Andrés Neuman Vuosisadan matkustaja

Kuu nousee pyöreänä Wanderburgin ylle, odottamaton kuu, kuu vailla suuntaa.

Andrés Neuman (1977) on syntyjään argentiinalainen, mutta asuu nykyisin Espanjassa. Hän on kirjailija, runoilija, kääntäjä ja toimittaja.

Vuosisadan matkustaja on kirja kirjallisuudesta, kirjallisista keskusteluista ja historiasta sekä niiden keskinäisestä suhteesta. Mutta mitä kaikkea muuta tämä kirja on? Tämä kertoo rakkaudesta, kansalaisten tasa-arvoisuudesta, kolmiodraamasta, politiikasta, ystävyydestä ja lähdöistä. Ennen kaikkea Vuosisadan matkustaja on älykäs romaani ja lukijaansa kunnioittava ja koetteleva.

Tarina sijoittuu Wandernburgin kuvitteelliseen, saksalaiseen kaupunkiin. Tarinan Euroopassa eletään 1800-luvun alkupuolen murroksen vuosia. Tarinan päähenkilö, salaperäinen herra Hans saapuu kaupunkiin aikeenaan yöpyä yksi yö, jonka jälkeen hänen mahdollinen määränpäänä olisi Dassau. Wandernburgin kaupunki ei löydy kartalta, mutta paikantuu johonkin Saksin ja Preussin välille.

Matkalaisen oleskelu venyy aiottua pidemmäksi, osittain kaupungin omituisen piirteen takia, sillä se muuttaa muotoaan yön aikana. Wandernburg kiersi kehää niin kuin auringonkukka mukautuu auringon oikkuihin. Tämä siirtyilevyys tuo mieleen Bruno Schulzin Kanelipuodit ja muita kertomuksia, joka on yksi hienoimpia lukemiani kirjoja. Wandernburgista ei koskaan tiedä, missä sen rajat kulkevat, tänään täällä, huomenna siellä. Silti kaupunkiin tulee matkamiehiä, kuka eksyy mistäkin syystä, läpikulkumatkalaisia, jotka eivät osaa lähteä poiskaan. Espanjalainen kauppias Álvaro on ollut läpikulkumatkallaan yli kymmenen vuotta.

Selittäkää meille, jos suinkin sopii, miksi ette pidä historiallisista romaaneista? Hans huokaisi.

Ei etten pitäisi niistä, Hans aloitti, mutta minusta Walter Scottin romaanit, puhumattakaan hänen jäljittelijöidensä kertomuksista, ovat huiputusta. Mutta eivät siksi että ne ovat historiallisia vaan siksi, että ne ovat epähistoriallisia. Olen intohimoinen historian ystävä, ja siksi nykyinen historiallisten romaanien tulva on minulle tuskaa. Olen sitä mieltä ettei menneisyyden pitäisi olla ajanvietettä vaan laboratorio jossa analysoidaan nykyisyyttä. Noissa kirjasissa tuppaa olemaan kahdenlaista menneisyyttä: paimenidylliä ja valheellista helvettiä. Ja molemmissa tapauksissa kirjailija valehtelee.

Hans uppoutuu kiinnostaviin keskusteluihin kaupunkilaisten kanssa, istuu kirjallisessa salongissa keskustelemassa. Tarinan keskeisiä henkilöitä ovat viisas posetiivari, kauppias Álvaro sekä Sophie, porvarisperheen aistikkaan vapaamielinen tytär, modernien toiveiden nainen. Sophien salongin kiihkeissä väittelyissä käsitellään tasa-arvoisuuden, kirjallisuuden ja yksilönvapauden teemoja samalla kun keskustelijoiden omat ihmissuhteet muuttuvat yhä kiemuraisemmiksi. Sophiella on muodollisesti sulhanenkin, ylhäinen Rudi Wilderhaus. Herra Gottliebillä on myös naimisissa oleva poika Dresdenissä, mutta hän oli tyttärensä ainoa huoltaja, koska menetti vaimonsa tämän synnyttäessään Sophieta. Ylisuojeleva isä kertoi muukalaiselle haluavansa saattaa tyttärensä pian Wilderhausin puolisoksi.

Mielenkiintoinen ajatus ja selittää sitä paitsi nykyisen huonon maun: mikä tahansa karkeus tai typeryys ansaitsee tulla kerrotuksi, koska sellaista tapahtuu. Tuosta kuulee tosiaan usein, Sophie myönteli, nykyromaanit ovat kuin peilejä.

…

Ongelma on siinä että kirjoja julkaistaan aivan liikaa, professori Mietter ilmoitti. Nykyään kuka tahansa uskoo kykenevänsä kirjoittamaan romaanin.

…Silloin arvostimme joka opusta ja vaadimme että se opettaa meille jotain tärkeää, jotain vakuuttavaa. Nykyään ihmiset pitävät tärkeämpänä kirjan omistamista kuin sen ymmärtämistä, ikään kuin he ostamalla kirjan omaksuisivat sen sisällön.

