Beth Lewis Suden tie

Beth Lewis Suden tie

Suomentanut Elina Koskelin

Alkuperäisteos The Wolf Road (2016)

LIKE 2017. Ennakkokappale kustantajalta. Kiitoksin.

Lewisin kirjan ensimmäinen kappale:

Istuin korkealla tammenoksa polvien välissä ja katsoin, kuinka tatuoitu mies kahlasi lumessa. Naamataulu kuvia täynnä, ei lainkaan ihoa näkyvissä, pelkkää mustetta ja verta vain. Minua hän etsi. Aina etsimässä minua. Hänen kalaveitsestään putoili punaisia tippoja valkeuteen. Ei mitään kalanverta. Ihmisen verta. Pojan verta. Tuolla veitsellä sipaistiin tucketilaisen pojan päänahka irti. Miehen vyöllä roikkui kaistale hiuksia ja vaaleanpunaista. Sekin valui edelleen, kuumana ja tuoreena. Hän oli jättänyt ruumiin tiheikköön susien löydettäväksi.

Suden tie on lontoolaisen Beth Lewisin esikoisromaani. Kirja on psykologinen trilleri, hyvin tummasävyinen ja dystopia, joka sijoittuu Pohjois-Amerikkaan, BeeKoo:hon Hiton typeryyden eli Toisen konfliktin ja ryssän pommien jälkeen, jotka ovat osuneet pohjoisemmaksi kuin oli tarkoitus. Erämaahan on muodostunut kraatereita, irtolohkareita on sinkoillut ja myrkkyjärviä on syntynyt. Kaupungit ovat hävinneet pieniksi kyliksi, ihmiset asuvat erämaassa sen ehdoilla. Villinlännen aika on palannut ja laki on jokaisen omissa käsissä. Kulkuvälineet ovat harvinaisia, yleensä matkataan kävellen. Sääolosuhteet ovat muuttuneet: ukkosmyrskyt ovat kovia ja voimaltaan äärimmäisen koettelevia, talvisen lumipeite on metrejä paksu.

Ihmiset, jotka kasvoivat täällä pienestä pitäen, olivat tahraantuneet, heidät tunnisti yhtä vikkelään kuin punkin nitistäisi. Kelmeät posket ja vääntyneet selkärangat, useimmilla hakkaava yskä, joillain kierot kampurajalat. Näin yhden, jolla ei ollut ollenkaan käsiä.

Seitsemänvuotias tyttö asuu mummonsa tykönä lautamökissä, kun hänen vanhempansa ovat lähteneet pohjoiseen kullan perään. Raju ukkosmyrsky hajottaa mökin ja kantaa tytön kauaksi erämaahan, josta hän löytää nälissään, kylmissään ja väsyneenä yksinäisen mökin. Tyttö varastaa terassilta kuivumassa olevan lihansuikaleen, mutta mökin omistaja,  yksinäinen tatuoitu mies saa hänet kiinni ja ottaa asumaan kanssaan. Tyttö alkaa kutsua miestä isäkseen (yksinään ansastajaksi) ja mies antaa tytölle nimen Elka. Omaa, oikeata nimeään tyttö ei muista.

Ansastaja opettaa Elkalle kaiken metsästämisestä, jäljittämisestä ja yleensä erämaasta selviämisestä. Jossain kohtaa kirjaa mainitaan, että myös syötävät ja myrkylliset kasvit, mutta näitä ei mainita Elkan kuitenkaan hyödyntävän, ainoastaan parissa kohtaan noukitaan muutama hilla syötäväksi.

Kymmenen vuotta myöhemmin Elka on käymässä Dalstonissa vaihtamassa turkiksia ammuksiin, kun hän näkee etsintäkuulutuksen ja törmää rauhantuomari Lyoniin. Elkan  maailma romahtaa ja hän joutuu talvea vasten vaiherikkaalle pakomatkalle, josta tapahtumia ei puutu.

”Tykkäätkö siitä?” Hän oli kysynyt. Tykkäsin. Tykkäsin kyllä. Siksi hän piti minut. Tiedän sen nyt. Koska tykkäsin hänen elämänsä mausta.

Mummo… avasin silmät ammolleen. Se verinen säkki, täynnä hänen kaupungista hankkimaansa sianlihaa, jonka hän pani minut leikkelemään.

