Pierre Lemaitre Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitre (s. 1956) on ranskalainen dekkaristi. Näkemiin taivaassa on tekijän ensimmäinen historiallinen romaani. Elokuussa häneltä ilmestyy suomeksi palkittu rikosromaani Alex.

Luen vähemmän näin sotaan liittyvää kirjallisuutta kuin Näkemiin taivaassa, mutta jokin teoksen esittelyssä kiehtoi minua.  Sota-aiheisia lukemiani kirjoja ovat mm. Ian McEwanin Sovitus sekä John Boynen Kuudes mies. Yleensä lukemissani teoksissa sota saattaa häälyä taustalla, mutta tapahtumamiljöö on siviilien arkielämä eikä taistelutanner.

Näkemiin taivaassa alkaa ensimmäisen maailmansodan viimeisen viikon varsin rajulla rintamakuvauksella vuonna 1918. Periaatteessa sotilaat odottavat aselevon julistusta, mutta luutnantti Henri d’Alnay-Pradelle haluaa lisäsulan hattuunsa.  Albert Maillard todistaa tapahtumaa silminnäkijänä, miten luutnantti Pradelle surmaa omia miehiä. Albert hautautuu kuoppaan, mutta Edouard pelastaa hänet kuolemalta, mutta kranaatinsirpale murskaa puolet Edouardin kasvoista, joka sanelee myöhemmin hänen elämänkulkuaan. 

Ne jotka kuvittelivat sodan loppuvan pian, olivat kaikki kuolleet jo aikoja sitten. Kuolleet sodassa. Niinpä Albert suhtautui epäilevästi aselepohuhuihin, joita alkoi liikkua lokakuussa. Hän ei uskonut niihin yhtään sen enempää kuin sodan alkuvaiheen propagandaan, jonka mukaan saksalaisten luodit olivat niin pehmeitä, että ne lätsähtelivät ranskalaisten univormuihin kuin ylikypsät päärynät saaden miehet vain nauramaan katketakseen. 

Kirjan miljöönä on sodanjälkeisten vuosien Pariisi. Tarinan keskiössä ovat Henri d’Alnay-Pradelle, Albert Maillard ja Édouard Péricoult, jotka edellä kuvattu tapahtumasarja liittää yhteen. Albert on vaatimaton pankin juoksupoika, kun taas Édouard on vauraan porvarissuvun taiteilijapoika. Haavoittumisensa jälkeen pahasti vammautuneena Édouard katoaa maailmalta ja perheeltään toisen henkilöllisyyden turvin. 

Édouard oli vaihtanut henkilöllisyyttä eikä voinut todistaa mitään vaadituista asioista, eikä hän näin ollen saisi mitään korvauksia. Jos arkistoja joskus tuonnempana tutkittaisiin, koko juoni siihen liittyvine asiakirjaväärennyksineen paljastuisi, häntä saattaisi eläkepäivien asemasta odottaa ennemmin vankila.

Köyhtynyt aatelismies Henri d'Aulnay-Pradelle puolestaan solmii avioliiton Édouardin rikkaan sisaren Madeleinen kanssa. Pradelle puolestaan pyrkii saamaan maksimaalisen taloudellisen hyödyn sodanjälkeisestä tilanteesta. Toisaalla Édouard ja Albert muodostavat parivaljakon. He polkaisevat käyntiin huijauksena olemattoman hankkeen.

Millainen hän oli muuten mahtanut olla ennen sotaa? Albert mietti. Millainen mies hän oikeastaan oli? Ja miksi hän, Albert, ei ollut kysellyt hänestä mitään herra Péricourtilta sen onnettoman päivällisen aikana, sillä oli kai hänelläkin oikeus esittää kysymyksiä ja saada tietää, millainen hänen asetoverinsa oli ollut ennen heidän tutustumistaan?

Teoksen keskeiset aiheet käsittelevät sodasta selviämistä, sotaveteraanien ja vammautuneiden oloja, ranskalaista luokkayhteiskuntaa, sodanjälkeistä todellisuutta sekä maan jälleenrakentamista. Yhtä hyvin kirja kertoo tunteista,  isän rakkaudesta, ystävyydestä ja rakkaudestakin. 

En halua avata tarinaa enempää, sillä tämä on erittäin hyvä kirja. Näkemiin taivaassa on monitahoinen romaani, sillä se on niin historiallinen romaani, dekkari kuin veijaritarina, jonka moninaiset juonikuviot pitävät lukijan otteessaan. Tämä tarina tarvitsee käytetyn sivumäärän. Pierre Lemaitren kertojanääni on lupaava, joten odotan hänen rikosromaanien kääntämistä.

