Anne Rice Prinsessa Ruusunen hurmataan, rangaistaan ja vapautetaan

Anne Rice Kuinka Prinsessa Ruusunen hurmataan
Alkuteos: The Claiming of Sleeping Beauty (1983)
Suomentaja: Timo Utterström

Kustantaja Basam Books 2014

Anne Rice (1941) on suosittu yhdysvaltalainen kauhu- ja fantasiakirjailija. Amerikanirlantilaiseen perheeseen syntynyt Rice sai tiukan katolisen kasvatuksen lapsuudenkodissaan ja katolisessa koulussa. Hän kuitenkin erosi kirkosta 18-vuotiaana ja katsoi olevansa ateisti. Ricen esikoisteoksen kirjoittamista edelsi perheen murhenäytelmä, viisivuotiaan tyttären kuolema 1972, jonka jälkeen Anne Rice alkoi kirjoittaa.

Ricen esikoiskirjaa Veren vangit (1976) on myyty yli 8 miljoonaa kappaletta. Kaikkiaan hänen kirjojaan on myyty yli 75 miljoonaa kappaletta. Olen lukenut häneltä myös Kadotettujen kuningatar (1988), ja Vampyyrilestat (1985). Ja arvostan niitä kirjoina enemmän kuin näitä Ruususia. Vuonna 1994 Neil Jordan teki Verenvangeista elokuvan Ricen oman käsikirjoituksen pohjalta, jota tähdittivät Brad Pitt ja Tom Cruise. Ricen kirjallisia vaikuttajina pidetään Charles Dickensia ja Nathaniel Hawthornea.  Kerrotaan, että vampyyrikirjallisuudessa J. Sheridan Le Fanun novelli Carmilla on Ricea lähempänä kuin Bram Stokerin Dracula. Sen sijaan Grimmin veljesten version alkuperäisestä sadusta on kuljettu kauas pois. Satua tässä ei ole kuin nimi.

 Kuinka Prinsessa Ruusunen hurmataan on vanhan sadun eroottinen versio.

 Olen lukenut myös E.L. Jamesin kohutun Fifty Shades of Grey –trilogian, joka on varsin mieto Ruususen rinnalla. Olin monta kertaa keskeyttämässä Ruususten lukemisen, mutta päätin taistella loppuun. Jos minun pitäisi tehdä valinta Fifty Shades of Greyn ja Ruususten välillä, niin valintani olisi Fifty Shades of Grey.

Ruusunen herätetään vähemmän viattomalla suukolla unestaan. Palkinto prinssille on suotuisa, sillä prinssi saa prinsessan täydellinen antautumisen. Sadun jokainen tuntee, joten lukeminen on lähinnä vastenmielistä. Satu on iskostunut mieliimme niin kauniina.

Ruusus-satua päivittävän trilogian ensimmäinen osa tuo vanhaan satuun tihkuvaa himoa ja eroottista kaipuuta. Hyvin itsekkään prinssin uskomus on, että Prinsessa Ruusunen sai isänsä hovissa kaiken tahtomansa. Nyt prinsessa maksaa hintansa. Hän joutuu liikkumaan vartalo verhoamattomana alasti kaikkialla julkisesti ja kaikkien katseltavana. Kerrotaan, että erotiikkaa lähestytään naisen näkökulmasta, naisen nautinnon kautta. Lähinnä kyse lienee häpeämättömän sadomasokistisesta kuvauksesta. Väkivaltaisuus verhotaan ihastuttavasti viehkeyteen, mutta mitään tällaista en pystynyt havaitsemaan. Tämä ei oikein välity lukijalle.

”Kyllä ymmärrän ymmärrän”, tyttö sanoi. Totta kai ymmärrän… Olen nähnyt prinsessoja, kun he kulkevat kylän läpi upeissa puvuissaan ja jalokivikoruissaan, ja osaan kuvitella, miltä tuntuisi olla kukka maailman edessä. Kaikkien katseet hamuilevat teitä kuin ahnaat sormet, mutta te vihdoin olette niin… niin suurenmoinen, ja niin ainutlaatuinen. Ja te olette hänen prinsessansa. Hän on ottanut teidät omakseen, ja kaikki tietävät, että hän hallitsee teitä ja teidän täytyy tehdä, kuten hän käskee. Ei se ole teille häpeäksi prinsessa. Kuinka se voisikaan olla, kun teitä käskee niin upea Prinssi? Kuka tahansa nainen antaisi kaikkensa päästäkseen paikallenne ja saadakseen kauneutenne.”

