Jens Andersen Astrid Lindgren Tämä päivä, yksi elämä ja Lindgren Saariston lapset

Astrid Lindgren (os. Ericsson) (1907–2002) syntyi Samuel ja Hanna Ericssonin maanviljelijäperheeseen Vimmerbyssä Näsin tilalla. Astridilla oli isoveli Gunnar ja pikkusiskot Stina ja Ingegerd.

Odotin kovasti Astrid Lindgrenin elämäkerran ilmestymistä, sillä en tiennyt kirjailijan taustoja, vaikka olen kasvanut hänen kirjojensa parissa. Blogiaikanani olen kokenut Tove Janssonin vieraaksi, kun hänen kirjansa eivät kuuluneet minun lukemistoon. En osaa edes sanoa syytä.  Kasvoin Lindgrenin, Knutssonin, Montgomeryn, Cooperin ja Hellevi Salmisen kirjojen kanssa. Lindgrenin kirjoista tärkeimpiä olivat Marikki, Ronja Ryövärintytär, Veljeni, Leijonamieli ja Saariston lapset.  Käytin Lindgrenin juhlavuotta hyväkseni ja hankin uusina painoksina Veljeni, Leijonamielen ja Mio, poikani Mion.

 

Elämäkerran kirjoittaja on tanskalainen kirjallisuudentutkija ja toimittaja Jens Andersen. Astrid Lindgrenin elämäkerta Denna dagen, ett liv on suomennettu nimellä Tämä päivä, yksi elämä. Jens Andersson kertoo kirjoittaneensa Astrid Lindgrenin elämäkertaa kahden vuoden ajan. Hän perehtyi Lindgrenin perheen luvalla kirjailijan ennen julkaisemattomaan kirjeenvaihtoon ja päiväkirjamerkintöihin. 

 Astrid Ericsson pääsi 17-vuotiaana lahjakkaana kirjoittajana toimitusharjoittelijaksi Wimmerby Tidning -nimiseen lehteen. Lehden päätoimittaja ja omistaja Reinhold Blomberg (1877–1947) kiinnostui Astridista myös muutenkin, vaikka  Astrid oli 30 vuotta nuorempi ja Blomberg itse naimisissa ja perheenisä. Hullaantumisesta seurasi se, että Astrid tuli raskaaksi.  

Aika oli hyvin erilainen ja tilanne mahdoton pikkukaupungin ympyröissä. Yksinhuoltajuus ja avioero olivat vakavia epäonnistumisia. Astridin koti oli uskonnollinen ja kunniallinen, joten Astridin lapsi oli vanhemmille vaikeasti sulateltava asia. Asia salattiin, sillä Blombergin avioero aiheutti ongelmia, sillä häntä epäiltiin uskottomuudesta. Astrid lähti Tukholmaan ja synnytti lapsen Tanskassa Kööpenhaminassa 19-vuotiaana, jossa sen pystyi tekemään anonyymisti paljastamatta isää.  Lasse kasvoi Kööpenhaminassa leskirouva Marie Stevensin sijaiskodissa, sitten tovin Astridin vanhempien luona Stevensin sairastuttua.  Astrid avioitui Sture Lindgrenin (1898–1952) kanssa vuonna kanssa 1931. Vasta melkein viisivuotiaana Lasse pääsi oman äitinsä hoiviin. Astridin ja Sturen tytär Karin syntyi toukokuussa 1934.

Lasse asui isoäitinsä ja isoisänsä luona Smoolannissa kuusitoista kuukautta, ja mikäli on uskominen hänen äitiään ja Lars Lindgrenin itsensä myöhemmin elämässä kertomaa, hän vietti tuon ajan melkein yhtä onnellista melukyläläiselämää kuin hänen äitinsä aikoinaan.

Ero omasta lapsesta oli kalvavaa, ja kirjailija uskoi sen heijastuneen myös Lassen elämän myöhempiin vaiheisiinkin. Jens Andersen käyttää elämäkerrassa noin sata sivua Astridin alun vaiheisiin ja Lassen tarinaan. En tiedä, onko tämä kaikki tarpeen, sillä Astrid Lindgren itse kertoi asian taustoja niukasti, sillä hän puhui vasta 70-vuotiaana poikansa taustoista. Aiemmin hän sivuutti asian, että halusi vain lapsen, mutta ei lapsen isää. Lindgren teki työnsä kustantamo Rabén & Sjögrenillä kaksoisroolissa kustannustoimittajana ja kirjailijana. 

