James Hilton Sininen kuu

James Hilton Sininen kuu

Alkuteos Lost Horizon, 1933

Suomentanut Eino Palola.

Tammi. 1987. Kotikirjasto.

James Hilton (1900-54) oli brittiläinen kirjailija ja käsikirjoittaja.  Sininen kuu (Lost Horizon) on julkaistu suomeksi ensimmäisen kerran Kariston kustantamana vuonna 1936,  ja myöhemmin Otavan vuonna 1954 ja Tammen vuonna 1987. 

Sininen kuu on niin seikkailuromaani kuin juoniromaani, mutta ennen kuin mennään tarinaan, niin kerron muusta. Olen nähnyt tämän tarinan elokuvana ja voisin vannoa sen olleen värillinen.  Tuosta on kauan aikaa, mutta muistan tapahtumapaikan värit ja kasvit. Elokuvan nimenä oli Shangri-La. Katsoin nyt kirjaa lukiessa myös elokuvan, joka on Frank Capran ohjaama vuodelta 1937.  Se oli aika kammottava kokemus. Mustavalkoinen elokuva eteni paikoin pysäytettynä kuvana eli ääni ja teksti kuljettivat tarinaa. Elokuva oli parsittu kasaan ehkä tuosta vuoden 1937 versioista, mutta itse uskon nähneeni vuoden 1973 version videolta. Ainoa nykyajan viite oli vaihtoehtoinen loppu, onneksi, sillä valittuani vaihtoehtoisen lopun, muistin sen.  En ollut koskaan ajatellut, että  elokuva pohjautuisi kirjaan.

Kehyskertomuksen alussa englantilaiset herrasmiehet juoruavat  Templehofin ravintolassa ”Glory” Conwaysta, ensimmäisen maailmansodan veteraanista, joka työskenteli Kiinan konsulaatissa ja hävisi jäljettömiin lentokonekaappauksen seurauksena. Tarinassa eletään 1930-lukua. Tapahtumien miljöönä Karakalin sinihohtoisessa laaksossa sijaitsee myyttinen ja mystinen Shangri-Lan luostari.

Tämä väite tuntui niin hätkähdyttävälle, että sen käsittelyyn ei riittänyt lyhyt aika ja ahdas tila noustessamme hississä hänen kerrokseensa, mutta päästyämme muutamaa sekuntia myöhemmin hotellin käytävään tiedustelin:

”Oletko varma siitä? Kuinka voit tietää sen?”

”Koska matkustin hänen kanssaan Shanghaista Honoluluun japanilaisessa valtamerilaivassa viime marraskuussa.”

Tarina käynnistyy levottomuuksien keskellä Baskulin lentokentällä Intiassa. Tilanteen kärjistymisen myötä länsimaalaiset pyritään evakuoimaan Beswariin. Lentokoneeseen nousee neljän ihmisen ryhmä, johon kuuluu neiti Roberta Brinklow, Idän lähetysseurasta; Henry D. Barnard, Yhdysvaltain kansalainen; Hugh Conway, Englannin konsuli sekä kapteeni Charles Mallinson, Englannin varakonsuli. Lennon aikana matkustajat huomaavat, että kaikki ei ole kunnossa sen enempää lentäjän osalta kuin lentosuunnan. Lentäjä on kaappari, jolla on eri matkanpää kuin matkustajilla.  Lentäjä tankkaa koneen välilaskun aikana oudoissa olosuhteissa.

Tuntematon ohjaaja lentää kohti Himalajan huippuja ja Tiibetin ylätasangon vaiheilla. Koneen alkaessa laskeutua näkymän muodostavat terävät vuorenhuiput ja laaksot. Kone tekee epäonnistuneen laskun, mutta matkalaiset saavat menehtyvästä lentäjästä irti sen, että he ovat Tiibetissä, Shangri-Lassa, kylmyyden, lumen ja jään saartamina. Kuin ihmeen kaupalla he kohtaavat Shangri-Lan laamaluostarin väkeä, jotka johdattavat heidät luostariin. Matkalaiset pääsevät näkemään ihmeiden tyyssijan, jossa ei puutu mitään, jos ei nyt ylenpalttisuuden keskellä sattuisi kaipaamaan yhteyttä ulkomaailmaan. Laakson ihmiset ovat erilaisia, elävät eristyksissä, terveinä ja vanhentumatta.

Istuimme hiljaa pitkän aikaa ja puhuimme sitten Conwaysta sellaisena kuin hänet muistin, poikamaisena, lahjakkaana ja miellyttävänä, ja sodasta, joka oli muuttanut hänet ja monista ajan, iän ja sielun salaperäisyyksistä ja pienestä mantštytöstä, joka oli ollut ikivanha, ja Sinisen kuun oudosta, äärimmäisestä unelmasta.

