Arnaldur Indriđason Varjojen kujat

Arnaldur Indriðason on islantilainen kirjailija, historiantutkija ja toimittaja. Tutustuin Indriðasoniin sattumalta. Otin osaa lukuhaasteeseen Kirjallinen retki Pohjoismaissa.  Olin vähällä epäonnistua haasteessa, sillä minulta puuttui islantilainen kirja. Luin viime vuonna Kristín Steinsdóttirin kirjan Omaa tietä ja halusin ehdottomasti lukea islantilaista nykykirjallisuutta.  Löysin Indriðasonin dekkarit bloggarikamujen kautta ja samalla monta kirjailijalta jo aiemmin suomennettua rikosromaania.  En ole lukenut aiempia Indriðasonin kirjoja, mutta sillä ei tuntunut olevan merkitystä. Ihastuin kirjailijan tapaan kertoa tarinaa, luoda jännitystä ilman silmitöntä  väkivaltaa. Syyskuussa ilmestynyt Varjojen kujat on Indriðasonin 12. dekkarisuomennos.

Indriðason kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa, toinen tarina tapahtuu sodan aikana 1940-luvulla ja toinen nykyajassa. Olen lukenut useita kirjoja, jotka kulkevat kahdessa aikatasossa, mutta vähemmän dekkareita. Menneisyys on pyrkinyt tosin esiin tänä vuonna muutamankin kerran muun muassa Gard Sveenin Raskaissa varjoissa (Bazar), Anna Lihammerin Kun pimeys peittää maan (Atena) sekä Jaana Lehtiön Kolmas oli ensimmäinen (Myllylahti) teoksissa.

Lukija pääsee seuraamaan menneisyyden rikostutkijoita työssään, kun poliisin etsivä Flovent ja amerikkalainen Thorson yrittävät ratkaista tapausta.  Flovent ja Thorson tekevät yhteistyötä tapauksissa, jotka liittyvät sekä Islannin poliisin sekä amerikkalaisen sotapoliisin toimialueeseen. Thorson hakeutui armeijan palvelukseen ja maailmansodan puhjettua hänet lähetettiin Islantiin brittien miehitettyä saaren. 

Islantilainen tyttö ja amerikkalainen sotilas viettävät lemmenhetkiä Kansallisteatterin takana, mutta heidän touhunsa keskeytyvät kammottavaan löytöön. Nuoret pakenevat suin päin, mutta vastaantulija tunnistaa tytön entiseksi oppilaakseen, Ingiborgiksi. Silminnäkijä löytää myös uhrin. Ingiborgin deittikumppanin löytyminen onkin sitten työläämpää, kun Frankin antamat henkilötiedot paljastuvat vääriksi. 

Tyttö oli kuolleenakin kaunis. Hänen särkynyt katseensa tuijotti synkkää rakennusta ikään kuin hän olisi jo kadonnut Kansallisteatterin kiviseinän sisällä oleskelevan piilokansan asumuksiin.

 Toisaalla vuosikymmeniä myöhemmin nainen huolestuu, kun hänen naapuriaan ei ole näkynyt muutamaan päivään. Hän tekee katoamisesta ilmoituksen poliisille.  Poliisi löytää 90-vuotiaaan miehen tämän omasta sängystä sydänkohtaukseen menehtyneenä. Tapaus vaikuttaa pitkään luonnolliselle kuolemalle.  Lukijaa seuraa nykyajan rikostutkijoiden työtä, tosin tätä seurataan pääasiassa eläkkeellä olevan poliisi Konráđin kautta, joka kiinnostuu tapauksesta ja päättää tutkia tapausta. Vanhuksen asunnosta löytyy kolme lehtileikettä,  joissa kerrotaan murhatutkimuksesta Toisen maailmansodan aikana, jossa nuori tyttö löydetään kuristettuna Kansallisteatterin takaa vuonna 1944.  Menehtyneen vanhuksen nimeä ei kerrota aluksi, vaikka naapurin rouva nimetään leskirouva Birgitaksi. Kaikella on tarkoituksensa, sillä vanhus on syntynyt Manitobassa ja on siten lännenislantilainen.

