Marisha Rasi-Koskinen Eksymisen ja unohtamisen kirja

Marisha Rasi-Koskinen Eksymisen ja unohtamisen kirja 

WSOY 2017. Arvostelukappale. Kustantajalta. Kiitoksin.

Ja silti siinä kaikessa olisi virhe. Sillä suorat voivat olla samansuuntaiset ja kulkea lähellä tai etäällä toisistaan, mutta jos ne leikkaavat toisensa, ne tekevät sen vain kerran. Sitä tarkoittaa ikuisuus.

Marisha Rasi-Koskinen on tamperelainen kirjailija ja psykologi. Eksymisen ja unohtamisen kirja on hänen neljäs kaunokirjallinen teoksensa. Olen aiemmin lukenut kirjailijalta novellikokoelman Vaaleanpunainen meri, joka oli Runeberg-ehdokkaana. Romaani  Valheet  sai Tiiliskivi-palkinnon sekä Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. 

Osasin odottaa hyvää kirjaa, joka ei välttämättä päästä lukijaansa helpolla. Pidän kirjailijan tyylistä, sillä siinä sekoittuvat niin tajunnanvirta, maaginen realismi, kehyskertomukset sekä lukijan eksyttäminen. Kaikkea ei kerrota, jotain jää aukikin. Nautin tällaisesta kirjallisuudesta. Nykyhetken lisäksi on menneisyys. 

Pidän siitä, että Eksymisen ja unohtamisen kirja leikkii ajan käsitteellä, jonka se saa sen muuttamaan suuntaa. Tapahtumat vaikuttavat osittain erillisille. Julia on lähdössä huviretkelle isän ja äidin kanssa. Retkelle lähdetään aamuyön hämärissä. Päivästä toiseen ajetaan jonnekin ilman sen kummempaa päämäärää pitkin hiljaisia teitä, vältellen suuria kaupunkeja.  Eksymisen ja unohtamisen kirja kerää niin limittäisiä kuin lomittaisia muistoja ja leikittele vaihtuvilla kertojaäänillä. Niin menneisyydellä ja muistoilla on tarkoituksensa, joissa unohtaminen antaa joskus rauhan. Onko sanottu, että jokaisessa ihmisessä on kaikki tulevatkin kerrokset, jokaisella tuleva ikä ja tuleva tunne. Jokaisessa lapsessa oli vanhus silloinkin kun hän ei elänyt vanhaksi?

Jan on kiinnostuneempi numeroista kuin ihmisistä. Poikien vaellusretki muuttuu selviytymistaisteluksi erämaassa. Parin päivän teoriaopetuksen jälkeen heille annettiin kompassi ja kartta, yhdet kutakin ryhmää kohti. Matkapuhelimet kerättiin pois niiltä, joilla sellainen oli.

Eksymisen ja unohtamisen kirjassa kohtalot sekoittuvat toisiinsa, sillä  Julian ja Janin unet elävät Juliassa.

Julia lakkaa näkemästä unia. Talo imee itseensä hänen unensa kuin painava ja musta kivi veden pohjassa, sylkee tilalle omiaan. Joka yö todellisuuden palaset sekoittuvat ja tarjoilevat hänelle kuvia jotka ovat vain irrallisia kappaleita maailmasta sen sijaan että vain kertoisivat jotain, että antaisivat edes yhden vihjeen siitä mitä tapahtui. Ja kun hän herää yö yön jälkeen huutamaan, niin ne mitä hän näkee, ovat jonkun toisen unia. Talon jälkeen hän ei muista yhtä ainoaa oikeaa unta.

Kun Jan ensimmäisen kerran ymmärsi maailman ja sitä esittävien kuvien yhteyden, hän alkoi kerätä karttoja. Hän oli neljän tai vähän enemmän, ei kuitenkaan kuutta eikä se ollut tämä elämä tai edellinen.

Rasi-Koskinen kirjoittaa ihmisistä, jotka joutuvat tekemään valintoja muistamisen ja unohtamisen välillä selviytyäkseen. Joskus on helpompi ajelehtia ja unohtaa. Mukana on niin rankkaakin perhetarinaa, talousongelmia, pelättyjä puheluja, laskuja, bensavarkauksia, pieniä tekoja, jotka kasvavat lumipalloefektin tavalla, huolia ja ongelmia, jotka painavat kulkijaa.

