Lucinda Riley Keskiyön ruusu

Naistenviikon postauksista voit lukea enemmän Tuijatan blogissa täällä. Tuijata kertoo kirjoittavansa naisten viihteestä. Sieltä löydät muutkin naistenviikolle lähteneet blogit. Sattumalta huomaan, että minunkin kaksi ensimmäistä kirjapostausta edustaa viihteellisempää linjaa. Kirjapostausten lisäksi teen viikon ajan Naisten aakkosia jatkaen D-kirjaimesta. Olen ajastanut vain Naisten aakkoset etukäteen, joten en osaa kertoa enempää tulevista kirjoista.

Lucinda Riley Keskiyön ruusu

Alkuperäisteos The Midnight Rose (2013)

Suomentanut Hilkka Pekkanen

Bazar 2016. Kustantajalta. Kiitoksin

Lucinda Riley (s. 1967) on Irlannista kotoisin oleva kirjailija, joka asuu Englannissa. Keskiyön ruusu on hänen ensimmäinen suomennettu kirjansa.

Esittelyteksteissä Keskiyön ruusua mainostetaan Maeve Binchyn ja Kate Mortonin tyylisenä. Binchy saa minut varuilleen, mutta Morton vakuuttaa.  Keskiyön ruusu on kiehtova, historiallinen kahden aikatason sukutarina 1900-luvun alun Intian kimaltavista palatseista modernin nykypäivän Englannin kartanomiljööseen. Tarinan keskiössä ovat Anahita Chaval, Lordi Astbury, Ari Malik ja Rebecca Bradley.

Tarinan alussa Anahita Chaval täyttää sata vuotta ja tietää elämänsä päättyvän pian. Hän valitsee vanhimman tyttärensä pojan esikoisen, Ari Malikin uskotukseen.  Anahita lahjoittaa tämän huostaan kirjoittamansa tekstin elämästään. Ari on kiireinen liikemies, jolla on omat ongelmat. Hän saa järjestettyä aikaa saapuakseen suvun matriarkan syntymäpäiville, mutta hautajaisiin hänen aikansa ei riitä. Mumbaissa asuva Ari unohtaa saamansa tekstin vuosiksi, sillä hänellä ei ole kiinnostusta menneisyyteen. Höperö vanhus jankuttaa sukulaisilleen pojastaan, jonka menehtymisestä on kuitenkin täysin asiallinen kuolintodistus. Hän menehtyi kolmivuotiaana Englannissa, mutta Anahita ei ole hyväksynyt koskaan pojan kuolemaa. Arin suhde kariutuu ja hänen rakastettunsa on valmis vanhempiensa järjestämään avioliittoon vanhemman miehen kanssa.

Ari otti avaimen isoisoäitinsä kädestä, käänsi avainta lukossa ja otti esiin vanhan käsikirjoituksen.

”Mikä tämä on?” hän kysyi.

”Se on isoisoäitisi elämäntarina. Kirjoitin sen kadonnutta poikaani varten. Ikävä kyllä en ole löytänyt häntä.”

Ari näki, että Anahitan silmät kostuivat. Hän oli kuullut isänsä puhuvan monta vuotta sitten pojasta, joka oli kuollut lapsena Englannissa, kun isoisoäiti oli ollut siellä ensimmäisen maailmansodan aikana. Jos hän muisti oikein, isoisoäiti oli joutunut jättämään poikansa Englantiin palatessaan Intiaan. Ilmeisesti Anahita kieltäytyi uskomasta, että poika oli kuollut.

Tarinassa kerrotaan Anahita Chavalin nuoruudesta. Hän on jalosukuisen mutta köyhtyneen intialaisperheen tytär, joka ystävystyy prinsessa Indiran kanssa ja pääsee asumaan palatsiin ja myöhemmin Englantiin sisäoppilaitokseen ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. Indira on hyväntahtoinen ystävä, mutta prinsessana hyväksytty vieraassa kulttuurissa toisin kuin hänen seuralaisensa. Anahita majoittuu vaatimattomissa tiloissa ja aterioi palvelijoiden seurassa. Anahita tutustuu Donald Astburyyn, josta on tuleva upean Astburyn kartanon perijä, mutta jonka elämää säätelee voimakastahtoinen äiti.

Kun asuin palatsissa maan ylhäisimpien joukossa keskellä tätä taianomaista kaupunkia, oli helppo ajatella, että olin prinsessa niin kuin monet leikkitovereistani olivat.

