Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut
Savukeidas. Kustantajalta. Kiitoksin.

Kirsi Alaniva on turkulainen toimittaja. Villa Vietin linnut on Kirsi Alanivan esikoisromaani. Se voitti Turun Yliopiston ja Savukeitaan järjestämän käsikirjoituskilpailun.

Villa Vietin linnut on salamyhkäinen, menneisyydestä kuiskiva kudelma, pienoisromaani ja sukupolviromaani. Se on sivujaan huomattavan paljon laajempi, monitahoinen ja monikerroksellinen teos.

Tarinan keskushenkilö on Ellie, joka syntyy 1980-luvulla äitinsä tarinoista keskelle mudan peittämää saarta. Siitä huolimatta suvun tarinoita ammennetaan paljon kauempaa. Ellie on jatkumo sukupolvien naisten ketjussa. Hänen mukana kuljetaan vuoteen 2013.

Äitini oli vai rikkinäinen kaiku omien isoäitiensä historiasta, ja minun tehtäväkseni jäi rakentaa tarina ehjäksi.

Jälleen kerran lukija kasailee fragmentaarisia palasia. Tarinoiden sävy on hieman tumma, groteski ja brutaali. Lahoavassa kartanovanhuksessa on läsnä menneisyyden painostava tunnelma. Toisaalta ammennetaan kansanperinteen kuvastosta, vanhoista uskomuksista.

Ellie syntyy sukupolvien ketjuun keskelle roudan peittämää saarta. Hän kertoo, kuinka äidillä oli tapana ajeluttaa lastaan punaisella Fiatillaan tammien varjostamilla teillä ja kertoa saarella tapahtuneista murhista. Ellielle oli jäänyt mieleen kaksosten hukuttaminen avantoon, jonne johti kolmet jäljet, mutta vain yhdet palasivat. Äidin tarinoiden todenperäisyydestä ei ollut aina varmuutta, mutta vanhalla kirkkomaalla on viisivuotiaiden kaksosten hautaristi vuodelta 1913.

Kun minun piti kuusivuotiaana neuvolassa piirtää kuva perheestäni, lisäsin harmaalla tussilla minun ja äidin selän taakse parikymmentä laihaa varjoa kuvaamaan niitä sukulaisia, jotka pitivät meille ilta toisensa jälkeen seuraa. Sain lähetteen jatkotutkimuksiin, joissa minulla todettiin olevan ylivilkas mielikuvitus ja loitontunut käsitys todellisuudesta.

Villa Vieti oli vielä 1960-luvulla kukoistava kartano, jossa isoäiti Saga järjesti upeita juhlia. Ellien äiti kasvoikin imelässä sherryn hajussa. Täytettyjen lintujen, soidinlaulujen huminassa, lintujen lasisilmien kyynelvirrassa ja kiinanruusujen keskellä eli nainen toisensa jälkeen vuosikymmenestä toiseen. Vanhimmat tarinat ovat 1900-luvun molemmilta puolin, kun Martha, Ingrid, Brita ja Milda saavat äänen. Milda (1929) oli kymmenenvuotias, kun hän tuli kartanoon pikkupiiaksi. Kartanon rapistuminen alkoi isoäidin kuollessa 1970-luvulla maksakirroosin aiheuttamaan syöpään. Lähes kolmestasadasta neliöstä Ellie ja äiti asuttivat enää kuuttakymmentä neliötä. Puutarha oli niin umpeenkasvanut, että sinne saattoi eksyä. Ikkunat tuuli oli piessyt rikki.
Ellie muistaa Erikin, joka kävi äitiä katsomassa, ainakin aluksi.  Erik oli äidin ja tyttären ainoa vieras. Tarinat lomittuvat sinne tänne, tullen yhä uudelleen esiin.

Mutta minulle aikaa ei ollut olemassa. Elämäni oli kiertynyt liikkumattomien kuvien tarinoihin, ja varsinkin kesäisin päivät tuntuivat takertuvan toisiinsa. Ne liimaantuivat ja venyivät niin, että väliin jääviä saumakohtia oli mahdoton erottaa. Vasta elokuussa aloin aistia, että syksy on tulossa, mutta kuihtuvan kartanon kosteissa nurkissa oli helppo hukata ajantajunsa.

Alanivan kieli on kaunista, voimakkaasti latautunutta, siinä on aistimusten ja luonnon makuja, hajuja, eritteitä. Huoneet täyttyvät tomusta ja suojaa etsivistä eläimistä. Nainen on kirjan keskiössä, eri aikoina eri kehyksissä, alttiina rakkauden ansoihin, valmiina toistuviin raskauksiin, jotka työntävät uutta elämää tuskallisena. Kuolleet eivät pysy vaiti, vaan kulkeutuvat mykkinä varjoina, kunnes saavat äänensä kuuluviin.

Hiki ryöppysi rauhasistani kuin kuivuneesta suihkulähteestä edetessäni nelinkontin lattialla ja viimein, Erikin luiset sormet, villapaita niskalle kiertyneenä, minun hampaani hänen kaulalleen kuin lumiset marjat.

Villa vietin linnut tuo mieleeni Birgitta Trotzigin Liejukuninkaan tyttären. Ei niinkään tarinaltaan mutta ilmaisultaan. Osin tämä muistuttaa minua Kristiina Wallinin Valon painosta, vaikka se onkin runokirja, mutta siinäkin sukupolvet ovat läsnä.

