Kuoleman kulttuurit Suomessa

Outi Hakola, Sari Kivistö & Virpi Mäkinen (toim.): Kuoleman kulttuurit Suomessa.



Kerroin Aaloesta öljypuuhun esittelyn ensimmäisessä kappaleessa tietokirjojen tuomisesta blogiini.Toisin sanoen kerron siellä, kuinka olen rakentanut siltani Kuoleman kulttuurista elävään kulttuuriperintöön.


Kuoleman kulttuurit Suomessa on monitieteellinen työ, joka lähestyy kuolemaa kokonaisvaltaisesti kulttuurisena, sosiaalisena, uskonnollisena ja filosofisena ilmiönä. Kuolemaa tarkastellaan niin lääketieteen, biologian, arkeologian, historian, geenitutkimuksen, taiteen kuin populäärikulttuurin kautta. Kirjan teemana on kuolemaan valmistautuminen yhteiskunnasamme, kuolemiseen suhtautumisen muutokset yhteiskunnassamme sekä erilaiset kuoleman riitit ennen ja nyt. Kirjassa etsitään vastausta hyvään kuolemaan, jos sellaista on edes on olemassa. Teoksen kirjoittajat edustavat laajasti eri tieteenaloja lääketieteestä ja mediatutkimuksesta teologiaan ja uskontotieteeseen. Kaiken kaikkiaan kirjassa on 19 tekstintekijää.


Paikoin kirjan nimeksi olisi soveltunut paremmin Kuolemisen kulttuurit Suomessa, koska aiheet rajautuvat enemmän kuolemisen fokukseen. Itseäni kiinnostaa enemmän, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen yksilön kontekstin kautta ja vastaavasti jälkeen jäävien kautta. Toisin sanoen kuolemiseen liittyvät rituaalit, yksilön muiston säilyminen ennen ja nyt. Juha Pentikäinen on kirjoittanut hyvin tyhjentävän selvityksen pohjoisesta kuolemankulttuurista kirjassaan Suomalaisen lähtö (1990). Kuolemaa on käsitelty valtavan paljon, kuten bibliografia Kuolema suomalaisessa perinnetieteellisessä kirjallisuudessa osoittaa. Kirsti Paavolan väitöskirja Kepeät mullat valaisee hyvin suomalaista hautauskulttuuria ja sen kehittymistä. Janne Vilkuna kirjoittaa Suomalaisten vainajien karsikoista ja ristinpuista (1992) ja Katariina Koski kirjoittaa Kuoleman voimista (2011). Hautausmaiden aihetta lähestyvät mm. Voitto Viro Vanha hautausmaa (Hietaniemi) (1997), C. J. Gardberg Maan poveen (2003) ja Pentti Lempiäinen Viimeiset leposijamme (1990) sekä Ilmari Wirkkala Suomen hautausmaiden historia 1945. Heli Hulmi on kirjoittanut kirjan Kuoleman horisontti kirjoittamisen ohjaamiseen liittyen. Heikki Lehikoisen Manalan syvä kannu käsittelee kuoleman kulttuurihistoriaa Suomessa (2011). Kuoleman kulttuurit Suomessa on hieman hajanainen, sillä siinä liikutaan aiheesta toiseen hieman liian laajalla skaalalla.


Kuoleman kulttuurit Suomessa jakautuu kolmeen päälukuun johdannon lisäksi.

Johdannossa tuodaan esiin, että Kuolema ymmärrettiin vielä 1960-luuvlla hengityksen lakkaamiseksi ja sydämen pysähtymiseksi, mutta nykylääketieteen keinoin sekä hengitystä että sydämen sykkimistä on mahdollista ylläpitää keinotekoisesti... Voidaan sanoa, että kuolemme osittain joka hetki, eikä varsinaista lopullista tyhjiin raukeamisen ajankohtaa oikeastaan ole ennen kuin ruumis on täysin hajonnut ja ihmisten muistot meistä hävinneet.

Myöhäiskeskiajalla kuolemaa kuvattiin maalaustaiteessa kuolemantanssina. Kuolemantanssin avulla pyrittiin hallitsemaan kuolemanpelkoa aikana, jolloin kuolema päivittäin niitti kaikenikäisiä ihmisiä.


