Yoko Ogawa Professori ja taloudenhoitaja

Yoko Ogawa Professori ja taloudenhoitaja

Alkuperäisteos: Hakase no Aishita sushiki (2003)

Suomentaja: Antti Valkama

Tammi 2016. Arvostelukappale. Kiitän kustantajaa kirjasta.

Yoko Ogawa (1962) on japanilainen kirjailija. Hän on julkaissut Japanissa yli kaksikymmentä kirjaa fiktiota ja tietokirjallisuutta 1988 lähtien. Toivottavasti tämä on alku kirjailijan suomennoksiin.

Professori ja taloudenhoitaja oli minulle yksi syksyn odotetuimpia käännöskirjoja. Pidän japanilaisesta kaunokirjallisuudesta. Niiden tiivis ilmaisu, näennäinen minimalistisuus ja hiljainen maailma mykistävät minua kauneudellaan. Professori ja taloudenhoitaja on kertomus muistamisesta, luvuista, baseballista, lukujen kauneudesta ja niiden runsaudensarvesta. Kirjasta on tehty myös elokuva.

Professori
Professori ja taloudenhoitajan tapahtumien miljöö on Japani ja professorin koti ja ajankuvana 1990-luku. Kirjassa ei tapahdu paljon, mutta tarina kantaa loppuun asti. Tarinan keskiössä on kuudenkymmenenneljän ikäinen, Cambridgessa opiskellut, entinen yliopiston matematiikan professori. Professori ei ole muistisairas perinteisellä tavalla. Hän joutui liikenneonnettomuuteen seitsemäntoista  vuotta sitten 47-vuotiaana vuonna 1975.  Uhri voi joutua samaan tilanteeseen vaikka kaksikymmentävuotiaana. Professori on vetäytynyt, ulkomaailma on etäällä ja kohtaamaton. Onnettomuuden myötä professorin menetti työnsä ja hänen ainoana tulonlähteenä olivat olleet rahapalkinnot, joita matematiikan aikakauslehdet tarjosivat ongelmien ratkaisuista. 

Professori elää 80 minuutin turvin, yhden tunnin ja kahdenkymmenen minuutin muistamisen täyteistä elämää. Muistot rakentuvat ajasta ennen vuoden 1975 onnettomuutta. Luin viime vuonna S. J. Watsonin dekkarin Kun suljen silmäni, jossa nainen herää uuteen aamuun ilman eilistä.   

Kodinhoitaja
Maaliskuussa 1992 Kotipalveluiden välitysosuuskunta Akebono lähettää professorin luo yksinhuoltajaäidin kodinhoitajan (kertoja) tehtäviin. Professorin lanko, kuolleen vanhemman veljen vaimo, opastaa naisen työtehtäviin.

Kotipalveluiden välitysosuuskunta Akebono lähetti minut ensi kertaa Professorin luokse maaliskuussa 1992. Minä olin kaikkein nuorin niistä kotiapulaisista, jotka siinä Seton sisämeren rannikon pienessä kaupungissa olivat Akebonon kirjoissa. Siitä huolimatta olin työskennellyt alalla jo yli vuosikymmenen. Olin urani aikana tullut toimeen kaikenlaisten työnantajien kanssa ja minulle oli kehittynyt vahva ammattiylpeys. Vaikka minulle työnnettiin asiakkaita, joita muut pitivät liian hankalina, en sanallakaan valittanut siitä osuuskunnan johtajalle.

Juuri
Tarinan keskiössä on myös taloudenhoitajan kymmenvuotias poika Juuri. Juuri on ainoa kirjan tarinan keskeisistä henkilöistä, jolle on ”annettu nimi”.

Minä ja poikani kutsuimme häntä Professoriksi. Ja Professori kutsui poikaani Juureksi, koska tämän tasainen päälaki toi hänen mieleensä neliöjuuren merkin.