Mutta tietenkään minä en ollut prinsessa.

Yhdeksän vuoden ikään saakka olin elänyt alapuolellani näkyvillä kaduilla liikkuvien ihmisten joukossa.

Äitini Tira polveutui vanhasta baidh-suvusta, tietäjänaisten ja parantajien suvusta. Jo lapsena jouduin istumaan hänen vierellään, kun kaupunkilaiset tulivat hakemaan häneltä apua ongelmiinsa. Takapihamme pienessä puutarhassa hän kasvatti monia hyvältä tuoksuvia yrttejä, joista hän sekoitti parantavia ayurveda-juomia...

Arin kautta näkökulma siirtyy nykyaikaan ja Englantiin, sillä Ari Malik tekee työmatkan Lontooseen ja päätyy vierailemaan Astburyn kartanoon. Viimeinkin hän on kiinnostunut myös menneisyydestä ja isoisoäitinsä Anahitan tarinasta. Kartanossa asuu nykyinen, hieman erakkomainen lordi Anthony Astbury, joka on antanut kartanonsa filmiryhmän käyttöön. Sattuman oikusta amerikkalainen, juuri kihlautunut filmitähti Rebecca Bradley kuvaa Englannin maaseudulla Astburyn kartanossa.

Anthony vilkaisi paperiarkkeja, ja Rebecca huomasi, että hän vaikutti epävarmalta. ”Ei minua oikeastaan kiinnosta tutkia suvun historiaa. Mitä kannattaa elää menneisyys uudelleen, kun siinä on niin paljon tuskaa?”

”Olen pahoillani Anthony. En halunnut hermostuttaa sinua.”

”Suo anteeksi.” Anthony terästäytyi ja soi Rebeccalle vaisun hymyn. ”Pystyn hädin tuskin elämään nykyhetkessä.”

”Ymmärrän. Voisinkohan minä siinä tapauksessa lukea nämä sivut? Se voisi auttaa minua ymmärtämään sitä aikakautta jonka Elizabeth eli.”

”Minun henkilöhahmoni elokuvassa”, Rebecca selitti. 

Keskiyön ruusu kertoo rakkaudesta ja ajankuvaa luonnehtii sota-ajan heittelevyys ja arvaamattomuus. Toisaalta tarinassa ovat myös läsnä goottikauhun elementit, kuten kartanomiljöö, linnanherra, vilahtelevat hahmot ja mielenterveyden häiriöt.  Voimakastahtoiset ihmiset ovat pyrkineet hallitsemaan kunakin aikana lastensa valintoja ja kohtaloita. Anahita kokee erilaisuutensa, sillä hänellä ei ole Indiran kaltaista arvostatusta. Toisaalta tarinassa kulkee mukana Anahitan kyvyt ja taito lääkitä ayurvedan mukaisesti. Muukalaiseen suhtaudutaan varauksellisesti ja hänen kykyihinsä suhtaudutaan  tilanteen mukaan joko hyväksyen tai hyläten. Minua kiehtoi tarinan rakenne, sillä tarinaa kuljetetaan kahdella aikatasolla jännittävästi. Anahitan  tarinaa seurataan alusta loppuun. Keskiyön ruusu on kaunis ja viehättävä lukuromaani. Ja kirjan luettuani korostaisin yhteyttä Mortonin kirjoihin ja unohtaisin Binchyn, sillä Mortonin Paluu Rivertoniin muistuu usein mieleen tätä lukiessa.

 

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut
Savukeidas. Kustantajalta. Kiitoksin.

Kirsi Alaniva on turkulainen toimittaja. Villa Vietin linnut on Kirsi Alanivan esikoisromaani. Se voitti Turun Yliopiston ja Savukeitaan järjestämän käsikirjoituskilpailun.

Villa Vietin linnut on salamyhkäinen, menneisyydestä kuiskiva kudelma, pienoisromaani ja sukupolviromaani. Se on sivujaan huomattavan paljon laajempi, monitahoinen ja monikerroksellinen teos.

Tarinan keskushenkilö on Ellie, joka syntyy 1980-luvulla äitinsä tarinoista keskelle mudan peittämää saarta. Siitä huolimatta suvun tarinoita ammennetaan paljon kauempaa. Ellie on jatkumo sukupolvien naisten ketjussa. Hänen mukana kuljetaan vuoteen 2013.

Äitini oli vai rikkinäinen kaiku omien isoäitiensä historiasta, ja minun tehtäväkseni jäi rakentaa tarina ehjäksi.

