Matthew G. Lewis Munkki

Matthew  G. Lewis Munkki

Alkuperäisteos The Monk (1796)

Suomentanut Mika Rassi

Savukeidas 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Matthew  Gregory Lewis (1775-1818) syntyi lontoolaiseen korkeaan virkamiesperheeseen ja kävi Oxford Christ Church Collegea. Hänen isänsä omisti Karibialla orjaplantaaseja ja Lewis viettikin viimeiset vuotensa orjaplantaasien omistajana (600-700 orjaa). Isänsä varallisuuden turvin hän toimi Englannin parlamentin alahuoneen jäsenenä muutaman vuoden vuosisadan vaihteessa.

Lewis oli Ann Radcliffen (Udolpho 1794) ja William Godwinin (Caleb Williams 1794) aikalainen, ja Radcliffe ja Lewis ottivatkin vaikutteita toisistaan. Hiukan myöhemmin ilmestyi William Godwinin tyttären, Mary Shelleyn, Frankestein (1818).

Kirjan jälkisanoissa Päivi Mehtonen kirjoittaa:

Munkista tuli goottilaisen romaanin klassikko, jota on yli 200 vuoden ajan pidetty milloin sekavana ja väsyttävän shokeeraavana epäteoksena, milloin taas järjestelmänvastaisen avantgarden tienraivaajana.

…

Lewisin Munkin järjestelmävastaisuus oli monin tavoin ristiriitaista, valikoivaa ja utopiassaan myös konservatiivista.

Goottikauhun erääksi perusteokseksikin mainittu Munkki on Lewisin vain 19-vuotiaana kymmenessä viikossa kirjoittama teos. Hän kirjoitti sen ollessaan Hollannissa Englannin suurlähetystössä harjoittelijana.

Kirjassa välittyy vanhahtava tyyli.

Mikä serafin pää hänen ihailtavakseen ilmestyikään! Silti se oli enemmän kiehtova kuin kaunis; se oli suloinen pikemmin kasvojen kiltteyden ja herkkyyden kuin piirteiden säännöllisyyden ansiosta. Useat kasvojen osista olivat erikseen kaukana kauniista, mutta kun niitä tutki yhdessä, kokonaisuus oli hurmaava. Hänen kylläkin vaalea ihonsa ei ollut aivan pisamaton, hänen silmänsä eivät olleet kovin isot eivätkä niiden ripset erityisen pitkät. Mutta hänen huulensa taas olivat aivan puhtoisen punaiset, vaaleitten, lainehtivien, yhdellä nauhalla solmittujen hiusten runsaat kiharat virtasivat vyötärön alapuolelle jne… 

Apotti Ambrosio on kolmissakymmenissä oleva munkki, joka on antanut lupauksen, että hän ei koskaan poistu kapusiiniluostarin alueelta. Eräänä päivänä Ambrosiolle kuitenkin paljastuu, että noviisi, veli Rosario (Matilde), onkin valepukuinen nainen. Ambrosion tukahdutettu himo naisiin pääsee valloilleen. Tämän jälkeen mikään ei voi estää häntä ja mielikuvitustaan. Seuraavaksi on Antonian vuoro. Väkivalta, raiskaus, murha, mikään ei ole kylliksi. Ja lisämausteeksi sekoitetaan vielä yliluonnollisuus. Lopussa Matilden oikea rooli paljastuu. Jonkin verran lukemista hankaloittaa, kun samasta ihmisestä käytetään eri nimitystä, kuten apotti, veli, isä jne.

Sinänsä Lewis osaa ennustaa / tietää katolisen kirkon piirissä olevan pahuuden ja kirja sopisi aivan tähän päivään insestiepäilyineen. Toisaalta omana aikanaan teos oli väkivaltainen ja pornografinen, joten Lewis joutui tekemään sitä siistityn version. Akuperäisessä muodossaan teos julkaistiin vasta paljon myöhemmin.

Tarina sijoittuu Espanjaan, Madridiin, jossa sijaitsevat kapusiinimunkkiluostari ja nunnaluostari vierekkäin, vain hautausmaa maanalaisine holveineen erottaa ne. Apotti Ambrosio on mitä hyveellisin ja nunnaluostarin prioritar (nunnaluostarin johtajatar) osoittautuu väkivaltaiseksi tyranniksi. 