Taloudenhoitaja  oivaltaa joutuneensa vaativaan paikkaan, sillä vaihtuvuus on ollut suurta. Professorin lähimuisti toimii vain lyhyen aikaa, eilistä ei ole, aamulla tehtyjä asioita ei ole, edellisillan ottelua ei ole. Taloudenhoitajan hän kohtaa uutena ihmisenä jokaisena uutena aamuna. Professori on muistilappujen kirjoma. Viiltävimässä lapussa lukee: "Minun muistini ei kestä kuin 80 minuuttia."

Vaikka hän kuinka yrittäisi, muistikuvat katoavat yhä uudelleen. Hän muistaa kyllä kolme vuosikymmentä sitten löytämänsä teoreeman, mutta ei sitä, mitä söi eilen päivälliseksi.

Leski
Voivatko luvut olla kauniita? Miten muisto säilyy laatikossa? Voiko rakastaa ihmistä jota ei muista? Vanhemman veljen leskivaimo kantaa huolta professorista, aivan kuten vanhempi oli kantanut huolta veljestään, mahdollistanut tämän luvut yliopistossa. Kauan sitten otettu valokuva ei kestä löytäjän katsetta, se ei pidä salaisuuttaan. Myös taloudenhoitajan oma elämä avautuu jonkin verran.

Professori ja taloudenhoitaja on koskettava, hienovireinen ja kaunis kertomus kohtaamisesta ja yhteydestä. Suosittelen lukemaan tämän kirjan.

 Kirjaa on luettu yllättävän paljon blogeissa jo ennen suomennosta. 

Osallistun kirjalla Kurjen siivellä –lukuhaasteeseen.

Blogeissa toisaalla Yoko Ogawa: The Housekeeper and the Professor:  Satu, Hdcanis, Elegia

Haruki Murakami Maailmanloppu ja ihmemaa

Maailmanloppu ja ihmemaa on Murakamin ennen suomentamattomia pääteoksia. Värittömän miehen vaellusvuodet ei ihastuttanut minua välittömästi viime syksynä, mutta lämpenin sille ajan kanssa. Se on erinomainen johdatus kirjailijan tuotantoon Norwegian woodin tavoin. Oma suosikkini on Kafka rannalla. Milena Michiko Flašarin Kutsuin häntä solmioksi (Lurra Editions) sekä Yiyun Lin Yksinäisyyttä kalliimpaa (Tammi 2015, Keltainen kirjasto) ovat vahvistaneet myös suhdettani Murakamiin ja japanilaiseen yhteiskuntaan. Maailmanloppu ja ihmemaa on käännetty japanista ilman välikieltä Värittömän miehen vaellusvuosien tavoin, kun aiemmat on tehty välikielen kautta. Alkuteos ilmestyi vuonna 1985. Värittömän miehen vaellusvuodet ammentaa realismin lähteeltä, kun Maailmanloppu ja ihmemaa sukeltaa maagiseen realismiin. Maailmanloppu ja ihmemaa on tapahtumarikas, sillä tässä tarina kiitää ja mielikuvitus laukkaa vinhasti.

Luin äskettäin Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupungin, jossa unet ovat kiellettyjä. Unennäkijät ovat uniruttoon sairastuneita ja heidän kohtalona on Tahrattujen talo. Murakami vaientaa puolestaan äänet. Kumpikin kielletty ominaisuus on olennainen osa ihmiselämää.

Murakami kertoo tarinaansa kahdella tasolla – kahden maailman välillä, jossa vuorottelevat Ihmemaa ja Maailmanloppu. Ihmemaa tapahtuu parittomissa luvuissa ja Maailmanloppu parillisissa. Kertoja on molemmissa narratiiveissa nimetön minäkertoja. Tarina kulkee myös ilman erisnimien taakkaa. Korostaako Murakami tällä, että teema, metaforat ja tapahtumat ovat tärkeämpiä kuin yksilö?
Ihmemaassa futuristisen yhteiskunnan valtarakenteena on Systeemi, jossa on Laskijat ja vastapuolena Merkitsijät ja sysiäiset. Ihmemaan kertoja on 35-vuotias tokiolainen Laskija. Vanha biologi -tiedemies ja tämän pullea, vaaleanpunaisiin pukeutuva 17-vuotias tyttärentytär ovat myös keskiössä. Vanhuksen luolamaisen huoneen peräseinän hyllyillä on kaikkien mahdollisten nisäkkäiden kalloja. Kallot ovat mukana kummassakin tarinassa. En kerro tarinaa, mutta totean, että lopussa isoisä perustaa tutkimusyksikön hiljaiseen ja rauhalliseen paikkaan… Vanhus yrittää suojella tutkimustuloksiaan Merkitsijöiltä, koska luista saadaan muistot talteen, uhria ei tarvitse kiduttaa, vain tappaa, puhdistaa luut.