Matkalaisten kokemuksen saat lukea itse.  Shangri-La on utopia, joka elää ihmisten puheissa ja unelmissa. Sen sijaintia ei kukaan tiedä, vaikka sitä etsitään ja paikannetaan jos jonnekin, viimeksi Kiinaan Yunnanin maakuntaan.  Todennäköisesti on olemassa yhtä monta Shangri -Lan sijaintia kuin sen kulkijaa sitä etsimässä. Mikä on tiibetiläisen legendan totuus maanpäällisestä paratiisista Sinisen kuun laaksosta?  Tarinan matkalaiset oppivat ainakin sen, että jotain on olemassa vain tiettyjen rajojen sisäpuolella.  

Osallistun tällä kirjalla New To You Reading Challenge -lukuhaasteeseeni.

Margaret Atwood Sokea surmaaja

Margaret Atwoodin Sokea surmaaja on upea kirja ja Atwood yksi tärkeimmistä kirjailijoista minulle.  Atwood on aikamme lahjakkaimpia ja kiinnostavimpia kirjailijoita. Hieman olen vierastanut hänen dystopia-aiheisia kirjojaan, sillä lähdin lukemaan häntä Kivettyneistä leikeistä ja Lievää vakavammasta. Orjattaresi on scifi, mutta siitä pidin paljon. Ryövärimorsian on aina avautunut minulle kepeimpänä.

Teoksen keskeiset henkilöt ovat yli kahdeksankymmentävuotias Iris Chase Griffen sekä nuorena menehtynyt Laura Chase. Iris on elänyt elämänsä nuoremman sisarensa Lauran varjossa, tämän kuoltuakin.  Sokea surmaaja välittää hienon ajankuvan ja yhteiskunnallisen tilanteen, siinä on rakkautta, perhetarinaa, sisartarinaa, pettymyksiä ja valintoja. Sisäkertomuksena kulkee Sokea surmaaja. Tarina kulkee nykyajasta sisarten lapsuuteen. Lukija pääsee keskeisten henkilöiden kohtaloihin mukaan lukemalla alun lehtileikkeitä. Teoksen rakenne on kokeileva. Saat tietää heti alussa keskeistein henkilöiden elämänkaaren, mutta et menetä mitään.

Kymmenen päivää sodan päättymisen jälkeen sisareni Laura ajoi alas sillalta. Näin Atwood aloittaa tämän tarinan. St. Avenuen auto-onnettomuus vahvistuu tapaturmaksi, kun Irisin sisar ajoi sisarensa autolla siltatyön varoitusmerkin kumoon ja suistui rotkoon ja auto syttyi tuleen. Miksi? Sen lukija saa tietää aikanaan.

Samalla tavalla lukija tietää jo alussa Richard E. Griffenin (47) kohtalon, mitä hänelle tapahtuu purjeveneessä Avilionin lähellä Port Ticonderogan pikkukaupungissa. Myös Aimee Griffen (38), Richard E. Griffen  ja Laura Chasen sisarentyttären kohtalo luetaan The Toronto Starin sivuilta. Aimeen tytär, Sabrina, oli tuolloin neljävuotias. The Globe and Mail  välittää seurapiirirouva Winidred Griffen Priorin (92) kohtalon. Hän oli Richard E. Griffenin sisar ja huomattavan romaanikirjailija Laura Chasen käly.

Peilistä minua katsoo vanha nainen; tai ei vanha, koska nykyään ei saa enää olla vanha. No vanhahko sitten. Joskus näen peilissä vanhahkon naisen, joka saattaa olla hiukan samannäköinen kuin isoäiti jota minä en koskaan tuntenut tai oma äitini, jos hän olisi elänyt näin kauan.

Teoksen minäkertoja on Iris, jonka kerrontaan on helppo samaistua. Hän on äärettömän mielenkiintoinen hahmo, joka kirjoittaa muistojaan ja elää hyvin eristäytyneenä.. Hän analysoi elämäänsä ja sen käänteitä sekä siihen vaikuttaneita tekijöitä. Monet kysymykset, jotka heräävät alussa, saavat vastaukset viimeistään lopussa.

Miksi haluamme niin kiihkeästi, että meidät muistetaan? Vaikka olemme vielä hengissä. Ilmeisesti haluamme vakuuttua olemassaolostamme niin kuin koirat jotka pissivät palopostin kylkeen. Panemme esille kehystetyt valokuvamme, pergamentille painetut diplomimme, hopeoidut palkintopokaalimme, nimikoimme liinavaatteemme, kaiverramme nimemme puihin, raapustamme niitä vessojen seinille. Kaikki on samaa tarvetta.