Pierre Lemaitre Näkemiin taivaassa

Alkuperäisteos: Au revoir là-haut

Suomentaja Sirkka Aulanko.

Minerva 2015 Arvostelukappale. Kiitoksin.

Kirjan  ovat lukeneet lisäkseni mm. MarikaOksa, Tuijata ja Kirjavinkit.

Justin Go Katoava aika

Harkitsin Adam Anthony Doerrin kirjan Kaikki se valo jota emme näe ja Justin Gon Katoava ajan välillä, kumman luen. Katoavassa ajassa minua häiritsi kansi, mutta mietin samalla Sadie Jonesin kirjaa Ehkä rakkaus oli totta. Olin hylätä sen kirjan nimen ja ulkoasun perusteella – erittäin mahtavan kirjan. Päätin pyytää kustantajalta kuitenkin kummankin kirjan. En vain pitänyt Katoavan ajan kannesta. Luin ensin Doerrin kirjan, koska Katoava aika huijasi minua. Eli minulla on vielä toinen kritiikin aihe ennen kuin pääsen edes kirjan sisältöön. Katoava aika antaa vaikutelman, että on pienempi kuin Doerrin kirja. Tämä on harhaa, kirja on pienempi kooltaan, mutta sivumäärä paljastaa totuuden. Sivut ovat epämiellyttävää ”Gabaldon paperia” eli sivujen kääntäminen on hankala, sillä tiiviitä sivuja riittää 558 sivun verran. Doerrin kirjassa sivuja on 544, mutta se on kooltaan hulppea.

Katoava aika kertoo rakkaustarinan, joka vie amerikkalaisen Tristanin kulkemaan kadonneen rakkauden jäljillä halki Euroopan.  Nuori amerikkalainen Tristan Campbell saa englantilaisesta asianajotoimistosta kirjeen, jonka mukaan hänellä on vain 7 viikkoa aikaa selvittää, kuka hänen isoäitinsä todella oli.  Menneisyyden tarina laittaa Tristanin kilpajuoksuun aikaa vastaan nykyhetkessä.

Katoava aika kulkee nykyajan ja menneisyyden aikatasoilla. Olen harvoin lukenut yhtä hyvin kirjoitettua eri aikatasojen kirjaa. Lisäksi Justin Go pystyy kuljettamaan kaksi tarinaa yhtä mielenkiintoisena. Kappaleet ovat lyhyitä. Kirjan rakenne on erinomainen. Kirjan takakannen teksti kertoo selkeästi, että kirjan aihe on rakkaustarina, ja minä lähdinkin lukemaan rakkaustarinaa, joten en pettynyt kirjaa lukiessa. Sotakirjaa etsiessäni olisin valinnut Claude Simonin Akaasian, niin olisin saanut hautautua tekstiin ilman dialogien riesaa.

Englantilainen kiipeilijä jättää omaisuutensa naiselle, jonka on tuntenut viikon. Lekandin kesämökki kunnostetaan talvella 1916. Ja yhdistävä tekijä on isoäitini, nainen, jonka ehdin nähdä kolmisen kertaa, kun olin vielä hyvin pieni.

Katoavan ajan keskeisiä henkilöitä ovat nuori kalifornialainen Tristan ja menneisyyden aikatasolla Ashley Walsingham ja Imogene Soames-Andersson. Ashley Walsingham menehtyy Mount Everestin retkikunnan reissulla vuonna 1924. Hän jättää omaisuutensa kadonneelle rakastetulleen Imogenille, mutta 80 vuotta myöhemmin testamentti on umpeutumassa ja omaisuus menossa hyväntekeväisyyteen. Minne Imogen katosi?  Oliko hänellä sittenkin jälkeläisiä?

On tuhat tapaa kuolla, Ashley tietää, ja toiset tavat ovat parempia kuin toiset. Parasta, mitä rohkea mies voi toivoa, on haavoittua kunniakkaasti. Edes typerykset eivät kuvittele selviävänsä vammoitta.

Tristanin äiti on kuollut, isoäitiä ei ole, eikä Tristan tunne englantilais-ruotsalaisia sukujuuriaan. Tarina kuljettaa Tristania nykyajan reppureissaajan matkassa Lontooseen, ruotsalaiseen saaristoidylliin, Berliinin, Islannin laavakentille ja Pariisiin, jossa hän kohtaa Mireillen. Vastaavasti menneisyys vie lukijan 1900-luvun Lontoon hienostopiireihin, ensimmäisen maailmansodan taisteluhautoihin, rakastavaisten kirjeenvaihtoon ja huikeille vuoristokiipeilyretkille.