Maailmanlopussa liikutaan muurien ympäröimässä surumielisessä kaupungissa, jossa yksisarviset kopsuttelevat tyhjillä kaduilla eikä kenelläkään ole varjoa. Kertoja on kaupunkiin saapunut tulija, josta tulee Untenlukija, koska toimi annetaan aina tulokkaalle, jonka varjo on vielä hengissä.

Kaupungin portilla Portinvartija irrottaa tulijan Varjon. Portinvartija sallii heidän hyvästelevän toisensa. Keskeisiä tarinan henkilöitä ovat 29-vuotias kaupungin kirjastonhoitaja, Varjo, miehen hylkäämä oma varjo, Portinvartija, naapuri Eversti. Portinvartijan velvollisuus oli avata ja sulkea portit koota ja päästää eläimet ulos illan tullen ja aamulla laskea sisään. Informaatikko selittää Untenlukijan työnkuvan ja opastaa kallojen luvun periaatteet. Hän osaa opastaa, vaikka ei pysty itse tehtävään. Kallot ovat yksisarvisen kalloja, joissa vanha uni on uponnut kalloon, suljettu sen sisään. Untenlukija kertoo informaatikko tytölle, että hän ei muista menneisyyttään, että hän muistaa kaupungistaan vain kaksi asiaa, että sitä eivät ympäröineet muurit ja kaikki vetivät varjoaan perässään.

”Riittää jos annat sen minulle ennen syksyn loppua”, Varjo sanoi nopeasti. ”Ja haluan myös kirjallisen raportin. Erityisen tarkasti haluan sinun tutkivan muurin muodot, itäisen metsän sekä muurin aukon, josta joki virtaa kaupunkiin ja aukon, josta se virtaa ulos. Sillä hyvä”

Untenlukijoita on vain yksi aivan kuin Portinvartijoita. Ja informaatikollakin on vain yksi avustettava, kun Untenlukija lopettaa, lähtee myös informaatikko. Pari tulee läheiseksi, mutta Everstillä on varoituksen sanansa sielusta. Varjon kuolemalla on vaikutuksensa yksilöönsä.

”Ei, se on eri asia. Kiltteys ja sielukkuus on kaksi aivan eri asiaa. Kiltteys on itsenäinen toiminto. Tarkemmin sanottuna pinnallinen sellainen. Se on vain tapa, eri asia kuin sielukkuus. Sielu on syvempää ja väkevämpää. Ja ristiriitaisempaa.”

…

”Ihmiset menettävät sielunsa kun heidän varjonsa on kuollut. Olenko väärässä.”

”Olet oikeassa.”

”Hänen varjonsa on jo kuollut, joten hänen sieluaan ei voi palauttaa, vai mitä?

Ikiaikaiset kysymykset tietoisuudesta ja identiteetistä kulkevat tarinassa mukana. Mitä ihminen on ilman omaa varjoaan? Mitä ihminen on sielu murusina? Jos ei ole sielua, elämä on päämäärätöntä. Jos ei muista enää itseään, mitä järkeä on palata?

”Sitä mieltä minäkin olen. Sielu on todella epätäydellinen” sanoin. ”Mutta siitä jää jäljet. Ja me voimme seurata noita jälkiä. Kuin jalanjälkiä lumessa.”