Pidin kirjasta, luin ahmien. Välillä teksti hirvitti, mutta luin silti onnessani. Erittäin hyvä pohjoiseen luontoon sijoittuva tarina, joka tuskin maistuisi kesähelteellä. Talven ja viiman tunnelma ovat niin läsnä. Ihastuin täysillä  kirjan ulkoasuun ja värimaailmaan.

Blogeissa toisaalla: Krista ja Annika

Victoria Aveyard Punainen kuningatar ja arvontamuistutus

Victoria Aveyard Punainen kuningatar

 Alkuperäisteos Red Queen (2015)

Suomennos Jussi Korhonen

Aula & Co 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Victoria Aveyard (1990) on opiskellut elokuvakäsikirjoitusta Los Angelesissa. Punainen kuningatar on uuden Hopea-sarjan aloitus, ja sen elokuvaoikeudet on jo myyty.

Takakansi mainostaa kirjaa: Yhdysvaltojen suosituin fantasiasarja vuonna 2015, elokuva ilmestyy ensi vuonna ja Nälkäpeli kohtaa Game of Thronesin. Lukijalta otetaan heti luulot pois, sillä ainakin minä fanitan Nälkäpeliä. 

Näissä dystopioissa tulevaisuus tuntuu kehittyvän aina samaan suuntaan: epätasa-arvo kasvaa, valtaapitävät muuttuvat väkivaltaisiksi ja tavallinen kansa joutuu orjan asemaan. Kovin valoisaa tulevaisuudenkuvaa eivät välitä sen enempää Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogia tai Veronica Rothin Divergent-trilogia.

Tarinan päähenkilö on taskuvaras Mare Barrows. Tapahtumat käynnistyvät, kun Mare on tapansa mukaan varastelemassa saadakseen perheelleen elantoa. Hänen isänsä on haavoittunut sodassa ja kaikki kolme veljeä on lähetetty sotaan. Sama uhkaa Marea hänen täyttäessään pian 18 vuotta. Tarina vetää jatkuvasti mukaansa uusia juonenkäänteitä  ja ihmisiä, joista osa häviää kuitenkin matkan varrella taustalle.

Ihmiset ovat jakautuneet punaveriseen rahvaaseen ja valtaapitävään eliittiin eli hopeisiin, joilla on myös yliluonnollisia kykyjä. Tähän johtaneita syitä ei kerrota. Samoin kaikki teknologia puuttuu kulkuneuvoja myöten, mutta sähkö toimii ajoittain.

Tämä on todellinen ero Hopeisten ja Punaisten välillä: veremme väri. Tuo pieni ero jostain syystä merkitsee sitä, että he ovat vahvempia, älykkäämpiä ja parempia kuin me.

Yllättäen Mare haetaan kuninkaan hoviin palvelijaksi, mutta heti ensimmäisenä päivänä hän joutuu onnettomuuteen ja putoaa areenalle, jossa on meneillään kuningatarkoe, missä valitaan maan tulevalle hallitsijalle, kuninkaan vanhimmalle pojalle, Calille, puolisoa.

Mare putoaa areenaa suojaavan salamakilven päälle, jonka pitäisi polttaa hänet, mutta hän tuntee vain kipinöintiä ja vain hänen vaatteensa palavat. Pahaksi onneksi areenalla on juuri vuorossa pelätty magnetroni Evangeline, joka pystyy muovaamaan metallia ja ensi töikseen hän yrittääkin tappaa Maren metallipiikeillä. Mare  saa loihdittua salaman, joka tuhoaa Evangelinen heittämät piikit ja puhkaisee metrien aukon hänen viereensä takaseinään. Mare huomaa omaavansa kykyjä, joita hänellä punaisena ei pitäisi olla. Tapahtumien myötä Maresta tulee hovissa prinsessa ja nuoremman prinssin, Mavenin kihlattu.

Samaan aikaan Purppurakaarti suunnittelee vallankumousta järjestämällä terroristi-iskuja johtajanaan Farley, jonka Mare tapaa mennessään myymään varastettua tavaraa Willin vankkureille tarkoituksenaan pelastaa itsensä ja ystävänsä Kilorn Warren sotaan lähettämiseltä. Mare ei tosin ole tietoinen tuossa vaiheessa Farleyn osuudesta Purppurakaartiin.