Nousemme Mortmartren portaat sankassa aamusumussa. Kävelen Mireillen perässä, tarraan kaiteeseen pysyäkseni vauhdissa ja seuraan hänen pystyyn nostettua takinkaulustaan. Mireille kääntyy oikealle, mukulakivikadulle, ja sitten äkisti vasemmalle.

Hänellä ei ollut edes matkalaukullista muistoesineitä kannettavaksi mukana maailmalla. Mutta tätä hän oli halunnutkin. Tämän elämän hän oli halunnut.

Ja loppujen lopuksi hän ei kuitenkaan pystynyt. Siihen oli syynsä, miksi he elivät erillään, eivätkä ne syyt olleet vuosien saatossa menneet mihinkään. Ja lisäksi oli vielä ihmisen kiintymyksen oikullisuus – muut ihmiset, joita tuli heidän väliinsä, tai ne, jotka tulisivat myöhemmin heidän rakkautensa hiipuessa.

Mietin, milloin olen lukenut rakkauskertomuksen, joka kulkisi kahdella aikatasolla? En pysty ottamaan verrokiksi A.S. Byattin kirjaa Riivaus, sillä se on yksinkertaisesti liian suuri minkään verrokiksi. Ehkä tämä kulkee lähimpänä Jessica Brockmolen kirjaa Kirjeitä saarelta. Justin Gon vuolas sanavirta hiertää hieman minua. Kokeilin tänä keväänä erästä kotimaista kirjaa, turhauduin sen ensimmäisessä kappaleessa, luin kirjaa noin kaksikymmentä sivua ja uuvahdin. Jos kirjan jokaisesta lauseesta olisi poistettu yksi sana ja yksi adjektiivi, olisin voinut selvittää kirjan. En karta kuvailua, mutta se vaatii osaamista. Go lörpöttelee ehkä liikaa, mutta kuvaukset eivät ärsytä minua, mutta selitykset sitäkin enemmän poste restanten tyyliin. Jonkin verran tätä kirjaa olisi voinut tiivistää. Tämä on myös hyvä esimerkki juonivetoisesta lukuromaanista. En katso oikeudekseni juonenkulun enempää avaamista. Tämä on erinomainen kesäkirja, lukumaraton kirja, pihakirja. Katoava aika kulkee hallitusti loppuun ja tarjoaa onnistuneen ja uskottavan lopun. Katoava aika tarjoaa hyvän lukuelämyksen rakkaudesta ja rakastamisen vaikeudesta. Suosittelen lämpimästi tarttumaan tähän kirjaan.

Alkuperäisteos on The Steady Running of the Hour 2014. Kirjan on suomentanut Anna Lönnroth. Los Angelesissa syntynyt Justin Go muutti yliopiston jälkeen Berliiniin kirjoittamaan ensimmäistä romaaniaan. Go asuu Pariisissa ja kirjoittaa toista kirjaansa.  

Justin Go Katoava aika

Tammi 2015. Arvostelukappale. Kiitoksin.

 Kirjan on lukenut mm. Kaisa Reetta

Jessica Brockmole Kirjeitä saarelta

Jessica Brockmole on asunut useita vuosia Skotlannissa. Kirjan tarinan hän kertoo keksineensä pitkillä ajomatkoilla Skyen saarelta Edinburghiin. Brockmole on kielitieteilijä, ja hän on toiminut myös opettajana. Nykyisin hän asuu Indianassa aviomiehensä ja kahden lapsensa kanssa. Letters from Skye on hänen esikoisromaaninsa, joka ilmestyi vuonna 2013. Kirjan on suomentanut Marja Hietanen.

Kirjeitä saarelta on kirjeromaani. Kirjeromaanin määritelmä voisi kuulua näin: yhden tai useamman henkilön kirjoittamista kirjeistä koostuva fiktiivinen kertomus. Kirjeromaanit olivat aiemmin suosittuja ja niiden sanotaan viitoittaneen naisten tietä kirjailijoiksi. Luin viime kesänä Mariana Alcoforadon Sisar Marianan rakkauskirjeet. Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin romaani Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on odottanut lukuvuoroaan jo pidempään. Minun on pitänyt pitkän aikaa lukea myös John Keatsin Yön kirkas tähti, joka ihastuttaa jo kannellaan.