Mikaela Strömberg Sophie.

Mikaela Strömbergin (s. 1971) romaani Alati taivaat oli vuonna 1999 Finlandia-ehdokkaana. Hän on opiskellut juristiksi Helsingissä sekä venäjää ja taidehistoriaa Pietarissa. Strömberg on julkaissut kaksi romaania, kaksi lastenkirjaa, tv-käsikirjoituksia ja osallistunut useaan antologiaan. Hän on kiinnostunut muun muassa runoudesta ja suomenhevosista.

Strömbergin teoksen tausta on mielenkiintoinen, sillä teos perustuu Sophie von Behsen (1828–1886) elämään. Kirjailija on hyödyntänyt työssään perimätietoa, haastatellut von Behsen sukulaisia Venäjällä sekä käynyt läpi oikeudenkäyntipöytäkirjoja. Kirjan nimikin on erikoinen, koska nimen lopussa on piste, Sophie. Tarinaa lukiessa minulle tuli mieleeni Tanja Pohjolan Lintu pieni, jonka luin viime vuonna. Kirjan tunnelmissa oli jotain samaa, vaikka Dora siirtyy Viipurin pitsihuviloista Helsinkiin 1940-luvulla.

Pietarhovi oli ihmeellinen. Sille ei vain mahtanut mitään. Sophie rakastui paikkaan siinä missä kaikki muutkin, joiden hän kuuli puhuvan Kesäpalatsista. Kuten esimerkiksi Maša, joka oli valmistautunut käsittelemään asiaa seikkaperäisesti.

Historiallinen romaani ei ole ominta aluettani, mutta henkilöhistoriallisena fiktiona kiinnostun aiheesta helpommin. Mennyt aika ja sen kulttuurihistoria on jo lähempänä minua. Taidan kammota kaikkein eniten kartanoromantiikkaa. Lisäksi tämän tarinan miljöö viekoittelee minua, sillä ankeassa ja syrjäisessä Suomessa tapahtumien miljöinä ovat minulle tutut kulmakunnat.  Bloggasin elämäkertahaasteeseen aika tyhjänpäiväisen Maini Askolinin elämäkerran, ehkä on hyvä tarkentaa, että en tarkoita tuolla itse kirjaa. Negatiivisuuteni kohdistuu tyhjänpäiväiseen elämään, avioliittoon, elämäntapaan, kun naisella olisi ollut mahdollisuudet hankkia kunnollinen koulutus, opiskella, eikä vain purjehtia avioliitosta toiseen. Minun oli vaikea keksiä rouvan titteliä, ylhäisörouva vai perijätär? Toivoin, että Sophie käyttäisi elämänsä mahdollisuudet toisin. Ja niin hän todella tekee. 

 Tarina on Sophien kehitystarina, Sophien elämäkertaromaani.  Sophie Behse syntyi vuonna 1828 Pietarissa ja kuoli Lapinjärvellä 1886, Labbyn kylässä. Sophie oli saksalaisen pastorin tytär, joka kasvoi kosmopoliittisessa ympäristössä, tsaarinaikaisessa Pietarissa 1800-luvun puolivälissä. Tarinan alussa Sophie on 14-vuotias ja sisarparven vanhin. Perheen koti sijaitsee Fontankalla, Pietarin paraatikadulla. Sophien elämä on huoletonta ja turvattua. Sophie ihastuu, elämä on poreilevan ihanaa, mutta erehdyksillä on hintansa ja häpeänsä.

Pietarin kivetyt kadut, kevätjää Nevajoessa ja kanavissa, aikaiset vimmatun kiireiset aamut jotta ehtisi ajoissa. Oudot, sumunkietomat hahmot raahustavat kanavien viertä, pitkin katuja ja bulevardeja. Halkopinoja, pihkaa, nokea, alituinen lämmittäminen verhoaa varsinkin matalapaineella kaupungin ja sen kulkijat pistävään savusumuun. Tytöt eivät koskaan uhraa ajatustakaan sille, minne nuo salaperäiset vaeltajat ovat matkalla tai mistä he tulevat. Hevosia ja väkeä lotjien liepeillä. Kalinaa, hajuja ja huutoja torikojujen ja puotien ympärillä, kun kaupat avataan.

Sophie avioituu hollantisyntyisen kauppiaan, Engbertus Jansenin kanssa morsiamen ollessa 16-vuotias. Avioliiton myötä hän jättää huolettoman lapsuuden Fontankan talossa. Tarinassa kielten sekamelska tulee hyvin esiin. Avioliiton solmimisen myötä aviomies vie perheensä läntiseen suuriruhtinaskuntaan. Näin Pietarin suurkaupungin loisteliaisuus vaihtuu hiljaisiksi salomaiksi. Kullan kartanon syrjäinen sijainti, metsän loputtomuus ja vieras kieli hämmentävät tulijaa. Sophie oli Kullassa nuori, miltei lapsi ja kieltä ymmärtämätön, mutta kun kiesit kulkivat aikanaan kohti Labbyn kylää heinäkuun lopulla 1856, niin niissä ei istunut enää naiivi lapsivaimo.  Elämä oli opettanut.