Konráđ otti kuvan mukaansa olohuoneeseen ja istuutui vanhan miehen kirjoituspöydän ääreen. Hän piteli lehtileikkeitä kädessään ja katsoi vuorotellen niitä, valokuvaa ja edessään avoimena olevaa kirjaa. Hän ajatteli isäänsä, murhattua tyttöä, Islannin miehitystä, meedioistuntoja, menneisyyden piinattuja sieluja ja vanhaa miestä, joka oli asunut yksin ja löydetty kuin nukkuvana huoneestaan, mutta joka oli surmattu tukehduttamalla.

Kuinka nämä tarinat kytkeytyvät toisiinsa? Ratkeaako vanha tarina viimein?  Tarina on hyvin vaikuttava, sillä Konráđ saa yhteyden asianosaisiin vuosikymmenien jälkeen. Tarina avautuu pala palalta, hienovaraisesti. Pidin tavattoman paljon tästä tarinasta. Indriðason keskittyy ihmisiin, heidän kertomuksiin ja tilannekuvauksiin. Hän jättää vähemmälle tapahtumien vyöryn ja väkivallan.  Tarinassa on myyttisyyttä, meedioiden läsnäoloa ja piilokansaa.  Varjojen kujat on älykäs dekkari. Eniten tämä muistuttaa äskettäin lukemaani Stephen Boothin kirjaa Nummi palaa (Blue Moon). Mielestäni oli jännittävää lukea Islannista sekä reykjavikilaisen poliisiin työstä.

Molemmat tarinat ovat aidontuntuisia ja kulkevat rinnatusten tasa-arvoisina. Kumpikin tarina koukuttaa lukijan mukaansa. Lukija tietää niin paljon enemmän koko ajan, sillä hän seuraa tapahtumia niin menneessä kuin nykyajassa. Upea rikosromaani.

Arnaldur Indriđason Varjojen kujat
Alkuteos Skuggasund, 2013.

Suomentanut Seija Holopainen
Blue Moon 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Tämän kirjan ovat lukenut myös Tuijata

Suomalainen kansanusko Samaaneista saunatonttuihin

Risto Pulkkinen on Helsingin yliopiston uskontotieteen dosentti ja Lapin yliopiston pohjoisen etnografian dosentti. Hän on perehtynyt laajasti pohjoisten kansojen maailmankuvaan ja on opettanut parikymmentä vuotta yliopistossa. Pulkkinen on myös Suomen evankelisluterilaisen kirkon pappi.

Suomalainen kansanusko Samaaneista saunatonttuihin on johdatus avain suomalaisten kansanomaiseen ajatteluun ja maailmankuvaan. Käytän julkaisusta jatkossa nimeä Suomalainen kansanusko. Kirjan näkökulma on uskontotieteen, ei folkloristiikan näkökulma, joskin sen aineisto suurelta osin on folkloristista. Suomalainen kansanusko tarkastelee perinteisen kansanuskon koko kirjon mytologiasta magiaan. Se kattaa niin esikristillisen muinaisuskon sekä kristinuskon pohjalta muodostuneen myöhemmän kansanuskon.

Aiemmin olen  lukenut aihepiirin kirjoista muun muassa seuraavat Uno Harva Suomalainen muinaisusko, Juha Pentikäisen Samaanit - Pohjoisten kansojen elämäntaistelu, Katja Hyry, Antti Pentikäinen & Juha Pentikäinen  Lumen ja valon kansa sekä Anna-Leena  Siikalan Suomalainen samanismi.

Suomalainen kansanusko jakautuu kahdeksaan lukuun. Johdannossa määritellään  suomalaisen muinais- ja kansanuskon käsitteet.  Mitä on suomalainen kansanusko? Se voidaan määritellä suppeammin tai laveammin. Laveammassa merkityksessään se kattaa suomalaisten esikristillisen maailmankuvan tai selityksen (eli ns. muinaisuskon) että sen ja kristinuskon yhteenkietoutumisesta muodostuneen, suppeamman merkityksen kansanuskon. Muinaisusko on terminä yksiselitteinen, sillä se käsittää minkä tahansa kansan etnisen ”alkuperäisen”  tai oikeammin maailmankuvan, joka on edeltänyt mahdollisen lähetystyön mukana saapunutta uskontoa.

Ensimmäisessä luvussa Ihminen maailmassa selvitellään maailman syntyä ja kosmografiaa. Pohjoiseuraasialaisessa maailmansyntymyyteissä eli kosmogonisissa myyteissä maailma luodaan sukeltamalla alkumeren pohjasta tai se syntyy alkulinnun munasta.