Eroottinen kirjallisuus on jäänyt osaltani vähiin, mutta ehkä mainitsisin Ihara Saikakun Viisi naista jotka rakastivat rakkautta, Lin Jutangin Leski, nunna ja kurtisaani ja Anaïs Ninnin Erotica ja Henry ja June, Catherine Milletin Catherine M:n seksuaalielämä, jotta pääsemme kartalle, että erotiikasta voi kirjoittaa myös taidokkaasti. Jos lukija tuntee edellä mainitut kirjat, niin hän ymmärtää, että erotiikka voi olla myös kaunista ja korkeatasoista. Toisin sanoen en nauttinut kovinkaan Ricen erotiikalla päivitetystä versiosta.

Anne Rice: Kuinka Prinsessa Ruususta rangaistaa

 Alkuteos: Beauty’s Punishment (1984)

Suomentaja: Timo Utterström

Kustantaja: Basam Books 2014

Toinen osa Anne Ricen Prinsessa Ruususen –trilogiassa on nimeltään Kuinka Prinsessa Ruususta rangaistaan. Se jatkaa vaihtoehtoista Prinsessa Ruususen tarinaa mukailevaa trilogiaa. Ruusunen häädetään prinssinsä luota, ja hänelle langetetaan rangaistus, hänet viedään kylän torille huutokaupattavaksi. 

Aamutähti oli juuri hiipumassa violetilta taivaalta, kun suuren puuvankkurit, jotka olivat täynnä alastomia orjia, liikkuivat hitaasti linnan laskusillan yli. Valkeat hevoset astelivat tasaisesti kiemurtelevaa tietä pitkin, ja sotilaat ratsastivat vankkurien suurten puisten pyörien lähellä, jotta saisivat mätkähtelevän remminsä osumaan ulvovien prinssien ja prinsessojen paljaisiin jalkoihin ja pakaroihin helpommin.

Ruusunen päätyy komean sotilaan käsittelyyn tutustumaan rakkauden, alistumisen ja hellyyden syövereihin. Tässäkin on ideana, että Ruusus-satua päivittävä trilogia tuo vanhaan satuun tihkuvaa himoa ja eroottista kaipuuta.

Sotilaat asettivat hänet nurmikolle viikunapuun alle ja naivat häntä jälleen. Ruususen nuori vangitsija, ruskeatukkainen sotilas, ahmi ahnaasti prinsessan suuta ja tunkeutui sitten hitaalla, pehmeällä rytmillä tämän sisälle. Ruusunen kurotteli koskettamaan miehen paljaita pakaroita ja polviin laskettujen housujen kangasta. Hän koski miehen avointa vyötä, laskostuneita vaatteita ja puoliksi paljastunutta takamusta ja puristi vaginansa tiukasti miehen peniksen ympärille niin, että sotilas huokaisi ääneen kuin orja.

Anne Rice Kuinka prinsessa Ruusunen vapautetaan

Alkuteos: Beauty’s Release (1985)
Suomentaja: Timo Utterström

Kustantaja: Basam Books 2015

Kuinka Prinsessa Ruusunen vapautetaan on päätösosa. Ruusunen, Tristan, Laurent ja pari muuta orjaa on ryöstetty Kylästä ja ovat nyt laivan ruumassa matkalla kohti Sulttaanin palatsia. Sulttaani on vanginnut Ruususen ja vienyt tämän haaremiinsa.    

Se, että  joku otti hänet täydellisesti omakseen, oli kaiken nöyryytyksen arvoista. Jälkikäteen ajateltuna tuntui siltä, että hän oli puhjennut täyteen kukkaan, kun joku koetteli häntä oman tahtonsa mukaan. Hän oli löytänyt todellisen itsensä, kun oli kärsinyt jonkun toisen tahdon edestä. 

Sekin vie Ruususen kohti aistillisia, vietteleviä fantasioita ja nostaa lopulta täydellisen hekuman huipulle. Ja elää elämänsä onnellisena loppuun saakka.