Avioliitossa oli vaikeuksia, sillä aviomies joi ja oli uskoton.  Sture Lindgren kuoli jo vuonna 1952 vain 54-vuotiaana. Astrid ei mennyt enää uudelleen naimisiin.  Äiti ja tytär elivät kahdestaan Dalagatanilla kuusi vuotta ennen kuin Karin meni naimisiin Carl Olof Nymanin kanssa. Astrid aktivoitui tärkeinä pitämiensä arvojen puolustajaksi.

Jos joku kysyy, mitä muistan lapsuudestani, ensimmäiseksi mieleeni eivät tosiaankaan tule ihmiset. Vaan luonto, joka ympäröi elämääni siihen aikaan ja täytti sen niin väkevästi, että sitä on aikuisena miltei mahdoton käsittää. Kivet ja puut olivat meille lähestulkoon kuin eläviä olentoja, ja luonto ympäröi ja ravitsi meidän leikkejämme ja uniamme.

Elämäkerta antaa avaimia ymmärtää Astridin maailmaa, kirjoja ja niiden teemoja. Niissä on harvoin ydinperheen kaikki palaset edustettuna. Andersenin kirjoittama elämäkerta on uskottava. Pidin elämäkerran eleettömyydestä, pelkäsin jotain liian imelää. Jotkut Lindgrenin  teemat kuoleman tavoin ovat raskaita. Monissa Astrid Lindgrenin teoksissa on yksinäisiä ihmisiä ja yksineläjiä niin aikuisissa kuin lapsissa, isättömiä tai äidittömiä tai muutoin hylättyjä. Yksinäisyys on toistuva teema, sillä jokaisen meistä on lapsena, nuorena ja vanhempana sekä vanhuksena opittava olemaan yksin.   Astridin kertojamaailmassa todellisuuden realismi sekoittuu loitsuihin ja maagisiin uskomuksiin. Yksinäiset ihmiset löytävät Astridin kirjoissa yhteyden toiseen elävään olentoon joko mielikuvituksessa tai todellisuudessa ja parhaassa tapauksessa he löytävät myös itsensä. 

Jens Andersen Astrid Lindgren Tämä päivä, yksi elämä

Alkuperäisteos Denna dagen, ett liv (2014)

Suomentaja Kari Koski

WSOY 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Astrid Lindgren Saariston lapset  

Melkersonin tukholmalaisperhe vuokraa kesäasunnon ukkosaaristosta Saltkråkanin saarelta, jonne perheen tuo yhteysalus Saltkråkan 1. Ympärivuotisia asukkaita saarella on enää parisenkymmentä, mutta kesävieraat herättävät saaren eloon. Melkersonin perheessä on kirjailija-isä, isosisko Malin sekä pojat Johan, Niklas ja pikku Pelle. Malin on 19-vuotias nuori nainen, jonka  kontolle on kasautunut hieman vastuuta perheestä äidin poismenon jälkeen.

Saltkråkanin ulkopuolella ovat avomeren paljaat luodot ja riutat, joilla asuu vain haahkoja, lokkeja ja muita merilintuja.

Isä Melker Melkerson on innoissaan ja puhtia täynnä tulevasta kesästä. Vanha Nikkarila osoittautuu tosin hieman erilaisemmaksi kuin kiinteistövälittäjä on kuvaillut, sillä hökkelin katto vuotaa, rautahella savuttaa ja tuuli puhaltaa sisään rikkonaisesta ikkunasta.  Tosin savuttaminenkin vähenee peltien avauksella. Varsin pian yli-innokas  isä Melkerson paljastuu enemmänkin käveleväksi katastrofiksi kuin mestaritimpuriksi tai tee se itse -mieheksi. Muutamassa viikossa perhe kuitenkin kotiutuu ja heistä tuntuu kuin he olisivat asuneet Saltkråkanissa aina. Saaren asukkaat ottavat perheen kuin omakseen ja monenlaista apua on tarjolla.

