Junichiro Tanizaki: Avain

Junichiro Tanizaki: Avain

Japaninkielinen alkuteos: Kagi

Englanninkielinen käännös The Key

Suomentanut englannista Tuomas Anhava

Tammi. 1961. Kotikirjasto

Junichiro  Tanizaki  (1886-1965) oli Japanin merkittävimpiä kirjailijoita. Hän syntyi Tokiossa, julkaisi ensimmäiset novellinsa 1910. Tanizaki kirjoitti avaimen ollessaan 70-vuotias aiheuttaen yhteiskunnallista keskustelua aiheen rohkeuden takia 1950-luvulla.

Avaimen keskiössä on aviopari ja heidän tyttärensä Toshiko ja vävyehdokas Kimura. Aviomies on viidenkymmenenviiden ja voimiltaan hieman ehtynyt, vaikka mieli on vireä.  Ikuko on miestään kymmenen vuotta nuorempi, sukupuolisesti vireä, mutta häveliäisyyden kahlitsema. Toshiko muuttaa Okadan talon pihamökkiin, lähemmäksi Kioton yliopistoa, noin viiden minuutin kävelymatkan päähän. Kimura käy kylässä usein, joten Toshikon muutto ei tunnu tuovan siihen muutosta.

Japanissa on pitkät perinteet julkisuuteen tarkoitetuilla päiväkirjoilla, josta perinteestä myös Tanizaki ammentaa. Aviopari kirjoittaa toistensa tietämättä tai toisiltaan salaten päiväkirjaa. Kumpikin epäilee toisen lukevan toisen kirjoittaman tekstin. Oikeastaan kyseessä on kaksoispäiväkirja, koska lukija seuraa kumpaakin.  Niihin sisällytetään myös dialogit. Päiväkirjoihin kirjoitetaan omat toiveet, joista ei kyetä puhumaan tai avautumaan, mutta ehkä myös provosoidaan salalukijaa.

Viime aikoina olen ollut poissa kotoa joka päivä. Mieheni on yleensä täällä, kun lähden. Hän on sulkeutuneena työhuoneeseensa, kyyristyneenä pöytänsä ääreen, kirja avoinna edessään, aivan kuin syventyneenä lukemaan. En kuitenkaan usko, että hän lukee. Kuvittelen, että hänellä on aivan liian paljon pohtimista siinä, mitä mahdan toimittaa niinä tunteina, jotka olen poissa kotoa. Ei tietenkään ole epäilystä siitä, että hän minun lähdettyäni tulee alas olohuoneeseen, ottaa lipastosta päiväkirjani ja lukee sitä. Mutta ikävä kyllä hän huomaa, ettei se kerro hänelle mitään – olen tieten tahtoen jättänyt avoimeksi, mitä muutamana viime päivänä olen toimittanut.

Mies sallii Kimuran lähestymisen vaimonsa suhteen, jonka myötä mustasukkaisuuden pistot piristävät hänen kykynsä taas toimivaksi. Vaimossakin herää uudenlainen, rohkeampi, taitavampi sukupuolisuus. Vaimon tunteet miestään kohtaan ovat ristiriitaiset, miehen sairastuessa vakavasti, vaimo ei ainakaan hillitse tunteitaan. Päiväkirjaa piilotellaan yhä, sillä lukeeko sitä joku toinen sairaalle?

Koska olin saanut ”vanhanaikaisen kiotolaiskasvatuksen”, minä ”menin naimisiin” hänen kanssaan koska vanhempani niin tahtoivat ja luulin että avioelämän edellytettiinkin olevan sellaista.

Kirjassa on hyvin esillä japanilainen yhteiskunta, johon heijastuu länsimaalaisia vaikutteita, kuten länsimaiset vaatteet, joista puoliso ei ihastu vaimonsa yllä. Hankkimallaan Polaroid kameralla aviomies kuvaa alastonta vaimoaan antaen Kimuran kehittää filmit.

Viime aikoina on tullut huutoon pitää japanilaisia asusteita länsimaiseen tapaan, mutta Ikuko tekee päinvastoin. Näkee, että hän on rakentunut käyttämään kimonoa… Ja sitä paitsi hänen käyntiryhtinsä – kävely, olkapäiden ja vartalon liikkeet, tapa millä hän pitää käsiään, pään kallistunut asento – kaikki on taipuisaa ja naisellista perinteelliseen japanilaiseen tyyliin, joka soveltuu kimonoon.