Toisessa luvussa Tuonpuoleinen tutustutaan Tuonpuoleisen olentoihin ja Agricolan jumalluetteloon.  Tuonpuoleisuudella tarkoitetaan tässä yhteydessä kaikkea sellaista, mikä on ihmisen hallitsemattomissa.  Se tarkoittaa samaa kuin ”pyhä”. Kansanuskon yhteydessä sitä edustaa mikä tahansa jokapäiväisestä, puhtaasti käytännöllisestä elämänmenosta poikkeava rituaalista käytöstä vaativa asia tai ilmiö. Tuonpuoleisen edustajiin kuului ainakin jumalat, haltijat, ”kanssaeläjät” ja ns. aitiologiset olennot sekä vainajaolennot.

Mikael Agricola esittää Dauidin Psaltarin eli Raamatun Psalmien kirjan suomennoksen esipuheessa vuonna1551 runomuotoisen jumalien luettelon, joka on suomalaisen uskontotieteen ja kansanuskon tutkimuksen oppihistoriallinen lähtökohta. Agricolan mukaan  Tapio oli mahtavimman riistaeläimen eli karhun erityinen suojelija ja käskynhaltija, toisaalta karhun suojelijana mainitaan myös metsänhaltija Hongotar.  Manalan hallitsija Louhi on esiintynyt myös pelättynä sairauksien lähettäjänä, mutta pirun kaltaista kokonaisvaltaista ja olemuksellista pahan edustajaa ei suomalaisten parissa ennen kristinuskon tuloa tunnettu. Kalevanpoikien uskottiin olevan muinaisajan jättiläisiä, joita kansa piti hiidenkiukaiden sekä muiden kivikasaumien ja -latomusten muinaisina tekijöinä. Ukko ja tämän puoliso Rauni olivat myös voimallisia. Raunin etymologiaa on haettu skandinaavijumalatar Freijasta, joka oli rakkauden ja hedelmällisyyden antaja ja hallitsija.

Kolmannessa luvussa Pyhät paikat luodaan katsaus seitoihin, hiiteen, pitämyspuuhun sekä saunaan.  Palvottuja kohteita eli pyhiä paikkoja oli paljon. Esimerkiksi palvottuja luonnonkohteita olivat mm. pyhät kalliot ja uhrikivet.  Luonnonkohteisiin voitiin vaikuttaa uhraamalla. Luonnonpaikkojen palvonta on voinut jatkua pitkälle agraariaikaan. Hiisi sana voi viitata vainajakulttiin liitettyyn kalmistopaikkaan tai toisaalta se on nähty pyhänä lehtona, jossa voitiin lähestyä monia luonnonjumaluuksia. Talokohtaiset uhripuut saattavat olla muistuma yhteisöllisestä hiisi-instituutiosta tai sitten ne edustavat omaa uhripaikkakategoriaansa.  Itse asiassa tunnemme yhä termin pitämyspuu, mutta ennen vanhaan näille kannettiin säännölliset uhrit ainakin syksyllä. Pitämyspuuhun liittyi myös enteitä, sillä puun oksan katkeaminen katsottiin usein kuoleman enteeksi, ja puun kaatuminen ennusti talon häviötä. Hyvin usein vanhan pihapiirin yksittäiset pitämyspuut muistuttavat yhä kunnioituksesta menneitä sukupolvia kohtaan eli osaamme yhä kertoa yksittäisen säästetyn pihapuun tarinan, vaikka uhraamiset on lopetettu aikoja sitten. Sauna nähtiin  kotipirin tuonpuoleisimpana paikkana. Se oli niin uudistumisen kuin parantumisen paikka.