Jälleen kerran lukija kasailee fragmentaarisia palasia. Tarinoiden sävy on hieman tumma, groteski ja brutaali. Lahoavassa kartanovanhuksessa on läsnä menneisyyden painostava tunnelma. Toisaalta ammennetaan kansanperinteen kuvastosta, vanhoista uskomuksista.

Ellie syntyy sukupolvien ketjuun keskelle roudan peittämää saarta. Hän kertoo, kuinka äidillä oli tapana ajeluttaa lastaan punaisella Fiatillaan tammien varjostamilla teillä ja kertoa saarella tapahtuneista murhista. Ellielle oli jäänyt mieleen kaksosten hukuttaminen avantoon, jonne johti kolmet jäljet, mutta vain yhdet palasivat. Äidin tarinoiden todenperäisyydestä ei ollut aina varmuutta, mutta vanhalla kirkkomaalla on viisivuotiaiden kaksosten hautaristi vuodelta 1913.

Kun minun piti kuusivuotiaana neuvolassa piirtää kuva perheestäni, lisäsin harmaalla tussilla minun ja äidin selän taakse parikymmentä laihaa varjoa kuvaamaan niitä sukulaisia, jotka pitivät meille ilta toisensa jälkeen seuraa. Sain lähetteen jatkotutkimuksiin, joissa minulla todettiin olevan ylivilkas mielikuvitus ja loitontunut käsitys todellisuudesta.

Villa Vieti oli vielä 1960-luvulla kukoistava kartano, jossa isoäiti Saga järjesti upeita juhlia. Ellien äiti kasvoikin imelässä sherryn hajussa. Täytettyjen lintujen, soidinlaulujen huminassa, lintujen lasisilmien kyynelvirrassa ja kiinanruusujen keskellä eli nainen toisensa jälkeen vuosikymmenestä toiseen. Vanhimmat tarinat ovat 1900-luvun molemmilta puolin, kun Martha, Ingrid, Brita ja Milda saavat äänen. Milda (1929) oli kymmenenvuotias, kun hän tuli kartanoon pikkupiiaksi. Kartanon rapistuminen alkoi isoäidin kuollessa 1970-luvulla maksakirroosin aiheuttamaan syöpään. Lähes kolmestasadasta neliöstä Ellie ja äiti asuttivat enää kuuttakymmentä neliötä. Puutarha oli niin umpeenkasvanut, että sinne saattoi eksyä. Ikkunat tuuli oli piessyt rikki.
Ellie muistaa Erikin, joka kävi äitiä katsomassa, ainakin aluksi.  Erik oli äidin ja tyttären ainoa vieras. Tarinat lomittuvat sinne tänne, tullen yhä uudelleen esiin.

Mutta minulle aikaa ei ollut olemassa. Elämäni oli kiertynyt liikkumattomien kuvien tarinoihin, ja varsinkin kesäisin päivät tuntuivat takertuvan toisiinsa. Ne liimaantuivat ja venyivät niin, että väliin jääviä saumakohtia oli mahdoton erottaa. Vasta elokuussa aloin aistia, että syksy on tulossa, mutta kuihtuvan kartanon kosteissa nurkissa oli helppo hukata ajantajunsa.

Alanivan kieli on kaunista, voimakkaasti latautunutta, siinä on aistimusten ja luonnon makuja, hajuja, eritteitä. Huoneet täyttyvät tomusta ja suojaa etsivistä eläimistä. Nainen on kirjan keskiössä, eri aikoina eri kehyksissä, alttiina rakkauden ansoihin, valmiina toistuviin raskauksiin, jotka työntävät uutta elämää tuskallisena. Kuolleet eivät pysy vaiti, vaan kulkeutuvat mykkinä varjoina, kunnes saavat äänensä kuuluviin.

Hiki ryöppysi rauhasistani kuin kuivuneesta suihkulähteestä edetessäni nelinkontin lattialla ja viimein, Erikin luiset sormet, villapaita niskalle kiertyneenä, minun hampaani hänen kaulalleen kuin lumiset marjat.

Villa vietin linnut tuo mieleeni Birgitta Trotzigin Liejukuninkaan tyttären. Ei niinkään tarinaltaan mutta ilmaisultaan. Osin tämä muistuttaa minua Kristiina Wallinin Valon painosta, vaikka se onkin runokirja, mutta siinäkin sukupolvet ovat läsnä.