Kun nykyhetki alkaa, se alkaa äkkiä ja varoittamatta, niin kuin jokin keskipisteen ja laitimmaisen kehän väliin äärimmilleen pingotettu kuminauha katkeaisi. Muistojen värit vaihtuvat, kaikki muuttuu selkeäksi. Aika asettuu tavanomaiseen juoksuunsa, maanantain jälkeen tulee tiistai, tiistain jälkeen keskiviikko ja niin edelleen sunnuntaihin saakka.

Luen harvoin joka päivä eli teen osan blogiteksteistä ajastuksella. Saatan olla päiviäkin lukematta mitään, sillä lukeminen vaatii ymmärtämistä ja lukukokemus saa syventyä rauhassa. Nyt lukuaikaa siivitti niin sunnuntainen Lukurauhan päivä ja Ystävänpäivän lukumaraton. Lukeminen todella maistui nyt minulle.

Blogeissa toisaalla: Pieni kirjasto

Joel Haahtela Mistä maailmat alkavat

Joel Haahtela Mistä maailmat alkavat

Otava, 2017. Arvostelukappale. Kiitoksin.

Joel Haahtela on suurimpia kotimaisia suosikkikirjailijoita. Olen lukenut hänen tuotannon, ja vain Tule risteykseen seitsemältä ei ole kohonnut suosikikseni. Tässä pysytään osin  Suomessa, lähdetään maailmalle ja palataan. Luin kirjasta etukäteen Haahtelan ja tämän isän haastattelun, joten sain tietoa Perhoskerääjän suhteen. Mistä maailmat alkavat on Haahtelan 10. romaani. Haahtelan Tähtikirkas,  lumivalkea on todella upea kirja.

Taiteilijaromaani

Tässä taiteilijaromaanissa kirjailija kysyy, kuinka olla uskollinen itselleen ja rakastaa. Seuraamme tapahtumia Visan näkökulmasta. Visa elää äitinsä kanssa kahden Luotsikadulla Helsingissä.

Visa ei muistanut isäänsä, vaikka lipaston päältä tuijottivat isän  kasvot, sotaan kadonneet. Se oli nuori ja tuntematon mies, josta oli jäänyt pari paitaa ja solmio, komeron pohjalla oli kengät.  Isä oli siis epäilemättä ollut olemassa ja joskus äiti vahvisti asian sanomalla, että tästä isä olisi  pitänyt ja tuosta, vaikka ei äitikään  ollut isää kovin hyvin tuntenut; he ehtivät olla yhdessä vain pari vuotta. Siinä ajassa miehestä saattaa tulla mies, mutta ihminen on vielä kaukana.

Visa toimii paikannäyttäjänä elokuvateatteri Gloriassa.   Näillä tienesteillä hän tekee taidevälineiden hankintoja. Eräänä talvi-iltana 16-vuotiaan Visan mielen valtaa ajatus, että hänestä tulee taiteilija.  Visa päättää pistäytyä Aleksanterinkadun liikkeeseen hankkimassa värejä ja tarvikkeita sitruunankeltaista, norsunluunvalkoista, kadmiuminkeltaista,  ultramariinia, ja titaaninvalkeaa, tärpättiä, pellavakangasta, vernissaa, siveltimiä. Sivellin kädessään Visa näkee maailman kuin ensi kertaa. Visa hakeutuu opiskelemaan Vapaaseen Taidekouluun, jotka ovat ensiaskelia taiteen tekemiseen. Visan maailman täyttää Chagall, van Gogh, Cézanne, Rembrandt, Morandi ja  Vincent

Entä sinä? Miksi pidät Kafkasta? Helmi kohautti harteitaan ja näytti yhtäkkiä epävarmalle kuin    olisi  jäänyt  kiinni jostain luvattomasta.

Piirustustunneilla

Piirustustunneilla Visa tutustuu melankoliseen Tapioon. Yhdessä pojat haaveilevat Chagallin luomista maailmoista ja eurooppalaisista kaupungeista.

Tapion sisko Helmi on elämäniloinen ja itsevarma,  toisin kuin veljensä. Visa matkustaa Italiaan opiskelemaan Bolognan taideakatemiaan ja kohtaa siellä Leo Halmeen pojanpojan, joka oli Tähtikirkas, lumivalkea oli Leo Halmeen tarina.