Vuosisadan matkustaja on upea kirja, joka koukuttaa salaperäisen saapujan matkaan. Ensi hetkestä lähtien siitä, kun matkustaja saapuu kieseissä, ottaa raskaan matka-arkkunsa ja asettautuu majataloon, niin minä olin myyty. Tarinan kulku on paikoin verkkainen, mutta koukuttava. Toisaalta tarinaa kuljettavat otteessaan pitävät soljuvat dialogit. Ajatusten virta repii lukijaa, loukattu itsetunto hakee sovitusta, muukalainen on tyrmässä syyllinen, pimeät kujat antavat suojan, jonka päivänvalo vie. Hieman pelkäsin, että Hansin oleilu majatalossa pitkästyttäisi minua, sillä Walter Moody uuvutti minua ajoittain Hokitikan pikkukaupungin saluunassa Eleanor Cattonin Valontuojissa. Vuosisadan matkustajan tarina kulkee sutjakasti huikeasta sivumäärästään huolimatta.

Franz meni nuolemaan isäntänsä sormia. Hans katsoi vaistomaisesti luolansuulle tietäen hyvin ettei sieltä tulisi ketään: Álvaro oli jo käynyt koreineen, Lamberg oli tehtaalla eikä tohtori Müller ollut tulossa siihen aikaan. Hetken karhea yksinkertaisuus yllätti hänet täysin. He olivat yhdessä, kahdestaan, eikä enää muuta enää olisi. Ei edes viimeistä lausetta. Posetiivari oli sanonut monta viisasta lausetta sairautensa aikana ja nyt lopun häämöttäessä hän oli hiljaa. Hän vain katsoi Hansia heikko hymy huulillaan päästämättä irti tämän kädestä, kuin lapsi joka on juuri uskaltamaisillaan hypätä.

Luin kirjaa iltaisin, sillä kirjaa ei mielellään kuljettele mukanaan. Kirjan kansi on tyylikäs, kaunis ja tarinaan tukeutuva. Tämä teos toi mieleeni Thomas Mannin Taikavuoren, jolle olen kavunnut vain kerran. Tarinan henkilöhahmot ovat tarkoin vaalittuja. Alusta loppuun kirjassa kulkee viekoitteleva salaperäisyyden vire. Aistien juhlaa; valon, tuulen ja sään. Tuulen tornin tuuliviiri porautui usvaan, yövartioiden värssyt varjelivat kaupunkilaisia, yön täyttämä haukunta ja nau’unta rikkoivat hiljaisuutta, hyvät muistot lämmittävät elämässä, hovawart ja positiivari elävät sanattomassa yhteisymmärrys. Kirjan kieli on kaunista, kielikuvat hypnoottisia ja kuvaukset mykistäviä: Jos hän olisi nostanut kynttilää katonrajaan, hän olisi nähnyt hirsissä hämähäkinseittejä. Seittien seassa hämähäkki punoi Hansin unia säie säikeeltä. Tämä on hyvä lukuelämys.

Kiitän kustantajaa kirjasta!

Andrés Neuman Vuosisadan matkustaja
Suomentaja Tarja Härkönen
Espanjankielinen alkuperäisteos El viajero del siglo (2009)
Tammi 2015 Keltainen kirjasto. Arvostelukappale. Kiitoksin.

Osalllistun tällä Ompun Sateenkaari-haasteeseen.

Eduardo Mendoza Tulvan vuosi

En ole lukenut aiemmin Eduardo Mendozan teoksia ja omistankin vain Kissatappelun.

Tulvan aikaan sopii hyvin tähän vuoteen, koska luen Espanjaan ja Portugaliin sijoittuvia kirjoja. Löysin tämän kirjavinkin Elinan blogista. Mendozalta on suomennettu Ihmeiden kaupunki (1989) ja Kissatappelu - Madrid 1936 (2012).

Tulvan vuosi on tavallaan rakkaustarina, omanlaisensa ja erilainen. Mendozan kerronta on ainutlaatuista, sillä niin vähäeleisesti hän kertoo tarinan. Tarinan miljöönä on Bassoran San Ubaldon kylä, Barcelonan provinssissa. Ajallisesti romaani sijoittuu 1950-luvun Kataloniaan, sisällissodan jälkeiseen aikaan, maalaiskylään ja sen poliittisiin olosuhteisiin. Tarinan teemoina ovat rakkaus, kielletty suhde sekä edelliseen liittyen tiukoin määrätyt normit. Kirjan keskeiset henkilöt ovat paikallisen luostarin nunna Consuelo ja mahtava maanomistaja Augusto Aixela de Collbató.

Sisar Consuelo on nimitetty luostarinsa sisarkunnan johtajattareksi. Hän lähestyy lähellä asuvaa rikasta maanomistajaa siinä toivossa, että Augusto Aixelàn soisi rahoitusta luostarin yhteyteen perustettavalle vanhainkodille. Luostarin sairaala oli pahoin rapistumassa, mutta likeiseen, kasvavaan Bassoraan on rakenteilla uusi sairaala, joten Consuelon hanke ei saa rahoitusta. Yhteiskunnallinen rakennemuutos on kuitenkin käynnissä, kun nuoret muuttavat kaupunkiin, sukupolvet asuvat erillään, vanhuksista ei kanneta huolta. Sisar Consuelo ajautuu ristiriitoihin itsensä kanssa projektin etenemisen myötä. Tarinan taustalla tapahtuvat luonnonmullistukset näyttävät voimansa, kun kuivunut joki muuttuu vuolaaksi virraksi ja vesimassat vyöryvät kaupunkiin tehden tuhoja.

Rakastan tätä maatilaa enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa, mutta kun kuolen, miten sen käy?

