Hanna Weselius Alma!

Hanna Weselius Alma!

WSOY 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Helsinkiläinen Hanna Weselius on syntynyt 1972 Kajaanissa. Hän työskentelee valokuvataiteen yliopistonlehtorina Aalto-yliopistossa. 

Alma! on Hanna Weseliuksen omintakeinen, kuvavoimaisin keinoin kerrottu esikoisromaani.  Weseliuksen ilmaisussa minua kiehtoi sen omaperäisyys, mutta olen enemmän tekstinlukija kuin kuvallisuuden ihailija. Luin Alman! erityisesti siitä syystä, että se palkittiin Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnolla.  En kuitenkaan viehtynyt kirjaan täysin. Kirjan ilmaisuvoima teki minuun suuremman vaikutuksen kuin itse tarina. Teos jää kuitenkin mieleen.

Teoksen nimessä oleva huutomerkki ei ole mieleeni, se on tekstinkäsittelyssä hankala. Mikaela Strömbergin kirjassa Sophie on nimessä piste ja ärsyynnyin jo sen kirjoittamisesta. Toivottavasti näiden välimerkkien käyttö ei yleisty teoksien nimissä.

Ehkä parhaiten miellämme Alman hänen säveltäjä Gustav Mahlerin (1860–1911) puolisona. Alman ajankuvana on (1879–1964) viime vuosisadan alun Wien. Keskeisinä naisina kulkee Alman rinnalla suomalainen yksinhuoltaja Aino. Aino on kahden tyttärensä kanssa asuva kuvataiteilija nykyajan Suomessa.

Alma!  Olen jonkin aikaa tarkkaillut sinua ja sinun epäkiinnostavaa aviomiestäsi Gustav Mahleria, tuota valtionoopperan pääsäveltäjää ja kapellimestaria, tuota tötteröhattuista sammakkoa, ja tullut tulokseen, jota en odottanut. Asia on nimittäin, että hän ei luultavasti ole petollinen, kuten sinä ilta-aurinkoa niin surunhehkuisesti väläyttelevän lasi-ikkunasi takaa pelkäät ja kuten myös minä olen tähän asti vahvasti epäillyt.

Teos ei rajoitu Almaan kirjan nimen mukaisesti, vaan elää eri ajoissa, etenkin nykyajan Suomessa. Se kuvaa kuitenkin hyvin, minkälainen naisen asema on ollut ennen ja on nyt. Jossain toisaalla maailmassa 234 nigerialaista koulutyttöä katoaa. Tai eivät he katoa, asemiehet hakevat heidät mukaansa yöhön muuttaen nämä luvuiksi ei yksilöiksi.

Illalla tytöt ovat vetäytyneet koulunsa asuntolaan makuusaleihin. He ovat järjestäneet varvastossunsa riveihin maalaamattomalle betonilattialle, kiivenneet kerrossänkyihin, supisseet hetken kiihkeinä tytönasioitaan ja vähitellen nukahtaneet. Sitten maastopukuiset, kasvonsa huiveilla peittäneet miehet ovat kiivennet mustista ikkuna-aukoista sisään.

Aino lukee uutisista.  234 koulutyttöä on yhä kateissa jossakin Nigerian koillisosissa. 16–18-vuotiaat tytöt vietiin Chibokin kylästä mahdollisesti jonnekin Sambian metsän kolkkaan. Todennäköisesti he ovat ääri-islamistien panttivankeina.

Hahmoina on myös on 16-vuotias Abdi, joka rakastelee halukkaita valkoisia aikuisia naisia, ja jopa alkoholisoituneelle yökerhotanssijattarelle on oma osuutensa, kuin myös lakimiehelle.

ABDI NOJAA SEINÄÄN ja katsoo aukion keskellä seisovaa naista. Nainen on pysähtynyt siihen ja seisoo siinä mitä, kahdeksatta minuuttia. Edessään naisella on lastenvaunut.  Ihmiset kävelevät pitkin poikin ja ohittavat naisen kaikista suunnista niin, että nainen tulee muodostaneeksi aukion keskipisteen.

Tapahtumat tapahtuvat itsenäisesti ja irrallaan. Kerrontatasot vaihtelevat, naisen asema kolkuttelee erilaisina kuvina läpi kirjan ja tarina tempoilee eri suuntiin. Lopussa tarinaa saadaan kerittyä kasaan. Teos rakentuu hyvin fragmentaarisesti, sillä selvää juonta ei ole. En välttämättä kaipaa juonen läsnäoloa aina, mutta olisin tähän teokseen kaivannut sitä enemmän.