Kolmannella kerralla otin pallon ja tönäisin Tristanin kumoon, kun hän yritti viedä sitä. Neljännellä kerralla Tristan nappasi pallon jälleen ja olin suunniltani. Viidennessä kilpailussa olimme molemmat hengästyneitä ja olimme unohtaneet kaiken arvokkuuden. Kuulin Sulttaanin naureskelevan kevyesti, kun hän näki Tristanin varastavan pallon minulta ja minun kompuroivan Tristanin perään. Kammosin tikkua, kun se viilsi piiskanjälkiäni, ja itkin kurjana, kun se viuhui ilmassa. Iskuja tuli pitkään, kovaa ja nopeasti, ja Tristan otti polvillaan kehuja vastaan.

Ainakin itse asettaisin sarjallle ikärajan näille kirjoille. Toivottavasti alkuperäinen satu elää jatkossakin kauniina mielissämme.

Philip Roth Nöyryytys

Philip Roth Nöyryytys

Alkuperäisteos: The Humbling, 2009

Suomennos: Arto Schroderus

WSOY 2011, Aikamme kertojia –sarja. Kotikirjasto.

Viikonloppuna tutkin antaumuksella kirjahyllyjäni. Täydensin hyllyjä yhdellä puuttuneella Murakamilla, jonka lukeminen ei ole koskaan minua innostanut. Otan vastaan suositteluja. Teos on niin ilmeinen, että minun ei tarvitse mainita sen nimeä. Rothin kohdalla havaitsin, että minulta puuttuu yksitoista teosta ja löysin vaivatta kahdeksan. Hyväkuntoiset kirjat maksoivat euron pari, mutta, jos ajattelemani sivulause rakentuisi tähän, niin joutuisin pulittamaan niistä kolmekymmentä euroa kappale. Nöyryytys on osa neljän romaanin sarjaa: Jokamies (2007) ja Tuohtumus (2009), Nemesis (2010), joista en ole lukenut kuin nyt Nöyryytyksen.

Suhteeni Rothin kirjoihin on hieman ailahtelevainen, sillä Ihmisen tahra on hienointa Rothia, mutta…  

Vanhuuden osa

Nöyryytyksen päähenkilö on kuuluisa, mutta ikääntyvä näyttelijä Simon Axler, joka on menettämässä otteen työstään, läheisistään ja elämästä yleensä. Axleria on pidetty klassisen amerikkalaisen teatterin viimeisenä suurena näyttelijänä. Tarina on jonkin verran epäuskottava, sillä päähenkilö on kuusikymppinen mies, kun parikymmentä vuotta vanhempaan tuo turhautuneisuus sopisi paremmin. 

Nyt hän pelkäsi jokaista esitystä, pelkäsi aamusta iltaan. Koko päivän hän ajatteli ajatuksia, joita ei  ollut koskaan aikaisemmin ajatellut  ennen esitystä: en onnistu, olen teennäinen, minulla ei ole aavistustakaan miten lausun edes ensimmäisen repliikin.

Ahdistuneisuuden performanssi

Nöyryytyksen keskeinen teema on vanheneminen. Tarinaan mahtuu paljon muutakin. Axler käy läpi hoitojaksoaan psykiatrisessa sairaalassa,  jossa hän kohtaa taideterapiassa naisen nimeltä  Sybil Van Buren. Tämä episodi viedään myös loppuun myöhemmin. Perhetuttujen tytär Pegeen Mike Stableford astuu yllättäen ovesta sisään. Pegeen on nelikymppinen lesbonainen, joka ei ainakaan tee tarinaa sen miellyttävämmäksi.

Ei olisi uskonut – semminkään kun Pegeen Mike Stableford oli elänyt lesbona 23-vuotiaasta lähtien että kun Pegeen oli neljäkymmentä ja Axler kuusikymmentäviisi, heistä tulisivat rakastavaiset, he puhuisivat puhelimessa aamuisin heti herättyään ja viettäisivät  yhteisen vapaa-aikansa innokkaasti Axlerin talossa, josta Pegeen Axlerin iloksi  omi käyttöönsä kaksi huonetta, yhden yläkerran kolmesta makuuhuoneesta tavaroilleen ja alakerran olohuoneen viereisen työhuoneen kannettavalle tietokoneelleen.