Neljännessä luvussa Ihminen elävänä ja kuolleena käydään läpi ihmisen syntymää, vainajala käsitettä, kalmanväkeä, kuoleman enteitä sekä vainajien kunnioitusta ja palvontaa.  Vainajien asema, sielujen määrä käsitettiin eritavoin.  Miksi ruumiit on tärkeää pestä?  Minkälaisia elämänmuotoja oli? Minkälaisia oli levottomat vainajat ja sijattomat sielut? Entisajan elämä oli haurasta ja moni kohtasi kuoleman jo nuorena. Jokainen päivä saattoi olla viimeinen. Kuolemaa vartioitiin ja sen merkkejä tarkkailtiin, koska kuolema oli hyväksi tiedostaa.  Kuolemaa ajateltiin paljon ja sen enteitä tarkkailtiin. Kuoleman enteet olivat joko suoria tai epäsuoria, aavistuksia, näkyjä tai ennusmerkkejä. Myös ihmisen ja hänelle läheisen eläimen välille saattoi muodostua sellainen   kohtalonyhteys, että eläimen kuolema ennakoi omistajan kuolemaa tai eläimet vain vaistosivat tapahtuman.

Viidennessä luvussa Luontosuhde selvitetään tätä mm. karhun kautta.  Ihmisen ja eläimen suhteeseen vaikuttavat mm. maailmankuva, elinkeinot, teknologia sekä uskonto, jotka taas vaikuttavat toisiinsa moninaisin kytköksin. Metsästyskulttuureissa vallitsi aninismi ja sen jokaisella eläimellä oli ihmisen tapaan tunteva, ajatteleva ja tahtova sielu, ainakin isoimmilla eläimillä. Tämän takia metsästäjän oli kunnioitettava saaliseläintä sen kuoltua kunnioittavasti. Käytännössä tämä tarkoitti, että luut käsiteltiin asiallisesti, että saaliseläinten sielut saattoivat jälleen syntyä maanpäälle. Entisajan ihmisen luontosuhde huipentui suhteessa karhuun ja puhutaan karhukultista ja karhun kokonaisnaisvaltaisesta merkityksestä pyyntikulttuurissa eläneelle yhteisölle.

Kuudennessa luvussa Samanismi tarkastellaan käsitettä universaalisti sekä suomalaisen samanismin näkökulmasta. Samanismi on arkaaisten kulttuurien tärkeä menetelmä tuonpuoleisten voimien kanssa kommunikoimiseksi, ja sitä käytetään uhraamisen, enteiden tarkkailun ja muiden luonteeltaan välillisten keinojen ohella.  Pohjoisen Euraasian pyyntikulttuureissa samaani on yhteisön legitimoima, henkien valtuuttama ja inspiroima, tarvittaessa transsitilassa sielunmatkoja suorittava aktiivinen välittäjä ihmisten ja tuonpuoleisten voimien välillä.

Suomalaisen samanismin on oletettava sammuneen jo ennen kristinuskon tuloa. Sen olemassaolon todisteena on nähty muinaisrunojen maailma, kalliomaalausten kuvasto. Niissä kuvattuja hahmoja, joiden tulkinta samanistisessa viitekehyksessä on luontevinta. Myös myöhemmän tietäjälaitoksen monet piirteet omaavat samanistista pohjavirettä.

Seitsemännessä luvussa Muinaisuskosta kansanuskoon tarkastellaan maailmankuvan muutosta, kristinuskon vaikutusta sekä magian teoriaa. Suomessa siirryttiin kiertelevästä pyyntikulttuurista agraariseen paikallaan pysyvään elämänmuotoon hitaasti, Muutos toi mukanaan pysyvän asutuksen maanviljelyksen ja karjanhoidon myötä. Sosiaalinen ympäristö muodostui erilaiseksi kotipiirin myötä. Kristinusko muovasi myös elämäntapaa ja asennoitumista sekä maailmankuvaa. Magia oli agraariajan kansanuskon ilmaus, joka tarkoitti ihmisen, luonnonvoimien, maailman tuonpuoleisten voimien manipuloimista tuonpuoleisiin voimiin vedoten.

Kahdeksannessa luvussa Magia käytännössä avaa käsityksiä taikojen käyttötarpeita eri tilanteissa.  Taiat, maagiset käytänteet olivat jokamiehen tietoutta ja jokapäiväistä rutiinia sekä tietäjän tärkein työkalu  Suomen läntinen ja itäinen loitsukulttuuri erosivat toisistaan. Idässä loitsut olivat pidempi ja sisällöllisesti rikkaampia ja lännen loitsustoon vaikutti katolinen kirkko. Mihin loitsuja tarvittiin säässä, lemmessä, metsästyksessä ja kalastuksessa? Missä oli hyvän ja pahan magian ero? Voiko toisen pakottaa lempeen? Miksi naapurin karja haluttiin metsäpeittoon? Miten pahalta suojauduttiin? Miten sairaus saatiin taltutettua?