Goottikauhun peruselementtien mukaisesti tapahtumapaikkana on suljettu luostari, sillä tapahtumien miljöönä on usein linna, kartano, hautausmaa tai metsä. Kauppa paholaisen kanssa, pulassa olevat neidot, salaperäiset ovet ja häijyt isännät sekä painostava tunnelma kuuluvat  goottikauhuun. Luostariyhteisö sopii oivasti teemaan hautaholvien mätävinevien ruumiidensa kanssa. Salaperäisenä ovena tässä tarinassa toimii patsaan alla oleva luukku. Luostariyhteisö on puhtauden ja uskon symboli ja tässä puhtaimmassa ja hurskaimassa yhteisössä käydään taistelua lihan iloista.  Hyvän ja pahan taistelu on kirjan keskeisin teema, kun ihminen kamppailee omien halujensa ja Jumalalle vannottujen valojen välillä.

 Raskaana oleva nunna (Ines) on tyrmässä hautaholvien alapuolella.   Tarinaan kytkeytyy ihana neito Antonia, hänen äitinsä haamu ja myös itse pääpaholainen vierailee. Antonian sulhanen Lorenzo on Inesin veli ja pyrkii pelastamaan sisarensa ja suojelemaan Antoniota.

Luostarin kello oli lyönyt tuskin viiden minuutin ajan, kun kapusiinikirkko jo pursui kuulijoita. Älkää luulko, että väki olisi kerääntynyt sen paremmin hurskauden ajamana kuin tiedonjanostakaan. Vain aniharva oli liikkeellä noista syistä: kaupungista, jossa taikausko hallitsee sellaisella hirmuvallalla kuin Madridissa, on turha koettaa löytää aitoa uskoa.

Kapusiinikirkkoon kerääntynyt yleisö oli läsnä kuka minkäkin tähden, mutta ilmeinen tarkoitus ei koskettanut ketään. Naiset tulivat näyttäytymään, miehet heitä katsomaan: eräät olivat uteliaita kuulemaan kovasti ylistettyä puhujaa, eräät tulivat, koska ennen teatteria ei ollut mitään parempaakaan tekemistä, eräät saapuivat, koska heille oli väitetty, ettei kirkkoon mahtuisi, ja puolet Madridista ilmaantui, koska oletti tapaavansa toisen puolikkaan. Saarnaajaa oli vilpittömän innoissaan kuulemassa vain muutama ikäloppu uskovainen sekä kuutisen kilpailevaa puhujaa, jotka olivat päättäneet etsiä puheesta vikoja ja pilkata sitä.

Ei auta kuin myöntää, että kirjan kieli on paikoin vanhahtavan runollista, paikoin jaarittelevaa ja pitkäveteistä ja jännitykseltään psykologista. Puolen välin jälkeen lukeminen on helpompaa ja lopussa tietää lukeneensa klassikon. Ei auta myöskään kuin tunnustaa, että kirjan kääntäminen suomeksi on ansioitunut teko Savukeitaalta. Kirjan luettuaan ymmärtää kirjan merkittävyyden goottikauhun edustajana. Lukemisessa tuli usein mieleen Ann Radcliffen Udolpho, sillä oman aikansa senkin lukeminen otti. 

Blogeissa toisaalla Mustien kansien metsä

Yö ei saa tulla ja Ystävänpäivä

Tiina Raevaara (1979) on perinnöllisyystieteestä väitellyt biologi. Hän on kirjoittanut aiemmin seuraavat teokset: Eräänä päivänä tyhjä taivas (2008), En tunne sinua vierelläni (2010). Hukkajoki (2012) ja Laukaisu (2014) sekä tietokirjan Koiraksi ihmiselle (2011), joka käsittelee koiran historiaa ja evoluutiota. En ole lukenut Raevaaran Laukaisua, sillä sen aihepiiri ei ole oikein minua. Sen sijaan kauhugenre kiinnostaa minua aina jossain määrin.


Yö ei saa tulla –kirjan genre on vaikeampi määritellä eli onko se kauhua, goottikauhua, kauhua fantasian ottein vai kauhua magian ripauksin. Luin äskettäin Hautalan Kuokkamummon ja pidin siitä ja sen jättämästä fiiliksestä. Tunnetko joskus, kuinka yhdistät mielessäsi lukemasi kirjan johonkin aiemmin luettuun vaikka et löydä niiden yhteyttä. Raevaaran kirjaa lukiessa ajattelin usein Jenna Kostetin Lautturia. Yö ei saa tulla esittelyissä mainitaan yhteys E.T.A. Hoffmannin Nukkumatti-tarinaan. En löytänyt sitä omistamistani Hoffmannin teoksissa. Tarinassa nukkumatti heittää lasten silmiin unihiekkaa ja lasten nukahdettua käy kaivamassa heiltä silmät.