Naamioiden takana

Rothin 146-sivuinen kirja herättää minussa hyvinkin erilaisia tunteita. Yllättävintä on ehkä, että jään miettimään kirjan suorasukaisuutta ja seksististä olemusta. Jos ajankohta olisi toinen, niin ohittaisin aktit, mutta nyt näykin niitä terrierin tavoin. Naisen rooli ei ole tarinassa häävi. Tosin erään miehen mieli on sitäkin sairaampi. Näyttelijämme on väsynyt, elähtänyt ja huolissaan elämän lipumisesta loppuun. Hän on menettänyt kipinänsä, työkykynsä ja itsevarmuutensa. Vaimo on lähtenyt. Axlerin agentti Jerry  Oppenheim ei saa miestä innostumaan mistään. Sen sijaan Rothin kuvaus riisuu armotta roolit, miehemme jää paljaaksi ja alastomaksi, kun Falstaffin, Peer Cyntin, Macbethin, Prosperon ja Vanjan roolit eivät suojaa häntä. Tekstin intertekstuaalisuus on läsnä viimeiseen riviin asti.

Epäonnistumiset olivat hänen omiaan, aivan kuten se hämmentävä henkilöhistoria, johon hänet oli naulittu.

Jokke tuumii, että teoksen keskiväli on turhaa K18-materiaalia ja monin osin kuvottavaa sekä kerronnassa että mahdolliset rinnastukset. Arja tuskailee haulikon kaikkivoipaisuutta. Itse teen virheen yrittäessäni istuttaa tämän kirjan tiettyyn sabluunaan ja tuota kontekstia vastaan pohdin, että onko tämä sopeutuvainen vai ei. Kirjan suomentaja Arto Schroderus ei ainakaan helpota taakkaani, koska arvostan häntä, nautin aina hänen suomennoksista. Parhaillaan lueskelen kvartetin toista Rothin teosta Jokamies. Kiinnostuin siitä Maailmankirjat tekstin luettuani. Käytän tuota ammattilaisten sivua lukuvinkkien etsinnässä, sillä pidän heidän tyylistä, koska esitellyt kirjat pysyvät tekstien keskiössä.

Blogeissa toisaalla Arja, Kirjainten virrassa, Jokke, Sirri

Tiina Raevaara Korppinaiset

Tiina Raevaara Korppinaiset
LIKE 2016.

Tiina Raevaara (1979) on koulutukseltaan perinnöllisyystieteeseen erikoistunut biologi ja filosofian tohtori ja toimii vapaana kirjoittajana.  Vuonna 2015 Raevaaralle myönnettiin Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto. Korppinaisissa kirjailijan koulutus tulee hyvin esille, sillä luonnolla on oma vahva roolinsa tarinassa.

Raevaaran kirja on kauhua, siinä on goottikauhun kuvastoa ja intertekstuaalisuutta Edgar Allan Poen klassikkotarinoihin.  Kotimaista kauhua on jonkin verran tarjolla. Itse olen mieltynyt Tiina Raevaaran, Marko Hautalan ja Mia Vänskän kirjoihin. Luin viime vuonna Raevaaran aiemman kirjan Yö ei saa tulla ja ihastuin siihen. Huomasin, että Raevaaralta on ilmestynyt uusi kirja ja pyysin sen kustantajalta. En lukenut takakannen tekstiä, mutta  jo toisessa kappaleessa mainitaan ennestään tuttu Aalo. Kirja olikin jatkoa Yö ei saa tulla -romaanille. En osaa sanoa, toimiiko tämä itsenäisenä jatkona. Voi toimiakin. Itselleni aiempi perusta loi valmiuksia ja syvyyttä tarinaan.

"Jokaisella ihmisellä on taakkanaan menneisyys. Ja vaikka me niin harvoin tiedämme, millaista taakkaa kanssakulkijamme joutuvat raahaamaan, menneisyys vaikuttaa jokaiseen vielä edessä olevaan hetkeen. Menneisyys tekee meistä sellaisia kuin olemme."