Marella on kirjassa kolme poikakaveria. Kilornia hän on tapaillut pienestä asti kotikylässään. Myöhemmin kuvioihin astuu Cal ja pakon sanelemana Maven. Keneen Mare on todella ihastunut, se jäänee arvoitukseksi. 

Lisäksi kirjan motto: jokainen voi pettää kenet tahansa tekee kirjan juonen ennalta arvaamattomaksi.

Maren prinsessaopintojen opettaja Julian (kyvyiltään kuiskaaja) toteaa: ”On ihan oikein, ettet luota minuun”, hän mutisee. ”Kukaan ei luota. Siihen on hyvä syy, että ainoat ystäväni ovat sanoja paperilla. Mutta en tee sitä, ellei minun ole välttämätöntä, enkä ole koskaan tehnyt sitä pahantahtoisesti.” Sitten hän tyrskähtää ja nauraa synkästi. ”Jos haluaisin, voisin puhua itseni kuninkaaksi asti.”

Punainen kuningatar on mielenkiintoinen YA, jota vauhdittavat valtataistelut, juonittelut, rakastumiset ja kolmiodraamat.   Jostain syystä lukemiseni oli aluksi hieman takkuilua ja pääsin hitaasti tarinaan mukaan.  Minua häiritsi alussa, että tarina käynnistyi Maren tavallisesta päivästä sen enempiä selittelemättä. Olisin kaivannut jonkinlaista johdantoa ja taustoitusta tarinaan.  Pidin kuitenkin kokonaisuudesta ja jatkan ehdottomasti sarjan parissa.

Blogeissa toisaalla: Ja kaikea muuta,  Krista, Oksan hyllyltä, Dysphoria, Kirjakirppu, Kuutar

Arvontamuistutus

Kesän viimeinen arvonta on täällä. Ehdit vielä mukaan. (2.9. 20.30)

Hugh Howey Hiekka

Hugh Howey Hiekka
Alkuteos: Sand (2014)
Suomentaja: Einari Aaltonen

 Like 2016. Arvostelukappale. Kiitän kustantajaa.

Hugh Howey (1975) on yhdysvaltalainen kirjailija. Howey on kirjoittanut uuden tarinan  huippumenestyneen Siilon saagan jälkeen. Hiekka on dystopia, post-apokalyptinen scifi, joka kertoo hiekan alle hautautuneesta maailmasta.  Elettyä aikaa ei kirjassa määritetä, mutta kirjan tapahtumat sijoittuvat Coloradon tienoille jonnekin kaukaiseen tulevaisuuteen. Myös Low-Pub,  Springston and Danvar ovat tunnistettavia tai siis minä tulkitsen näin. Olenhan minä tämän kirjan seurassa oman mukavuusalueeni ulkopuolella, joten teen omia tulkintojani. En ole noin vain valmis hylkäämään dystopiaa, sillä moni dystopia on ottanut minut omakseen.  

Talo ei ollut ihmisten rakentama. ei ainakaan Palmerin tuntemien ihmisten. Tämä oli tarujen Danvar. Muinainen Danvar. Kaupunki oli puolentoista kilometrin syvyydessä, ja löyhkäävät banditit olivat löytäneet sen.

Tarinan keskiössä ovat sisarukset, kolme veljeä ja sisko sekä äiti Rose. Isä lähti kaksitoista vuotta sitten reissuun etsimään jotain aavikkoa parempaa, mutta hän ei koskaan palannut. Palmer ja hänen sisaruksensa Vic, Conner ja Robin elävät maailmassa, joka kulkee kohti katoamistaan.  Rosen bordelli ei saa lasten hyväksyntää.  Vic ei ole suostunut tapaamaan äitiään missään kolmeen vuoteen. Lapset vieraantuvat äidistään ja hän lapsistaan. Isän lähettämän Violetin saapuminen avaa tarinaa tuolta osin, mitä on jossain muualla. Violet tuo kirjeen mukanaan.  Isä oli luvannut hänen selviävän.