Alan Bradley Filminauha kohtalon käsissä

Flavia de Lucen tarina on edennyt nyt neljänteen osaan. Löydät aiemmat bloggaukseni näistä linkeistä. Piiraan maku makea, Kuolema ei ole lasten leikkiä ja Hopeisen hummerihaarukan tapaus. Hopeisen hummerihaarukan tapauksessa olen kertonut enemmän sarjasta, joten en toista tässä samaa. Se osa on myös suosikkini.

Flavia de Lucen kotikartanossa Bishop’s Laceyn kylässä valmistaudutaan joulunviettoon. Perheen nuorimmainen tytär on 11-vuotias harrastelijasalapoliisi ja mestarimyrkyttäjä. Perheen isän, Haviland de Lucen, taloudellinen tila on varsin tukala, joten kartanosta on annettu osa Ilium Filmsin kuvausryhmän käyttöön. Flavia elelee isänsä ja kahden sisarensa kanssa, sillä äiti on kuollut kauan sitten vuorikiipeilyonnettomuudessa. Flavia rakastaa kemiaa, perimäänsä kemianlaboratoriota, myrkkyjä sekä kemian kaavoja. Myös joulupukin arvoitus vaivaa Flaviaa, siskojen mielestä joulupukki on lasten juttu. Flavia aikoo ratkaista tuonkin arvoituksen – tieteen avulla.

 Niin kuin kaikki järkevät kemistit tietävät, linnunliimaa valmistetaan seuraavasti: keitetään orjanlaakerin kaarnaa kahdeksan tai yhdeksän tuntia, haudataan seos kiven alle kahdeksi viikoksi, ja kun se lopulta kaivetaan ylös maasta, sitä huuhdellaan ja se murskataan juoksevassa jokivedessä ja jätetään käymään. Vuosisatojen ajan lintukauppiaat olivat sivelleet ainetta puunoksille vangitakseen laululintuja, joita sitten kaupiteltiin kaupungin kaduilla.

Filmiryhmän mukana saapuu myös kuuluisa näyttelijätär Phyllis Wyvern. Sankka lumituisku saartaa Bishop’s Laceyn kylän. Kyläläiset kokoontuvat kartanoon katsomaan suuren filmitähden esiintymistä ja jäävät yöpymään kartanoon.  Yön pimeydessä tapahtuu kummia, sillä yksi kartanossa yöpynyt vieras löytyy kuolleena. Flavian on tietenkin selvitettävä tapaus ja saatava kartanon varjoissa piileskelevän henkilöllisyys selville. Flavian ja komisario Hewittin yhteistyökin sujuu hieman entistä paremmin.  

Yhdentoista vuoden mittaisen elämäni aikana olen nähnyt useammankin ruumiin. Jokainen niistä on ollut mielenkiintoinen tavallaan, eikä tämänkertainen ollut poikkeus.

Filminauha kohtalon käsissä ei ole suosikkini sarjassa, sillä tämä tuntuu ehkä hieman väliosalle. Pidin Hummerihaarukan tapauksen syvällisyydestä, koska siinä avattiin enemmän perheen taustoja. Lukija viihtyy kuitenkin Flavian seurassa erinomaisen hyvin.

Alan Bradleyn Filminauha kohtalon käsissä on perinteinen salapoliisiromaani, jonka englantilainen kartanomiljöö ja 1950-luvun ajankuva ovat ihastuttavat.

Alan Bradley Filminauha kohtalon käsissä

Alkuteos I Am Half-sick of Shadows
Suomentaja Maija Heikinheimo
Bazar 2016. Kustanjalta. Kiitoksin

Marie Hermanson Hämäränmaa

Marie Hermanson (s. 1956) on ruotsalainen kirjailija ja journalisti. Hän on julkaissut vuodesta 1986 alkaen useita teoksia. Tein jokin aika sitten blogitekstin kirjasta 1001 böcker du måste läsa innan du dör tänne.

 Tämä ruotsinkielinen versio esittelee enemmän jännityskirjallisuutta kuin Boxallin englanninkielinen versio. Kiinnostuin Hermansonin esittelystä ja varasin aiemman teoksen eli Laakson (Himmelsdalen) kirjastoon ja pyysin uusimman kustantajalta. 