Raevaaran kirjassa on mystinen tunnelma. Kauhun kuvastoon sisältyvät ullakon naakat, vartioivat korpit, rauniosairaala, vanha luhistuva perintötalo ja kuoleman kontekstina hautausmaat ja vainajat. Keskeisenä miljöönä on  saaren kaupunki ja isovanhempien perintötalo, jonne Johannes palaa Helsingistä. Viime vuodet taloa on asustanut Jaakko vuokralaisena.  Hänkin on jonkin sortin kummajainen, tutkija isän tavoin. Miten Jaakko on löytänyt talolle vuokralaiseksi? Hänessä on outoja yhtymiä isään, lintuihin ja isän tutkimukseen.  

"Naakat olivat vallanneet talon. Niitä pursusi oviaukosta pelkkinä siipinä ja kiiltävinä sulkina. Huusin kauhusta ja nostin kädet kasvojeni eteen. Lintuja vain tuli ja tuli, kun ne lensivät kohti ulkoilmaa. Kuin talo olisi ollut täynnä naakkoja, valtava lintusäiliö, josta niitä nyt purkautui paineella."

Johannes on saanut tietää, että Aalo ei kuollutkaan kuusi vuotta sitten, sillä viime vuodet Johannes oli uskonut tappaneensa rakkaansa. Hän haluaa kunnostaa talon, hakea Aalon New Yorkista luokseen, koska tämä on ainoa nainen, jota mies rakastaa. He eläisivät onnellisena yhdessä. Kaikissa haaveissa on jotain epätodellisuutta, niin ihanaa ja suloista hapuilua paremmasta. Todellisuudessa on murskaavia sanoja, jotka tuhoavat niin paljon. Ehlers-Danlos on kuin ihmisen nimi, vaikka ihminen ei sitä osakseen anele.

"Ihmisiä, jotka tunsivat minun ja Aalon yhteen kietoutuneen kohtalon, ei ollut enää kovin monta jäljellä. Elämänpiirini oli hyvin pieni ja ihmisiä siinä hyvin vähän. Yksi kerrallaan he olivat lähteneet,  yleensä lopullisesti."

Talo on vuorattu salaisuuksilla, lukituilla huoneilla, verisillä kankailla ja avoimilla kysymyksillä. Mihin vuodenaikaan isä kuoli, miksi se ei ole edes selvää? Millaisessa sairaalassa isoisä Jan-Erik Heinonen työskenteli? Eikö Strömslandin sairaala ollutkaan vanhainkoti tai saattokoti? Miksi Neuvostoliitossa opiskellut ja psykiatriaan erikoistunut lääkäri työskenteli siellä? 
Isän papereista selviää, että hänet oli hyväksytty parikymppisenä Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteelliseen tiedekuntaan vuonna 1979.  Papereiden joukossa on todistuksia, ajokortti ja passi. Kuolintodistuksessa isän kuolinpäiväksi on merkitty 2. joulukuuta vuonna 2001.  Asiakirjasta selviää kuolinsyy ja olosuhteet. Isää oli hoidettu tämän vanhempien kodissa pätevän hoidon avulla, sillä isä oli kieltäytynyt sairaalaan menemisestä. Outoa oli vain se, että ruumiinavaus oli jätetty tekemättä lääkärin määräyksestä.

Tarina on tummasävyinen ja tunnelmaltaan unenomainen. Unenomaisuus ei ole epäselvyyttä, vaan Raevaara kirjoittaa selkeää kieltä. Unenomaisuus vie tässä toden ja epätoden rajapinnalle. En suosittele tätä iltakirjaksi, sillä tämän lukemista on vaikea keskeyttää. Paradoksaalista kuitenkin, että sillä toisaalta tämä kirja kuuluu illan ja yön seuralaiseksi.

Talo, jossa kuoltiin ja jossa oli pikimustia lintuja, ei ollut mikään kepeänkaunis ja romanttinen lemmenpesä. Sellainen talo oli kuoleman ja unohduksen talo, ja silti minä kuvittelin voivani tuoda Aalon sinne. Aalo saisi nauraa ja hymyillä koko loppuelämänsä, jotta varjot pysyisivät loitolla. 

Korppinaiset on hurmaava tarina, jota en tohdi enempää avata. Tämän parempaa kesäyön kirjaa et löydä seuraksesi.  Naakat ja korpit hurmaavat lukijan.

Kiitän kustantajaa kirjasta.

Blogeissa toisaalla:

Oksan hyllyltä, Kirjan vuoksi, Savannilla, Päiväunien salainen elämä, Kirjakaapin kummitus, Hurja Hassu Lukija