Avain on hienovireinen tarina kaksikymmentä vuotta kestäneestä avioliitosta. Lukijan osana on arvioida, mikä on rehellistä ja mikä vilpillistä. Lopulta lukijaparka kysyy, kuka manipuloi ja ketä? Mikä on rehellistä ja mikä laskelmoitua?  Ikukon viimeinen merkintä on puistattava.

Blogeissa toisaalla: Kirjanurkkaus, MarikaOksa, Keltainen kirjasto

Osallistun tällä kirjalla Kurjensiivellä -lukuhaasteeseen

Robert Goolrick Luotettava vaimo

Robert Goolrick Luotettava vaimo

Alkuteos A reliable wife 2009

Suomentaja Leena Perttula

 Karisto, 2011. Lupaus-sarja. Kotikirjasto

Robert Goolrickin kirja käynnistyy kirjeenvaihtoilmoituksesta: ”Maalaisliikemies etsii luotettavaa vaimoa. Käytännön pakosta, ei romanttisista syistä.”  Kirjan upporikas Ralph Truitt tilaa vaimon itselleen ja maksaa tämän matkan.

Kirjan takakannessa kirjalle ladataan paineita. Goolrickin kirjaa verrataan sellaisiin suuriin klassikoihin kuin Emily Brontën Humiseva harju tai Daphne Du Maurierin Rebekka.  Kirjaa voisi kuvata määreillä trilleri, murhamysteeri, rakkaustarina tai kosto. Jonkin verran kirjassa välittyy ajankuva, historiallinen tausta, mutta ennen kaikkea uhmakas luonto ja sen ankarat olot. Kirjan tapahtumien miljöö on Wisconsin maalaiskaupunki 1900-luvun alkupuolelle ja vuoden 1908 kylmä talvi.

Oli hyytävän kylmä, ja ilmassa väreili se, mikä vielä ei ollut tapahtunut. Maailma seisoi hievahtamatta, kello lyönnilleen neljä. Missään ei liikkunut mikään, ei ihminen, ei lintu; silmänräpäyksen ajan oli vain hiljaisuutta, oli vain liikkumattomuutta. Hahmot seisoivat kohmettuneina kohmeisessa maassa, miehet, naiset ja lapset.

Tarina alkaa juna-asemalta, jossa kaksikymmentä vuotta sitten leskeksi jäänyt,  viisikymmentäneljävuotias Ralph Truit odottaa myöhässä olevaa junaa. Hän on kärsimätön ja häntä hävettää olla ihmisten keskellä tungoksessa. Hän tuntee muidet katseet itsessään.  Ralph tuntee olevansa pohjattoman yksin.

Toisaalla Catherine Land valmistautuu yksityisvaunussaan perille pääsyyn. Hän riisuu punaiset silkkikenkänsä, avaa kirjaillun matkapukunsa napit, riisuu silkkipuseron ja raskaan punaisen samettihameen sekä alusvaatteet.  Hän noukkii vaatteensa lattialta nyytiksi, jonka viskaa vaunun ikkunasta pimeyteen. Kauhtuneesta matkalaukustaan hän ottaa esille yksinkertaisen mustan villapuvun. Korunsa hän ompeli hameen helman saunaan. Ne olivat muistoja entisestä elämästä. Ne olivat hänen itsenäisyytensä. Ne olivat hänen menneisyytensä.  

Hän luki rakkausromaaneja ja kuvitteli, että muissa lukupöydissä istuvat miehet ja naiset olivat hänen lukemiensa kirjojen henkilöitä. Elivät onnellista ja intohimoista elämää, se näytti olevan muille niin yksinkertaista.  Hän luki Jane Austenia, Thackeraytä, Dickensia, tarinoita, joiden lopussa resuisten köyhien elämä muuttui autuaalliseksi. 