Kirjan minäkertoja on 25 -vuotias Johannes, Helsinkiin muuttanut nuorukainen, joka työskentelee Thedorin kultakaupassa. Kirjan miljöönä toimivat Helsingin kadut, tutut kadut, jotka kauhu pukee pahuuden näyttämöksi. Johannes tapaa pitkästä aika vanhat ystävänsä Antin ja Katariinan. Antin sisar ja Johanneksen rakastama Aalo kuoli vuosia sitten.


Minulla oli vaikeuksia Aalon nimen kanssa, sillä luin viime vuonna Anne Leinosen kirjan Ilottomien ihmisten kylän, ja siinä Aalo oli poika. Antti on päättänyt kostaa sisarensa kuoleman ja haluaa Johanneksen mukaan. Hän aikoo tappaa nykyisin lääketehtailijana toimivan kartanonherra Otto Sandvallin, jolla oli kytköksensä Aaloon. Kolmikko päätyy Sandvallin järjestämiin naamiaisiin lääkefirman tiloihin.


Raevaaran tarina tuo paikon mieleen Bruno Schulzin maagisen kaupunkikuvauksen kirjassa Kanelipuodit ja muita kertomuksia.


Kun katsahdin jälleen toiseen suuntaan, rakennusten reunustamalle Unioninkadulle, hätkähdin. Minulla oli jo pitkään ollut tunne , etten enää nähnyt niin selvästi kuin aiemmin, että minulla oli aiempaa vaikeampi kohdistaa katseeni ja erotta yksityiskohtia.

Kaupunki kuitenkin todella näytti erilaiselta kuin aiemmin. Talot kumartuivat katujen ylle, nojasivat läkähtyneinä ainoaan suuntaan, jossa oli tyhjää tilaa. Usvan, tai ehkä höyryn, määrä oli lisääntynyt katujen yllä. Se liukui autoteitä pitkin kuin vesi. Kaupunki oli musta, usva valkoista lietettä sen uomissa.

Yö ei saa tulla on hyytävä, pahuuden viittaa tarjoileva retki kumman maailmaan. Kummasti minäkin seurasin koirani Hallan liikkeitä lukiessani ja rapsuttelin sitä pitääkseni sen lähelläni. Manasin myös turhaan sammutettuja valoja illan hämärtyessä viekkaasti. En voi siis vähätellä lukukokemustani, sillä Raevaaralla on taito herkistää aistit kuulemaan ylimääräiset rapsahdukset ja varjojen häivähdykset.

Unessa seisoin kallioilla, tietenkin niillä samoilla rantakallioilla, paitsi ne ovat jyrkemmät ja kumpuilevammat kuin kalliot todellisuudessa. Tai mistä minä tiedän. Ehkä muistan väärin. En ole nähnyt sitä todellista rantaa sitten Aalon kuolema.

Antti syyttää Sandvallia siskonsa kuolemasta. Mikä osuus on Sandvallin nukkemaisella vaimolla? Mihin juonitteluun Johannes sotkeutuu? Mennyt pyrkii esiin piilostaan väkisin. Kaupungin yössä katuja pitkin lipuvat täydet raitiovaunut, joissa ihmiset niin nuoret kuin vanhat seisoivat tottuneina matkaamaan tietämättä edes määränpäätä. Jokainen tuijottaa tyhjyyteen tyhjin silmin, mustine silmäkuoppineen.

Raevaara johdattaa lukijan kauhun keskelle, jossa uni, painajaiset ja valveilla olo vuorottelevat fragmentaarisina palasina. Suosittelen lukuhetkeä kotimaiseen kauhuun.

Tiina Raevaara Yö ei saa tulla
Paasilinna. 2015. Arvostelukappale. Kustantajalta. Kiitoksin.

En löytänyt seuraamistani blogeista tähän linkkejä, joten tavoistani poiketen laitan linkin HS:n tekstiin.






Tänään on 13.2 ja perjantai, mutta huomenna Ystävänpäivä

Huomenna on ystävänpäivä Miten vietät sen? Olisi tarjolla esimerkiksi Lukumaratonia. Itse jätän tuon väliin ja ystävänpäivänkin vietän tänään. Luenko huomenna, sitä en tiedä. Luenko edes koko viikonloppuna vai menenkö ajastuksilla? Ehkä tämä viikonloppu on mielenkiintoisempi ilman kirjoja. Suljen nyt koneen ja lähden kohti Himalajantietä ja sieltä Stadiin Liike 51 :n herkkujen luo ja sieltä toisen ystäväni luo. Nappaan tämän kirjan mukaan laukkuuni, sillä kun ystävän tuntee, niin hänet osaa yllättää. En tietenkään anna tätä kappaletta, olen omistuksenhaluinen, en vie kirjaa, jota en itse pitäisi, vaan tietty toisen, ostetun.