Eräänlaisina maattomina asukkaina tai vuokralaisina, no jaa, miksikäs ei, kaipa niinkin voi sanoa. Jansenin huseeratessa liiketoimissaan ja suunnitellessaan tulevia urotöitään Sophie johti taloutta lujalla kädellä. Hän osasi nyt kieltä, hän oli nyt oppinut, miten oltiin kartanon emäntä tässä metsäisessä valtakunnassa.

Sophie on vastuussa lapsistaan, kun avioliiton vaikeudet  kasautuvat.  Sophie joutuu puolisonsa kanssa kirkkoneuvoston nuhteluun huhtikuussa 1857 avioliiton sujumattomuuden takia, joka on erityisen häpeällistä Sophien lapsuudenkodin taustan huomioiden. Myöhemmin Porvoon tuomiokapitulin käsittelystä aviopari Behse-Jensen suuntasi jokirannan kievariin Sophien ehdottaman teehuoneen sijasta. Sophiekin kohtaa aikanaan rajansa elämässä selviämisessä, jolloin hän joutuu vaatimaan epäsovinnaisiakin järjestelyjä. Tämä tarina tuo entisajan yhteiskunnan hyvin todelliseksi, tavat ja käytännöt.

Sophie.  ei ammenna voimaansa kurjuudesta, sillä tarina ei ole synkkä tai ankea, vaan se kuplii huumoria myös vähemmän hupaisina hetkinä. Tarina on elämänmakuinen kuvaus vaiherikkaan naisen elämästä. Kirjan kieli on kaunista, mutta kirjan onkin suomentanut Helene Bützow, jonka suomentamia kirjoja luen erityisen mielelläni. Sophie. on pysäyttävä kuvaus naisen elämästä ja selviytymisestä.

Mikaela Strömberg Sophie.

Käsikirjoituksesta suomentanut Helene Bützow
Schildts & Söderströms 2015. Kustantajalta.

Sophien. on lukenut myös Tuijata.

José Saramago, Elefantin matka

José Saramago sai kirjallisuuden Nobelin palkinnon vuonna 1998. Saramago kuoli vuonna 2010, joten voidaan kirjoittaa, että hänen viimeiseksi romaaniksi jäi vuonna 2008 ilmestynyt Elefantin matka. Saramagolta on suomennettu 10 kirjaa. Uskon kumminkin, että kirjailijalta riittää suomennettavia teoksia, sillä tänä syksynä Keltaisessa kirjastossa julkaistaan Lissabonin piirityksen kirjuri.


Jokainen meistä tietää, kuinka vaikuttava ilmestys elefantti on. Intian elefantti on pienempi kuin Afrikan. Olen itse seurannut Kenian luonnossa elefantin liikehdintää, kuvannut ja ihaillut sen majesteetillista olemusta. Moni meistä on katsonut elokuvan tai lukenut Sarah Gruenin kirjan Vettä elefanteille ja rakastunut tuohon otukseen siinäkin.

Elefantin matka voi vaatia hieman lukemiseen orientoitumista, jos ei ole sinut Saramagon tekstin kanssa. Pilkkua seuraavat isot kirjaimet ja nimet alkavat pienellä kirjaimella. Repliikkiviivojakaan ei ole antamassa rytmitystä tekstin hahmottumiseen. Vain harvoin lyhyet rivit tai kappaleiden alut tuovat pientä tauotusta, muuten teksti kulkee tasaisena virtana sivun sisälaidasta ulkoreunaan.

Ei pidä paikkaansa väite, että taivas suhtautuisi välinpitämättömästi meidän murheisiimme ja toiveisiimme. Se lähettää meille jatkuvasti merkkejä ja varoituksia, ja jos emme mainitse hyviä neuvoja, se johtuu vain siitä että kummankin kokemus, siis taivaan ja meidän, on osoittanut ettei kannata rasittaa muistia liikaa, koska se on meillä kaikilla enemmän tai vähemmän huono.

Elefantin matka on niin historiallinen romaani kuin matkakirjan edustaja. Vuonna 1551 Portugalin, silloisen mahtavan siirtomaavallan, kuningas Juhana III pohti sopivaa kihlajaislahjaa vaimonsa serkulle, Itävallan arkkiherttua Maksimilianille. Vaimon tekemä kaino ehdotus elefantin lahjoittamisesta kuulosti heti sangen hyvälle, kerrassaan erinomaiselle. Tästä alkaa tosipohjainen ja samalla sadunomainen kertomus Salomo-elefantin ja sen hoitajan Subhron matkasta Lissabonista Wieniin, vaellus halki Portugalin ja Espanjan, yli Ligurianmeren, poikki Lombardian, yli lumisten Alppien ja pitkin Inniä ja Tonavaa.

Kuulehan sinä elefantinhoitaja, mitä sinä oikein aiot tehdä tuon eläimen kanssa siellä wienissä, Luultavasti samaa kuin lissabonissakin, ei mitään erityistä, vastasi subhro, sille taputetaan, ihmisiä tulee kaduille sankoin joukoin, ja sitten se unohdetaan, sellainen on elämän laki, voitto ja unohdus.