Lukija tietää alusta lähtien, että jotain outoa on. Pariskunnan kohtaaminen saa heti ryppyjä. Catherine joutuu myöntämään lähettäneensä väärän valokuvan. Hänen piti olla tavallisen näköinen, vaatimaton nainen, joka on valmis naimaan parikymmentä vuotta vanhemman miehen. Ralphin poika Antonio astuu myös kuvaan. Rouva Larsen huolehtii taloudesta miehensä kanssa. Monia asioita kuvataan sanomalla, että sellaista tapahtuu. Catherine ei tuntenut rakkautta Truttiin, mutta siniseen pulloonsa hän tunsi viehtymystä. Tulevaisuus oli pienissä pisaroissa.

Hän ajatteli puutarhaansa. Hän ajatteli elämäänsä, tilkkutäkkimäistä elämäänsä, joka oli ommeltu yhteen monenkirjavista ylijäämäriekaleista: kokemuksesta, tiedosta, selvänäköisyydestä. Hän ei kyennyt ymmärtämään siitä mitään. Hänellä ei ollut tietoa hyvyydestä. Hänellä ei ollut sydäntä eikä niin ollen käsitystä siitä, mikä oli hyvää, mikä oli oikein, eikä hänellä ollut tannerta käydä taistelua, joka raivosi hänen sisällään.

Luotettavan vaimon teemoja ovat mm. petos, kosto, yksinäisyys, rakkaus sekä  nöyryys.  En tavoita kielen runollisuutta, vaikka takakansi lupaa niin. Juonivetoinen kirja ei puuduta missään vaiheessa.  Goolrick koukuttaa lukijan matkaansa kerronnallaan. Niin Raphin kuin Catherinen tarina kuoritaan esiin kerros kerrokselta. Catherinella on selvä päämäärä, että ilman rahaa tai rakkautta hän ei aio elämäänsä päättää. Tarinassa on osin ennakko-arvattavia juonenkäänteitä, mutta luettuani saatoin todeta, että tämä kirja kannatti lukea.  Kirjan kannessa on hyvin kaunis tunnelma.

Blogeissa toisaalla:

Kulttuuri kukoistaa, Mari A. ja Satun Luetut

Margaret Atwood Kivettyneet leikit

Luin viikonloppuna Shieldsin ja Howardin kirjan Kuiva kausi. En suunnitellut seuraavaa kirjaa sen enempää, mutta päädyin Atwoodin kirjaan tahattomasti. Kuiva kausi on julkaistu vuonna 1991, mutta nyt lukemani kirja on julkaistu suomeksi 1981. Päätin lähteä aikamatkalle. En edes tiedä, päätyykö tämä tekstini blogiini. Aikamatkaa tämä on monin tavoin, sillä mitäpä muuta voi odottaa vierailulta museoon ja dinosaurusten pariin? Tämä on myös aikamatka Atwoodiin ja itseeni. Kirja on näemmä synttärilahjani, itse tekemä omistus vie sivun ja exlibris kertoo, että ”tää on mun kirja”. Lähdin lukemaan teosta hatarien muistojen varassa, sivuja käännellessä huomaan olleeni varsin kiukkuinen tekstin suhteen...

Kirjan kansilieve kertoo, että Atwoodin teoksia on kuvattu runoilijan romaaneiksi, joiden symboliikka ulottuu juuri niin syvälle kuin lukijalla on silmää nähdä. Kiskaisinkohan juuri maton altani? Kivettyneet leikit on psykologinen romaani.  Kirjassa tulee esille parisuhteen ongelmat, kolmoisdraamat, ihmissuhteet, rakkaus, uudet alut, erot, uusioperheen roolit, mutta Atwood tuo kirjaan myös feministisen näkökulman ja poliittisenkin aspektin. Tapahtumien miljöönä on Toronto, (luonnon)historiallinen museo ja ajankuvana 1970-luku.  Tarinaan mahtuu niin aviovaimoja, aviomiehiä, rakastajia kuin rakastajattaria.