Hedelmätarha oli säilynyt entisellään ja tuoksui kostealle mullalle ja vihanneksilta. Sudenkorento liihotteli ja kaukaa kuului sammakon kurnutusta. Tohtori Suñé potilaineen pysähtyi lammikon reunalle. Sisar Consuelo tuijotti veteen ja kuiskasi: Juuri tänne halusin tulla, nyt voimme mennä. En haluaisi olla epähieno, mutta ettekö aio kertoa mitään?

Aihe on hieman mahdollisuuksia rajaava. Huolestuin alussa jopa heppoisesta asetelmasta. Tämän takia tarinalle on parhaiten tietynlainen sovelias loppu, mutta tunteita ja intohimoa Mendoza ei kirjassaan piilottele. Joinakin hetkinä kirjailija turvautuu jopa koomillisiin kohtauksiin välttäen pateettisuuden. Elämänsä lopussa Consuelo palaa Aixelàn puutarhaan vielä kerran.


Uskon, että tämä sivumäärältään suppea kirja säilyy mielessä, sillä loppua jää hieman miettimään. Mitä haluaisin sanoa mahdolliselle kirjan lukijalle? Ehkä vihjeen, että älä pilaa lukufiilistä lukemalla kirjan takalievettä. Takaliepeen viimeinen kappale olisi pitänyt jättää pois.

EduardoMendoza Tulvan vuosi Alkuperäisteos El año del diluvio, 1992 Tammi 1999. Keltainen kirjasto.

Dolores Redondo Näkymätön vartija

Valitsin tämän kirjan dekkariviikon lukemistoon. En kuitenkaan ehtinyt kirjoittaa blogitekstiä. Minun olisi pitänyt lukea tämä viikon alussa eikä viikon lopussa. Kirjan aihe oli hieman liikaa iltapäivälehtien ja Facebookin lomassa, sillä minulla on paljon ruotsalaisia kissakamuja. Luin aikoinaan Kristina Ohlssonin Nukketalon vasta Tuhatkaunojen ja Varjeluksen jälkeen, koska kartan näitä lapsiaiheita. Ajatukseni tästä kirjasta ovat kovin ristiriitaiset, mutta yritän kasata ne.

Baskimaan murhat -trilogian avausosa Näkymätön vartija on yhdistelmä rikostutkintaa, baskimytologiaa ja naisen elämää perhesuhteineen.  Keskeisessä roolissa on rikosylikonstaapeli Amaia Salazar, joka saa tutkinnan johdettavakseen, joka herättää tiimissä myös kateutta.  Tehtävän myötä Amaia palaa kotikyläänsä Elizondoon, jossa hän joutuu kasvotusten menneisyytensä kanssa, ja tämä tuo mukaan myös sukudraaman aineksia. Amaian suhde sairaaseen äitiin on ollut ahdistava ja oman äidin väkivaltainen käytös liian julmaa.

Alastoman teinitytön ruumis löydetään Baztanjoen penkalta Navarran ikimetsän sydämestä. Surmatekoon liittyy rituaalisia piirteitä, ja poliisi yhdistää tapauksen aiempaan surmatekoon, joka käynnistää huhut sarjamurhaajasta.  Baztanin laaksossa elävät ikiaikaiset kansanuskomukset ihmisten mielissä, joista yksi on myyttinen basajaun, metsän näkymätön vartija.

Tuossa tutussa metsässä Amaia pystyi aistimaan erilaisten olentojen läsnäolon niin konkreettisena, että siellä tuntui täysin luonnolliselta hyväksyä druidien kultit, uskoa puiden olevan ihmisiä mahtavampia ja kuvitella aikoja, kun laakson uskonto perustui ihmisten ja maagisten olentojen väliseen yhteyteen.

Lukukokemuksena Näkymätön vartija oli keskinkertainen, saatan lukea jatkot kirjastosta, mutta omaksi en lähtisi trilogian muita osia ostamaan.  Uhreja kertyi kiitettävästi, mutta teksti junnasi välillä paikallaan tai eteni kuivahkosti luennoiden (sarjamurhat s. 148.) tai kömpelöin dialogein (Montes ja Amaia s. 83). Tekstiä olisi voinut tiivistää  paikoin. Näkymätön vartija on melko sujuvaa tekstiä, mutta näitä on lukenut niin paljon. Mitään uutta tämä ei tuo dekkarigenreen. Lisäksi tämä jää pelkistetyksi dekkariksi, joka ei tarjoa muuta kuin juonellisen rikostarinan. Myyttisyys ei riitä puhaltamaan tähän eloa. Luin dekkariviikolla Katarina Wennstamin Petturin, joka on myös trilogian aloitus ja pidän sitä erittäin lupaavana.  Näkymätön vartija on kirja, josta olisin halunnut pitää paljon enemmän. Maaginen realismi, myytit ja uskomukset kiinnostavat minua.

En yleensä puutu kirjan kansiin.  Nämä kannet ovat aneemiset eli eivät houkuttele ostamaan kirjaa. Espanjalaisista kirjoista nousee heti mieleen Carlos Ruiz Zafónin kirjat ja Enrique Moriel Ajattoman kaupungin varjot, jotka ihastuttavat kansillaan.  Englanninkielisessä käännöksessä on tyypilliset dekkarikannet.  Redondon kirja liittyy David Vannin Kylmän saaren joukkoon, jossa kannet laimentavat lukuintoa.