Lopuksi luodaan katsaus siihen, mitä kansanuskosta on jäljellä. Voidaan nähdä, että vanhat mentaaliset rakenteet ovat jatkaneet elämäänsä tapoina ja kokemustaipumuksina, joita ei voi pitää sen enempää rationaalisina kuin epärationaalisina. Metsällä on yhä myyttinen vetovoima. Pulkkinen toteaa lopuksi, että ehkä juuri siksi muinaisuus lopulta asuu uralilaisen sielumme pohjalla, paneutuminen suomalaiseen muinais- ja kansanuskoon on parhaimmillaan yksinkertaisesti kiehtova seikkailu. Se ei ole fantasiaa, vaan usein julmaa ja raadollista, toisinaan myös kaunista ja liikuttavaa, mutta aina kouriintuntuvaa todellisuutta, jonka varassa on ennen todellisesti eletty ja kuoltu.

Suomalainen kansanusko tarjoaa kiehtovan matkan haltioiden, jättiläisten,  noitien, maahisten ja menninkäisten maailmaan ja tutustuttaa entisajan pyhiin paikkoihin. Suomalainen kansanusko osoittaa, että kansanusko ei  ole vain kokoelma outoja uskomuksia ja rituaaleja, vaan kokonainen maailmanselitys, suomalaisten eksistentiaalisen kokemuksen kuva. Se on välittynyt perimätietona arkeen liittyvissä rituaaleissa.  Taiat elävät muodossa tai toisessa edelleen eli kuka tekee niitä enemmän ja kuka vähemmän tosissaan.

Pulkkisen teos on selkeä ja korkeatasoinen tietokirja suomalaisesta kansanuskosta jokaiselle asiasta kiinnostuneelle.

Risto Pulkkinen Suomalainen kansanusko Samaaneista saunatonttuihin

Gaudeamus 2014. Arvostelukappale. Kiitoksin

Paula Havaste Tuulen vihat, Tuulen vihat kimppalukuna

Tuulta ei saanut päästää puhaltamaan korviin eikä varsinkaan pohjoistuulta vapaisiin hiuksiin. Jos hiukset menivät tuulessa sekaisin, sekosi naiselta myös pää.


Tuulen vihat saattoi tuoda pohjoistuuli tai viima, mutta pahin kaikista oli suuri riipijä, joka nousi syksyllä, paiskoi kuusten latvoja puolelta toiselle ja repi yhtenä ainoana päivänä kaikki lehdet puista.

Paula Havaste on filosofian tohtori, jonka väitöskirja käsitteli miehisen sankarin malleja Tarzan-kirjoissa. Rovaniemellä syntynyt ja kasvanut Havaste asuu nykyään Nurmijärvellä. Hän on työskennellyt toimittajana, kriitikkona, suomentajana, tietokirjailijana, kirjallisuuden yliopisto-opettajana ja tutkijana sekä Kansallisteatterin tiedottajana. Nykyisin hän toimii Tiedekeskus Heurekan ohjelmapäällikkönä. Luin tämän kirjan kirjablogistien kimppalukuna Aleksis Kiven päivänä, joten kirjan yhteinen bloggauspäivä on tänään 10.10. klo 10.

Paula Havasteen kirja kuului minulla syksyn odotetuimpiin kirjoihin Michael Cunninghamin Lumikuningattaren sekä Oriana Fallacin elämäkerran Nainen Ristitulessa kanssa. Toki syksyllä ilmestyy monta mielenkiintoista kirja, mutta näihin liittyy pitkä jatkuvuus.

Olen lukenut aiemmin Paula Havasteen neliosaisen Lapinmaa-sarjan eli Kymmenen onnen Annan, Kotasavun Marjan, Maarenin, samaanien sukua sekä Lapinmaan Nillan. Vakuutuin ensimmäisestä sarjasta täysin ja odotin Tuulen vihoja innoissani. Pidin Lapinmaa sarjan teemoista: kansanperinteestä, kansanuskon esittelystä, kansanlääkinnästä, naisen aseman käsittelystä ja äitiydestä, savupirteistä, saamelaisuudesta sekä myyttisestä susiteemasta. Sota-aikaan ja jälleenrakentamiseen keskittyvä kolmiosainen sarja (Kolme käskyä, Kaksi rakkautta ja Yhden toivon tie) jäi minulle vieraammaksi.