Tarinan keskushahmo on elefantinhoitaja Subhro. Hänen kauttaan lukija elää matkan vaiheet, elefantin tuntemukset ja kumpaisenkin kokemukset. Kuninkaallista lahjaa saatetaan asiaankuuluvan juhlallisesti: alkutaipaleella mukana on portugalilainen ratsuväenosasto, loppumatkasta itävaltalaiset. Salomo keräsi osakseen huomiota kaikkialla, kun ihmiset eivät koskaan olleet nähneet mitään vastaavaa. Valladolidin kaupunkiin päästyään Salomo joutuu pesuoperaatioon, ja arkkiherttuan intendentti ilmoittaa, että tästä lähtien elefantti on nimeltään Suleiman. Subhro ei ilahdu nimenmuutoksesta, mutta yhtä vähän häntä itseään ilahdutti, että hänkin joutui hylkäämään oman nimensä, kun hänestä tehtiin Fritz. Itävalta oli täynnä fritzejä, mutta vain yhdellä oli elefantti.


Tarinassa on kertoja, joka ohjaa lukijaa hieman samoin tavoin kuin kertojat Handken Moravilaisessä yössä, Sundin Onnellisessa pienessä saaressa tai Kochin Illallisessa. Kertoja on ironinen välittäessään lukijalle tapahtumia, hän on tietäväinen tuntojen tulkki. Kertoja huolehtii lukijan tarpeista huomautellen tyyliin: Lukijaa kiinnostaa luonnollisesti tietää… Tarinan tosipohjaisuus ja vertauskuvallisuus eivät ole minun hallitsemia asioita. Minulle riittää Saramagon koukeroinen kieli ja humaani kunnioitus kaikessa eriarvoisuudessaan, jota matkalaiset kohtaavat tai keiden oikkuihin alistuvatkaan. Voiko elefantin saada taipumaan ihmetekoon?

Sitä miestä elefantti kohteli aivan erityisen ystävällisest. Se hyväili miehen hartioita ja päätä kärsällään niin lempein liikkein, että ne vaikuttivat lähes ihmisen kosketukselta. Ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa eläin jätti kouriintuntuvat jäähyväiset ihmiselle, aivan kuin se olisi ollut velvollinen osoittamaan tälle ystävällisyyttä ja kunnioitusta, mitä meidän käyttäytymisnormistomme eivät missään nimessä tue, mutta mikä saattaa olla tulikirjaimin kirjoitettuna elefanttien perustuslakeihin.

Sanotaan, sen jälkeen kun tolstoi sanoi sen ensiksi, että onnellisista perheistä ei ole kerrottavaa. Ei sitä näytä olevan onnellisista elefanteistakaan. Katsotaan nyt vaikka suleimanin tapausta. Pitäisikö tuo lainaus kirjata ylös, että kuinka usein siihen havahtuu?

Jokin vain tässä kirjassa on niin pakahduttavaa, että otetaan nyt vaikka subhron ja komentajan eronhetki sivulla 134. Miten paatunut pitää olla ohittaakseen sen ilman kyyneleitä?

Näemmekö me vielä joskus, komentaja kysyi, Tuskimpa, wien on kaukana lissabonista, Se on harmi, nyt kun meistä ehti jo tulla ystävätkin, Ystävä on iso sana, herra komentaja, minä olen pelkkä elefantinhoitaja jonka nimi on muutettu, Ja minä ratsuväen kapteeni, jonka sisimmässä on myös jotain muuttunut tämän matkan aikana.

Hyvin harvoin tulen todenneeksi lukeneeni täydellisen kirjan. Tämä on sellainen. Ehkä en rankkaa tätä Saramagon parhaimmaksi, mutta siltikin tämä kuuluu parhaimpien lukemieni kirjojen joukkoon. Kirjan kannet ovat myös yhdet kauneimmista.

José Saramago, Elefantin matka
Alkuteos A Viagem do Elefante, 2008
Suomentaja Sanna Pernu
Tammen keltainen 2011. Kotikirjasto

Kirjan ovat lukeneet myös:

Luettua elämää, Kulttuuri kukoistaa, ja Mai,

Pierre Lemaitre Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitre (s. 1956) on ranskalainen dekkaristi. Näkemiin taivaassa on tekijän ensimmäinen historiallinen romaani. Elokuussa häneltä ilmestyy suomeksi palkittu rikosromaani Alex.

Luen vähemmän näin sotaan liittyvää kirjallisuutta kuin Näkemiin taivaassa, mutta jokin teoksen esittelyssä kiehtoi minua.  Sota-aiheisia lukemiani kirjoja ovat mm. Ian McEwanin Sovitus sekä John Boynen Kuudes mies. Yleensä lukemissani teoksissa sota saattaa häälyä taustalla, mutta tapahtumamiljöö on siviilien arkielämä eikä taistelutanner.

Näkemiin taivaassa alkaa ensimmäisen maailmansodan viimeisen viikon varsin rajulla rintamakuvauksella vuonna 1918. Periaatteessa sotilaat odottavat aselevon julistusta, mutta luutnantti Henri d’Alnay-Pradelle haluaa lisäsulan hattuunsa.  Albert Maillard todistaa tapahtumaa silminnäkijänä, miten luutnantti Pradelle surmaa omia miehiä. Albert hautautuu kuoppaan, mutta Edouard pelastaa hänet kuolemalta, mutta kranaatinsirpale murskaa puolet Edouardin kasvoista, joka sanelee myöhemmin hänen elämänkulkuaan. 

Ne jotka kuvittelivat sodan loppuvan pian, olivat kaikki kuolleet jo aikoja sitten. Kuolleet sodassa. Niinpä Albert suhtautui epäilevästi aselepohuhuihin, joita alkoi liikkua lokakuussa. Hän ei uskonut niihin yhtään sen enempää kuin sodan alkuvaiheen propagandaan, jonka mukaan saksalaisten luodit olivat niin pehmeitä, että ne lätsähtelivät ranskalaisten univormuihin kuin ylikypsät päärynät saaden miehet vain nauramaan katketakseen. 