Suosittelen kirja lämpimään kesäpäivään harmittomana dekkarina, joka on hyvin mielenkiintoinen ja erilainen.

Ennakkotietojen mukaan trilogian toinen osa Luualttari ilmestyy alkuvuodesta 2016 ja päätösosa Myrskyuhri kesällä 2016.

Dolores Redondo Näkymätön vartija

Espanjankielinen alkuperäisteos El guardián invisible (2013)
Suomentanut Sari Selander

Gummerus 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Näkymätöntä vartija luettiin ahkerasti Dekkariviikolla mm. seuraavissa blogeissa:

 Kulttuuri kukoistaa, Nenä kirjassa, Lukutoukan ruokalista ja Kirsin kirjanurkka

Valkoinen sydän kylmetti minut Javier Marias Valkoinen sydän

Luin äskettäin Javier Mariasin kirjan rakastumisia, jonka on suomentanut Tarja Härkönen. Ihastuin täysin lukemaani, joten ajattelin lukea toisen kirjan heti perään. Löysin kirjailijan alun perin Mari A:n kirjablogista, sillä hänellä on projektina lukea espanjankielistä kirjallisuutta. Aloitin itse vuoden alussa samanlaisen projektin ja aikeenani on lukea espanjan- ja portugalinkielistä kirjallisuutta tai näihin kahteen maahan sijoittuvia kirjoja. Mari kertoo sivullaan miettineensä seuraavaa: että mikä on kirjan punainen lanka, päädyin lopputulokseen, että saatoin ehkä kadottaa langanpään jossain vaiheessa.

Minusta Marin toteamus oli lohdullista, mutta itse huokaan kadottaneeni koko lankakerän. Mietin kirjan kesken jättämistäkin, mutta olen huono siinäkin. Mietin, miten kaksi saman kirjailijan kirjaa voi poiketa näin. Valkoinen sydän on aiemmasta tuttua tajunnanvirtaa, loppumattomilta tuntuvia lauseita ilman kaivattua pistettä, mutta tästä en saanut otetta.

To Be or Not to Be on ongelma kerrassaan. Marias on muuttanut sen muotoon kertoako vai ei kertoa. Loppujen lopuksi kaiken jahkaamisen jälkeen en tiennyt, olenko kiinnostunut enää edes kuulemaan koko salaisuutta. Aivan äskettäin Ian McEwan koetteli kärsivällisyyttäni oikeusalikäytännöillä. En kaipaa niitä kaunokirjallisuuteen. Arvostan kääntäjän työtä, mutta en ole varma senkään kiinnostavuudesta kaunokirjallisessa tekstissä. Marias tarjoilee kääntäjän ja tulkin tehtävistä sangen riittävästi näkökulmia. Tälläkin lienee oma symboliikkansa.

Olin tutustunut Luisaan melkein vuosi sitten työni merkeissä, vähän narrimaisesti ja samalla myös vähän juhlavissa merkeissä. Niin kuin olen jo kertonut, me molemmat työskentelemme kääntäjinä tai tulkkeina (ansaitaksemme elantomme), minä teen enemmän töitä kuin Luisa, mutta se ei millään muotoa tarkoita, että minä olisin pätevämpi, pikemminkin päinvastoin.

Kirjan teemoina ovat rakkaus, kuolema, perhesalaisuudet, epäily, sanat, kuunteleminen ja kääntäminen. Kirjan kertoja on Juan, Luisan aviomies. Epäily ja salailu vievät lukijan hermot. Mielestäni on todella viisasta pidättäytyä parisuhteesta, jos jokainen muuttuja on tarkistettava ja ennakoitava. Yksinkertaisesti elämän arvoituksellisuus ja sattumanvaraisuus eivät anna sellaiseen vakuuksia. Varman päälle pelatessa kannattaa elää turvallista elämää ja toivoa, että salamanisku ei tapa ja että vakuutukset kattavat haaverit.

Tiedän, tai luulen tietäväni, että en tiedä ehkä vielä pitkään aikaan mitä Luisan ja minun välillä on tapahtunut tai tulee tapahtumaan, tai ehkä minä itse en tule koskaan tietämään vaan vasta jälkeläiseni, jos sellaisia saamme, tai sitten se on joku meille kaukainen ja tuntematon, joka ei ehkä vielä ole edes olemassa tässä kaivatussa maailmassa, syntyminen riippuu eleestä, tämän saman maailman toisella laidalla sanotusta lauseesta.

Rakastumisia–kirjassa on hieman dekkarimainen ote, mutta tässä se jää löysäksi. Kirjan aloitus on dramaattinen. Häämatkalta palannut tytär surmaa itsensä kylpyhuoneessa poistuttuaan ruokasalista. Tapahtumaan palataan paljon myöhemmin. Tarina jatkuu Havannassa, kun kertoja eli vastavihitty espanjalainen kääntäjä on puolisonsa kanssa häämatkalla. Huonovointinen Luisa nukkuu huoneen hämärässä. Mies näkee hotellinsa parvekkeelta mulattinaisen menevän naapurihuoneeseen, kuulee salamyhkäisen miehen ja Miriamin keskustelun: Mutta hän ei kuole. Hän on ollut kuolemaisillaan jo vuoden mutta ei kuole. Tapa hänet kertaheitolla, sinun pitää järjestää minut täältä pois.