Tuulen vihat on Paula Havasteen uuden 1100-luvulle sijoittuvan sarjan ensimmäinen osa. Tuulen vihojen tarina on kaikille tuttu, sillä se perustuu Pyhän Henrikin legendaan. Jokainen tietää, mitä Köyliönjärven jäällä tapahtuu. Pyhä Henrik astuu kuvaan mukaan vasta kirjan loppupuolella. R-vikainen Larri on hyvin äkkipikainen. Kertte kohtaa Larrin jo ensimmäisillä markkinoilla, mutta monet asiat vihjaavat tulevaan. En tiedä, kiinnostiko aihe minua aluksi, sillä olen työstänyt keskiaikaa viime vuodet ja lukenut Lallista siinä ohessa, joten muistan tarinan hyvin, mutta lähdin Havasteen kirjoittaman sarjan lukijaksi.

Tuulen vihoja kertoo Paimion tuvan tyttären, Kertten, tarinan. Miljöönä on maalaisyhteisö ja sen hieman vauraampi tupa. Kertte kasvaa ilman äitiä isänsä, veljensä, vanhemman naisen Uvannan sekä rengin tapaisen Ahton keskuudessa. Rauniema meni tuulen vihoihin: hän kutsui kevättä liian aikaisin, talven tuuli tuli mustasukkaiseksi ja puri syvälle.

Mutta sehän oli talvea, Kertte sanoi, Uvannan täytyi muistaa väärin.

Niin oli, mutta ensimmäiseltä kevätpäivältä se tuntui, vaikka olikin talvinen suojapäivä. Siksi kai talven tuuli suuttui, tuli mustasukkaiseksi, kun Rauni kutsui syliinsä jo toukotuulta.

Niin lähti Rauni löyly manalaan. Mutta Raunin henki on yhä kalmistossa ja pysyy niin kauan kuin Raunia muistetaan.

Kansanperinteen kautta Havaste ammentaa näkymän historiallisen ajan ihmisten tapoihin, vuodenkierron toimiin, niukkuuteen, uskomuksiin sekä arjen askareisiin pakanuuden ajan Suomessa, johon kristinusko vasta leviää. Ajankuva on meille merkittävä, sillä tuolloin synkretismin eli traditioiden sekoittumisen myötä kansa omaksui aineksia kristinuskosta, osaksi omaa magian värittämää elämää. Kansa tulkitsi kirkon julistusta ja käytänteitä oman maailmankuvan mukaisesti. Vanhat uskomukset elivät uusien oppien mukana rinta rinnan.  

Kaikin tavoinhan sitä yritetään eksyttää vainajia palaamasta entiseen kotiinsa. Jos on kuollut sisällä, viedään jalat edellä ulos, ettei osaisi palata. Ja piirretään vielä risti kotipolun päälle kalmistosta palatessa,

Kymmenen onnen Annan tavoin Tuulen vihat sisältää paljon kansanperinnettä: taikoja, enteitä, loitsuja ja ennustuksia. Kertte tuntee syvemmin, hän näkee vainajienkin touhuilua, hän taitaa henkien tapoja ja loitsuja ja tietää hyvän ja pahan. Voimakastahtoinen isä on talon isäntä, joka sairastuu ja halvaantuu, menettää lähes puhekyvyn. Kertte on sinnikäs selviytyjä, jolla oma kohtalo on omissa käsissä. Hän tietää, että taloon on haettava markkinoilta vävy, kun isä on voimaton, puhemies riitautunut, veli heikko, niinpä Kertellä on vain itsensä. Vaikka Sule on heikko, niin hän on kohtaustensa aikana kirkkaasti tulevaan näkevä.

Tuulen vihat kertoo muinaisuskostamme kuinka haltioita tuli hyvitellä, palvella ja saunottaa, metsästysonnea tuli anella jne.   

Ei se ihme ollut, että naisia oli kerääntynyt tupaan ja tyttökin viihtyi saunassa. Heillä oli lämmin ja mukava tupa, ja saunassa vasta lämmintä olikin. Kalmistossa täytyi olla talvisin hyytävän kylmää, joten kai naiset nyt halusivat lämmittelemään heidän luokseen.

