kulkivat ohi niin kuin pilvet, kiiltävinä, utuisina, tiivistyen, liukuen jonkin aikaa eteenpäin, sitten taas haihtuen kuin aaveet. Hän korjasi vuotavia putkia, istutti puita ja siivosi lasilattian alapinnasta korallintähteitä magneettityökalulla.

Davidin uni kertoo anteeksiantamisesta ja  elämän merkityksellisistä palasista. Mennyttä ei voi elää uudelleen. David ratkaisu on mysteeri. Miksi aikaa kertyi noin paljon? Hän lähtee kohti mennyttä ilman minkäänlaisia vakuuksia. Tavoittaako hän enää ketään? Lähtenyt voi palata. Jotakin voi rakentaa uudelleen läsnäolollaan. Naaliyah on sukulaissieluni.

Muistoissa, tarinoissa, loppujen lopuksi, voimme tehdä elämästämme juuri sellaisen kuin meille on tarpeen. Joutua yllätetyksi, kerta kaikkiaan ja täydellisesti yllätetyksi  siinä, minkälaiseksi elämä muodostuu – siinä oli todellinen lahja, kuten Winkler oli alkanut tajuta.

Doerrin vuolas kerronta hieman harmittaa, sillä tykkäisin tiiviimmästä ilmaisusta, mutta tämä Doerrin esikoisteos on enemmän minuun makuuni kuin Kaikki se valo jota emme näe. Sota vastaan Alaskan villi luonto, niin kumpaa minä luen mieluummin – jälkimmäistä lumiallergiastani huolimatta. Doerrin kieli on kaunista ja tarinan symboliikka kiehtovaa. Davidin uni on kirjailijan esikoisteos, joka ilmestyi kymmenen vuotta sitten, mutta pidän kustantajan ratkaisusta suomentaa tämäkin. Davidin uni oli eriomainen lukuelämys.

Blogeissa toisaalla: Arja ja Kirjakaapin kummitus

Haruki Murakami Maailmanloppu ja ihmemaa

Maailmanloppu ja ihmemaa on Murakamin ennen suomentamattomia pääteoksia. Värittömän miehen vaellusvuodet ei ihastuttanut minua välittömästi viime syksynä, mutta lämpenin sille ajan kanssa. Se on erinomainen johdatus kirjailijan tuotantoon Norwegian woodin tavoin. Oma suosikkini on Kafka rannalla. Milena Michiko Flašarin Kutsuin häntä solmioksi (Lurra Editions) sekä Yiyun Lin Yksinäisyyttä kalliimpaa (Tammi 2015, Keltainen kirjasto) ovat vahvistaneet myös suhdettani Murakamiin ja japanilaiseen yhteiskuntaan. Maailmanloppu ja ihmemaa on käännetty japanista ilman välikieltä Värittömän miehen vaellusvuosien tavoin, kun aiemmat on tehty välikielen kautta. Alkuteos ilmestyi vuonna 1985. Värittömän miehen vaellusvuodet ammentaa realismin lähteeltä, kun Maailmanloppu ja ihmemaa sukeltaa maagiseen realismiin. Maailmanloppu ja ihmemaa on tapahtumarikas, sillä tässä tarina kiitää ja mielikuvitus laukkaa vinhasti.

Luin äskettäin Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupungin, jossa unet ovat kiellettyjä. Unennäkijät ovat uniruttoon sairastuneita ja heidän kohtalona on Tahrattujen talo. Murakami vaientaa puolestaan äänet. Kumpikin kielletty ominaisuus on olennainen osa ihmiselämää.

Murakami kertoo tarinaansa kahdella tasolla – kahden maailman välillä, jossa vuorottelevat Ihmemaa ja Maailmanloppu. Ihmemaa tapahtuu parittomissa luvuissa ja Maailmanloppu parillisissa. Kertoja on molemmissa narratiiveissa nimetön minäkertoja. Tarina kulkee myös ilman erisnimien taakkaa. Korostaako Murakami tällä, että teema, metaforat ja tapahtumat ovat tärkeämpiä kuin yksilö?
Ihmemaassa futuristisen yhteiskunnan valtarakenteena on Systeemi, jossa on Laskijat ja vastapuolena Merkitsijät ja sysiäiset. Ihmemaan kertoja on 35-vuotias tokiolainen Laskija. Vanha biologi -tiedemies ja tämän pullea, vaaleanpunaisiin pukeutuva 17-vuotias tyttärentytär ovat myös keskiössä. Vanhuksen luolamaisen huoneen peräseinän hyllyillä on kaikkien mahdollisten nisäkkäiden kalloja. Kallot ovat mukana kummassakin tarinassa. En kerro tarinaa, mutta totean, että lopussa isoisä perustaa tutkimusyksikön hiljaiseen ja rauhalliseen paikkaan… Vanhus yrittää suojella tutkimustuloksiaan Merkitsijöiltä, koska luista saadaan muistot talteen, uhria ei tarvitse kiduttaa, vain tappaa, puhdistaa luut.