Kirjassa kuullaan paljon tarinoita suhteista. Miehen työ vie häntä matkoille viikoiksi. New Yorkissa hänellä on majapaikka espanjalaisen Bertan, entisen opiskeluaikaisen kollegansa luona.


Lauseiden variaatiot ovat loppumattomia

…niin kuin Luisa jonain päivänä valmistautuu katsomaan minun kuvaani, sitten kun hänellä ei ole enää puoltakaan elämää edessään ja minun elämäni on loppunut. Vaikka eihän kukaan tiedä missä järjestyksessä kukin elää tai kuolee, kenen vuoro on ensin kokea tuskaa tai pelkoa.

Oletko varma, mistä illasta kannattaisi puhua? Mutta minun ei kannata puhua enempää siitä illasta vaan toisesta, pian sitä seuranneesta illasta, tai ihan äskettäisestä illasta, täsmälleen samana päivänä kun palasin Geneven kaupungista sen jälkeen, kun olin viettänyt (melkein) kahdeksan työviikkoani, kolme viikkoa sen illan jälkeen, josta ei kannata enää puhua.

Miestä huolettaa parisuhteen onnistuminen, mutta hän päättää vaieta epäilyistään - onhan heillä vielä puoli vuosisataa elämää yhdessä elettävänä. Muutamaa kuukautta myöhemmin mies on palannut matkalta kotiinsa ja tulee yllätetyksi nukahdettuaan. Hän herää vaimonsa ja isänsä läsnäoloon toisaalla talossa ja kuuntelee näiden keskusteluja. Myöhemmin hän kuulee vaimonsa ja isänsä käymän keskustelun ja saa tietää sukunsa menneisyydestä sellaista mitä ei olisi koskaan halunnut. Hän kuulee Luisan vakuuttavan: ”Olkaa huoleti”, Luisa vastasi hänelle rohkeasti ja humoristisesti (hänellä oli tarpeeksi rohkeutta sanoa se ja huumoria koska oli ajatellut sitä), ”minä en aio tappaa itseäni jonkin neljäkymmentä vuotta sitten tapahtuneen asian takia, olkoon se sitten mitä oli.”

Valkoinen sydän ei ollut minun kirjani. Kirja on varmasti hyvä, mutta minä uuvuin. Toivon kirjan tavoittavan lukijansa, sillä minä todella ihastuin kirjaan Rakastumisia. Hieman vähemmillä lausevariaatioilla tämäkin teos olisi loistava. Voi vain toivoa, että nornilla on minua pidempi pinna tuollaisten jahkailijoiden kanssa, etteivät ne nipsaise aiottua aiemmin elämänlankaa poikki.

Javier Marias Valkoinen sydän
Otava. 1997. Kotikirjasto

Antonio Muñoz Molina Täysikuu ja Espanja-Portugali

Hän etsi kasvoja, silmiä jotka olivat piilossa lymyävän sielun peili, tyhjä peili joka ei heijastanut mitään, ei katumusta eikä sääliä, ei ehkä edes poliisin pelkoa.

Antonio Muñoz Molina (1956) on espanjalainen kirjailija. Häneltä on suomennettu mm. Öinen ratsumies, Talvi Lissabonissa, Sefarad ja Madridin mysteeri. Kirjan alkuperäisteos Plenilunio ilmestyi Espanjassa vuonna 1997. Kirjan on suomentanut Tarja Härkönen.

Täysikuu on ensimmäinen lukemani teos Antonio Muñoz Molinalta. Luen tänä vuonna erityisesti espanjalaisten ja portugalilaisten kirjailijoiden teoksia tai näistä maista kertovia teoksia kuten Pascal Mercierin Yöjuna Lissaboniin, jonka luin jo viime vuoden lopulla. Sain tänään yhden vuoden odotetuimmista kirjoista eli Rufinin Vaellus Santiago de Compostelan kulkijat, joka sekin sopii tähän teemaan. Olen saanut erinomaisia vinkkejä Mari A:n kirjablogista. sillä hänellä on samanlainen projekti Espanjan osalta. Odotan vain hetkeä, että saan luettua Javier Mariasin Rakastumisia.

Täysikuu on psykologinen rikosromaani, joka käsittelee rikoksen ja syyllisyyden teemaa dostojevskiläiseen tyyliin. Kirjan keskeisin henkilö on kokenut, eläkeikää lähentelevä rikosylikomisario. Muñoz Molina kuvaa ihmisten tunteita eri osapuolien tuntemuksina, joten lukija pääsee niin rikostutkijan, naisopettajan kuin nuoren rikoksentekijän ajatuksiin.

Rikosylikomisario saa siirron eteläisempään maakuntakaupunkiin. Hän tulee Baskimaan Bilbaosta, missä hän on jahdannut terroristeja ja saanut pelätä jokaista askeltaan ETA:n takia. Kertojamme elää raskaassa elämänvaiheessa, kun vaimo on sairaalassa luhistuttuaan pelon vuosista. Kukin henkilöistä kantaa omaa taakkansa, ja jokaiselle menneisyys on risti. Rikosylikomisarion työpaineiden vuodet, vaimon vuosien syövyttämä pelko, murhaajan eletty, karu elämä, opettajan kariutuneen avioliiton pettymys sekä papin väärät liittymät – painavat näitä jokaista.  Kukaan heistä ei ole vapaa.