Ensimmäisessä osiossa teemaa lähestytään Hyvän kuoleman kautta, jonka aiheina ovat Suomalainen kuolema, Luonnollinen vai joudutettu kuolema, Kuolevan kohtaaminen sekä Kuoleman kokemus.

Ursula Vala tuo esiin näkemyksen, että alkoholin aiheuttama kuolema on usein kaikin puolin huono kuolema. Onnekkaimmat kuolevat nopeasti kaaduttuaan humalassa siten, että saavat kohtalokkaan vamman. (…) Vaikeinta on kuolla hitaasti alkoholisairauksien heikentämänä, kun asianomainen on jo menettänyt perheen, työn, asunnon ja ystävät. Jäin miettimään, miten väsynyt kaiken nähnyt on?

Mikko Salmela katsoo, että omakohtainen kokemus on tärkeä psykologinen edellytys kyvylle samastua toisen asemaan ja kokemuksiin. Hänen näkemyksensä mukaan mikään aiempi kärsimys ei kuitenkaan valmista yksilöä kohtaamaan oman lähestyvän kuoleman aiheuttamaa ahdistusta, joka syntyy oman olemassaolon päättymisestä. Hän perustelee näkemystään, että syöpä pysäyttää ihmisen, mutta siitä selviytyminen on kohentunut paljon. Vertaukset ovat hieman ontuvia, koska onnistuessaan hoidot palauttavat yksilön jopa entisenlaiseksi ehkä yhtä kokemusta rikkaampana. Kuitenkin etenevät sairaudet valmistavat ihmistä erilaisen tulevaisuuden hahmotukseen, jos ihminen on kolmekymppisenä pyörätuolissa syötettävä, puettava ja pestävä, niin ehkä eläkeikä ei häily mielessä auvoisena. Olen nähnyt niin paljon nuoria tuollaisessa elämäntilanteessa, että uskon tuollaisen kokemuksen pysäyttävän. Myös monet sairaudet, kuten aivohalvaus ja aivoinfarkti lamauttavat ihmisiä kesken elämän, joista ainakin osa kokee elävänsä jatkoajalla, elämää rajoittavien kipujen ja puutteellisen toimintakyvyn kanssa kenties lukittuna pystyäkseen ilmaisemaan millään tavoin itseään.

Toinen osio käsittelee Yhteisöllistä kuolemaa seuraavien teemojen kautta: Kuolemanrituaalit Suomessa, Sosiaalinen kuolema, Perinnön jakaminen ennen ja nyt sekä Urheilusankarin kuolema.

Yhteiskunnassa on tapahtunut etääntyminen kuolemasta. Seurakuntien hautausmaat ovat perinteisesti sijainneet kirkkojen yhteydessä. Kun Suomessa 1700-luvulta alkaen kiellettiin vainajien hautaaminen sisälle kirkkoon, hautausmaiden merkitys korostui entisestään. Etenkin tiheämmin asutuilla alueilla kirkossa käytiin säännöllisesti. Kun kirkkoon viikoittain kuljettiin hautausmaan halki, kuolemasta oltiin alati tietoisia, vaikka haudat eivät olisi kovin syvällisiä kuolemanajatuksia aina herättäneetkään. Kirkosta erillään sijaitsevat hautausmaat loitontivat entisestään kuolleita omaisistaan.

Perinteinen käsityksemme kuolemisesta on, että omainen kuolee, minkä jälkeen häntä surraan ja hänet haudataan. Kuolemaa ennakoiva liminaalinen tila joko vanhainkodissa tai sairaalassa ei kuitenkaan noudata tätä vanhaa kulttuurista mallia.

Koska kuolema ei ole muusta yhteiskunnasta erillinen saarekkeensa, kuolemanrituaalit eivät oikeastaan kerro kuolemasta vaan elämästä. Miten elämässä saavutettu yhteiskunnallinen asema vaikuttaa kuolemanrituaaleihin, keitä ja miten kuoleman ajatellaan koskevan ja millainen suhde kuolleilla ajatellaan olevan eläviin? Tästä syystä kuoleman historia on koko yhteiskunnan historiaa

Sosiaalinen kuolema saattaa olla jopa lähentynyt sosiaalisen median kautta. Kuolema on eristetty virallisten toimijoiden tehtäväksi, mutta saatamme tehdä päivityksen Facebookin tilapäivitykseen: Äiti kuoli. Yksilö saattaa liittää kuvan kukkavihkon laskusta. Yleensä nämä muistamiset R.I.P, Rainbow Bridge kohdistetaan Internetissä perheen lemmikeille ja painetussa mediassa henkilöiden muistolle: In memoriam.