Joskus hän piti isää pelkurina, joka oli livistänyt yöhön. Joskus isä oli hänestä rohkea paskiainen, koska oli uskaltanut lähteä EI-kenenkään-maalle. Kaikista ei ollut lähtemään paikkaan, josta kukaan ei palannut. Vähemmän mairittelevammin sopi luonnehtia kusipäätä, joka oli jättänyt vaimonsa ja neljä lastaan tehdäkseen niin.

Tuuli siirtää ja kerrostaa dyynejä jatkuvasti, joten koskaan ei tiedä seuraavan päivän tapahtumia. Sukelluspukujen ansiosta hiekkasukeltajat yrittävät selvittää hautautuneen maailman salaisuuksia.  Palmer lähtee Hapin kanssa hiekkasukellukselle bandiittien toimeksiannosta, mutta se ei suju hyvin. Myös Hap on valmis pettämään ystävänsä tilaisuuden tullen. Aavikkobandiitit eivät kerro reissun suunnitelmia edes kaksikolle.  Aavikon olot, hiekkakiiturit ja hiekka tuntuvat todelliselle ainakin, jos on niellyt päiväkausia hiekkaa ja yrittänyt hengittää kankaan läpi kuten minä. Muisto Danvarista elää ihmisten puheissa kadonneena kaupunkina.

Isä toi Palmerin ja Vicin tänne ensimmäisen kerran ennen minun syntymääni. Hän ja äiti kertoivat omista vanhemmistaan, menneisyydestään, muistamisen tarpeellisuudesta. Isän lähdettyä lupasimme, että palaisimme tänne kerran vuodessa emmekä unohtaisi.

En yleensä puutu kirjan ulkoisiin ominaisuuksiin, mutta nyt mainitsen, että kirjan ulkoasu on tyylikäs, fontti miellyttävää, paperi vahvaa suojapaperia myöten. Kirja on painettu Keuruulla Otavan kirjapainossa. Jätän lukijan tulkittavaksi ajatukseni.

Hiekassa minua kiehtoi eniten tarinan erilaisuus ja omaperäisyys. Tarinassa on selkeä juoni ja kirjan jännite säilyy loppuun asti. Yllätyin eniten ehkä siinä, että tapahtumien lisäksi keskeisessä asemassa ovat myös ihmissuhteet, mutta pidin niiden läsnäolosta. Pidin hahmojen uskottavuudesta. Jäin myös miettimään tarinan lopetusta, sillä minulle jäi avoimia kysymyksiä etenkin tarinan äänimaailmasta ja minut valtasi myös uteliaisuus siitä,  mitä oli tuolla toisaalla.
Hiekka on erinomainen ja koukuttava dystopia.

Blogeissa toisaalla: Dysphoria ja Järjellä ja tunteella

Anne Leinonen Vaskinainen ja Top Ten Tuesday 10 blogiajan parasta

Pääsin lukemaan Vaskinaista varsin otollisessa tilanteessa, sillä olin lukenut edellä Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupungin ja Haruki Murakamin Maailmanlopun ja ihmemaan. En pelännyt tekeväni hallaa tälle teokselle, sillä olen lukenut tekijältä kaksi aiempaa teosta, Ilottomien ihmisten kylän ja Viivamaalarin. Minulla oli luottamus tekstiin. Pyysin kirjan kustantajalta voidakseni selvittää, että kirja on varmasti saman tekijän, jolta halusin lukea lisää.

Vaskinainen on kudelma elämän ja kuoleman kierrosta. Tarina on taianomainen sikermä myyttejä, kansanperinnettä, kansansatujen kulkua, luonnonyhteyttä ja magiaa. Tarinan sanasto ja kuvasto ovat ikiaikaiset. Lukijan on helppo samaistua tarinaan ja omaksua tarinan elementit, kun sanat ovat tutunomaisia: Taivaantakoja, seppä, ruuhi, manala, lautturi, kalma, Tuonela, Vainajala.