Iris ja Laura ovat varakkaan nappitehtailijan tyttäriä, jotka menettävät äitinsä varhain tämän menehtyessä keskenmenoon. Tämän jälkeen tyttöjä kasvattaa taloudenhoitaja Reenie ja vaihtuvat kotiopettajat, joiden hermoja sisarukset koettelevat. Iris ja Laura rakastuvat nuorina samaan mieheen, köyhään Alex Thomasiin.

Ajattelen Sabrinaa (Aimeen tytär) – sitä mihin hän mahtaa päätyä. Hän on meistä viimeinen. Oletan, että hän on yhä elossa jossakin päin maailmaa: en ole kuullut toisenkaanlaisia uutisia. Saa nähdä, kumman suvun hautaan hän haluaa tulla haudatuksi vai haluaako hän mahdollisimman kauas, eroon meistä kaikista. En moittisi häntä siitä.

Iris suostuu isänsä toiveesta kahdeksantoistavuotiaana teollisuusmiehen puolisoksi. Isän mukaan ratkaisu olisi kaikin tavoin helpottava heidän taloudellisessa tilanteessa, myös Lauraa ajatellen. Richard kosii Royal Yorkin ravintolassa lounaalla Torontossa. Paljon myöhemmin Iris ymmärtää, että isä teki parhaansa, etenkin omasta puolestaan parhaansa. Isän kuoltua Iris tuntee jälleen, että hän on vastuussa Laurasta.  Punnitessaan tekojaan Iris tiedostaa, että hän olisi voinut tehdä toisinkin, jättää jotain kertomatta. Aloittaessaan kirjoittamisen Iris ei tiennyt kenelle hän tarinan osoittaisi. Sabrinaan hänellä ei ole yhteyttä – ainoa, joka tarinan tarvitsisi.

Nyt tulen tarinan siihen osaan, joka edelleen ahdistaa mieltäni. Minun olisi pitänyt hillitä itseni, pitää suuni kiinni. Rakkaudesta sisareeni minun olisi pitänyt valehdella tai sanoa mitä tahansa muuta: mitä tahansa muuta kuin totuus. Älä koskaan herätä unissakävelijää, Reeniellä oli tapana sanoa. Sellaiseen järkytykseen voi kuolla.

Lauran romaani Sokea surmaaja julkaistaan postuumisti.  Teos kuvaa epäsäätyisen parin tapaamisia, luvatonta suhdetta ja heidän luomaa outoa scifitarinaa Zycron-planeetasta. Atwood kuljettaa tarinaansa yllätysten kautta, joten lukijaa kieputetaan paikoin vauhdikkaastikin, mutta lukija oivaltaa tarinan yhteyden. Sokea surmaaja on hieno teos, mutta en voi kirjoittaa perinteinen teos, koska rakenteellisesti tämä ei ole sitä, mutta ehkäpä luet ajatukseni, missä merkityksessä sen sanoisin. Tarkan suomennos on taitavaa. Oryx ja Crake, Herran tarhurit  ja Uusi maa jäävät minulla aina vieraammiksi, vaikka tuon nekin blogiini.

                                                                                                                                                 

Margaret Atwood Sokea surmaaja

Alkuperäisteos The Blind Assassin

Suomentaja Hanna Tarkka

Otava 2000. Kotikirjasto.

Sokea surmaaja on luettu mm. blogeissa, mutta yllättävän harvassa:

Satun luetut, Kirsin kirjanurkka, Aletheia.

Leena Krohn Erehdys

Leena Krohn on kotimaisista naiskirjailijoista rakas suosikkini. Rakastuin aikoinaan kirjoihin Datura ja Mitä puut tekevät elokuussa. Myös Tainaron on läheinen minulle. Krohnin tekstit puhuttelevat minua syvältä.

Erehdyksessä on kehyskertomuksena kirjailija E:n matka pikkukaupungin sivukirjastoon. E:tä on pyydetty yleisötapahtumaan lukemaan novellejaan ja keskustelemaan lukijoidensa kanssa. Kirjailija E. kokee matkalla optisen harhan ja on vähällä aiheuttaa onnettomuuden. Pelosta palautuminen ottaa hetkensä.

Nämä tilaisuudet voivat olla antoisia molemmin puolin tai sitten puuduttavan tylsiä puolin ja toisin. Myös auditorion, lukusalin tunnelma ja viihtyisyys sekä kulloinenkin kuulijakunta vaikuttavat illan onnistumiseen. Kirjailija E:n kohtalona on kohdata epäkohtelias yleisö.