 

Hämäränmaa vangitsee heti lukijan mukaansa. Kirjan tapahtumat tapahtuvat nykyajassa, vaikka aikatasoja on tietyssä mielessä kaksi, sillä kartanonrouvan aika on pysähtynyt vuoteen 1943, nuoruuteen. Hämäränmaa ei ole dekkari, enemmän tämä on jännitystä, psykologista trilleriä ja on tässä goottikauhunkin elementit, ränsistynyt kartano, muotokuvat, suljetut, lukitut huoneet ja salaisuudet. Tunnelmaa luovat seiniä verhoilevat muratit, jotka peittävät rakennuksen rapistuvan pinnan.

Ei kuitenkaan mennä asioiden edelle. Kirjan kertoja on parikymppinen Martina, joka saa tarpeekseen hotellin kerrossiivoojana ihmisten ulosteita puhdistaessaan. Hän jättää tuntityöläisen orjuuden ja lähtee kotiin ottaakseen vastaan puhelun vuokraajalta, joka tarvitseekin kämpän itselleen. Onneksi on vanhempien koti, jonne voi marssia hädän hetkellä. Vanhemmat ovat palanneet Pariisista ja äiti valmistelee ilta-ateriaa pian saapuville kollegoilleen. Martina tuntee itsensä varsin pian varsin ylimääräiseksi. Lapset ovat lentäneet pesästä eli vanhemmilla on vihdoin oma aika elämässä. Martina päättää vetäytyä oman huoneen rauhaa, joka sekin vaikeutuu, sillä oven paikalla on seinä.  Tietä lapsuuden kotiin ei näemmä ole enää eli on keksittävä muu ratkaisu. Vanhemmat ovat remontoineet tilaa ja valoa ja hänetkin pois. 

Vieraiden hilpeyttä kuunnellessaan Martina miettii, että kaikki tuntui ihan nurinkuriselle. Minä olin nuori ja minun olisi kuulunut nauraa ja juoda viiniä. Minunhan olisi pitänyt tulla kotiin maailmalta ja kertoa seikkailuistani suu auki kuunteleville vanhemmille.

Bussia odottaessaan Martina tapaa entisen lukioaikaisen kaverinsa. Tessan tarjoaakin yöpaikan työympäristössään, Glimmenäsin kartanossa. Martina on yksin ja eksyksissä ja tämä Göteborgia parempi vaihtoehto tarjoutuu sopivasti.

Tessan toimii taloudenhoitajana iäkkään kartanonrouvan, Florence Wendmanin, taloudessa. Martina pääsee puolestaan vanhan rouvan sihteeriksi. Vanhan rouvan isä, Ernst Wendman, on diplomaattina Kairossa Ruotsin suurlähetystössä, jolle tytär kirjoittaa ahkeraan – siis muistoissa isä elää. Tyttöjä työllistävät illallisten kattaukset, jotka päättyvät ennen alkamistaan vanhan rouvan vetäytyessä lepäämään tarkastettuaan illalliskortit ja kattauksen. Kutsuvieraatkin ovat olleet jo pitkään manan mailla.  Eräänä iltana pihalta kuuluu outo tömähdys, joka liittää uuden nuoren, Juditin, joukkoon ja palvelusväkeen liittyy aikanaan myös Pontus ja Anderskin.  

Eräänä päivänä kartanon idylliin ilmaantuu Carl Henrik Gyllenmård, joka uhkaa nuorten yhteisön tasapainoa ja Wendman seuran tulevaisuutta ja nuorten kehittämiä visioita. 

Hermansonin tarinan voi lukea jännärinä, mutta tämä on ovela tarina, joka kertoo myös nuorista ja heidän kriiseistään, nuorisotyöttömyydestä, pätkätöistä, palveluyhteiskunnan mahdollisuuksista, jossa nuorten sukupolvi on eksyksissä. Anders on biologina ylikoulutettu ja epäuskottava hanttitöihin ja Pontuksen it-alan hommat eivät ota luonnistuakseen. Sisäkkö, piika, seuraneiti tai talonmies kartanon menneessä illuusiossa eivät ole hassumpia kohtaloita.

Pidin kirjan tarinasta, yllätyin siitä. Olin jostain syystä asettanut ennakko-odotukseni dekkarimaisesti ja odotin Karin Fossumin tyyliä.  Hämärämaa on jännäri, mutta se on sävyltään myös satiirinen ja yhteiskunnallis-poliittinen, joka antaa kasvot tämän päivän ruotsalaiselle yhteiskunnalle nuorten näkökulmasta. Toivottavasti tekijältä suomennetaan lisää aiempiakin teoksia. 

Marie Hermanson Hämäränmaa

Alkuteos Skymningslandet 2014

Suomentaja Jaana Nikula

LIKE 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.