Maailmanlopussa liikutaan muurien ympäröimässä surumielisessä kaupungissa, jossa yksisarviset kopsuttelevat tyhjillä kaduilla eikä kenelläkään ole varjoa. Kertoja on kaupunkiin saapunut tulija, josta tulee Untenlukija, koska toimi annetaan aina tulokkaalle, jonka varjo on vielä hengissä.

Kaupungin portilla Portinvartija irrottaa tulijan Varjon. Portinvartija sallii heidän hyvästelevän toisensa. Keskeisiä tarinan henkilöitä ovat 29-vuotias kaupungin kirjastonhoitaja, Varjo, miehen hylkäämä oma varjo, Portinvartija, naapuri Eversti. Portinvartijan velvollisuus oli avata ja sulkea portit koota ja päästää eläimet ulos illan tullen ja aamulla laskea sisään. Informaatikko selittää Untenlukijan työnkuvan ja opastaa kallojen luvun periaatteet. Hän osaa opastaa, vaikka ei pysty itse tehtävään. Kallot ovat yksisarvisen kalloja, joissa vanha uni on uponnut kalloon, suljettu sen sisään. Untenlukija kertoo informaatikko tytölle, että hän ei muista menneisyyttään, että hän muistaa kaupungistaan vain kaksi asiaa, että sitä eivät ympäröineet muurit ja kaikki vetivät varjoaan perässään.

”Riittää jos annat sen minulle ennen syksyn loppua”, Varjo sanoi nopeasti. ”Ja haluan myös kirjallisen raportin. Erityisen tarkasti haluan sinun tutkivan muurin muodot, itäisen metsän sekä muurin aukon, josta joki virtaa kaupunkiin ja aukon, josta se virtaa ulos. Sillä hyvä”

Untenlukijoita on vain yksi aivan kuin Portinvartijoita. Ja informaatikollakin on vain yksi avustettava, kun Untenlukija lopettaa, lähtee myös informaatikko. Pari tulee läheiseksi, mutta Everstillä on varoituksen sanansa sielusta. Varjon kuolemalla on vaikutuksensa yksilöönsä.

”Ei, se on eri asia. Kiltteys ja sielukkuus on kaksi aivan eri asiaa. Kiltteys on itsenäinen toiminto. Tarkemmin sanottuna pinnallinen sellainen. Se on vain tapa, eri asia kuin sielukkuus. Sielu on syvempää ja väkevämpää. Ja ristiriitaisempaa.”

…

”Ihmiset menettävät sielunsa kun heidän varjonsa on kuollut. Olenko väärässä.”

”Olet oikeassa.”

”Hänen varjonsa on jo kuollut, joten hänen sieluaan ei voi palauttaa, vai mitä?

Ikiaikaiset kysymykset tietoisuudesta ja identiteetistä kulkevat tarinassa mukana. Mitä ihminen on ilman omaa varjoaan? Mitä ihminen on sielu murusina? Jos ei ole sielua, elämä on päämäärätöntä. Jos ei muista enää itseään, mitä järkeä on palata?

”Sitä mieltä minäkin olen. Sielu on todella epätäydellinen” sanoin. ”Mutta siitä jää jäljet. Ja me voimme seurata noita jälkiä. Kuin jalanjälkiä lumessa.”

Jos jotain marinaa pitäisi esittää, niin nimitriviaa on runsaasti: kirjoja, elokuvia ja musiikkia. Tarinaan mahtuu muun muassa Avaruusseikkailu 2001, Marcel Proust, William Shakespeare, Ingrid Bergman ja Casablanca, Ernest Hemingway, Bob Dylan, Steppenwolfin Born To Be Wild, Turgenevin haihtuminen, Dostojevskin helvetti, Somerset Maughamin todellisuus. Nimet / viittaukset amerikkalaiseen populaarikulttuuriin sitoutuvat paikoin huonosti tekstiin. Haluaisin tehdä arvauksen kertojista, mutta en sitä tee. Ikuinen elämä, pyhä yksisarvinen, kahden maailman rinnakkaisuus, kertoja, varjo - tässä on niin valtavasti kaikkea allegorisuutta ja paralleellisuutta, että nostan käteni ylös ja sanon nöyrästi tarvitsevani aikaa ja yksinoloa tämän sisäistämiseen.

Murakamin maaginen realismi ihastutti minua jälleen. Maailmanloppu ja ihmemaa vangitsi minut helpommin kuin Värittömän miehen vaellusvuodet. Maailmanloppu kosketti minua enemmän kuin Ihmemaa, jos osia on edes tarpeen eritellä. Tämä kirja on erinomainen joulunseudun lukuelämys kenelle tahansa. Taianomainen retki.

Haruki Murakami Maailmanloppu ja ihmemaa

Alkuteos Sekai no owari to hādoboirudo Wandārando (1985).

Suomentaja Raisa Porrasmaa

Tammi. 2015. Keltainen kirjasto. Kiitän kustantajaa kirjasta!