Tarinan päähenkilöt ovat alisesta häädetty Vaskinainen, lammaspaimen Niilas sekä noitanainen Ulpukka. Tarinan alussa ja lopussa keskiössä on myyttinen Vaskinainen, kun muualla tarina kulkee Niilaksen ja Ulpukan kautta. Vaskinainen on Tuonelan airut, jonka tehtävänä oli viedä viestejä sisarelta toiselle: pyyntöjä taistella ja puolustaa Tuonelaa, käskyjä korjata ja uudistaa Vainajalan suurta konetta. Vaskinaisen koti oli Tuonela ja pääonkalon koneisto sen sydän, jonka ympärille kaikkien olentojen elämänlangat ja kuolemanrihmat kiertyivät. Metalliset sisaret tanssivat suuren pyörän ympärillä. Tanssin säännöt olivat yksinkertaiset. Yksi aloitti ja veti muut tanssiin mukaan.

Minun ei pitänyt rakastaa. Mutta rakastin Tuonelaa ja sen lukemattomia toisiinsa kytkeytyneitä luolia, ja erityisesti sen kookkainta onkaloa, jonka seinissä hohtivat jalometallisuonet. Onkalo oli Taivaantakojan taidonnäyte, luoduista rakennelmista kaikkein kunnianhimoisin.

Niilas on kuolleita näkevä nuorimies, hänen outoutensa selittyy rajatilakokemuksella haaverin seurauksena. Hän oli vajonnut kymmenen vanhana jäihin ja päätynyt ruumislaudalle, mutta vironnut kesken laiton. Sen jälkeen Niilas oli hieman kummeksuttu, ja hän aisti yliluonnollisia asioita. Hänet lähetetään kaupunkiin selvittämään kotikylän uhkaa. Jossain vaiheessa matkakumppaniksi lyöttäytyy Ulpukka, joka on ilman päämäärää tai anteeksiantoa vaeltava noitanainen. Vaskinainen päätyy sepän pajaan, jossa seppä valjastaa hänet enteiden kertojaksi. Täällä Vaskinaisen, Niilaksen ja Ulpukan tiet yhtyvät. Kolmikon on selvitettävä, mikä on rikkonut elämän ja kuoleman kierron. Joet ovat ehtyneet ja naiset hedelmättömiä, vainajat eivät pääse tuonpuoleiseen.

Hän on ikiaikainen ensimmäinen seppä, mahti joka loi Tuonelan. Kukaan ei ole nähnyt häntä sen jälkeen, kun Vainajala luotiin. Hän lähti kauan sitten muihin maailmoihin tekemään mahtitekoja.

Tarina on hyvin tutunoloinen sanastonsa vuoksi ja siksi helppolukuinen. Kuvaston tuttuus luo kiehtovan odotuksen tapahtumien kulkuun. Tarinan taianomaisuus kätkee kuoleman kuvaston pelottavuuden. Vaskinainen on viehättävä tarina. Kirjan ulkoasu on täydellinen.

Anne Leinonen Vaskinainen
Osuuskummalta. Kiitoksin.

Vaskinaisen on lukenut myös: Ja kaikkea muuta


Top Ten Tuesday 10 blogiajan parasta kotimaista


Olen hyväksynyt vain yhden teoksen / kirjailija.

10 blogiajan parasta kotimaista






Bargum, Johan: Novelleja 1965-2015 (Teos 2015) blogiteksti tulossa
Ellilä, Kirsti: Tuntemattomat (Karisto 2015)
Haahtela, Joel: Tähtikirkas, lumivalkea (Otava 2013)
Kaukonen, Katja: Kohina (WSOY 2014
Kytömäki, Anni: Kultarinta (Gummerus 2014)
Lassila, Pertti: Ihmisten asiat (Teos 2013)
Mazzarella, Merete: Pääsiäinen (Kirjayhtymä 1988)
Sandström, Peter: Valkea kuulas (Schildts & Söderströms 2014)
Strömberg, Mikaela: Sophie. (Schildts & Söderströms 2015)
Vanhatalo, Pauliina: Pitkä valotusaika (Tammi 2015)

Helena Waris & Janne Nykänen Entropia

Helena Waris ja Janne Nykänen ovat ristiinalainen aviopari ja Entropia on heidän ensimmäinen yhteinen kirjansa. Waris on aiemmin kirjoittanut Pohjankontu-trilogian ja viime vuonna luin hänen viikinkisaagaan perustuvan kirjan Vuori. Janne Nykäsen tuotantoa en tunne.