Kirjan miljöönä on sodanjälkeisten vuosien Pariisi. Tarinan keskiössä ovat Henri d’Alnay-Pradelle, Albert Maillard ja Édouard Péricoult, jotka edellä kuvattu tapahtumasarja liittää yhteen. Albert on vaatimaton pankin juoksupoika, kun taas Édouard on vauraan porvarissuvun taiteilijapoika. Haavoittumisensa jälkeen pahasti vammautuneena Édouard katoaa maailmalta ja perheeltään toisen henkilöllisyyden turvin. 

Édouard oli vaihtanut henkilöllisyyttä eikä voinut todistaa mitään vaadituista asioista, eikä hän näin ollen saisi mitään korvauksia. Jos arkistoja joskus tuonnempana tutkittaisiin, koko juoni siihen liittyvine asiakirjaväärennyksineen paljastuisi, häntä saattaisi eläkepäivien asemasta odottaa ennemmin vankila.

Köyhtynyt aatelismies Henri d'Aulnay-Pradelle puolestaan solmii avioliiton Édouardin rikkaan sisaren Madeleinen kanssa. Pradelle puolestaan pyrkii saamaan maksimaalisen taloudellisen hyödyn sodanjälkeisestä tilanteesta. Toisaalla Édouard ja Albert muodostavat parivaljakon. He polkaisevat käyntiin huijauksena olemattoman hankkeen.

Millainen hän oli muuten mahtanut olla ennen sotaa? Albert mietti. Millainen mies hän oikeastaan oli? Ja miksi hän, Albert, ei ollut kysellyt hänestä mitään herra Péricourtilta sen onnettoman päivällisen aikana, sillä oli kai hänelläkin oikeus esittää kysymyksiä ja saada tietää, millainen hänen asetoverinsa oli ollut ennen heidän tutustumistaan?

Teoksen keskeiset aiheet käsittelevät sodasta selviämistä, sotaveteraanien ja vammautuneiden oloja, ranskalaista luokkayhteiskuntaa, sodanjälkeistä todellisuutta sekä maan jälleenrakentamista. Yhtä hyvin kirja kertoo tunteista,  isän rakkaudesta, ystävyydestä ja rakkaudestakin. 

En halua avata tarinaa enempää, sillä tämä on erittäin hyvä kirja. Näkemiin taivaassa on monitahoinen romaani, sillä se on niin historiallinen romaani, dekkari kuin veijaritarina, jonka moninaiset juonikuviot pitävät lukijan otteessaan. Tämä tarina tarvitsee käytetyn sivumäärän. Pierre Lemaitren kertojanääni on lupaava, joten odotan hänen rikosromaanien kääntämistä.

Pierre Lemaitre Näkemiin taivaassa

Alkuperäisteos: Au revoir là-haut

Suomentaja Sirkka Aulanko.

Minerva 2015 Arvostelukappale. Kiitoksin.

Kirjan  ovat lukeneet lisäkseni mm. MarikaOksa, Tuijata ja Kirjavinkit.

Sarah Waters Parempaa väkeä & Hyvää juhannusta

Parempaa väkeä oli kevään odotetuin kirja minun osaltani. Tämä on neljäs lukemani Sarah Watersin kirja, sillä olen lukenut aiemmin Yövartion, Silmänkääntäjän sekä Vieraan kartanossa. Watersin kirjat tuntuvat kaikin tavoin minun kirjoiltani, sillä minua viehättää 1900-luvun alun Englanti, luokkayhteiskunnan kuvaus, kiehtova kartanomiljöö tai Lontoon ajankuva kuten tässä kirjassa. Sain tämän dekkariviikon lopussa ja tunsin vastustamatonta halua tarttua uusimpaan Watersiin, mutta sinnittelin viikon loppuun asti. Voit lukea tekstini rauhassa, sillä minä en pilaa kenenkään lukunautintoa eli avaan tarinaa hyvin vähän.

Tällä kerralla Waters kuljettaa lukijan1920-luvun Lontooseen eli ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen post edvardiaaniseen aikaan. Hän tutustuttaa lukijan köyhtyneeseen perheeseen, joka yrittää säilyttää jäljellä olevat kulissit ja omanarvontuntonsa. Frances Wray asuu leskiäitinsä kanssa etelälontoolaisella Champion Hillin hienostoalueella. Heidän on otettava taloonsa vuokralaisia voidakseen selviytyä. Francesin veljet menehtyivät sodassa ja isäkin on poissa.

Yläkertaan muuttaa Barberin pariskunta. Leonard on vakuutusmyyjä ja muodikas Lilian kotirouva. Frances suhtautuu aluksi Barbereihin ylenkatseella, mutta vähitellen naiset ystävystyvät.

Jopa viisikymmentäkahdeksan shillinkiä taskussa alkoivat menettää taikavoimaansa, Francesille alkoi valjeta, että hän joutuisi ansaitsemaan ne viimeistä killinkiä myöten. Hän ei ollut yksinkertaisesti valmistautunut siihen, kuinka oudolta tuntui kuulla ja nähdä pariskunnan kulkevan huoneesta toiseen, aivan kuin ne olisivat heidän.