Pelle piteli kaniinia. Hän sulki silmänsä ja tunsi miten sileä se oli, niin ihanan pehmeä, ja sileä! Ja sitten teki äkkiä melkein kipeää, kun hän tajusi miten suunnattoman onnellinen hän oli. Tämä oli autuainta mitä ihmiselle voi tapahtua, ja nyt se oli tapahtunut hänelle.

Pelle ystävystyy tomeran, saaristossa eläneen Pampulan kanssa, jota seuraa uskollinen bernhardinkoira Laivuri. Totta kai pidän suosikkeinani Malinia, Pampulaa ja Laivuria. Kesä kääntyy syksyyn, mutta Melkersonin perhe keksii keinon haikeuden torjumiseen, sillä he sopivat palaavansa jouluksi saareen.  

Lindgrenin luoma saariston tunnelma ja idylli ranta-aittoineen, vanhoine kyläteineen, laitureineen ja kalastajaveneineen ovat aitoja. Kirjailijan rakkaus saaristoon tuskin tulee lukijalle edes yllätyksenä. Saaristossa hän tavoitti sen rauhan ja ykseyden, mitä hän ei muualta löytänyt.  Saariston lapsissa toistuu ajatus Tämä päivä, yksi elämä. Elämä oli lyhyt, ja oli leikittävä niin kauan kuin vielä saattoi leikkiä. Kaiken idyllin keskellä tarinaan mahtuu luonnon ja ihmisen rinnakkaiseloa, yhteiskunnallista kritiikkiä, toinen toisensa kunnioittamisesta, yhteenkuuluvuutta ja erilaisuuden hyväksymistä.

Unissaan ihminen joskus juoksee ja etsii epätoivoisesti jotakin. On kiire. Henki on vaakalaudalla. Hän juoksee yhä hätääntyneempänä, mutta ei löydä sitä mitä etsii. Samanlaiselta tuntui Melkeristä ja pojista, kun he etsivät Mattsonia.

Valitsin tämän kirjan elämäkerran rinnalle, koska se on niin kesänmakuinen kertomus, jota olen rakastanut lapsuudestani lähtien.  Tuota kannen kuvaa ei voisi muuttaa, sillä se kuuluu tähän kirjaan. Olen lukenut kirjan monta kertaa, mutta sen tarinaan ei väsy.  Astrid Lindgren on ollut minulle tärkein kirjailija lapsena ja arvostan yhä hänen kirjojaan. Niissä on jäljittelemätön elämänmaku ja kunnioitus lukijaa kohtaan iästä riippumatta. Se on kuin Burnettin Salainen puutarha, että se antaa turvan ja suojapaikan.

Astrid Lindgren Saariston lapset (2015)

Alkuperäisteos Vi på Saltkråkan (1964)

Kuvitus Ilon Wikland

Suomentaja Laila Järvinen 1965

WSOY . Kustantajalta. Kiitoksin.

 

Stephen Fry: Fryn aikakirjat ja Top Ten Tueday - 10 syytä syrjiä

Olen lukenut aiemmin Stephen Fryn (1957) kirjoista Virtahevon ja muistelmista Koppava klopin. Fryn aikakirjat  kertoo 1980-90 välisestä ajasta. Muistelmien kolmas osa More Fool ilmestyi syyskuun lopussa, joten eiköhän sekin suomenneta.  Se voi olla jopa kiinnostavin osa. Koppava kloppi  kuvaa Fryn lapsuutta ja kouluikää, jossa kertomus alkaa Fryn ollessa kahdeksanvuotias ja lähdössä junalla sisäoppilaitokseen. Kirjassa seurataan hänen vaiheita 18-vuotiaaksi asti.  Ajallisesti sisäoppilaitosvuodet ajoittuvat 1960-70 -luvuille.