Kivettyneet leikit kertoo kahden naisen ja yhden miehen suhteista. Tarina kuvaa kahden vuoden ajanjaksoa, se alkaa lokakuusta 1976 ja kulkee kesään 1978 asti. Näkökulmatekniikan takia lukija saa käsityksen tapahtumasta niin Elizabeth Schoenhofin, tämän miehen Naten kuin työkaverin Lesje Greenin kautta. Kerronta ei kulje minäkerrontana, joten ratkaisulla  on etäännyttävä  vaikutus. Kerronnat kuvaavat samaa päivää / samoja tapahtumia eri näkökulmasta. Elizabeth ja Lesje tekevät työtä yhdessä menneisyyden parissa Toronton museossa.  Nate on entinen lakimies, joka keskittyy lasten puisiin leikkikaluihin. Lesje elää alkuun Willamin kanssa jonkinlaisessa parisuhteessa. Heti alussa tarinaan liittyy Chris, edesmennyt tutkija, joka on ampunut päänsä tohjoksi haulikolla.  Hän oli myös Elizabethin edesmennyt rakastaja. Lesjessä on toiseutta, sillä hänen isoäitinsä oli ukrainalainen, juutalainen. Atwoodin huumori on varsin purevaa, sillä aina jossain ylitetään sopivuudenkin raja. 

Nate ei tiedä mitä kulta sana enää tarkoittaa heidän välillään, vaikka he aina käyttävät sitä. Lasten takia. Hän ei muista milloin hän alkoi koputella Elizabethin oveen, tai milloin hän lakkasi pitämästä sitä omana ovenaan. Silloin kai kun he siirsivät molemmat lapset samaan huoneeseen ja hän alkoi nukkua tyhjässä sängyssä.

Nate, hän sanoo. – Kenen huone tämä on?

Mies katsoo häneen, ei vastaa.

Tämä on Elizabethin huone, sanoo Lesje.

Hän nousee seisomaan ja alkaa pukeutua, verhoten itsensä niin nopeasti kuin kykenee. Tämähän on kauheaa, tämä on häväistystä. Hän tuntee itsensä tahraiseksi; melkein kuin jonkinlaista sukurutsaa. Elizabethin aviomies ja Elizabethin vuode ovat kaksi kokonaan eri asiaa.

Nate ei ymmärrä. Hän selittää että hänen oma sänkynsä on liian kapea heille molemmille.

Ei siitä ole kysymys. Vuoteella ei ollut valinnanvaraa, Lesje ajattelee.

Kulissit pidetään, vaikka toinen lähtee. Ei isä oikeastaan ole lähtenyt, hän on vain lähtenyt. Kaikki tapahtuu sulassa sovussa todeten, että Taidat pakata? Aluksi tavaroiden siirto on vain suurempaan verstaaseen siirtämistä. Vakuutetaan rakkautta ja lasten osattomuutta tapahtuneeseen, ja silti jokainen tajuaa, että mennyttä mikä mennyttä. Eletään sen mukaan, että varmistetaan tulevaisuus kiemuraiseksi ja kanssakäymiset rosoisiksi. Meidän lapset, teidän lapset, exät, mummopuolet olevat ja tulevat. 

Palaan alkuuni ja kieputan tarinaa kertoen, että lähdin lukemaan tarinaa hatarien muistikuvieni perusteella, että Atwood kirjoittaa modernimmin kuin Shields ja Howard. Olen kertonut, että en pidä parisuhdedraamoista. Mikä tämän sitten eroaa esimerkiksi Maeve Binchystä? Tarina on unohtumaton ja kammottava, mutta samalla se on surullisen hauska kaitselmus luhistuvaan avioliittoon urbaanissa yhteiskunnassa.  Mikään ei ole sattumaa, eikä varsinkaan naisten työ menneisyyden parissa. Tarinassa on läsnä jokapäiväinen arki, lapsuudet ja nuoruudet, tunteet ja tunteiden puute ja kuihtunut intohimo. Atwood riepottelee ihmisparkojaan säälimättömästi, hänen ihmisensä eivät ole virheettömiä tai täydellisiä. Atwood kuvaa syvälle iskostuneita tapoja ja normeja. Kuka haluaisi kuulla kahvilassa Marthan  kysymyksen: Tehän asutte yhdessä Nate Schoenhofin kanssa?