Urheilijasankarin kautta lähestytään kuolemaa, josta tuli osa kollektiivista ja yhteistä kansallista kokemusta ja kultturista muistia. Vastaavia esimerkkejä ovat presidentti Kekkonen ja globaalisella tasolla John F. Kennedyn murha ja prinsessa Dianan kuolema. Prinsessa Dianan hautajaisia oli mahdollisuus seurata eri puolilta maailmaa televisiovastaanotinten äärellä, jolloin yleisö samanaikaisesti pirstaloitui ja levittäytyi. Kensingtonin palatsin kukkameret välittyivät kaikkialle. Myös Mannerheimin hautajaiset ja hautajaissaattue Hietaniemeen oli voimakas kokemus aikalaisilleen.

Kolmas osuus kuvaa kuolemaa ilmiönä: Lopullinen kuolema muun muassa uskontojen kautta, biologisena ilmiönä, kuten Kuolemattomuus uskonnoissa, Kuoleman ja kuolemattomuuden biologia, Itsemurha, Kuoleman pahuus.

Epilogi on Helena Rannan kirjoitus aiheesta Ammattina kuolema. Hän kertoi, että työ kuoleman parissa on opettanut minut ymmärtämään läheisensä menettäneiden omaisten tuskaa ja kunnioittamaan heidän oikeuttaan tietää, mitä on tapahtunut. Jotta eloonjääneet voisivat sulkea oven menneisyyteen ja rakentaa tulevaisuutta raunioille, heidän täytyy tietää totuus.

Kirjassa on lisäksi tietolaatikot aiheista Kuolevien vanhusten omaishoiva, Tapaus Garp sekä Koulusurmat ja paikallisyhteisöt.

Moni lukija koskee kirjan aiheen vastenmieliseksi, sillä kuolemaa ei haluta ajatella. Ohjelmasarja Viimeiset sanani nousi otsikoihin ja sen tekemistä arvosteltiin. Monilla on halu ajatella elävänsä ikuisesti ja kuolema siirretään kellarin varastoon.


Kuoleman kulttuurit Suomessa käsittelee kuolemiseen liittyviä käsityksiä eri uskonnoissa, mutta kirjan kannalta toimivampi lähtökohta olisi ollut kuoleminen monikulttuurisessa Suomessa eli miten nämä käsitykset heijastuvat suomaiseen yhteiskuntaan. Kuoleman kulttuurit Suomessa lähestyy suomalaisen kuoleman erityispiirteitä, kuoleman kokemusta, kuolevan kohtaamista sekä kysymyksiä itsemurhasta ja kuoleman jouduttamisesta. Kirjassa käsitellään myös koulusurmat, sodan uhrien tunnistaminen ja urheilusankarin kuolemalle annetut merkitykset.

Kuolemankulttuurit Suomessa antaa laaja-alaisen näkemyksen kuolemankulttuuriin meillä. Kirjan aihe ravisuttelee nykyihmistä ajattelemaan elämänkulkuaan. Helena Rannan osuutta olisin lukenut mielelläni enemmänkin, sillä hyvin harvalla on niin laaja-alaista näkemystä ammattina kuolemaan.

Outi Hakola, Sari Kivistö & Virpi Mäkinen (toim.): Kuoleman kulttuurit Suomessa
Gaudeamus 2014. Mediakappale.