Ja oli mahdollista, että jo silloin kun alkoi antaa periksi pelolle ja hiljaisuudelle, siis ennen lopullista romahdustaan ja sairaalaan joutumistaan, vaimo oli päättänyt ettei ymmärtäisi enää mitään, ei edes yrittäisi, ei kysyisi enää mitään eikä haluaisi enää mitään muuta kuin istua hiljaa huoneessaan rautaristikot peittäviä kukkaverhoja katsellen, ojentaa käsivartensa kun piikin aika koitti, niellä kiltisti nunnan tuomat tabletit ja puristaa sen jälkeen huulet yhteen ja painaa päänsä kuin ehtoollisen jälkeen.

Rikosylitarkastaja selvittää kaupungissa tapahtunutta kammottavaa ja raakaa pikkutytön, Fatiman, murhaa. Tapaus on monimutkainen, vaikka poliisilla on murhaajan sormenjäljet ja verinäyte, niin silti syyllistä ei löydy rekistereistä.  Rikosylikomisario pohtii, minkälainen voisi olla murhaajan katse?  Hän kulkee ihmisjoukoissa ja etsii paljastavaa katsetta. Jesuiittakoulun opettaja, isä Orduña oli opettanut hänelle nuorena, että silmät ovat sielun peili. Hän on yhä kuin isähahmo tarkastajalle.

Rikosylikomisario etsi silmiä jotka olivat nähneet jotain niin hirveää, ettei sen muisto voisi koskaan haaleta tai häipyä pois, katsetta johon oli täytynyt jäädä jokin jälki tai seuraus rikoksesta, silmäteriä joista syyllisyys paistaa heti kun niihin katsoo, kuten lääkäri löytää pupilleista sairauden merkit kohdistaessaan niihin pienen taskulamppunsa.

Muñoz Molina tunkeutuu murhaajasurkimuksen ajatuksiin ja kuvaa onnettoman taustan ja surkean elämäntilanteen, mistä kaikesta murhaaja syyttää vain muita. Murhaaja hakee tekoonsa oikeutusta omista lähtökohdistaan. Toisessa tapauksessa hän tunaroi ja pikkuinen Paula pakenee kivuissaan yrittäen sulkea suutaan.

Muñoz Molinan tarinassa korostuu voimakkaasti se, että keskiössä ovat miehet, rikosylitarkastaja, isät ja murhaaja. Ainoa nainen on opettaja, Susana Greyn. Hänen ja rikosylikomisarion välille kehkeytyy rakkaustarina. Rakkaus on toivoa tulevaisuuteen. Täysikuu kuvaa myös pikkukaupungin arkea ja nykypäivää eri ympäristöissä.

Muñoz Molinan kerronta on sujuvaa sekä helppolukuista. Lauseet ovat välimerkkien loputonta jatkumoa, jossa alkaa kaivata pisteen armollisuutta. Lausetta joutuu kuljettamaan sivunkin verran. Täysikuu on surullinen ja kammottava tarina eritteineen, mutta Muñoz Molina hallitsee psykologisen kerronnan niin uskomattomalla tavalla, vaikka lukija voisi voida pahoin, niin hän ei voi. Lukija ymmärtää kammottavien tapahtumien välittämän merkityksen. Kirjailija kuvaa ihmiskohtaloita hetkissä, joihin ihminen ei ole ikinä valmistautunut, joihin hän on tahtomattaan ajautunut, joista ei ole ulospääsyä. Rikosylikomisarion vaimon kuva piirtyy hauraana taustalla, sillä hän elää omaa eristettyä elämää, tyhjyyttä täynnä olevassa tilassa sairaalan arjessa. Paulan isän tuska on läsnä raadollisena, ja rikosylitarkastaja turhautuu syyllisjahdissa.  Rikosromaaneissa loppu tulee aina hetkessä ja lässäyttää kertomuksen liian usein. Muñoz Molina testaa lukijaa ja pitää hänet otteessaan loppuun asti ja sen jälkeenkin. Ainakin tiedän haluavani lukea kirjailijan suomennetun tuotannon.

Antonio Muñoz Molina Täysikuu
Tammi 2003. Kotikirjasto.

Toivotan kaikille ihanaa viikonloppua, sillä itse aion hautautua apurahaviidakoiden suojiin ja sammalten kirjomaan, vuosatoja vanhaan kivimuurikuvaan. Kuvan tekeminen sinänsä ei ole ihmeellistä, mutta minulla on yksi pieni ongelma tunnustettavana, että olen hukannut ystäväni tekemät lajimääritykset. Näen, kuinka muurissa juoksisi lattarit koko sivun kuvassa. Hmm...

 Espanjalainen ja portugalilainen kirjallisuus

Aloitin tämän projekti jo viime vuonna ja jatkan toistaiseksi. Hyväksyn myös näihin maisemiin sijoitetun kirjallisuuden. Olen tutkinut kirjahyllyjäni, lukion äidinkielen kirjaa, ja kerännyt kirjojen nimiä Mari A:n kirjablogista ja Sonjan lukuhetkestä. Painotan nykykirjallisuutta. Ei, minä en aio lukea Aikamme lasta, vaikka se onkin kirjahyllyssä. Sain lukiossa tarpeekseni tuosta kirjasta. Listani muokkautuu ajan mukaan. Projekti ei pääty tähän vuoteen edes.