Frances on äidin seuralainen ja uuttera kodinhoitaja, sillä palvelijoita ei ole enää. Opimme tuntemaan Francesin ajatukset tarinan kertojana. Waters haluaa, että pidämme hänestä, ymmärrämme konservatiivisen naisen ahdinkoa, kun omaan taloon tulevat maksavat vieraat. Kuitenkin Francesissa on myös toinen puoli, jossa hän tuo esiin radikaaleja ajatuksiaan ja viehtymystä rakkauteen, naisten väliseen rakkauteen. Lilian jää paljon etäisemmäksi statistiksi.

Parempaa väkeä on klassinen rakkaustarina, johon lisäväriä tuovat sivujuonina rikos, luokkayhteiskunta ja sukupuoli. Tarina on kuin kolmiosainen näytelmä, jossa alussa keskitytään Francesin ja Lilianin ystävyyteen ja sen kehittymiseen kahdenkeskisestä kävelyretkestä ajatustenvaihtoon Anna Kareninasta tai käsien sipaisusta intohimon syövereihin. Toinen ja kolmas osuus koettelevat rakkautta, ruotivat rikosta ja sen jälkeisiä oikeutuksia.

Waters luo upean ajankuvan, hän tavoittaa menneen maailman. Eihän tässä teoksessa ole mitään hätkähdyttävää tämän päivän lukijalle. Jos nyt jätetään Lenin osa pois. Sen sijaan omaan aikaansa sijoitettuna teos on epäsovinnainen. Naisen rooli ei ollut olla rakastaja ilman soveliaita kulisseja eikä ainakaan toiselle naiselle. Watersilla on vain uskomaton kyky viedä lukija kuvattuun aikaan. Tarina on paljon enemmän kuin kielletyn rakkauden kuvaus, sillä niin hyvin kuvaus korostaa naisen roolia ja vapautumista yhteiskunnallisten muutosten rinnalla. Rinnastin lukemaani monin paikoin Virgiania Woolfin kirjoihin.

Käytän termiä lukuromaani silloin tällöin, mutta se ei alenna teoksen arvoa. Parempaa väkeä on Keltaisen kirjaston kevyemmiltä reunamilta, tarina on juonivetoinen lukuelämys. Edellinen lukemani Keltaisen kirjaston kirja oli Peter Hoegin Susanin vaikutus eli hyvin trillerimäinen tarina. Keltainen kirjasto on moniääninen sisällöltään. Jos laittaisin vaakaan Watersin ja Yuin Lin Yksinäisyyttä kalliimpaa, niin valinta olisi vaikea. Jälkimmäinen on ehkä enemmän sitä, mitä odotan sarjan kirjalta, mutta voi minä viihdyin niin onnellisena Watersin kanssa.


Sarah Waters Parempaa väkeä
Alkuperäisteos The Paying Guests
Suomentaja Helene Bützow
Tammi 2015. Kustantajalta. Kiitoksin

Lukuisa ja Omppu ovat lukeneet alkuperäisteoksen.

Ihanaa juhannusta kaikille lukuhetkien loma.

Anthony Doerr Kaikki se valo jota emme näe

Anthony Doerr palkittiin arvostetulla Pulitzer-palkinnolla huhtikuussa 2015. Vuonna 2014 palkinnon voitti Donna Tartt romaanillaan Tikli ja sitä edellisenä vuonna sen sai Adam Johnsonin Orpokodin poika. Lähdin lukemaan Doerrin kirjaa pienellä varauksella, koska kumpikaan edellä mainituista ei saanut minua ihastumaan lukemaani. Alkuperäisteos on All The Light We Cannot See. Kirjan on suomentanut Hanna Tarkka.

Kaikki se valo jota emme näe kertoo sokean, ranskalaistytön ja orvon, saksalaispojan lapsuudesta toisen maailmansodan aikaan. Kirjassa on 544 sivua, mutta se on nopealukuinen. Luvut ovat lyhyitä ja kirjan rakenne selkeä. Tarinan keskeisistä hahmoista kuusivuotiaana sokeutunut Maria-Laure asuu Pariisissa ja Werner Pfennig asuu pikkusisarensa Jutan kanssa orpokodissa noin viidensadan kilometrin päässä Pariisista koilliseen, Zollvereinin kaivoskaupungissa.

Marie-Laure LeBlanc asuu isänsä kanssa osoitteessa rue Vayborel 4, korkean talon kuudennessa ja ylimmässä kerroksessa. Isä on Pariisin luonnontieteellisen museon päälukkoseppä. Isän rakentama kaupungin pienoismalli on Marie-Lauren apuna lähiympäristön hahmottamisessa ja liikkumisen helpottamisessa.

Marie-Lauren isä on Pariisin luonnontieteellisen museon päälukkoseppä. Kun mukaan lasketaan laboratoriot, varastot, neljä erillistä museota, eläinkokoelma, kasvihuoneet, kasvitieteellisen puutarhan Jardin des Plantesin laajat lääkeyrtti- ja koristekasvitarhat sekä kymmenet portit ja paviljongit, museoalueella on isän arvion mukaan yhteensä kaksitoistatuhatta lukkoa. Kukaan muu ei tunne asiaa niin että voisi olla arviosta eri mieltä.