Ystävyydessä tehdään tekoja, jotka muuten jäisi tekemättä. Luotetaan toiseen, että toinen osaa rakastaa yhtä paljon kuin itse. Ystävyydessä sallitaan toisen jatkaa rakastamista. Meillä on edessä jännä viikonloppu uuden perheenjäsenemme kanssa. Jos olet nähnyt Facebook-profiilikuvani, niin sittenhän tiedät, että värillä on väliä. Tunnustamme väriä. Jokainen minut tunteva tietää, että minulla on magian kosketus punaiseen, jossa ei kannata lähteä kilpasille kanssani. Moni on lähtenyt kilpasille - turhaan.


Toivon jokaiselle ihanaa viikonloppua ja rakkautta ystävien parissa.

Jos luen viikonloppuna jotain, niin silloin Sinun kirjeesi lumoaa minua tekstillään.

Ann Radcliffe Udolpho

Luin Udolphoa hiljalleen pienissä paloissa. Lukiessa tein hieman muutoksia myös lukumaratonin suhteen eli valitsen siihen ohuempia kirjoja. Alunperin minulla oli aikomuksena ujuttaa siihen yksi todellinen tiiliskivi, mutta päätin toisin. En ole saanut viime päivinä kirjabloggauksia ulos lukiessani Udolphoa, joten päätin ryhdistäytyä. Lukemistani hidasti myös se, että viihdyin Virginia Woolfin parissa, sillä Kiitäjän kuolema ja muita esseitä sisältää esseen Kauhuromantiikasta, jossa Mrs. Radcliffe nousee esiin.

Ann Radcliffe (1764-1823) oli englantilainen romantiikan proosan ja goottilaisen kirjallisuuden varhainen edustaja. Udolpho on mielikuvituksellinen ja sentimentaalinen kertomus, joka sijoittuu Ranskan ja Italian maisemiin, joiden kautta nuoren naisen monivaiheinen seikkailu kulkee.

Udolpho (The mysteries of Udolpho) ilmestyi vuonna 1794 ja Savukeidas julkaisi sen vuonna 2013 suomeksi. Se on goottikauhuromaani, jonka juonen kulku on viipyilevää ja hidastempoista. Kirja on järkälemäinen, fontti melko pientä, sivuja 746. Radcliffen kirja on oman aikakautensa ikoni ja sen lukeminen on mahdollisuus ja velvollisuus. Poe, Stoker ja Shelley ovat Radcliffen kaltaisia nimiä, jotka otetaan esiin kauhukirjallisuuden ikoneina. Myös Austen tunsi Udolphon kirjoittaessaan teostaan Northanger Abbey, Neito vanhassa linnassa. Ville-Juhani Sutisen käännös avaa kirjan myös meille tämän ajan lukijalle.

Goottikauhun elementit ovat kartanoissa, salaisuuksissa, kauhu on käsin koskematonta, yliluonnollista eli sen tuntee, mutta ei näe kasautuvana verenä, mätäneväksi luullut ruumiit paljastuvat vahanukeiksi. Goottikauhuun mahtuu rauhaa saamattomia aaveita, kuolleista nousseita sieluja, kaupantekoa paholaisen kanssa, painajaisia ja kostoa rajan takaan.

Väsyin lukiessani luonnon kuvaamiseen, mikä on harvinaista. Kielen runollisuus on ylitsevuotavaista. Radcliffe maalaa maisemat ja luonnon pikkutarkasti. Hän latoo adjektiivejä peräkkäin ja kuvaa. Lopputuloksena maisema ei välity kuitenkaan silmien eteen. Udolpho vaatii lukijaltaan keskittymistä ja jaksamista. Radcliffe ei niinkään leikittele vaikeaselkoisuudella, mutta hänen sanavirtansa väsyttävät. Tekstin lomaan sisältyy sivujenmittaisia runoja.

Monsieur St. Aubertista oli ihastuttavaa, vaellella vaimonsa ja tyttärensä kanssa Garonnen partailla ja kuunnella sen laineilla vellovaa musiikkia. Hän oli nähnyt muitakin puolia elämästä kuin luonnonidyllin yksinkertaisuuden puuhailtuaan suuren maailman kirjavilla ja kiireisillä turuilla, ja se imarteleva kuva ihmiskunnasta, jonka hänen sydämensä oli hahmotellut varhaisina nuoruusvuosina, oli murheellisesti tullut korjatuksi hänen kokemustensa myötä.