Koska kieli tai kansalaisuus ei ratkaise lukemaani, niin mukana on Pascal Mercier Yöjuna Lissaboniin, C. J. Sansom Talvi Madridissa, George Sand Talvi Mallorcassa, Antonio Tabucchi Kertoo Perereira jne. Otamme mielelläni vastaan vinkkejä kirjoista, joiden tapahtumapaikkana on esim. Madrid, Malaga, Lissabon, Barcelona, Espanjan aurinkorannikko, aito miljöö paikallisine väreineen.
Lisäilen  kk- merkinnät ehtiessäni. (kk keltainen kirjasto).

ESPANJA

Mercedes Abad  - Veri

Bernardo Atxaga - Obabakoak, Yksinäinen, Tuolla taivaalla kk

Alicia Giménez Bartlett - Petra Delicado ja merkityt tytöt

Maite Carranza –Noitien taistelu trilogia: Susiemon klaani, Jään valtakunta Odin taistelu

Camilo José Cela – Pascual Duarten perhe, Mehiläispesä, Masurkka kahdelle kuolemalle

Javier Cercas - Salamiin soturit, Valon nopeus

Albert Espinosa  - Pyydä luokse sun Tämän olen lukenut ja blogannut

Ildefonso Falcones - Fatiman käsi, Meren katedraali Tämä historiafiktio ei vain suju minulta.

Laura Gallego García - Idhunin kronikat

Adelaida García Morales - Etelä, Seireenien hiljaisuus, Vampyyrin logiikka

Belén Gopegui  - Aukko kartalla

Baltasar Gracián  - Maallisen viisauden käsikirja

Antonio Hill - Kuolleiden lelujen kesä, Kauniit kuolemat

Alicia Giménez Bartlett  - Petra Delicado ja merkityt tytöt

Juan Gómez-Jurado – Taivaspaikka, Kuolinkellot, Petturin merkki

Antonio Hill - Kuolleiden lelujen kesä

Eduardo Mendoza  - Kissatappelu, Ihmeiden kaupunki, Tulvan vuosi

Francesc Mirallesin & Álex Roviran - Lopullinen vastaus

Enrique Moriel - Ajattoman kaupungin varjot

Antonio Muñoz Molina -  Öinen ratsumies, Täysikuu, Sefarad, Talvi Lissabonissa

Elena Quiroga - Kastanjapuu

Arturo Pérez-Reverte - Flaamilainen taulu, Yhdeksäs portti vai Taistelumaalari Mikä on siedettävin?

Juan Manuel de  Prada - Myrsky

Nerea Riesco - Ars Magica

Manuel Rivas  - Timpurinkynä

Albert Sánchez Piñolin - Kylmä iho

Jorge Semprun - Kirjoittaminen tai elämä, Hyvästi kesiemme aurinko

Pablo Tusset -  Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua, Nauravat vainajat, Sian nimeen

Manuel Vazquez Montalban - Etelän kutsu, Kuolema keskuskomiteassa, Tatuoitu, Jumalten peli, Aleksandrian ruusu

Manuel Vicent - Jalokivisilmäinen tonnikala, Matissen morsian

Carlos Ruiz Zafón - Tuulen varjo, Enkelipeli, Taivasten vanki. Marina


PORTUGALI

Mariana Alcoforado Sisar Mariana rakkauskirjeet

José Luís Peixoto - Tyhjä taivas

José Rodrigues dos Santos -Einstein-koodi

José Saramago - Elefantin matka, Kertomus näkevistä, Toinen minä, Luola, Kaikkien nimet, Jeesuksen Kristuksen evankeliumi, Kertomus sokeudesta,  Kivinen lautta,  Baltasar ja Blimunda

ESPANJAAN JA PORTUGALIIN SIJOITETUT TARINAT

Pascal Mercier -Yöjuna Lissaboniin

C. J. Sansom -Talvi Madridissa

George Sand -Talvi Mallorcassa,

Antonio Tabucchi -Kertoo Pereira 

Joel Haahtela -Tule risteykseen seitsemältä

George Orwell - Katalonia, Katalonia

Mario Vargas Llosa Tuhma tyttö

En aikonut itkeä, voin vaikka vannoa sen. Sinulla on ollut kirottu tapa ilmestyä yhtäkkiä kuin painajainen ja aina kaikkein huonommalla hetkellä. Minä en enää pidä siitä. Itse asiassa en odottanut näkeväni sinua enää koskaan. Mitä sinä haluat? Mitä sinä täällä Madridissa teet?

Mario Vargas Llosa (s. 1936) on perulainen kirjailija ja hän sai vuonna 2010 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Mario Vargas Llosan Tuhma tyttö (Travesuras de la niña mala) ilmestyi 2006 ja suomennettiin Sinisessä kirjastossa vuonna 2010. Hän on kirjoittanut yli 30 romaania, näytelmää ja esseetä. Häneltä on suomennettu mm. seuraavat teokset Kaupungin koirat (1966) Vihreä talo (1978), Julia-täti ja käsikirjoittaja (1992), Maailmanlopun sota (1983), Maytan tarina (1988) Puhujamies (1990), Äitipuolen ylistys (1991), Andien mies (1995), Vuohen juhla (2002), Paratiisi on nurkan takana (2005) ja Keltin uni (2011).