Historialliset lukuromaanit eivät yleensä ole minulle mieluisinta genreä, mutta näin meillä varhaiseen keskiaikaan eli 1100-luvulle sijoittuva romaani kiinnostaa minua enemmän. Ajattelin aihetta jopa hieman tylsänä, mutta Havaste herättää Lallin tarinan eloon. Entisajan elämänmeno, arjen askareet ja elämäntavat kiinnostavat minua. Havasteen asiantuntevuus aiheeseen tekee lukukokemuksen miellyttäväksi. Olen usein miettinyt, mistä Havaste ammentaa näiden henkilöiden nimet, sillä ne ihastuttavat. Esimerkiksi Maaren on kaunis sana. Vaikka kyseessä on fiktiivinen tarina, niin fiktiivisyys ei saa syntyä kömmähdyksistä eli ajankuvan on oltava oikea, lääkekasvien mahdollisia niin ajassaan kuin rooleissaan ja näin Havasteen kohdalla on. Hän hallitsee aiheen.

Ensin tuotiin juhlallisesti esiin vilja suurissa vasuissa, sitten kaikki muu tila täytettiin yrteillä, kerpuilla, kuivatuilla sienillä ja kaikella mitä metsässä saattoi hyödyksi löytää. Nurkassa oli iso kasa kuivia harmaita jäkäliä ja pitkää naavaa karjalle, niiden vieressä monta isoa vakallista ryppyisiksi kuivattuja pihlajanmarjoja. Puolukoita oli upotettu omaan mehuunsa tekeytymään. Oli takiaisten lehtiä haavojen hauteeksi, kuusenkerkkiä yskän varalle ja kissankäpälänlehtiä vatsavaivoihin. Kukkeimman kesän aikaan täysikuulla kiskottua pajunkuorta oli pilkottu suuri pussillinen, sillä kaikki tiesivät että monet kivut ehtisivät iskeä heihin ennen kuin kesä lämmittäisi heitä taas.

Havasteen kanssa ei tarvitse fantasiageeniä, mutta ripaus kiinnostusta kansanperinteeseen ja tiedonmurunen muinaisuskosta avittavat lukemisessa. Jos etsii historiallisten romaanien ritareita, kartatonneitoja ja romantiikkaa, niin sitä ei ole tarjolla. Havaste valottaa ns.” pimeää keskiaikaa” muiden tavoin eli perinteisiä käsityksiä katsotaan uusin silmin. Tästä murroksesta johtuen jotkut perinteiset katsannot ovat vanhentuneet. Silloinkin elettiin, rakastuttiin, löydettiin kumppani ja iloittiin pienistä onnen ilonhetkistä. Vaikka aika on muuttunut, niin ihminen ei. Yksilön menehtyminen saattoi vain vaikuttaa kokonaisvaltaisemmin, tuhota koko perheeseen. Kertte on vahva, itsenäinen nainen, joka tulee kestämään paljon. Kirjan kauniin kannen on tehnyt Eevaliina Rusanen. Kirjan lopussa on pieni katsaus Taikoihin ja enteisiin, joissa käsitellään esimerkiksi Pirttiä ja sen väkeä, Saunaa, Karjaa, Säätä ja vuodenkiertoa sekä Metsässä kulkijaa.

Paula Havaste Tuulen vihat
Gummerus 2014. Arvostelukappale. Kiitän kustantajaa.

Täältä löydät Kirjablogistien Paula Havaste Tuulen vihat kimppalukuun osallistuneet. Tuijatan blogista löydät lisää tapahtumasta.

Ja kaikkea muuta

Kirjakaapin avain

Kulttuuri kukoistaa

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Henni Ilomäki Loitsun mahti

Loitsun tarkoitus on muuttaa jokin asiaintila toiseksi. Loitsu on sanallinen työkalu, jolla pyritään poistamaan pulma tai aiheuttamaan sellainen. Loitsu on keskustelua yhden tai useamman kuulijan kanssa. Kun onnettomuus, sairaus tai muu ongelma on järkyttänyt ihmisen tai yhteisön tasapainon, loitsija ottaa tilanteen haltuunsa. Loitsullaan hän torjuu pahan, lähettää sen nimettyyn paikkaan tai palauttaa alkulähteeseensä. Loitsulla voi myös tarkoituksellisesti aiheuttaa pahaa.