Sodan myötä Marie-Laure pakenee isänsä kanssa Bretagneen, Saint-Malon kaupunkiin. Saksassa Werner seuraa öisin ranskankielisiä radiolähetyksiä. Radiot ovat Wernerin intohimo. Pian myös natsit havaitsevat pojan lahjakkuuden ja näppäryyden korjaajanakin, jonka myötä Werner saa opiskelupaikan SS-yksikössä.

Tämän tästä sanat leijuvat mieleen kuin kipinät: Sinut on valittu. Jokainen kulunut minuutti merkitsee yhtä vähempää tässä talossa. Tässä elämässä.

Vuosien kuluessa Marie-Lauren ja Wernerin tiet lähentyvät toisiaan, kunnes heidän tiensä viimein risteytyvät hetkeksi.

Hetkenä minä hyvänsä joku havaitsee heidät, joko amerikkalaiset tai hänen oman maansa sotilaat, ja heitä vaaditaan tekemään jotakin. Tekemään työtä, liittymään, tunnustamaan, kuolemaan. Jostakin kuuluu tulen rätinä kuivuneiden ruusunlehtien ääni, kun ne rusennetaan nyrkkiin.

Joskus paljon myöhemmin, sillä tarina kuljettaa aina vuoteen 2014 asti, Marie-Laure asuu yhä samassa talossa, jossa hän varttui ja kävelee yhä museolle, jossa hän johtaa pientä laboratoriota. Väitöskirjaa tehdessä hän pääsi Bora Boralle ja Biminille meren ääreen, kahlaamaan riutoille ja keräämään simpukoita. Hän kohtaa myös Wernerin sisaren, kun Jutta palauttaa Marie-Laurelle tutun esineen.

Marie-Laure on mieluiten elävien olentojen keskellä, riutoilla tai omien akvaarioidensa äärellä. Riittää, että löytää kotiloita ryömimästä kivillä, noita pienen pieniä tahmeita otuksia, jotka siivilöivät vedestä kalsiumia ja keräävät sen unenomaisen kuultaviksi selkäkuoriksi.

Kaikki se valo jota emme näe ei ole rakkaustarina, mutta tämä on erinomainen lukuromaani (tästä termistä on keskusteltu paljon, mutta tähän se mielestäni sopii). Sota on läsnä, mutta taustalla, mutta ihmisten arkea se koettelee ja väijyy. Eniten tämä toi mieleen Markus Zusakin Kirjavarkaan. Luin juuri myös Jamie Fordin Kiinalaisen kehtolaulun, jonka keskeiset henkilöt ovat orpokodissa asuvat Willliam ja sokea Charlotte.

Voidaan tietenkin kysyä, kuinka paljon uutta tämä antaa aiheeseen? Onko tätä aihetta helpompi käsitellä, kun aiheeseen on jonkin verran etäsyyttä? Aihetta ei pidä unohtaa. Jonkin verran kirjaa olisi voinut tiivistää, väsyin paikoin radioaaltoihin, mutta taas kotiloihin ja etanoihin tunsin lukkarin rakkautta. Toisaalta Doerr rinnastaa menneen ajan sähkövirrat nykyajan valtaviin muutoksiin: tekstiviestivirtoihin, sähköpostivirtoihin, valtaviin kuitu- ja johtoverkostoihin kaupungin yllä ja alla. Doerr väistää sentimentaalisuuden karikot.

Tämä vuosi on miltei puolessa välissä ja kustantajien julkaisema käännöskirjallisuus vaikuttaa hyvin vahvalle. Kaikki se valo jota emme näe ei nouse helmiin, mutta luin sen. Kotimainen kirjallisuus ei ole vielä tuonut helmiä esille viime vuoden Kultarinnan ja Kohinan tavoin. Toisaalta eniten odottamani kirjat ovat vasta ilmestymässä.


Antony Doerr Kaikki se valo jota emme näe

WSOY 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

P.S. Rakastan kirjoja on lukenut myös tämän kirjan.

Anneli Kanto Pyöveli

Anneli Kanto on tamperelainen kirjailija ja käsikirjoittaja. Olen lukenut aiemmin hänen esikoisromaaninsa Piru, kreivi, noita ja näyttelijä, joka liikkuu osin saman aihealueen piirissä kuin nyt luettu kirja. Tämä kirja tuo mielen Mika Waltarin Mikael Karvajalan tarinan sekä Milja Kauniston Olavi Maununpoika -trilogian, jonka viimeistä osaa luen parhaillaan. Karvajalka on yksi tärkeimpiä lukemiani kirjoja Turmsin ohella. Myös noituuden osalta teksti oli tuttua. Esimerkiksi viime vuonna luin Leena Virtasen kirjoittaman Noitanaisen älä anna elää, joka on tosikertomus noitavainoista Suomessa 1666–1671. Kannolta luin viime vuonna hyvin erilaisen kirjan eli Pala palalta pois – Kertomuksia Alzheimerin taudista.  Pyöveleiden tarina on osin tuttua aihepiiriä, sillä olen lukenut Hannele Klemettilän kirjan Keskiajan pyövelit. Pyövelin tyylikkään kannen on suunnitellut Jenni Noponen.

 Anneli Kannon Pyöveli on fiktiivinen, mutta todellisiin tapahtumiin perustuva. Monilla kirjan hahmoilla on historiallinen esikuvansa, vaikka Johann-pyövelin, tuomari Wisanderin ja apteekkari Eggertsin elämänkulku on kuvitteellinen.