Kävellessään kotiin hämärtyvää lehmuskujaa Visa muisti vanhan sadun, jonka oli kuullut äidiltä. Harvoin, ei edes kerran vuodessa, eikä edes kerran kymmenessä tai edes sadassa  vuodessa,   taivaankansi avautui ja paljasti kaikki tähdet, koska se, mitä joka ilta  näimme,  oli vain kalpea aavistus.  Mutta tiettyinä hetkinä taivaankansi avautui ja takaa paljastui todellinen taivas, joka oli tähdistä valkoinen. Se oli niin valkoinen, ettei kukaan ihminen voinut elää sellaisessa valkeudessa. Ja siksi taivaankansi pysyi meiltä kiinni, meiltä suljettuna.

Aikajänne ulottuu 50-luvulta politisoituneelle 70-luvulle

Visan mukana lukija pääsee kurkistamaan suomalaisiin ja italialaisiin taidepiireihin, aina viattomalta 50-luvulta politisoituneelle 70-luvulle.  Haahtela on käsitellyt monissa kirjoissaan 70-luvun politisoitunutta ympäristöä. Tule risteykseen seitsemältä oli minulle turhan erilainen. Se tuo uutta ja kantaa ihan hyvin. Olen luokitellut jostain syystä Haahtelan Patrick  Modianon kanssa saamaan ryhmään, sillä ihailen kumpaakin kirjailijaa.

Mistä unelmat alkavat

Unelmat alkavat omista haaveista, joita kannattaa tavoitella. Aina ei ole helppo yhdistää toiveitaan, aina ihminen ei ole vapaa sidosryhmistään. Omien toiveiden toteuttaminen vaatii rohkeutta, sillä tuttu ja turvallinen arki vie. Visassa elää kiltteys, omien polkujen valinta ja ennen kaikkea uskallus toteuttaa unelmia. Hän on hieman lapsenomainen ja hyväntahtoinen nuori mies. Pidin pojan ja äidin suhdetta  poikaansa kannustava. 

Via Condolen seuduilta, baarien ja tuntihotellien nurkilta löytyi prostituoituja, homoseksuaaleja, varkaita, juoppoja, ja muita elämän kolkkaamia olentoituja ja juuri he ”olostelivat elämän syvässä ytimessä".

Koti-ikävä ja ajatukset paluusta Helsinkiin valtasivat Visan mielen yhä useammin: niin kuin Morandin kuolema olisi ollut merkki, että pitkäksi  venähtänyt aika Italiassa oli lopulta päättymässä. Ja sitten lokakuun alussa Helmiltä saapui kirje, joka sinetöi Visan päätöksen kotiinpaluusta.  Tapio oli riistänyt itseltään hengen kaksi viikkoa aikaisemmin,  hukuttautunut mereen Taivallahdessa, joka rannasta ruumis löytyi. Hiekalla lojuvat kengät ja takki, joku ohikulkija oli ryhtynyt  niitä ihmettelemään

Olen lukenut Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea useamman kerran. Tulen lukemaan myös tämän uudelleen, sillä tästä voi ammentaa niin paljon. Odotin tältä kirjalta paljon, mutta taisin saada jopa enemmän. Haahtelan Helsinki-kuvaus on onnistunutta eli tunnen sen omaksi. Yhtä lailla Bo Carpelanin ja Henrik Tikkasen Helsinki on  minun tuntemani. Helsinki on vaikea kuvattava, sillä pelkät vanhat kadunnimet ei  puhalla sitä  eloon. 

Mistä maailmat alkavat ja Tähtikirkas, lumivalkea kulkevat niin käsikkäin, että ne kannattaa lukea perätysten.  Pidin kovasti tarinasta, huikea kotimaisen vuoden aloitus.

Mistä maailmat alkoivat? Pimeydestä, hiljaisuudesta, kun mikään ei liikkunut. Kun kuuli vain  oman sydämensä lyönnit ja veren kohinan päässään,  avaruuden kohinan huminan: kun tunsi ruumiinsa vaikka ei nähnyt sitä.

Blogeissa toisaalla:  Sinisen linnan kirjasto, Kirja vieköön, Tuijata

Hanna Weselius Alma!

Hanna Weselius Alma!

WSOY 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Helsinkiläinen Hanna Weselius on syntynyt 1972 Kajaanissa. Hän työskentelee valokuvataiteen yliopistonlehtorina Aalto-yliopistossa. 