 Olen lukenut aivan äskettäin Atwoodin trilogian Oryx ja Crake, Herran tarhurit ja Uusi maa. ja nauttinut käännösten kielestä. Sama visio ja taistelu olemassaolosta on tässäkin läsnä, mutta nyt se vertautuu vain ihmisten ja dinosaurusten sukupuuton  kautta. Kivettyneissä leikeissä oleva ajan patina syntyy jostain muusta kuin Atwoodista, sillä minua ärsyttää ja hämää kirjan käännös, omituiset yhdyssanat, kääntämättömät käsitteet: piirteetön laardi,  kosteantippuva pinaatti, saniaispuun latvatupsu, kylpypyyheyön, kotirouvapermanentin, paperiauringonkukkakoristeisella, samarialaisenvaistoihinsa, yksityissaniaispuidensa, priaappisena jne. Margaret Atwood, Simone de Beauvoir ja Virginia Woolf käyvät taisteluaan ykkösijasta minulla. Sanonko tarpeeksi sivistyneesti, että tällainen käännös ei vetele Atwoodin kanssa.

Margaret Atwood Kivettyneet leikit

Alkuperäisteos Life Before Man

Kirjayhtymä 1981. Kotikirjasto.

Anne Tyler Jää hyvästi

Olen lukenut Anne Tylerin vanhempaa tuotantoa, mutta vähään aikaan en ole lukenut hänen kirjoja. Tyleriltä on suomennettu peräti 12 teosta, joista hyllyssäni näyttää olevan kuusi. Jää hyvästi on Tylerin viimeisin suomennettu kirja.

Jää hyvästi on aviomiehen tilitys, kun hän jää yksin aivan yllättäen. Aaron Woolcott ja Dorothy Rosales ovat torailleet keskenään ja kumpainenkin on vetäytynyt omiin oloihinsa. Vaimoa kohtaa onnettomuus terassilla ja hän menehtyy puun kaatuessa talon päälle. Aihe on surullinen, mutta Tyler saa lukijan mukaansa humoristisella otteella ja aiheen taitavalla käsittelyllä.

Vaimon kuoltua Aaron törmää Dorothyyn kadulla ja luulee seonneensa. "Tapaamisia” tapahtuu vastaisuudessa eri paikoissa. Hienovaraiset kohtaamiset ovat Aaronin tapa hyvästellä kumppaninsa. Aaron haluaisi olla rauhassa ja työstää suruaan omalla tavallaan, mutta läheiset eivät anna hetken rauhaa.

Hän oli noin seitsemän metrin päässä minusta, kujan laitimmaisella reunalla, enkä ollut varma näkikö hän minut. Hän kyllä katsoi minun ikkunani suuntaan. Hänen kätensä roikkuivat tyhjinä pitkin kylkiä eikä hänellä ollut olkalaukkua. Siitä syystä hän vaikutti siltä, ettei hän tiennyt miten päin hän olisi. Hän vaikutti melkeimpä eksyneeltä. Hän näytti siltä, ettei tiennyt minne mennä seuraavaksi.

Kirjan tapahtumamiljöönä on Baltimore ja ajankohtana vuodet 2000–2009. Kirjan teemoja ovat surutyö, kuolema, selviytyminen ja luopuminen. Aaron ei ole yksin, sillä hänellä on hieman liiankin välittävä sisar, auttavaiset naapurit ja huolehtivaiset työkaverit. Aaron on kolmekymppinen kustannustoimittaja, mutta vaikuttaa huomattavasti vanhemmalta. Dorothy oli miestään kahdeksan vuotta vanhempi. Aaron kuvailee itsensä vaatimattoman oloiseksi mieheksi ja antaa hieman pedantin ja samalla rassukan miehen kuvan itsestään. Hänellä on ylevä suhtautuminen vaimoonsa ja hieman ihmettelevä asenne, kuinka hän onnistuikin saamaan lääkärivaimon. Avioliitto on ollut rauhaisa ja onnellinen.

Minulla oli ollut tapana leikitellä ajatuksella, että kun kuolemme, saamme vihdoin nähdä miten merkityksellinen elämämme oli. Ikinä ei ollut juolahtanut mieleeni, että sen saisi tietää, kun joku toinen kuolee.

Jää hyvästi on aiheestaan huolimatta huomiseen uskova selviytymisromaani. Elämä vie myös siskoa, sillä Nandina löytää elämälleen uutta sisältöä, joka antaa myös Aaronille tilaa. Tyler kertoo kauniin tarinan, siinä ei ole mitään liian vähän eikä mitään liikaa. Tarina on tarpeeksi raadollinen, kun miettii kirjan teemaa eli siihen ei kaipaa lisäväriä.