Kirjeitä saarelta on kahdella aikatasolla tapahtuva romaani ja minulla on heikkouteni niihin. Iäisyys siten luin Bergiuksen Medaljongin ja rakastuin siihen. Joten tällä kirjalla on otollinen maaperä minussa.

Kirjeitä saarelta alkaa David Grahamin lähettämästä ihailijakirjeestä, jonka hän kirjoittaa kauniilla Skyen saarella Skotlannissa asuvalle Elspeth Dunnille. Elspeth on linnoittautunut saarelleen, sillä hän pelkää purjehtimista eikä siksi koskaan poistu saarelta. Hän hämmentyy saadessa ihailijapostia kaukaa Amerikasta yliopisto-opiskelija Davidiltä. Heidän kirjeistä toisilleen rakentuu suhde, vaikka Elspeth ei ole vapaa. Kirjeet kulkevat pääosin Elspetin ja Davidin välillä 1900-luvun alussa ja toisella tasolla 1940-luvulla, kun kirjeet kulkevat Elspethin tyttären, Margaretin ja tämän kumppanin Paulin välillä.

Viime kuussa meidän kadullemme putosi pommi. Meille ei koitunut suurta vahinkoa, mitä nyt ikkunoita särkyi, mutta löysin pirstaleiden joukosta kirjeitä, joita en ollut ennen nähnyt. Pinoittain kirjeitä. Sen kirjeen, jonka noukin käteeni, oli joku amerikkalainen Davey osoittanut jollekulle Suelle. En tiedä, keitä he ovat tai mitä muissa kirjeissä luki, sillä seuraavana aamuna sekä äiti että kirjeet olivat poissa.

Oikeastaan olisi väärin kertoa yhtään enempää. Kirjan teemana on rakkaus, väärinkäsitykset, lojaalisuus ja hyveellinen käytös, minkä uskoo olevan toisen parhaaksi, vaikka se ei olisi omaksi parhaaksi tai kenties toisenkaan. Molempien maailmansotien näyttämö ja sen kohtalot värittävät tarinaa. Toisaalta juuri sota vei ihmisiä paikkoihin, jonne tie ei ehkä olisi muuten johtanut. Äidin kadottua Margaret alkaa selvittää sodan tuhoamasta talosta löytämänsä kirjeen salaisuutta, jota ei tunne. Hän joutuu kysymään, kuka on Davey ja kuka oli kirjeiden saaja eli Sue.

Kävelynsä päätteeksi äiti menee Pyhän Marian katedraaliin ja istuu siellä. Hän ei osallistu messuun, hän menee kirkkoon, kun siellä on hiljaista, tyhjää, rauhallista. Kaikki papit tuntevat hänet nimeltä. Hän on se, joka tulee vain istumaan ja nauttimaan katedraalin rauhasta,

Kirjeitä saarelta tempaa lukijan mukaansa kahdella mantereella. Tämä on hyvä rakkausromaani menneiltä ajoilta, jolloin kirjeet kirjoitettiin käsin, ajalta, jolloin sotaposti kulki epävarmoin askelin. Tuskin käsitämme sitä epävarmuuden riipaisevaa aika, jota emme ole itse eläneet, vaan nojaudumme kuulopuheisiin ja aikalaisten kertomiin vankileireistä, katoamisista ja kuolleiksi julistamisista. Kirjeitä saarelta on kaunis kirja, joskus on voitava lukea hieman erilaista ja kevyempää. Kirjeromaanin muoto tekee tästä runollisen kauniin, kun ihmiset kirjoittavat tunteistaan. Tarinan idylli Skyen saarella on lumoava.

Jessica Brockmole Kirjeitä saarelta
Bazar 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

John Boyne Kuudes mies

John Boyne (1971) on irlantilainen kirjailija. Boyne on opiskellut englantilaista kirjallisuutta Trinity Collegessa Dublinissa ja luovaa kirjoittamista Norwichissa. Boyne on kirjoittanut yli 70 novellia, seitsemän romaania ja kolme nuortenkirjaa. Häneltä on suomennettu muun muassa Poika raidallisessa pyjamassa (2008), Kapina laivalla (2009), Tarkoin vartioitu talo (2011) ja Leijuva poika (2014).


Kuudes mies on kirja, joka tempaa mukaansa, joka on luettava ilman keskeytyksiä. Kirjan alussa tarinan minäkertoja eli Tristan Sadler matkustaa Lontoosta junalla Norwichiin palauttaakseen Marian Bancroftin veljelleen kirjoittamat kirjeet. Tarina kulkee pääosin 1916-1919 välisessä ajassa, mutta kirjan loppukohtaus tapahtuu 1979 Lontoossa.