Kirjasta on kirjoittanut myös Krista.

Mari Strachan Hiljaisuus soi h-mollissa

Löysin tämän lukuvinkin Lukutoukan kulttuuriblogista.  Hiljaisuus soi h-mollissa on kuusikymppisen Mari  Strachanin esikoisteos. Mietin tätä tekstiä kirjoittaessani, että mitä voisin sanoa tästä kirjasta. Selailin hieman kirjastojen luokitusta esimerkiksi Porssen, Ratamon ja Pikin osalta. Kirja oli luokiteltu näissä aikuisten kirjoihin. En pidä tätä lasten- ja nuortenkirjana. Kirjassa käsitellään kuitenkin sen verran rankkoja asioita.

Haluan lentää ylös nähdäkseni, kuinka tähdet läpäisevät sinisen: suuren metsästäjän Orionin miekkoineen ja linnunradan, kuin se olisi kaatamassa tähtiä niskaani. Viime yönä en halunnut katsoa alas kylään tai merelle, leijuin selälläni kuunnellen Maan laulua ja katselin taivasta.

Hiljaisuus soi h-mollissa kertoo 12-vuotiaasta Gwennistä, joka osaa lentää. Öisin hän liitää unen ja valveen rajamailla kylän yllä ja miettii omia hupsuja ajatuksiaan. Tapahtumat sijoittuvat 1950-luvun walesilaiseen maalaismiljööseen. Kirjassa tapahtuu myös miehen kuolema, murha.  Kirjaa lukiessa mieleeni vertautui Alan Bradleyn Flavia, koska edellisissä asioissa on yhtenevyyttä Flaviaan.  Rikos ei ole kuitenkaan tässä tarinassa keskiössä. Hiljaisuus soi h-mollissa on Gwennin kasvukertomus, mutta samalla se raottaa perhetarinaa ja suvun vaiettuja salaisuuksia. Tarinan kertojana Gwenn on suloisen naiivi ja tietämätön - kaiken ikävän ja pahan keskellä.  Gwenn joutuu kohtaamaan varsin raskaita asioita, joita hän käsittelee ihastuttavan järkevällä tavalla.

Pyyhkäisen kämmenellä allani olevaa kiveä, jonka lapset ovat hioneet tasaiseksi ja sileäksi kuin silkki odottaessaan seurakuntasalin tapahtumia alkaviksi… Joissakin vanhoissa hautakivissä on pitkä tarina kiven alle haudatun henkilön elämästä, mutta tätä tarinaa minä en pysty lukemaan. Näiden hautojen kivien alla on lukittuna satoja salaisuuksia.

Sodan likeisyys tapahtumien aikaan kiemurtelee tarinaan mukaan, joten siltä osin tarina on tuhansien ja taas tuhansien vastaavien kaltainen. Gwenin äiti on kamala, henkisesti sairas ihminen.  Gwennin äiti ei pidä tyttärensä mielikuvituksellisista puheista tai ylipäätään tyttärestään. Äiti yrittää latistaa myös tyttären lukuintoa kaikin tavoin.  Gwennin isä on hahmoista miellyttävin, sillä hän kehuu mitä kamalinta ruokaa, hän on elämässään paljon ymmärtänyt ja sulattanut mies. John Morris pökkii myös lämpöä Gwennin elämään.  Tarinaan liittyy myös Evansin perhe. Rouva Evansin mies, Ifan Evans, päättää päivänsä vesisäiliöön.

Kuulen hanhien toitottavan talon takana olevassa aitauksessa, mutta en kuule ihmisten ääniä. Kun nostan käteni koputtaakseni, ovi lennähtää auki. Rouva Evans seisoo ovella esiliina suunsa edessä. Veri tihkuu esiliinan läpi hänen käsilleen. Rouva Evansin silmät ovat täynnä tuskaa ja hänen hiuksensa karkailevat hopeisista soljista.

Gwennin ruskeasilmäinen sisar Bethan on yhden salaisuuden avain. Gwennin lisäksi pidin erityisesti rouva Evansista, sillä Elin Evansin kohtalo suretti myös kaksosten, Catrinin ja Angharadin takia. Gwennin paras ystävä on sielunsisko Alwenna, joka on jonkun vuoden Gwenniä vanhempi ja uskomaton tietolipas. Jätän tarkoituksella kertomatta kirjan teemat, sillä ne kertoisivat helposti liikaa. 

Pidin kovasti Gwenniestä lapsikertojana, sillä minua viehättävät lapsikertojat. Tarinassa on taianomaisia elementtejä ja sadunomaista lumousta.  Hiljaisuus soi h-mollissa ei soi fantasian sävelin, vaan tarinassa on hyvin realistiset askelmerkit. 

Mari Strachan  Hiljaisuus soi h-mollissa

Alkuteos The Earth Hums in B Flat, 2009

Suomentaja Kirsi Ohrankämmen

Karisto 2010. Kotikirjasto

Osallistun tällä kirjalla Marilen Maalaismaisemia lukuhaasteeseen