Vargas Llosan Tuhma tyttö on intohimoinen rakkaustarina. Se kertoo kameleonttinaisesta, joka ilmaantuu Ricardo Somocurcion elämään aina uudelleen ja odottamatta. Nuori, teinikäinen Ricardo rakastuu tulisesti "chileläisneitoon" Lilyyn Liman Mirafloresin kortteleissa. Yhtäkkiä tyttö ja hänen sisarensa Lucy ovat poissa. Katoamisen jälkeen heidän taustastaan paljastuu, että chileläistä verta heissä ei ollut tippaakaan, että he eivät olleet edes astuneet jalallakaan Santiagoon.

Ricardo unelmoi: Lily sanoisi viimeinkin kyllä, että meistä tulisi oikeita rakastavaisia, että me voisimme kosketella toisiamme, että me rakastaisimme toisiamme, että me menisimme kihloihin ja naimisiin, ja että lopulta päätyisimme Pariisiin, missä meistä tulisi rikkaita ja onnellisia


Sitten teinivuosien jälkeen Ricardo tapaa tuhman tytön Pariisissa 1960-luvun alussa ja myöhemmin Lontoossa 1960-luvun lopulla. Vuosien aikana Ricardo törmää tähän naiseen, joka esiintyy milloin vallankumoustaistelijana, milloin ranskalaisen diplomaatin vaimona tai japanilaisen gangsterin heilana.

Kuulepas sinä Mirafloresin poika, ajatus viettää yö minun kanssani taitaa tehdä sinut maailman onnellisimmaksi mieheksi, vai kuinka? Minä kysyn sen takia, että sanoisit minulle taas kaikki ne hölmöydet, joita sinä niin mielelläsi latelet.

Ricardon rakkaus ei sammu, vaikka hän ei koskaan saa kaipaamaansa rakkautta. Ricardo on kiltti poika ja tuo kohtalokas nainen, pikku chiletär on tuhma tyttö. Tuhma tyttö leikittelee, ivaa ja vähättelee. Ricardo rakastaa ehdoitta ja anelee rakkautta, on valmis rakastamaan aina uudelleen. En vie tarinaa loppuun, en kerro saako Ricardon rakkaus täyttymyksensä vai en. Se on lukijan selvitettävä! Tuhma tyttö jättää jälkeensä särkyneitä sydämiä useammin kuin kerran.

Tuhma tyttö, sano minulle nyt edes kerran elämässäni, että sinä rakastat minua. Sano se, vaikkei se olisi tottakaan. Haluan tietää, miltä se kuulostaa, edes tämän kerran.

Lilyn rooleja ovat muun muassa Pikku chiletär Lily, toveri Arlette, madame Arnoux, Mrs Richardson, Kuriko ja madame Ricardo S. oli oikealta nimeltään Otilia. Otilita. Siinä sitä naurua riitti.


Tuhma tyttö yllätti minut. Vargas Llosa yllätti minut vielä enemmän. Tämä ei ole kirjailijan vahvin teos, mutta tästä on helppo aloittaa kirjailijan tuotantoon tutustuminen. Kaikessa viehkeydessään on muistettava kirjailijan tausta. Tuon sydäntä raastavan rakkauden näyttämönä on Kuuban tapahtumat, pariisilaismiljöö, Perun sissisodat ja diktatuuri, Tokio ja myös Helsinki vilahtaa kirjan sivuilla. Vargas Llosa piirtää tarkkaa ajankuvaa ja taltioi historiaa taustalle sen verran tuhdisti, että hempeilyyn lukija ei voi tukehtua.

Tuhma tyttö, arvaa mitä? minä sanoin ja vedin hänet vähän lähemmäksi voidakseni puhua matalalla, vihantäyteisellä äänellä. - Muistatko sen illan huoneistossamme, jolloin olin vähällä kuristaa sinut. Olen katunut tuhat kertaa, etten tehnyt sitä.

Kirjan minäkertoja on Ricardo Somocurcio. Hän toimii tulkkina ja kääntäjänä UNESCO:ssa. Nuo meriitit eivät pysty täyttämään tuhman tytön unelmia, joka on lapsesta tavoitellut parempaa osuutta elämästä. Ricardo kertoo rakkaudestaan noin puoli vuosisataa kattavan ajanjakson verran. Hän pakahduttaa lukijan rakkauden tunteisiinsa. Hän rakastaa, hän ei vaadi valoja. Lukija joutuu kysymään rakkauden merkitystä. Kestääkö se todella kaiken? Mihin ihmisen identiteetti katoaa alati muuttuvien nimien ja roolien humussa? Muistaako tuhma tyttö edes itse omaa itseään ja nimeään? Kuka tuo nainen on, jota Ricardo rakastaa kerta toisensa jälkeen? Edes nimeltään?


Tuhma tyttö on nopeasti mukaansatempaava ja viihdyttävä lukuromaani, joka kiidättää lukijan matkalle pitkin maailmaa. Loppua kohden tarina saa julman tummia värejä, traagisuutta, se rujoutuu karuuteen. Vääjäämättä ajatukset harhailevat Tuhmaa tyttöä lukiessa Gustave Flaubertin Emma Bovaryyn tai Emile Zolan Nanaan. Unelmat pirstaloituvat.


Mario Vargas Llosa Tuhma tyttö. Kotikirjasto. 2010 Jokken kirjan nurkassa on myös luettu myös tämä kirja. Osallistun kirjalla myös samassa kohteessa olevaan 14 nobelistin haasteeseen.