Blogeissa toisaalla: Tekstiluola,  Kulttuuri kukoistaa, Pieni kirjasto, Luettua elämää, Kirjakaapin kummitus

Jessie Burton Nukkekaappi

Jessie Burton Nukkekaappi

Englanninkielinen akuperäisteos:  The Miniaturist (2014)

Suomentaja: Markku Päkkilä

Otava 2017. Ennakkokappale.  Kiitokseni

Jessie Burton (s. 1982) on lontoolainen kirjailija ja näyttelijä. Hän on opiskellut kirjallisuutta Oxfordin yliopistossa. Nukkekaappi on hänen esikoisromaaninsa.

He saivat kirjeen, jonka osoite oli kirjoitettu siististi soljuvalla ja itsevarmalla käsialalla. Nellan ei annettu lukea kirjettä – mutta viikkoa myöhemmin hän kuuli, että hänen pitäisi soittaa luuttua eräälle miehelle, kauppiaalle nimeltä Johannes Brand, joka tulisi maaseutuvierailulle Amsterdamista. Auringon laskiessa Assendelftin tuleentuvien peltoaukeiden yllä muukalainen saapui heidän hiljalleen rapistuvaan taloonsa ja istui kuuntelemaan hänen soittoa.

Nukkekaappi on yllättävä, ahmittava lukuromaani rakkaudesta ja petoksesta. Odotin teokselta jopa enemmän, mutta pidin tästäkin. Se kertoo ajasta ja miljööstä, joka kiinnostaa minua. Teoksessa eletään vuotta 1686, kun nuori aviovaimo Nella Ortman koputtaa uuden kotinsa oveen Amsterdamissa. Ovea ei kuitenkaan avaa  hänen aviomiehensä kauppias Johannes Brandt, vaan tämän uskonnollinen, synkkä ja varsin määrätietoinen sisar Marin sekä palvejijat  Otto ja Cornelia omalaatuista palvelijaa. Nella luulee aluksi taloudenhoitaksi miehen sisarta. Marin haluaa säilyttää ohjat käsissään talouden hoidossa myös jatkossa. Tummaihoinen Otto on aviomiehen miespalvelija. Nella haluaisi miehensä rakastajaksi, mutta miehen halut ovat vähissä.

Tuntia myöhemmin Nella  seisoo nukkekaappinsa edessä ja tuijottaa sen huoneita etsien vihjeitä, merkkiä siitä mitä pitäisi tehdä. Kullattu  heilurikello muistuttaa puistattavan säännöllisesti siitä, ettei hänen miehensä ole palannut, että minuutit kuluvat. Miten outoa, että tunnit tuntuvat toisinaan päiviltä, hän miettii, ja toisinaan ne kiitävät ohitse. Ikkunan takana on hyytävän koleaa ja kylmyys turruttaa varpaatkin, niin että kuvittelee lihansa kovettuvan niin kuin sillä jäästä irti leikatulla miehellä. Hengitys sentään huurtuu edelleen. Olen siis hengissä, hän miettii.

Romaanin keskeinen matka on Nellan kypsyminen, ja se tuottaa kärsimyksiä ihmisille, joita hän on oppinut rakastamaan. Perhesalaisuudet pyrkivät esiin vääjäämättä. Tämä hieno historiallinen romaani  heijastaa elämän  täyteyttä,  jossa kasvu ja suru väistämättä sekoittuvat. Nukkekoti omaa oman symboliikkansa sen ajan naisen mahdollisuuksista. Pidin ulkoasusta, aistin kirkoista etsimäni ajankuvan ja riemastuin kirjan kuvamaailmasta. Rijksmuseumilla on tärkeä innoituksen lähde tekijälle.

Nella miettii, mitä Cornelia on mahtanut tehdä ansaitakseen uuden paistinpannun. Tulisijassa palaa tuli, joka leimuaa arinalla kirkkaana ja piristävänä. Ulkona talvi on alkanut toden teolla, ja sen kylmä henkäys tuntuu jo sisällä asti.

Johannes saapuu viimein erikoisen häälahjan kera. Hän tuo mukanaan nukkekaapin, joka on kopio heidän kodistaan. Nella alkaa sisustaa pienoistaloaan, mutta mystinen miniatyyritaiteilija lähettää pyytämättä esineitä, jotka tuntuvat ennustavan tulevaa ja vihjaavat kodin kätkemiin salaisuuksiin. Yrittääkö nukkemestari paljastaa salaisuudet Nellalle ennen kuin on liian myöhäistä, vai haluaako hän tuhota kuvaamansa talon asukkaat?

”Kirjasta”, sanoo Marin. Ainekset on hankittu kolmelta eri apteekkarilta, Johannes luulee että varastin siemenet  ja lehdet häneltä, mutta tosi asiassa puolet niistä on peräisin häneltä, mutta tosiasiassa puolet niistä on peräisin amsterdamilaisilta  puoskareilta.