Entropia on lähitulevaisuuden Suomeen sijoittuva jännitysromaani. Marina on seurapiiritoimittaja, joka joutuu jonkinlaiseen onnettomuuteen. Hän ilmestyy eräänä joulukuun iltana kaatosateessa viluisena Jonin oven taakse syrjäseudulla, keskellä ei mitään. Lähimpään kaupunkiin on 170 km. Maaseutu on tyhjentynyt ja sitä ollaan tyhjentämässä lisää. Sähköt toimivat vain ajoittain. Marina näkee pimeässä edessään keski-ikäisen miehen, joka ei varmaan ole käynyt kotikyläänsä kauempana. Miehen flanellipaita, farkut, lippis ja ruokkoamaton parta viestivät junttimaisesta maalaisesta. Koira haukkuu jossain, toivottavasti kytkettynä. Miehen olemus oli luotaantyöntävä, sillä tämä vihasi joko kaupunkilaisia tai naisia tai molempia.

Kaikki on alkanut seitsemän vuotta aiemmin Mustana Tiistaina, jolloin koko Euroopasta katkesivat sähköt yhtä aikaa. Marinan pyyntöön saada kyyti Pääkaupunkiin tai edes Itäkaupunkiin Jon murahtaa töykeästi: ei ole bensaa. Taksiakaan ei voi tilata, kun puhelimessa ei ole kuuluvuutta. Lopulta Jon päästää Marinan sisään, mutta pääkaupunkilaisena hän on tottunut prameampaan elämään.  Mitä Maria salailee? Mikä on sinisen Audin salaisuus?

Marina laski kätensä kapean oven kahvalle. – Tuota, onkohan tässä vessa?

- On, mutta se ei ole käytössä. Vessipumppukin näet tarvitsee sähköä, mies viisasteli, mutta jatkoi sitten. – Pihalla on huussi. Autotallin kyljessä.

- Löydänköhän minä sinne omin avuin?

- Tuskin, mies tuhahti eikä tehnyt elettäkään lähteäkseen näyttämään reittiä hänelle. Leikkasi vain leivänkantoja ja heitteli niitä koiralleen.

Kaupunkilaiset ja maalaiset eivät enää tunne toisiaan. Jokaisella on mikrosiru, jossa on tunnisteet ja se avaa ovia, ilman sitä ei pääse pankkiin ja siinä on jopa piristäviä aineita. 

Posti ja linja-auto kulkevat kerran viikossa. Vähitellen Marinalle ja Jonille selviää, että he eivät tiedä toisistaan juuri mitään ja asiat paljastuvat vähitellen sanalipsahdusten kautta. Miehen kirjavaranto kummastuttaa.

Entropia on aikuisille suunnattua dystopiaa, jossa pariskunta Waris & Nykänen ovat saaneet yhteistyönsä toimimaan hyvin. Vähäisistä tapahtumista huolimatta tarina on hyvin koukuttava ja varsinkin Marinan ja Jonin keskinäinen sanailu luo sähköisen tunnelman. Marina ei osaa asetella sanojaan niin, ettei Jon pääsisi jatkuvasti niskan päälle. Kirjan tulevaisuudenkuvassa on alakuloinen sivumaku, mutta ei mitenkään epäuskottava. Entropia luo dystopialle  tyypillisen  tulevaisuudenkuvan yhteiskunnasta. Suosittelen kirjan lukemista. Kirjan huonoin puoli on sen koukuttavuus eli loppu tekee tehtävänsä. Hennon hetken pohdin, että pitäisikö minun tarttua joskus Alastalon saliin. Mielenhäiriö meni kuitenkin pian ohi ja ilmoitin pikaisesti, että seuraava klassikkohaasteeni kirja on Bertolt Brechtin Kerjäläisromaani.

Marina avasi kirjan siitä kohdasta, johon luoti oli pysähtynyt. – Sivu 676.

- Helvetin tiukkaa tekstiä, Jon sanoi käheästi. – Onneksi tuon kirjoitti Volter Kilpi.

Marina tuijotti miehen vakavia kasvoja ja puhkesi sitten hysteeriseen nauruun. – Kilpi hän sopersi.

- Tiedän! Ja tuo oli meille kummallekin sen sortin merkki, että nyt me sitten joudutaan lukemaan tuo!

Helena Waris & Janne Nykänen Entropia

Kustannus Aarni 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.