Jos jotain marinaa pitäisi esittää, niin nimitriviaa on runsaasti: kirjoja, elokuvia ja musiikkia. Tarinaan mahtuu muun muassa Avaruusseikkailu 2001, Marcel Proust, William Shakespeare, Ingrid Bergman ja Casablanca, Ernest Hemingway, Bob Dylan, Steppenwolfin Born To Be Wild, Turgenevin haihtuminen, Dostojevskin helvetti, Somerset Maughamin todellisuus. Nimet / viittaukset amerikkalaiseen populaarikulttuuriin sitoutuvat paikoin huonosti tekstiin. Haluaisin tehdä arvauksen kertojista, mutta en sitä tee. Ikuinen elämä, pyhä yksisarvinen, kahden maailman rinnakkaisuus, kertoja, varjo - tässä on niin valtavasti kaikkea allegorisuutta ja paralleellisuutta, että nostan käteni ylös ja sanon nöyrästi tarvitsevani aikaa ja yksinoloa tämän sisäistämiseen.

Murakamin maaginen realismi ihastutti minua jälleen. Maailmanloppu ja ihmemaa vangitsi minut helpommin kuin Värittömän miehen vaellusvuodet. Maailmanloppu kosketti minua enemmän kuin Ihmemaa, jos osia on edes tarpeen eritellä. Tämä kirja on erinomainen joulunseudun lukuelämys kenelle tahansa. Taianomainen retki.

Haruki Murakami Maailmanloppu ja ihmemaa

Alkuteos Sekai no owari to hādoboirudo Wandārando (1985).

Suomentaja Raisa Porrasmaa

Tammi. 2015. Keltainen kirjasto. Kiitän kustantajaa kirjasta!



Kirjasta on kirjoittanut myös Krista.

Haruki Murakami Värittömän miehen vaellusvuodet

Ajoitukseni uusimman Murakamin kanssa oli täydellinen, joulun kiireettömyys ja antoisat lukutuokiot Sandströmin, Bargumin ja Haahtelan parissa siivittivät ajatukseni valppaiksi Murakamin matkaan. Sain matkata joulun tienoon hienojen kirjojen ketjussa. Pientä valmistautumista Grönlantia kohden… orientoitumista tiiliskiveen.

Raisa Porrasmaa on suomentanut Värittömän miehen vaellusvuodet suoraan japaninkielisestä alkuteoksesta Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi (2013).Olen tuonut aiemmin Murakamilta blogiini  Norwegian woodin.

Lähdin lukemaan Haruki Murakamin uusinta teosta suurin odotuksin, sillä olen pitänyt hänen aiemmista teoksista. Kirjan päähenkilö on väritön mies, Tsukuru Tazaki. Tsukurun menneisyydessä tapahtui jotain kivuliasta, sillä hän kuului lukioaikana kolmen pojan ja kahden tytön muodostamaan tiiviiseen viisikkoon. Tarina on Tsukurun matka, hänen identiteetin hapuilua nuoresta koululaisesta aikuiseksi mieheksi, mutta myös ystävyydestä ja sen särkymisestä sekä rakkaudesta.


Tsukuru koki itsensä erilaiseksi kuin muut. Muiden sukunimissä oli väri. Poikien sukunimet olivat Akamatsu, "Punainen mänty", ja Õmi, "Sininen meri", tyttöjen Shirane, "Valkoinen juuri" ja Kurono, "Musta niitty". Vain Tazakin nimeen ei sisältynyt väriä, vaan nimi merkitsi asioiden tai esineiden valmistamista. Tämä sai Tsukurun tuntemaan hienoista ulkopuolisuutta. Muut jäivät opiskelemaan kotikaupunkiin Nagoyan korkeakouluihin, mutta Tsukurun tie vei hänet Tokioon yliopistoon. Tsukuru pystyi säilyttämään aluksi yhteenkuuluvuuden tunteen, sillä hän palasi aina lomilla takaisin kotiinsa. Kun Tsukuru toisen opiskeluvuoden kesälomalla palaa kotikaupunkiin, niin hän ei tavoita toisia. Viimein hän tavoittaa Aon puhelimitse, joka kertoo, että Tsukuru on suljettu joukkion ulkopuolelle. Ilmoitus on niin tyrmäävä järkytys, että Tsukuru pakenee sitä takaisin Tokioon. Tsukuru oli miltei valmis pakenemaan elämästään hylkäämisen takia. Tiivis ystäväjoukko on sulkenut hänet ulos ilman minkäänlaista selitystä. Tsukuru jää elämässään yksin, vaikka Fumiaki Haidan ystävyys tulee tilalle. Myös Lisztin Vaellusvuosia -pianoteos kulkee mukana teoksessa.