En pidä itseäni muistelmien tai elämäkertojen lukijana, sillä en ole kiinnostunut sillä tavoin julkisuuden henkilöistä. Tammikuun aikana olen kuitenkin lukenut peräti kolme elämäkertaa tai muistelmaa. Se on hyvin paljon minulta.  Luen lähinnä kirjailijoiden tai näyttelijöiden elämäkertoja. Minun on tiedettävä henkilö jollain tavoin. En voisi kuvitella lukevani julkkisten tai poliitikkojen elämäkertoja.

Stephen Fry on tutuin Kyllä Jeeves hoitaa -sarjasta. Stephen Fry ja Hugh Laurie ovat valloittava kaksikko. Ja kumpikin herra on kirjoittanut myös kirjoja. Olen kertonut blogissani vältteleväni sairausgenreä. Siitäkin huolimatta olen katsonut joitakin jaksoja The House –sarjasta, mutta en voi sietää sitä, vaikka Hugh Laurien takia olen uhrautunut. Yritin miettiä Fryn rooleja, mutta syksyllä katsomani Poirot ei vain tule mieleeni. Fry on siinä poliisin roolissa. Jakso esitettiin tänä syksynä. Fryn filmografia on laaja, mutta tuota en löydä. Gosford Parkissa hän on poliisin roolissa. Tuossa elokuvassa on myös Helen Mirren, joten siinäkin on syy elokuvan katsomiseen. Sen sijaan Lontoo 24:ssä Fry on pääministerin roolissa.

Sen enempää Hugh kuin minäkään emme hetkeäkään ajatelleet tosissamme, että loisimme uran lavakoomikkoina tai näyttelijöinä tai millään muullakaan showbisneksen alalla. Jos yltäisin lopputenteissäni ykkösarvosanaan, jatkaisin luultavasti Cambridgessa, laatisin väitöskirjan ja tutkisin, mitä annettavaa minulla olisi akateemiselle maailmalle.

Hugh väitti tähtäävänsä Hongkongin poliisilaitoksen leipiin. Kruununsiirtomaassa oli ollut pari korruptioskandaalia, ja luullakseni hänestä oli varsin mukava kuvitella itsensä jonkinlaiseksi Serpicoksi valkeissa teräväprässisissä sortseissa, yksinäiseksi rehdiksi poliisiksi, joka teki todella likaista työtä…

Fry kirjoittaa asioista, joista en niin tiennyt tai osannut yhdistää toisiinsa. Fry ja Huhg ovat esiintyneet yhdessä Jeeveksessä. En ole ajatellut sitä sen enempää. Sen takia minulle olikin yllätys kumppanusten pidempi yhteinen historia. He ovat käsikirjoittaneet yhdessä, tehneet teatteria jo opiskeluaikoinaan jne. Ehkäpä tuo yhteistyön vahvuus tulee esiin Jeeveksessä.

Olin elänyt kaksikymmentä vuotta siinä vakaassa uskossa, että ruumiini oli viholliseni ja että ainoina liittolaisinani olivat aivot, kerkeä kieli ja näppäryys kielenkäyttäjänä, ominaisuudet, jotka voivat tehdä ihmisen yhtä lailla inhotuksi kuin ihailluksi. Ne soveltuivat aivan tietyntyyppisiin komediaesityksiin. Ne kielellisesti konstikkaat monologit ja sketsit, jotka olin itse kirjoittanut, saatoin luottaa esittäväni onnistuneesti. Mutta kuten jo totesin, minua kammotti joutua esittämään myöhäistä sytytystä, kihisevää kiukkua, perseelleen putoamista ja niitä muita näennäisen välttämättömiä koomikon tekniikoita, jotka minusta näyttivät yhtä pelottavilta, käsittämättömiltä ja hämmentäviltä kuin tanssiaskeleet tai tennislyönnit.

Fryn muistelmat ovat maltilliset, sillä hän ei paljastele tai kerro ikäviä juttuja muista. Emma Thompsoniin ja Hugh Laurieen hän viittaa jonkin verran. Eniten hän ruotii itseään ja on armoton itsensä arvostelija. Olisikohan muistelmien ilkeintä osastoa nämä siniveriset shoppailijat ja joutenolijat 1980-luvun alussa? Minulta menee aika paljon ohi kirjasta, koska brittiläinen teatterimaailma julkimoineen on minulle vieras.