Jää hyvästi rakentaa hellän sillan tulevaan. Ilman huomista tarina velloisi liikaa pateettisuudessa. Toisaalta lopusta voi pitää tai olla pitämättä. Tällä tavalla se elämä kuitenkin kulkee. Kirjan kansi on hieman arveluttava, mutta Otavan kirjastoon kuuluminen vakuuttaa kirjan tasoa ainakin minun kohdalla. Suosittelen tämän lämmintunnelmallisen kirjan lukemista. Jää hyvästi on myös erinomainen aloitus kirjailijan tuotantoon tutustumiselle.

Anne Tyler Jää hyvästi
Alkuperäisteos The Beginner's Goodbye (2012)
Suomentaja Jaana Kapari-Jatta
2. painos 2013 Otava. Otavan kirjasto-sarja. Kotikirjasto

Kirjan ovat lukeneet myös mm.

P. S. Rakastan kirjoja

Mari A
Marjatta 

Valkoinen sydän kylmetti minut Javier Marias Valkoinen sydän

Luin äskettäin Javier Mariasin kirjan rakastumisia, jonka on suomentanut Tarja Härkönen. Ihastuin täysin lukemaani, joten ajattelin lukea toisen kirjan heti perään. Löysin kirjailijan alun perin Mari A:n kirjablogista, sillä hänellä on projektina lukea espanjankielistä kirjallisuutta. Aloitin itse vuoden alussa samanlaisen projektin ja aikeenani on lukea espanjan- ja portugalinkielistä kirjallisuutta tai näihin kahteen maahan sijoittuvia kirjoja. Mari kertoo sivullaan miettineensä seuraavaa: että mikä on kirjan punainen lanka, päädyin lopputulokseen, että saatoin ehkä kadottaa langanpään jossain vaiheessa.

Minusta Marin toteamus oli lohdullista, mutta itse huokaan kadottaneeni koko lankakerän. Mietin kirjan kesken jättämistäkin, mutta olen huono siinäkin. Mietin, miten kaksi saman kirjailijan kirjaa voi poiketa näin. Valkoinen sydän on aiemmasta tuttua tajunnanvirtaa, loppumattomilta tuntuvia lauseita ilman kaivattua pistettä, mutta tästä en saanut otetta.

To Be or Not to Be on ongelma kerrassaan. Marias on muuttanut sen muotoon kertoako vai ei kertoa. Loppujen lopuksi kaiken jahkaamisen jälkeen en tiennyt, olenko kiinnostunut enää edes kuulemaan koko salaisuutta. Aivan äskettäin Ian McEwan koetteli kärsivällisyyttäni oikeusalikäytännöillä. En kaipaa niitä kaunokirjallisuuteen. Arvostan kääntäjän työtä, mutta en ole varma senkään kiinnostavuudesta kaunokirjallisessa tekstissä. Marias tarjoilee kääntäjän ja tulkin tehtävistä sangen riittävästi näkökulmia. Tälläkin lienee oma symboliikkansa.

Olin tutustunut Luisaan melkein vuosi sitten työni merkeissä, vähän narrimaisesti ja samalla myös vähän juhlavissa merkeissä. Niin kuin olen jo kertonut, me molemmat työskentelemme kääntäjinä tai tulkkeina (ansaitaksemme elantomme), minä teen enemmän töitä kuin Luisa, mutta se ei millään muotoa tarkoita, että minä olisin pätevämpi, pikemminkin päinvastoin.

Kirjan teemoina ovat rakkaus, kuolema, perhesalaisuudet, epäily, sanat, kuunteleminen ja kääntäminen. Kirjan kertoja on Juan, Luisan aviomies. Epäily ja salailu vievät lukijan hermot. Mielestäni on todella viisasta pidättäytyä parisuhteesta, jos jokainen muuttuja on tarkistettava ja ennakoitava. Yksinkertaisesti elämän arvoituksellisuus ja sattumanvaraisuus eivät anna sellaiseen vakuuksia. Varman päälle pelatessa kannattaa elää turvallista elämää ja toivoa, että salamanisku ei tapa ja että vakuutukset kattavat haaverit.