Tsukuru Tazakia kuolemaan vetävä syy oli täysin selvä. Neljä hänen läheistä ja pitkäaikaista ystäväänsä olivat eräänä päivänä ilmoittaneet ehdottomasti ja aivan yhtäkkiä, ettei ”kukaan heistä enää halua tavata sinua eikä puhua kanssasi”. Minkäänlaista syytä tai selitystä siihen, miksi hänen oli pakko ottaa vastaan tuo säälimätön ilmoitus, ei annettu. Eikä hän uskaltanut kysyä.

Ne maagiset ainekset, jotka ovat läsnä teoksissa Kafka rannalla ja trilogiassa 1Q84 ovat poissa. Värittömän miehen vaellusvuodet lähentyy Norwegian Woodsin realismia. Siitä huolimatta tässäkin tarinassa on maagisia hiutaleita ja ystävyyden voimakkaita sävyjä. Niin Värittömän miehen vaellusvuodet kuin Norwegian Woods kuvaavat voimakasta ystävyyttä, siihen sitoutumista ja ystävyyden säröytymisen arpia, jotka kukin kantaa mukanaan.


Tsukuru Tazaki on 36-vuotias mies, joka työskentelee asemarakennussuunnittelijana. Viehtymys asemiin oli elänyt Tsukurussa jo lapsuudesta lähtien. Hän tutustuu kaksi vuotta vanhempaan Saraan. Tämä rohkaisee Tsukurua selvittämään menneisyyden solmun ja vaatimaan selvityksen, miksi ystävät hylkäsivät hänet. Tämä hylkäämisen syyn etsintä luo juonenkulkuun jännitteen, jonka varaan tarina rakentuu, jossa on jopa dekkarimaisia vivahteita. Näin Tsukuru vaeltaa menneisyyteen ja kohtaa kunkin entisen ystävän erikseen aikuisena. Jännite säilyy kunkin kohtaamiseen, mutta purkautuu miltei arkisena kohtaamisessa. Suomalaisen lukijan mielenkiintoa herättelee matka Suomeen, jonne yksi entisistä ystävistä on muuttanut.

Tauotta ihmiset ilmestyivät jostakin, järjestäytyivät omin päin säännölliseksi jonoksi, astuivat junaan hyvässä järjestyksessä, ja heidät vietiin jonnekin. Tsukurua liikutti, että niin paljon ihmisiä oli todellakin olemassa tässä maailmassa, samoin kuin se että maailmassa oli niin suuri määrä vihreitä junanvaunuja. Se oli hänestä todellakin kuin ihme. Niin valtava määrä ihmisiä kuljetettiin niin monilla vaunuilla ilman mitään ongelmia, täysin systemaattisesti. Niin monilla ihmisillä oli paikka johon mennä ja josta palata.

Värittömän miehen vaellusvuodet on erittäin hyvä kirja, mutta jostain syystä kirja jättää minuun hieman laimean lukujäljen. Teos on hyvin japanilainen, hillitty ja kaunis, johon melankolian sävyt ovat uurrettu syvään. Tämä kirja ei ole parhain lukemani Murakami, mutta mielelläni minä luin tämän tarinan. Ja yhtä innokkaasti kuin aina aikaisemminkin jään odottamaan seuraava Murakamia.


Haruki Murakami Värittömän miehen vaellusvuodet
Tammi 2014. Keltainen kirjasto. Lahja.