Loitsun kieli lähtee siitä, mikä loitsu on ja niiden käyttäjistä. Tämän jälkeen tarkastellaan loitsujen kansainvälistä taustaa, varhaisimpia tietoja suomalaisloitsuista ja niiden tulkintoja ja taustaa. Tämän jälkeen on kappaleet loitsujen kirjosta, niiden kielestä ja latautuneista sanoista sekä loitsun kuulijoista ja puhujista.

Vaikka Harri Potterin toiminta tavallaan tukeutuu käsitykseen sanan voimasta, ”entistus” –sana vaatii taikasauvan heilautuksen ja kyse on siis taikatempusta, ja se eroaa arkaaisesta käsityksestä tuonpuoleisen väestä.

Itse loitsut on jaettu neljään kappaleeseen, joista ensimmäisenä ovat elinkeinoloitsut, joita ovat muun muassa metsästys- ja kalastusloitsut sekä maanviljelys- ja karjanloitsut. Entisajan maailma oli hyvin taikauskoinen, jota väritti ajan vahvat uskomukset erilaisiin voimiin, haltioihin ja Ukko Ylijumalaan.

Idästä ihana sade,
pohjoisesta päivä lämmin,
etelästä tuuli hieno,
lännestä ajo lämmin.

Elinkaaren loitsut koskevat syntymää tai synnytystä, lempeä tai häitä.

Mistä on pulmat puuttuneet,
taikiet tapahtuneet, kuin ei sulhaiset suvaitse
eikä nou’a nuoret miehet?

Parannusloitsut koskevat terveyden menetystä ja palautusta. Yksi tärkeimmistä olivat verensulkuloitsut. Verenvuodon sai usein arkisessa työssä ja pahimmillaan se piti saada loppumaan nopeasti eli loitsija oli löydettävä heti. Myös esimerkiksi hämähäkkiloitsut kuuluvat tähän osioon. 

                         Tyydy veri, seiso veri, 
                         seiso niin kuin seinän hirsi, 
                         seiso niin kuin Jordanin virta.

Viimeisenä käsitellään torjuntaloitsuja muun muassa pakkasta, tulta ja tuulta vastaan.

Pakkanen puhurin poika.
Älä kylmä kynsiäni,
älä päätäni palella!
Kylmä soita, kylmä maita,
kylmä kylmiä kiviä,
älä kylmä kynsiäni!

Loitsu suuntautuu yliluonnolliseen todellisuuteen, joka on näkyvän maailman myyttisesti virittynyt peilikuva, tuonpuoleinen. Kansanuskossa termi ei ole ajallisesti rajattu, mutta kristinuskossa tämän kuvitteellisen rajantakaisuuden ajatellaan viittaavan kuoleman jälkeiseen tilaan. Katolisista opeista ja käytänteistä puhdistettu luterilainen kirkko tuomitsi loitsut ja piti niitä todisteena pakanuuteen taipuvaisen rahvaan takapajuisuutena. Tarinaperinteen tietäjään liitettiin noidan tai huijarin rooli ja jopa oikeuslaitos pyrki kitkemään taikuutta ihmisten arjesta.

Loitsun mahti välittää entisajan ajankuvaa ja loitsujen mahtia. Loitsut olivat salattavia ja kiellettyjä, joka tulee hyvin esiin myös kaunokirjallisuudessa, kuten Paula Havasteen Kymmenen onnen Annassa. Loitsun mahti täydentää alan kirjallisuutta, joka keskittyy enemmän noituuteen, kuten seuraavissa Sarmela, Matti Suomen perinneatlas (1994), Virolainen, Merja Samanismin ja noituuden käsikirja(1994), Nenonen, Marko Synnin palkka on kuolema (1994), Siikala, Anna-Leena Suomalainen samanismi (1992) sekä Simonsuuri, Lauri Kansa tarinoi (2006). Loitsut olivat kansanuskoon pohjautuvan arkipäiväisen taikuuden harjoittamista, joihin sekoittui myös kristillisyyden piirteitä. Ilomäen Loitsun mahti on mielenkiintoinen kirja, jota kuvitus olisi elävöittänyt.

Henni Ilomäki Loitsun mahti
SKS 2014. Kustantajalta.