Stephen Fry oli melkoinen lurjus ennen Cambridgea, sillä hänet oli tuomittu petoksesta ehdonalaiseen vankeuteen, hän oli varastellut ja valehdellut läpi kouluaikansa. Opiskelu ja Cambridge kasvattivat toisenlaiseen elämään. Hänestä tulikin menestyvä näyttelijä vastoin hänen omiakin odotuksia. Hän tuokin kirjassa esiin tyytyväisyyden taloudelliseen tilanteeseen ja pärjäämiseen ilman kerskailun makua.

Fryn aikakirjat on elämänmakuinen ja uskottava kuvaus pidetyn näyttelijän tiestä kuuluisuuteen.  Fry kirjoittaa älykkäästi ja humoristisesti. Joihinkin asioihin hän olisi voinut paneutua enemmän, mutta ehkä niiden aika on myöhemmin. Tämä kirja kattaa näyttelijän elämää parikymppisestä kolmikymppiseksi. Pidän kirjan ajankuvasta sekä brittiläisen kulttuurimaailmaan kurkkaamisesta. 

Stephen Fry: Fryn aikakirjat

Alkuperäisteos The Fry Chronicles (2010)
Suomennos Titia Schuurman
Schildts & Söderströms, 2014

Tämän kirjan listaan MarikaOksan Seitsemännen taiteen tarinat -lukuhaasteeseen mukaan.  Kuittaan tällä kohdan  1. Elokuvatähtien elämäkerrat ja muistelmat.  

Fryn seurassa on kulkenut myös Into et vimman Helmiriitta  sekä Oksan hyllyltä MarikaOksa.

Top Ten Tueday 10 syytä syrjiä

Tässä tämän vuoden teesit, joilla on hyvä syrjiä kirjoja. Eli syrjin, mutta saatan lukea, mutta karttelen näitä. Luettavaa on niin paljon, että valikoin.

1. Valitsen mieluummin sidotun kirjan  kuin nidotun pokkarin. Fontin koon takia, etenkin tiiliskivissä.  Luen huonossa valossa iltaisin, joten säästän silmiäni. E-kirjoja en lue laisinkaan. En myöskään harrasta äänikirjoja.

2. Kartan sotaa ja sotatanner kuvauksia. Luen  Kate Atkinsonin ja Sarah Watersin kuvauksia, joissa sota häilyy taustalla, mutta asetan siihen rajan.

3. Kartan raakoja, ns. kovaksikeitettyjä dekkareita, lapsijuttuja ja eläimiin kohdistuvaa väkivaltaa. 

4. Kartan paksuja kirjoja, suosin sivumääränä 150–350 s.

5. Vältän ruikuttavia kirjoja. Misery lit  kuuluu tähän myös. Oi joi ja voi voi.

6. Vältän inhorealistisia kirjoja

7. Chick-lit  ja New age jäävät väliin. Ja tähän luen myös  self help -kirjat . En vain jaksa niitä.

8. Parisuhdedraama, sukutarinat, historialliset romaanit eivät ole ensisijaisesti minua.

9. Sairausgenre suuntaan jos toiseen. Olen lukenut aihetta tarpeeksi, jotta voin karttaa sitä. Luin äskettäin aiheesta kaksi kirjaa eli Laura Saven Paljain jaloin ja Johanna Ehnqvistin Isää ei ole enää.  En vain jaksa näitä, saati blogata. Aloitin vuoden alussa kirjastoni raakkaamisen ja heivaan turhat kirjat poistoihin. Sen sijaan joskus parikymppisenä luin seuraavat kirjat:  Flora Rheta Schreiber Sybil, Hannah Green En luvannut sinulle ruusutarhaa, David Reed Anna, Annikki Bärman Kivimetsän tuolla puolen. Uteliaisuudesta tarkastin kirjahyllyni ja havaitsin näiden kirjojen olevan yhä paikallaan.

10. Huono kuvamateriaali tietokirjassa, kotikutoiset kuvat ja väärin kirjoitetut lattarit saavat otsani kurtistumaan. Oletan myös, että Pohjoismaissa ilmestyvissä kirjoissa osataan kirjoittaa Carl von Linné ruotsalaiseksi.