Udolphon tarina alkaa Gascognen maakunnassa, jossa sijaitsi vuonna 1584 monsieur St. Aubertin kartano, jossa monsieur St. Aubert asui vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Tarina kertoo kartanon tyttären Emily St. Aubertin kamppailuista pahuuden, roistomaisuuden ja salaisuuksien verkostossa. Emily menettää rakkaan äitinsä. Ennen seuraavaa menetystä Emily ja isä tekevät matkan rannikolle, jossa Emily tapaa Valancourt -nimisen aatelismiehen, ja tuo kohtaaminen sinetöi Emilyn tunteet. Emily menettää isänsä myös ja jää orvoksi.


Itse asiassa minun on tässä kohtaa tehtävä valinta, että spoilaan tai en. Valitsen jälkimmäisen vaihtoehdon, joten en lähde juonen selittelyyn. Joka tapauksessa salaisuuksien syövereissä on valoa, mutta keskiössä tulee olemaan tyrannimainen kartanonherra ja ahdistettu neito.

Luvussa 7 kuolemaisillaan oleva isä vannottaa Emiliaa:
 ”Kun palaat kotiin, kultaseni, mene huoneeni komeroon ja katso mainitsemani laudan alle. Sieltä löytyy nippu papereita, joissa on kirjoitusta. Kuuntele minua nyt tarkoin, Emily, sillä antamani lupaus koskee erityisesti tätä asiaa. Sinun on poltettava kaikki ne paperit – poltettava, ja sinun on luvattava juhlallisesti, että teet niin lukematta niitä.” Myöhemmin kun Emily on toteuttamassa isänsä toivetta. Hän löytää kolikkopussin pohjalta norsunluisen rasian, joka kätkee miniatyyrikuvan mielettömän kauniista naisesta. Tämän osalle isä ei ollut antanut mitään toivetta.


Vanhempiensa menetyksen jälkeen Emilyn huoltajaksi tulee hänen tätinsä madame Cheron, joka avioituu epämääräisen Signor Montonin kanssa, jolloin tästä tulee Emilyn setä. Tässä seikkailussa Emily kohtaa Udolphon linnan ja täällä myös Emilyn täti menehtyy Emilyn jäädessä vangiksi linnaan. Montonin ystävä kreivi Morano painostaa häntä naimisiin kanssaan.


Signor Montonin vaimon ennenaikainen kuolemaa aiheuttaa ongelmia:

Kun Montonille tiedotettiin hänen vaimonsa kuolemasta, ja hän ymmärsi, että madame oli menehtynyt ennen kuin oli antanut signoren suunnitelmien osalta niin tärkeää allekirjoitusta, mitkään säädyllisyyskäsitykset eivät rajoittaneet hänen vihan purkaustaan. Emily oli levoton ja koetti vältellä Montonin seuraa.

 Emily ymmärsi setänsä käytöksestä heti, millaiset vaikeudet häntä odottaisivat. Vaikka mikään ei voinut pakottaa häntä hylkäämään Valancourtia Moranon vuoksi, hänen rohkeutensa petti, kun hän sai vastaansa Quesnelin turmiolliset tunteet.

Emily joutuu ratkomaan monia menneisyyden kätkemiä outoja asioita: Se herätti Emilyssä sekä kauhua että suurta ihmetystä, eivätkä nunnan antamat vihjeet markiisitar de Villeroin avioliitosta ja tiedustelut Emilyn syntyperästä aiheuttaneet yhtään sen vähempää uteliaisuutta, vaikka se olikin luonteeltaan toisenlaista.

Abbedissa oli pitkään tiennyt Emilyn perheen salaisuuden. Hän oli kuitenkin noudattanut St. Aubertin vilpitöntä pyyntöä, jonka tämä oli esittänyt kuolinvuoteellaan seurassaan olleelle munkille, ettei hänen tyttärensä saisi tietää hänen yhteydestään markiisittareen.

Udolpho on hieno suomennos ja goottikauhun tärkeä kirja. Lukiessa tulee miettineeksi, että tarina on naisen kirjoittama 1700-luvulla. Kirja on raskaslukuinen seikkailu, mutta antoisa lukukokemus. Lukeminen venyi, kun kirjaa ei pystynyt raahaamaan mukana, eikä muutamien sivujen lukeminen edistänyt lukemista. Lukukokemus oli kuitenkin palkitseva. Ville-Juhani Sutinen on tehnyt merkittävän käännöstyön. Udolpho on TBR:n kaltaisten listojen täysivaltainen jäsen.


Ann Radcliffe Udolpho
Savukeidas 2013. Kustantajalta. Kiitoksin.