Kirjan luvut on jaoteltu ajallisesti, luvut ovat lyhyitä. Pidän Burtonin kielestä ja huolellisesta käännöstyöstä. Tarina tuo mieleen mm.  Donna Tarttin romaanin Tiklin, Tracy Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru ja Deborah Moggachin Tulppaanikuumeen, mutta pidän tästä Burtonin teoksesta jopa enemmän. Suorittamani taidehistorian kurssini tukivat lukemistani. Lukuelämykseni oli aito ja saatoin uskoa tekstiin. Mutta minä pidin todella lukemastani. Burtonin aito ja  lumoava kerronta vei minut mukanaan.

Blogeissa toisaalla Leena Lumi ja Tuijata.

Beth Lewis Suden tie

Beth Lewis Suden tie

Suomentanut Elina Koskelin

Alkuperäisteos The Wolf Road (2016)

LIKE 2017. Ennakkokappale kustantajalta. Kiitoksin.

Lewisin kirjan ensimmäinen kappale:

Istuin korkealla tammenoksa polvien välissä ja katsoin, kuinka tatuoitu mies kahlasi lumessa. Naamataulu kuvia täynnä, ei lainkaan ihoa näkyvissä, pelkkää mustetta ja verta vain. Minua hän etsi. Aina etsimässä minua. Hänen kalaveitsestään putoili punaisia tippoja valkeuteen. Ei mitään kalanverta. Ihmisen verta. Pojan verta. Tuolla veitsellä sipaistiin tucketilaisen pojan päänahka irti. Miehen vyöllä roikkui kaistale hiuksia ja vaaleanpunaista. Sekin valui edelleen, kuumana ja tuoreena. Hän oli jättänyt ruumiin tiheikköön susien löydettäväksi.

Suden tie on lontoolaisen Beth Lewisin esikoisromaani. Kirja on psykologinen trilleri, hyvin tummasävyinen ja dystopia, joka sijoittuu Pohjois-Amerikkaan, BeeKoo:hon Hiton typeryyden eli Toisen konfliktin ja ryssän pommien jälkeen, jotka ovat osuneet pohjoisemmaksi kuin oli tarkoitus. Erämaahan on muodostunut kraatereita, irtolohkareita on sinkoillut ja myrkkyjärviä on syntynyt. Kaupungit ovat hävinneet pieniksi kyliksi, ihmiset asuvat erämaassa sen ehdoilla. Villinlännen aika on palannut ja laki on jokaisen omissa käsissä. Kulkuvälineet ovat harvinaisia, yleensä matkataan kävellen. Sääolosuhteet ovat muuttuneet: ukkosmyrskyt ovat kovia ja voimaltaan äärimmäisen koettelevia, talvisen lumipeite on metrejä paksu.

Ihmiset, jotka kasvoivat täällä pienestä pitäen, olivat tahraantuneet, heidät tunnisti yhtä vikkelään kuin punkin nitistäisi. Kelmeät posket ja vääntyneet selkärangat, useimmilla hakkaava yskä, joillain kierot kampurajalat. Näin yhden, jolla ei ollut ollenkaan käsiä.

Seitsemänvuotias tyttö asuu mummonsa tykönä lautamökissä, kun hänen vanhempansa ovat lähteneet pohjoiseen kullan perään. Raju ukkosmyrsky hajottaa mökin ja kantaa tytön kauaksi erämaahan, josta hän löytää nälissään, kylmissään ja väsyneenä yksinäisen mökin. Tyttö varastaa terassilta kuivumassa olevan lihansuikaleen, mutta mökin omistaja,  yksinäinen tatuoitu mies saa hänet kiinni ja ottaa asumaan kanssaan. Tyttö alkaa kutsua miestä isäkseen (yksinään ansastajaksi) ja mies antaa tytölle nimen Elka. Omaa, oikeata nimeään tyttö ei muista.

Ansastaja opettaa Elkalle kaiken metsästämisestä, jäljittämisestä ja yleensä erämaasta selviämisestä. Jossain kohtaa kirjaa mainitaan, että myös syötävät ja myrkylliset kasvit, mutta näitä ei mainita Elkan kuitenkaan hyödyntävän, ainoastaan parissa kohtaan noukitaan muutama hilla syötäväksi.

Kymmenen vuotta myöhemmin Elka on käymässä Dalstonissa vaihtamassa turkiksia ammuksiin, kun hän näkee etsintäkuulutuksen ja törmää rauhantuomari Lyoniin. Elkan  maailma romahtaa ja hän joutuu talvea vasten vaiherikkaalle pakomatkalle, josta tapahtumia ei puutu.

”Tykkäätkö siitä?” Hän oli kysynyt. Tykkäsin. Tykkäsin kyllä. Siksi hän piti minut. Tiedän sen nyt. Koska tykkäsin hänen elämänsä mausta.