Kaarina Koski Kuoleman voimat Kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä

 Kaarina Koski on helsinkiläinen folkloristi ja vapaa tutkija. Kuoleman voimat - Kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä pohjautuu Kaarina Kosken väitöskirjaan. Koski keskittyy tutkimuksessaan luterilaiseen Suomessa tunnettuun perinteeseen. Kirja jakautuu viiteen pääosioon, jotka ovat Johdanto, Uskomusperinteen kontekstit, Kirkonväen käsite, Mielikuvat kirkonväestä sekä Uskomusperinteen dynamiikka. Tutkimusaineistona on SKS:n Kansanrunousarkistoon koottuja uskomuksia ja kertomuksia kirkonväestä ja siihen läheisesti liittyvistä teemoista ja motiiveista. Kirkonväestä saatavilla oleva aineisto ei juuri sisällä tietoja perinteen todellisista sosiaalisista käyttötilanteista, eikä aineistoa voi enää täydentää keruilla, koska ilmiö ei enää ole ollut yleisesti tunnettu. Todenperäisyyden vakuuttelu, joka oli yleistä 1960-luvulle saakka, vaihtui vähitellen todenperäisyyden kiistäviin kommentteihin, jotka ovat 1980-luvun aineistossa jo vallitsevia.

Entisaikaan kuolema tapahtui nähtynä ja koettuna, kuolema oli läsnä maalaisyhteisöjen arjessa. Ruumislaudat, kuolinoljet, kirkkomaa ja vainajille kuuluvat esineet olivat erityisiä, sillä kansanuskossa ne olivat voimallisia. Tarinoiden ja omakohtaisten kertomusten mukaan kirkonväki lähti liikkeelle, kun kuoleman rajaa ylitettiin tai loukattiin. Kirkonväen esiin tulon aiheutti särö. Teos esittelee kirkonväkeen liittyviä kertomuksia ja mielikuvia sekä niiden taustoja.

Johdannossa Koski määrittelee tutkimuskysymyksiä, kirkonväen laaja-alaisuutta ja käsitteen moninaisia sisältöjä. Mitä tai millaista kirkonväki on, saa erilaisia vastauksia erilaisissa konteksteissa.

Kirkonväki tunnetaan luterilaisen Suomen uskomusperinteessä vainajien ympärillä ja kirkkomailla parveilevien pienten olentojen joukkona. Se on tulkittu usein vainajien hengiksi, mutta se voidaan myös mieltää näkymättömäksi voimaksi, jonka läsnäolo tunnistetaan esimerkiksi hajusta.

…

Perinteen mukaan kirkonväkeä on voitu nostaa taikatarkoituksiin ja muiden vahingoksi. Kirkonväki voi tarttua ihmiseen esimerkiksi sairauden tapaan tai asettua vaivaamaan häntä aiheuttaen ahdistusta, järjen menetyksen tai jopa kuoleman. Väki lähtee liikkeelle myös itse esimerkiksi rankaistakseen hautausmaan rauhan rikkojia tai noutaakseen kuolevaa.

Kirkonväestä on tallennettu runsaasti kertomusaineistoa, johon kuuluu myös laajalle levinneitä tarinatyyppejä. Tärkeä ero muihin väkiin on myös se, että yhteys kuolemaan ja mielikuvaan vainajien hengistä vahvistaa kirkonväen mieltämistä olentojen joukoksi. Koski tuo esiin, että kuoleman ja vainajien lisäksi kirkonväki edustaa konkreettisesti hautausmaata sekä kirkkoa, koska aiemmin kirkon ympärillä sijainnut kirkkomaa ja kirkko ymmärrettiin yhdeksi kokonaisuudeksi. Esimerkiksi keskiaikaisten kirkkojen yhteydessä on yleensä aina hautausmaa, sillä erillisiä hautausmaita perustettiin vasta paljon myöhemmin. Tilaa tarvittiin enemmän, kun luovuttiin kirkkoon hautaamisesta. Eroon joutuminen oli voimakas kokemus. Porvoossa perustettiin Näsin hautausmaa, kun kirkonpaikka soveltui huonosti hautausmaaksi. Kirkonväen kirjo on valtavan moninainen, sillä siihen kuuluu kalmanväki, männingäiset, keijuset, tihulaiset, manalaiset jne.