Tiedän, tai luulen tietäväni, että en tiedä ehkä vielä pitkään aikaan mitä Luisan ja minun välillä on tapahtunut tai tulee tapahtumaan, tai ehkä minä itse en tule koskaan tietämään vaan vasta jälkeläiseni, jos sellaisia saamme, tai sitten se on joku meille kaukainen ja tuntematon, joka ei ehkä vielä ole edes olemassa tässä kaivatussa maailmassa, syntyminen riippuu eleestä, tämän saman maailman toisella laidalla sanotusta lauseesta.

Rakastumisia–kirjassa on hieman dekkarimainen ote, mutta tässä se jää löysäksi. Kirjan aloitus on dramaattinen. Häämatkalta palannut tytär surmaa itsensä kylpyhuoneessa poistuttuaan ruokasalista. Tapahtumaan palataan paljon myöhemmin. Tarina jatkuu Havannassa, kun kertoja eli vastavihitty espanjalainen kääntäjä on puolisonsa kanssa häämatkalla. Huonovointinen Luisa nukkuu huoneen hämärässä. Mies näkee hotellinsa parvekkeelta mulattinaisen menevän naapurihuoneeseen, kuulee salamyhkäisen miehen ja Miriamin keskustelun: Mutta hän ei kuole. Hän on ollut kuolemaisillaan jo vuoden mutta ei kuole. Tapa hänet kertaheitolla, sinun pitää järjestää minut täältä pois.


Kirjassa kuullaan paljon tarinoita suhteista. Miehen työ vie häntä matkoille viikoiksi. New Yorkissa hänellä on majapaikka espanjalaisen Bertan, entisen opiskeluaikaisen kollegansa luona.


Lauseiden variaatiot ovat loppumattomia

…niin kuin Luisa jonain päivänä valmistautuu katsomaan minun kuvaani, sitten kun hänellä ei ole enää puoltakaan elämää edessään ja minun elämäni on loppunut. Vaikka eihän kukaan tiedä missä järjestyksessä kukin elää tai kuolee, kenen vuoro on ensin kokea tuskaa tai pelkoa.

Oletko varma, mistä illasta kannattaisi puhua? Mutta minun ei kannata puhua enempää siitä illasta vaan toisesta, pian sitä seuranneesta illasta, tai ihan äskettäisestä illasta, täsmälleen samana päivänä kun palasin Geneven kaupungista sen jälkeen, kun olin viettänyt (melkein) kahdeksan työviikkoani, kolme viikkoa sen illan jälkeen, josta ei kannata enää puhua.

Miestä huolettaa parisuhteen onnistuminen, mutta hän päättää vaieta epäilyistään - onhan heillä vielä puoli vuosisataa elämää yhdessä elettävänä. Muutamaa kuukautta myöhemmin mies on palannut matkalta kotiinsa ja tulee yllätetyksi nukahdettuaan. Hän herää vaimonsa ja isänsä läsnäoloon toisaalla talossa ja kuuntelee näiden keskusteluja. Myöhemmin hän kuulee vaimonsa ja isänsä käymän keskustelun ja saa tietää sukunsa menneisyydestä sellaista mitä ei olisi koskaan halunnut. Hän kuulee Luisan vakuuttavan: ”Olkaa huoleti”, Luisa vastasi hänelle rohkeasti ja humoristisesti (hänellä oli tarpeeksi rohkeutta sanoa se ja huumoria koska oli ajatellut sitä), ”minä en aio tappaa itseäni jonkin neljäkymmentä vuotta sitten tapahtuneen asian takia, olkoon se sitten mitä oli.”

Valkoinen sydän ei ollut minun kirjani. Kirja on varmasti hyvä, mutta minä uuvuin. Toivon kirjan tavoittavan lukijansa, sillä minä todella ihastuin kirjaan Rakastumisia. Hieman vähemmillä lausevariaatioilla tämäkin teos olisi loistava. Voi vain toivoa, että nornilla on minua pidempi pinna tuollaisten jahkailijoiden kanssa, etteivät ne nipsaise aiottua aiemmin elämänlankaa poikki.

Javier Marias Valkoinen sydän
Otava. 1997. Kotikirjasto