Värittömän miehen vaellusvuodet on luettu mm. seuraavissa blogeissa
Rakkaudesta kirjoihin
Kirjakirppu

Haruki Murakami Norwegian Wood

 Varmaan voin aloittaa, että Murakami on suosikkikirjailijani ja aloitan luettujen Murakamien tuonnin tällä tekstillä blogiini. Norwegian Wood suomennettiin vasta 2012, mutta alkuperäisteos ilmestyi Japanissa vuonna 1987.

Kirja alkaa Toru Watanaben istuessa Boeing 747:ssä  Pohjanmeren yllä, kun kone on laskeutumassa  Hampurin lentokentälle. Beatlesin Norwegian Wood alkaa soida hiljaa taustalla syösten menneisyyden muistot mieleen. Siinä hetkessä Toru  palaa vuoteen 1969, kahdeksantoista vuotta taaksepäin, siihen aikaan kun hän oli kahdeksantoistavuotias tokiolainen opiskelija.

Norwegian Wood kertoo tokiolaisista opiskelijoista 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Ajan musiikki soi kirjassa taustalla.  Tarina on hienovireinen kasvukertomus aikuisuuden askelmilla, vanhemmista irrottautumisesta, opiskelija-elämästä, vastuunottamisesta omassa elämässä, rakkaudesta, elämännälästä ja yksinäisyydestä.  Päähenkilö Toru Watanabe asuu miesopiskelijoiden soluasuntolassa. Torun pääaine on teatteritiede ja hän käy teatterihistorian ja saksankielen luennoilla yliopistolla tuntematta aiheeseen sen enempää intohimoa. Lukioaikana Torun paras ystävä Kizuki, tämän tyttöystävä Naoko ja Toru itse muodostivat kolmikon.  Eräänä toukokuisena iltana Kizuki teki itsemurhan vanhempien ollessa katsomassa sairasta sukulaista. Hän ei jättänyt jälkeensä itsemurhaviestiä, mutta hänen lähtönsä jätti tukahduttavan muistijäljen hänen läheisiinsä. Kizukin kuoltua Naoko ja Toru ajautuivat erilleen, sillä kolmikko oli särkynyt. Vasta melkein vuoden jälkeen he kohtaavat uudelleen opiskelijoina Tokion paikallisjunassa. 

Naoko on hauras, liian hauras selvitäkseen ja loittonee elämästä. Toru tempoilee naisseikkailuissa, mutta vahvimmin hän on kiinni Naokossa ja vahvassa Midorissa. Midori Kobayshi käy myös teatterihistorian luennoilla. Naoko ei saa otetta opiskelusta ja elämästään ja siirtyy vuoristoon parantolaan. Murakami kuvaa hyvin tarkasti Torun vierailun  Naokon luona parantolassa. Naokon huonekaverista Reikosta tulee myös läheinen Torulle. Synkkyyden keskellä Toru elää myös opiskelijaelämää, juhlii, työskentelee levykaupassa ja iskee tyttöjä tiheään tahtiin.

Murakamin teksti kulkee, tarina etenee suoraviivaisesti. Liian usein tarinoissa marssitetaan niin valtavasti ihmisiä näyttämölle, että lukija stressaantuu. Tässä teoksessa henkilöiden nimet jäävät helposti mieleen. Murakami kuvailee hyvin tarkasti ihan tavallisia arjen tapahtumia. Joku voisi sanoa, että kirjassa ei tapahdu mitään, mutta juju onkin oman identiteetin etsinnässä, oman minäkuvan rakentamisessa. Tuon ajan opiskelijaelämän kuvaus on kiinnostava, kun länsimaisen kulttuurin vaikutus on työntymässä osaksi japanilaista arkea. Opiskelijat lukevat  länsimaista kirjallisuutta Mannin Taikavuorta ja Fitzgeraldin Kultahattua. Osin kirjassa välittyy myös japanilaisen yhteiskunnan vaativuus.

En ihmettele, että The Guardian-lehti on listannut Murakamin kirjan teokseksi, joka jokaisen pitäisi lukea.

Haruki Murakami Norwegian Wood Tammi 2012

Kirja on luettu myös Sallan lukupäiväkirjassa.