Alma! on Hanna Weseliuksen omintakeinen, kuvavoimaisin keinoin kerrottu esikoisromaani.  Weseliuksen ilmaisussa minua kiehtoi sen omaperäisyys, mutta olen enemmän tekstinlukija kuin kuvallisuuden ihailija. Luin Alman! erityisesti siitä syystä, että se palkittiin Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnolla.  En kuitenkaan viehtynyt kirjaan täysin. Kirjan ilmaisuvoima teki minuun suuremman vaikutuksen kuin itse tarina. Teos jää kuitenkin mieleen.

Teoksen nimessä oleva huutomerkki ei ole mieleeni, se on tekstinkäsittelyssä hankala. Mikaela Strömbergin kirjassa Sophie on nimessä piste ja ärsyynnyin jo sen kirjoittamisesta. Toivottavasti näiden välimerkkien käyttö ei yleisty teoksien nimissä.

Ehkä parhaiten miellämme Alman hänen säveltäjä Gustav Mahlerin (1860–1911) puolisona. Alman ajankuvana on (1879–1964) viime vuosisadan alun Wien. Keskeisinä naisina kulkee Alman rinnalla suomalainen yksinhuoltaja Aino. Aino on kahden tyttärensä kanssa asuva kuvataiteilija nykyajan Suomessa.

Alma!  Olen jonkin aikaa tarkkaillut sinua ja sinun epäkiinnostavaa aviomiestäsi Gustav Mahleria, tuota valtionoopperan pääsäveltäjää ja kapellimestaria, tuota tötteröhattuista sammakkoa, ja tullut tulokseen, jota en odottanut. Asia on nimittäin, että hän ei luultavasti ole petollinen, kuten sinä ilta-aurinkoa niin surunhehkuisesti väläyttelevän lasi-ikkunasi takaa pelkäät ja kuten myös minä olen tähän asti vahvasti epäillyt.

Teos ei rajoitu Almaan kirjan nimen mukaisesti, vaan elää eri ajoissa, etenkin nykyajan Suomessa. Se kuvaa kuitenkin hyvin, minkälainen naisen asema on ollut ennen ja on nyt. Jossain toisaalla maailmassa 234 nigerialaista koulutyttöä katoaa. Tai eivät he katoa, asemiehet hakevat heidät mukaansa yöhön muuttaen nämä luvuiksi ei yksilöiksi.

Illalla tytöt ovat vetäytyneet koulunsa asuntolaan makuusaleihin. He ovat järjestäneet varvastossunsa riveihin maalaamattomalle betonilattialle, kiivenneet kerrossänkyihin, supisseet hetken kiihkeinä tytönasioitaan ja vähitellen nukahtaneet. Sitten maastopukuiset, kasvonsa huiveilla peittäneet miehet ovat kiivennet mustista ikkuna-aukoista sisään.

Aino lukee uutisista.  234 koulutyttöä on yhä kateissa jossakin Nigerian koillisosissa. 16–18-vuotiaat tytöt vietiin Chibokin kylästä mahdollisesti jonnekin Sambian metsän kolkkaan. Todennäköisesti he ovat ääri-islamistien panttivankeina.

Hahmoina on myös on 16-vuotias Abdi, joka rakastelee halukkaita valkoisia aikuisia naisia, ja jopa alkoholisoituneelle yökerhotanssijattarelle on oma osuutensa, kuin myös lakimiehelle.

ABDI NOJAA SEINÄÄN ja katsoo aukion keskellä seisovaa naista. Nainen on pysähtynyt siihen ja seisoo siinä mitä, kahdeksatta minuuttia. Edessään naisella on lastenvaunut.  Ihmiset kävelevät pitkin poikin ja ohittavat naisen kaikista suunnista niin, että nainen tulee muodostaneeksi aukion keskipisteen.

Tapahtumat tapahtuvat itsenäisesti ja irrallaan. Kerrontatasot vaihtelevat, naisen asema kolkuttelee erilaisina kuvina läpi kirjan ja tarina tempoilee eri suuntiin. Lopussa tarinaa saadaan kerittyä kasaan. Teos rakentuu hyvin fragmentaarisesti, sillä selvää juonta ei ole. En välttämättä kaipaa juonen läsnäoloa aina, mutta olisin tähän teokseen kaivannut sitä enemmän.

Blogeissa toisaalla: Tekstiluola,  Kulttuuri kukoistaa, Pieni kirjasto, Luettua elämää, Kirjakaapin kummitus