Kirjan teema on syyllisyys, syyllisyyden taakan kanssa eläminen, ystävyys ja sen rajat. Sota ei genrenä ole lajini, mutta Boyne huolehtii lukijansa pois sodan hirveyksien keskeltä ja sotatantereilta. Marianin veli, Will Bancroft oli Tristanin sotakaveri ensimmäisessä maailmansodassa. Kirjeiden palautus ei ole Tristanin perimmäisin syy tapaamiseen, vaan teon motiivi on paljon raskaampi, ja hän haluaisi vapautua tuosta taakasta. Will ei palannut taistelukentiltä kotiin. Hän hylkäsi sotatantereet ja julistautui absoluuttipasifistiksi, joka ei ole valmis työskentelemään edes sairaaloissa, pääesikunnassa tai paarien kantajana kentällä. Kieltäytymisen takia Will teloitettiin petturina. Pelkuruus ja petturuus tuotti suunnattoman häpeän koko Bancroftin perheelle. Tavallaan Tristaninkaan elämässä ei toteutunut perinteinen kotiinpaluu, sillä hän erehtyi nuorena sovittamattomaan tekoon.

”Et ollut enää hänen veljensä sen enempää kuin olet minun poikani. Tämä ei ole sinun perheesi. Sinulla ei ole tänne enää mitään asiaa. Olisi parasta meille kaikille jos saksalaiset ampuisivat sinut kuoliaaksi heti kättelyssä”.

Hän veti oven kiinni heti nenäni edestä ja kääntyi pois. Katselin kun hän seisahtui hetkeksi myyntitiskin eteen ja tutkiskeli lihavalikoimaa, laskeskeli päässään ja katosi sitten takaisin kylmähuoneeseen, pois elämästäni ikuisiksi ajoiksi.

Toisaalta kotirintamalla on myös omat kasvonsa, eikä sinne jääneetkään miehet voi juhlia sankaruudesta, sillä kelpaamattomuus ja pelkuruus hävettää sekin. Willin isä on kirkkoherra, joka tuntee suunnatonta häpeää. Kirkkoherra kysyy Sadlerilta, voiko tämä kuvitella: ”Millaista on saada kuulla ettei oman pojan, joka hänkin on uhrannut henkensä maansa edestä, nimeä voi kaivertaa kiveen, koska hän oli pelkuri, koska hän ei ollut tarpeeksi isänmaallinen, koska hän petti meidät kaikki?

Millaista on kuulla tuollaisia sanoja pojasta, jonka on itse kasvattanut, jota on kantanut harteillaan jalkapallo-otteluissa, jonka on ruokkinut ja pessyt ja kouluttanut? Se on hirvittävää, herra Sadler, sitä se on. Hirvittävää.”

Tristan kertoo Marianille hänen ja Willin ystävyydestä, joka kesti Aldershotin koulutuskenttien viereisistä vuoteista Pohjois-Ranskan taisteluhautoihin. Sadler lähtee sotaan alaikäisenä, 17 vuotiaana. Boyne kertoo kahden kaveruksen läheisestä ystävyydestä ja sen tuoman tuskan täyttämistä hetkistä silloin ja läpi koko elämän.


Kirjan loppukohtaus on ainutlaatuisen upea ja raju. Tristan kohtaa 81-vuotiaana Marian vielä uudelleen kuudenkymmenen vuoden jälkeen. Hetki välittyy lukijalle huikeana kohtaamisena, jossa Tristanin ja Marianin dialogi kuljettaa heidät läpi kummankin elämänvaiheiden. Tristan Sadler, palkittu kirjailija löytää sovinnon itsensä kanssa.


Olen lukenut tänä keväänä ja kesänä järkälemäisiä tiiliskiviä Tiklin tavoin. Joidenkin kohdalla olen miettinyt tiivistämisen tarvetta, tosin Tikli on paksuutensa ansainnut. Boynen kuudes mies olisi saanut olla jopa paksumpi, en tarkoita, että siinä olisi vajavuutta, vaan joissakin lukemissani olisi ollut tarvetta tiivistämiseen. Boynen tapa kirjoittaa ei ole kuvaileva, vaikka hän välittää todentuntuisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeistä palautumisen ajankuvaa. Viimeinen luku on lyhyt tai sitten ei, jos koko tarina kulkee vääjäämättömästi sitä kohti.


John Boyne Kuudes mies
Bazar 2013. Kotikirjasto.