Mummo… avasin silmät ammolleen. Se verinen säkki, täynnä hänen kaupungista hankkimaansa sianlihaa, jonka hän pani minut leikkelemään.

Pidin kirjasta, luin ahmien. Välillä teksti hirvitti, mutta luin silti onnessani. Erittäin hyvä pohjoiseen luontoon sijoittuva tarina, joka tuskin maistuisi kesähelteellä. Talven ja viiman tunnelma ovat niin läsnä. Ihastuin täysillä  kirjan ulkoasuun ja värimaailmaan.

Blogeissa toisaalla: Krista ja Annika

Lone Theils: Kohtalokas merimatka

Lone Theils: Kohtalokas merimatka
Tanskankielinen alkuperäisteos:  Pigerne fra Englandsbåden (2015)
Suomentaja: Kari Koski
Aula 2016. Kustantajalta. Arvostelukappale. Kiitoksin.

Lone Theils on toimittaja ja kirjailija, joka työskenteli aiemmin Lontoossa tanskalaisen Politiken-lehden ulkomaankirjeenvaihtajana. Kohtalokas merimatka on hänen ensimmäinen romaaninsa. Se aloittaa toimittaja Nora Sandista kertovan dekkarisarjan.  Kirjan tarina sai kimmokkeen erään amerikkalaisen sarjamurhaajan tarinasta. Miehellä oli tapana ottaa valokuvia tulevista uhreistaan. Poliisi löysi hänen vuokraamastaan varastosta yli 200 valokuvaa tuntemattomista ihmisistä. Ja yksi kuvista oli selvästi otettu Tanskassa.

Tanskalaisen Globalt-lehden Lontoon kirjeenvaihtaja Nora Sand eksyy pienen englantilaisen kylän antiikkikauppaan. Kaupassa hän ostaa matkalaukun tutkimatta sen sisältöä. Kotona hän löytää laukusta nipun tyttöjen valokuvia. Sand miettii uutta jutun aihetta ja muistaa hieman asiaa pengottuaan vanhan selvittämättä jääneen tapauksen vuodelta 1985. Hän selvittää kadonneiden tyttöjen kohtaloa ja tyttöjen tanskalaisen nuorisokodin taustaa.

Pian Sand huomaa sotkeutuneensa tapaukseen, joka olisi kannattanut ehkä ohittaa.  Hän onnistuu järjestämään tapaamisen Mr. William Hickleyn kanssa Wolfhallin vankilaan, jossa tämä englantilainen sarjamurhaaja istuu elinkautistaan.

Mutta kuka olisi voinut lähettää sen? Oliko se Hixin rikostoveri? Tai joku joka yritti seurata tämän jalanjälkiä?

Noralla ei ollut aikomustakaan ottaa siitä selvää. Hän kipitti ylös portaita ja otti vanhan urheilukassinsa. Alle kymmenessä minuutissa hän oli pakannut siihen tärkeimmät tavarat. Hän otti tietokonelaukun toiselle olalleen, lukitsi oven perässään, meni kadulle, otti ensimmäisen taksin jonka sai näkyviinsä ja pyysi ajanmaan Waterloon asemalle. Hänen täytyi soittaa äidille junasta.

Tapahtumat kehittyvät odottamattomalla tavalla ja pian Nora aistii vaaran maun likellään. Nora Sand on moderni sinkkutyttö, joka elää työlleen. Parisuhdeasiat ovat varsin solmussa, sillä aikaa ei tunnu riittävän mihinkään, saati tapaamisiin. Myös lukioaikainen Andreas ilmestyy paikalle, sillä hän on valmistunut poliisiksi. Hän toimii rikospoliisina ja osallistuu Scotland Yardin järjestämään erikoiskoulutukseen.

Nora oli totta kai tarkistanut Andreaksen Facebook-profiilin heti kun tämä oli ottanut yhteyttä, mutta tietoja oli niukasti. Andreas ei ollut ilmoittanut, oliko hän naimisissa vai sinkku. Niissä ryhmissä, joissa hän oli jäsenenä, Nora ei pystynyt päättelemään muuta kuin että hän harrasti nähtävästi edelleenkin triathlonia eikä ollut lakannut fanittamasta Monty Pythonia ja Chelsean jalkapallojoukkuetta.

Kohtalokas merimatka on hyvä uuden sarjan aloitus. Aloituksen perusteella miellän sarjan hieman chick lit –vaikutteiseksi trilleriksi. En pidä tuota pahana, sillä luen mieluummin psykologista jännitystä kuin liian raakaa. Jään odottamaan sarjan seuraava osaa ja suosittelen lukemaan tämän kirjan.

Blogeissa toisaalla: Annika ja  Kirja hyllyssä