Uskontoperinteen konteksteissä Koski selvittää kansanuskoa ja sen maailmankuvaa, yliluonnollisen käsitettä, kansanomaisia tapoja oman ja vieraan sekä arkitodellisuuteen kuulumattoman erottamiseksi. Suomalaisessa kuoleman kulttuurissa Koski käsittelee, minkälaisten vaikutteiden alaisena kuolemankulttuuria meillä tarkastellaan, elävien ja kuolleiden välistä suhdetta, kuoleman pelkoa ja vainajan saastuttavuutta sekä kristillisessä kuolemankulttuurissa katolisuuden ja luterilaisuuden eroja sekä hautaustapoja. Suomessa traditionaalin kuolemakulttuurin taustana on yhteisörakenne, jossa yhteisön jäsenillä on kuolemansa jälkeenkin merkittävä sosiaalinen rooli. Roolien välillä on ollut kaksitahoinen yhteys, toisessa menetettyä on kaivattu ja toisaalta pelätty. Kansan käsityksissä kirkolla ja kirkkomaalla oli maaginen voima. Hautapaikan sijainti lähellä kirkkorakennusta oli merkityksellinen, sillä räystäältä tippuva sadevesi oli pyhää.
Koski lähestyy eri kulmista yliluonnollisen käsitettä ja sekä teoreettisia että kansanomaisia tapoja oman ja vieraan sekä arkitodellisuuteen kuulumattoman erottamiseksi.

Kirkonväen käsitteessä Koski tarkastelee kirkonväen käsitettä, mitä käsitteeseen sisältyy ja kuinka se voidaan määritellä. Kirkonväen keskeismerkityksiin viitataan useimmin nimityksellä kirkonväki, jonka melko tarkkoja synonyymejä ovat kalmanväki sekä kirkkomaan ja hautausmaan väki. Mielikuvat kirkonväestä -osuudessa Koski tuo esiin, että uskomusaines välittyy omimmillaan kerrottuna. Narratiivit eli kerronnalliset, kertomukselliset tai tarinalliset aineistot luovat vahvoja mielikuvia, ja ne muokkaavat kuvaamme todellisuudesta.

Olentojen ulkonäön ja toiminnan kuvaamisen pohjalta voi päätellä ensinnäkin kertomuksen tyylilajin eli sen, miten kerrottuun pitäisi suhtautua. Toiseksi kuvaus ohjaa tunnistamaan olennot tuonpuoleiseksi sekä tarkentamaan, millaisista uskomusolennoista on kyse. Kirkonväkeen viittaavien piirteiden kuvaileminen kertoo olentoja nimeämättäkin, että kyse on kuoleman yhteyteen kuuluvasta ilmiöstä.

Kertomusmotiivit ja mielikuvat kirkonväestä -osiossa Koski tarkastelee kertomusmotiiveja ja niiden myötä rooleja, joissa kirkonväki esiintyy ja jotka samalla muovaavat kirkonväen olemusta kertomusten viestiä tukevaksi ja kuulijoiden odotuksia tyydyttäväksi. Koski tuo esiin näkijäperinteen, kirkonväen noutajana, painavan arkun uskomusmotiivin, kirkonväen aktiivisuuden roolin, normirikkomukset.

Kuolemaan liittyvässä perinteessä raja elävien ja kuolleiden välillä on sosiaalisesti määritelty ja kontaktit rajan toiselle puolelle, samoin kuin kosketukset toista puolta edustaviin asioihin, ovat vaatineet erityistä huomiota ja varovaisuutta.

Uskontoperinteen dynamiikassa Koski tarkastelee elävää uskomusperinnettä. Uskomusperinteen mielikuvat verkostoituvat intertekstuaalisesti sekä henkilökohtaisiin kokemuksiin, paikallisiin oloihin että osaksi paikallisiin viestintäjärjestelmiin eli kerronnan ja tulkitsemisen konventioihin. Hän tarkastelee uskomusperinteen dynaamista variaatiota ensiksi kertomusmuodon variaationa ja sitten alueellisen variaation ja paikallisen intertekstuaalisen merkityksenannon pohjalta.

 Selvityksen tulokseksi Koski tiivistää:

Kirkkoväki on hajanainen käsite, jolla viitataan kuoleman aluetta edustavaan yliluonnolliseen toimijaan. Tämä toimija voi olla vainajien joukko, kalmanhajuisten, vain osittain näkyvien olentojen parvi tai vain näkymättömänä vaikuttava voima.