Kaikki kirjailijat eivät ole esiintyjiä, mutta nykyinen mediaseksikkyys on niin kovin in. Tänä päivänä kirjailijalle on lanseerattu oma velvollisuus myynnin edistämisessä ja teosten tunnetuksi tekemisessä. Kirjailija ei vain kirjoita, vaan hänen on muokattava menestyvä ja kiinnostava brändi itsestään.

Paikallistoimittajien pakollisessa turinatuokiossa kirjailijalle ei aina anneta edes omaa ääntä kirjaesittelyissä, vaan haastattelu tai teksti tehdään kuin kirjailija olisi hyvä tuttu ja lanseerataan omia mielipiteitä kirjailijan tai haastateltavan sanomina. Ennen tilaisuuden alkua E. joutuu paikallistoimittajan kynsiin, jolla on tavanomainen ajatusten etukäteissyöttö valmiina. Kirjailijalle esitetään maailmaa syleilevä kysymys, että minkälainen teistä on kirjallisuuden tehtävä. Tämä on vain retorinen kysymys, sillä juttu on saatava kasaan vaivatta ja nopeasti, joten valmis formaatti sopiikin tähän, kun toimittaja toteaa että kolleganne D. sanoi kerran osuvasti…   

Edes vastaanotto kirjastossa ei ole häävi. Vastaanottava virkailija lienee hänkin väsynyt pitkästä päivästä. Kirjailijan lukiessa novelliaan, keskustelutuokiossa saatetaankin esittää aivan epäolennainen kysymys aivan eri teoksesta, hyvä jos edes vierailevan kirjailijan tuotannosta.  Nämä tuntemattomat tutut tai unohtuneet tunnetut ovat kivoja ylläreitä, jotka jokainen yleisön eteen uskaltautuva kohtaa jonkin kerran. Nämä osaavat kaivaa jonkun epämiellyttävän anekdootin esille jostain unohduksen lokeriston syvyyksistä.

Ei sen kummempaa. Sitä minä vain ihmettelen, että kuinka niin kehno kirja voi saada niin paljon kehuja? Olivatko tuttavianne ne arvostelijat?

Illat voivat olla ahdistavia kokemuksia, jossa virkailija odottaa pääsevänsä pois, sammuttavansa valot ja kytkevänsä hälytyksen päälle.  Virkailija voi nähdä tilaisuuden hyväntekeväisyytenä, mutta kirjailijalle se on yksi työnkuva. Niin tosiaan, vielä palkkiosasiasta, kirjastovirkailija jatkoi tyynesti kiinnittämättä sen kummempaa huomiota kirjailijan järkkyneeseen mielentilaan ja äskeiseen kuohuttavaan tapaukseen. – Olihan teille kaiketi jo etukäteen tehty selväksi, että me emme enää tätä nykyä korvaa esitelmöitsijöille muuta kuin matkarahat edullisimmalla julkisella kulkuneuvolla.

Rouva Kaskas punnitsee muistoja, joista osa on kirkkaita ja vereksiä, kun toiset hämyisiä kuin unet. Että jos hänen muistonsa olisivat erilaisia, hän itsekin olisi toinen. Miten vaikeaa, hän ajatteli, onkaan erottaa ihmistä siitä, mitä hänelle tapahtuu. Sillä itse kukin vetää puoleensa juuri omansa kaltaisia kokemuksia eikä kukaan voi nähdä muita unia kuin omiaan.

Siinä rouva Kaskas istui ja ajatteli elämäänsä, tekojaan, uniaan. Hän tunnusti ne, ja ne olivat totta.

Lukutilaisuus on alusta loppuun piinaava. Kirjailija E. jaksaa lukea kiittämättömälle yleisölle kuitenkin upeita otteita teoksistaan ja vastata, mitä oudoimpiin kysymyksiin.  Lähtiessään kirjailija E. tuumii itsekseen, että ei koskaan enää.

Vasta kun ihmiset ovat tarpeeksi etäällä, näkee heidät kokonaan, E. ajatteli. Vasta kun elämä on jo melkein eletty, havaitsee kuvioita, joita ei ole ennen erottanut. Hän muisti taas piispan syntymäpäivähaastattelun, jonka oli aamulla lukenut. Piispa sanoi siinä: ”Se, mitä elämästään viimeiseksi muistaa, ovat omat teot ja laiminlyönnit. Ne vääryydet, jotka muut ovat sinulle tehneet, unohtuvat.”

Leena Krohnin uusi romaani on viisas ja paljastava kertomus sekä tarinakokoelma. Krohn puhuu kirjassaan koskettavasti muistamisesta, todesta ja harhasta sekä luopumisesta. Luennan päättyessä pettyy -  sen loppumiseen. Erehdyksen tekstiä ei voi ahmia, sitä on luettava ajatellen.

Leena Krohn Erehdys

Teos 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Erehdyksen on lukenut myös Omppu.