Me olemme vanhaa ja kunniakasta pyövelisukua. Jo isoisä oli pyöveli, vaikka häntä en muista, sillä hän kuoli, kun olin vielä sylilapsi. Hänestä ja isoäidistä olen kuullut isältä.

 Kirjan miljöönä on 1600-luvun yhteiskunta Pohjanmaalla, sillä tapahtumissa liikutaan Vaasassa ja Uudessakaarlepyyssä, mutta tarina kulkee myös Venäjällä ja Saksanmaalla. Ajankuvana taustalla hahmottuu Euroopan pyövelien historia, 1670-luvun Pohjanmaan noitavainot sekä mestaripyöveli Heikki Hakalaisen 40 vuotta kestänyt työura. Haastattelussa Kanto kertoo, että: ”Pyövelit olivat tarpeellisia yhteiskunnan virkamiehiä, mutta heitä halveksittiin ja kohdeltiin julmasti. Pyövelin pojalla ei ollut muuta tietä kuin tulla pyöveliksi, pyövelien tyttäristä tuli pyövelinvaimoja tai huoria.”

…

Tuomari on kaikkien yläpuolella. Mutta tuomarinkin yläpuolella on pyöveli, sillä ilman häntä ei rikollista rangaista. Tuomari ratkaisee, kuka on tehnyt pahan teon, varastanut, väärentänyt, puhunut valhetta tai tappanut. Hän määrää syylliselle rangaistuksen, mutta laki ei toteudu ilman pyöveliä, joka on tuomarin oikea käsi.

Pyövelien keskiössä on kolme miestä: pyöveli, apteekkari ja tuomari. Näiden välille rakentuu outo yhteys.  Pyövelin poika Johann omaksuu totuuden, että pyövelinpojista tulee pyöveleitä ja papinpojista pappeja. Hänen kohtalona on perintöpyövelin osa, halusi hän sitä tai ei, eli hän rikkeettä tai syyllistyen rikokseen. Hänet lähetetään kisällinoppiin Saksanmaalle Lyypekkiin päästäkseen pyövelien ammattikuntaan. Pyöveli oli yhteiskunnalle välttämätön rangaistusten toimeenpanijana ja järjestyksen ylläpitäjänä ja toisaalta tappajana ja tarpeen vaatiessa kiduttajana, ja häneen suhtauduttiin ristiriitaisesti, halveksien ja kammoten. Edes jumalanpalvelukseen ja ehtoolliselle häntä ei kelpuutettu varauksetta. Pyöveli oli se, joka seisoi elämän ja kuoleman portilla eikä pappi.  

Nevanlinna on kaupunki. Olen kuullut, että Viipuri on vielä suurempi, mutta Nevanlinna on tarpeeksi suuri minulle. Täällä käydään paljon kauppaa. Kaupungissa on suomalaisia, ruotsalaisia, saksalaisia ja venäläisiä. Venäläiset nimittävät kaupunkia Nijenšantsiksi.

Johannin palattua Vaasaan samaan aikaan seudulle saapuu myös outo kulkija vaimoineen, joka kertoo olevansa apteekkari Petter Eggerts ja tulevansa kaukaa Nevanlinnasta. Seurue oli joutunut kuitenkin ryöstön kohteeksi ja menettänyt rahat ja todistukset.  Pietin Sipinpoika alias Per Grelsinpoika ja tuleva Eggerts haki apteekkarinkisällin opit Nevanlinnassa kohtaamaltaan apteekkari Fredric Stappeniukselta.

Sinä vuona ruoskin yhden naisen Vaasassa ja kolme Vöyrillä sekä seitsemän Lapualla. Mestasin naisen Närpiössä, toisen Mustasaaressa ja Vöyrillä kuusi.  Se oli pahin vuosi, mutta ei ainoa.

Pohjanmaan noitavainojen alkaminen ja niiden luoma uhka vaikutti niin tuomarin, apteekkarin kuin pyövelin elämää. Noitavainot käytiin pahimmillaan juuri Pohjanmaalla ja Ahvenanmaalla, jossa paholaisen liittolaisia jahdattiin, ilmiannettiin ja epäiltiin.  

Tuomari Wisander oli ymmällään. Hänkin epäili, että noituutta oli käytetty papin tappamiseen, mutta noidista hän tiesi kovin vähän. Vasenius olisi tiennyt enemmän, mutta tämä oli nyt kuollut, ehkä juuri tietojensa tähden.

 Katovuodet ja piinaavat taudit veivät miestä säätyyn katsomatta. Pyövelikin hautaa lopuksi kirveensä ja köytensä metsän kuoppaan ja noitavainotkin laantuvat. Kissan kanssa kaksin käy pyövelin päivän toimet, sillä jopa kerjäläiset karttoivat pyövelin tupaa.

Kannon kuvaus on uskottavaa ja taustatyöhön perehtynyttä. Kirjan lopussa on mielenkiintoinen kirjallisuusluettelo, joita liitetään liian harvoin romaaneihin. Pidän Kannon ilmaisusta ja tavasta kertoa tarinaa. En pidä itseäni historiallisten romaanien lukijana, mutta se johtunee kammostani linnanrouvien ja kartanonrouvien romantiikkaan. Kanto luo elävää ajankuvaa ja avaa mikrotason historiaa eli ihminen se pyövelikin oli.

Anneli Kanto Pyöveli
Gummerus 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.