…

Kirkonväkiperinteen käyttöarvon ytimenä on ollut kuoleman konkreettinen kohtaaminen omassa yhteisössä. Yhteisön jäseniä kuoli omassa lähipiirissä, ja vielä 1800-luvulla vainajan käsittely ja hautausjärjestelyt olivat nykypäivää huomattavasti konkreettisemmin omaisten harteilla.

…

Uskomusperinne on vuoropuhelua erilaisten arvojen, representaatioiden ja tulkintojen välillä.

KAARINA KOSKI Kuoleman voimat Kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä
SKS 2011. Arvostelukappale.

Heli Hulmi Kuoleman horisontti

Kuljin kirjastossa ja löysin Hulmin Kuoleman horisontin. Luin sen kerralla ja luin sen paloissa. Pidän harkiten uusia kirjoja eli myyn turhaa koko ajan pois. Tämän haluan omistaa itse - pysyvästi.




Kuoleman horisontti ja kirjoitus lähestyy kuolemasta kirjoittamista. Kirja sopii sekä kirjoittajaohjaajille että kirjoittamista harrastaville. Hulmi rikkoo taitavasti genrerajoja, sillä esseenomaisessa tekstissä yhdistyy lyyrisyys sekä konkreettiset kirjoitustehtävät. Kirjassa on mm. Tomas Tranströmerin, Leena Rantasen, Raija Siekkisen, Helinä Siikalan, Solveig von Schoulzin ja Bo Carpelanin tekstikatkelmia.

Hulmi kuljettaa tottunein ottein lukijaa Hietaniemen hautausmaan kortteleissa, astelee hiekkakäytäviä tuntien sen sokkelot. Hän pysähtyy kappelin edustalla samojen auringonkukkien eteen kuin minäkin. Hän kertoo, että Hietsu merkitsee hänelle uimarantaa ja hautoja, kuten niin monelle. Itse lisään, että olen polvistunut monen ruusupuskan eteen sankareilla satoi tai paistoi. Hulmi kyselee vainajan sielun paikkaa, tavoittaako sielun myös mullan alta, kollektiivisilta surumailta, jyhkeistä kivimetsistä? Tuntuu, että en halua edes kertoa enempää tästä matkaoppaasta, jokaisen on kuljettava se itse. Kivimuuri erottaa kaksi maailmaa, elävien ja kuolleiden, kuten se erottaa myös eri uskontokuntien lepääjät. Kirjoittavat kulkevat ohjeiden mukaisesti etsien sopivat kohteet, jotka taltioivat mieleensä kuvina ja kirjoittavat muistamansa paperille. Joku kirjoittaa kirjeen kuolleelle äidilleen, joku tuntemattomalle, jonka tarinan tuntee.


Samaan aikaan luin kirjan Mikään ei häviä - Kirjoituksia kuolemankulttuurista, mutta sen sekavuus hajotti minua. Hulmin kirja oli eheä kokonaisuus. Hän kiihdyttää vauhtiin dance macabreen vanitaksen kontekstissa ja ujuttaa kuoleman symbolit eteemme.


Tiesitkö, että ennen Hietaniemen portista astuttiin sisään Kalmistokadulta, nykyisin Mechelininkadulta? Marian sairaalan imagoon sopi paremmin uudistettu nimi. Hulmi kuljettaa kirjoittajiaan lapsuuteni maisemissa ja maalaa Lapinlahden jyhkeän sairaalan silmien eteen, joka sekin toimi Helsinki liekeissä näyttämönä. Vastapäätä sairaalaa on portaat veteen, joilla istuin lapsena miettien, mihin valtakuntaan ne vievät?

Hetkessä Hulmi sieppaa lukijan mukaansa maailmalle ja johdattaa British Museumin käytäville ja kertoo Virginia Woolfin, Ted Hughesin, Sylvia Plathin ja T. S Eliotin asuneen aikoinaan näillä samoilla kulmilla. Näiden talojen asujalaatat innostavat kulttuurituristeja ihan sinä missä Buckingham Palace.


Heli Hulmi Kuoleman horisontti
Kansanvalistusseura 2012. Keskustakampuksen kirjaston kirja.