Kristiina Bruun Kaikki mikä on sinun

Kristiina Bruunin esikoisteos Kaikki mikä on sinun vie monikulttuuriseen yhteiskuntaan, joten kirja on hyvin ajankohtainen. 

Suomalainen Anna viettää vaihto-oppilasvuotensa Teksasissa ja palaa 1990-luvun alussa Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Hänellä on suunnitelmia ja haaveita tulevaisuuden varalle. Anna haluaa amerikkalaisen aviomiehen, uran ja tulevaisuuden maassa, jonka hän kokee omakseen. Kirjan alku on hyvin unelmienmakuinen, jossa elämä on toiveista tehty.  Tokihan Anna tutustuu mieheen, mutta tämäpä ei ole amerikkalainen. Taufiq on komea bangladeshilainen. Vanhemmille onkin yllätys, että virallisia häitä ei tanssita Suomessa, vaan häihin matkataan Bangladeshiin.

Siitä päivästä lähtien Anna ja Taufiq olivat kuitenkin aina yhdessä…

Taufig oli kohteliain Annan koskaan tapaama ikäluokkansa edustaja, todellinen herrasmies, jonka käytös jatkuvasti hämmensi. Eikä suudelman suudelmaa, vieläkään.

Anna on tarinan keskiössä, mutta Annan, Delwarin ja Tasliman polut risteävät ajan mittaan.   Delwar on autonkuljettaja ja hänen hahmonsa koin painolastiksi, irralliseksi. Anna tutustuu hääseremoniassa Talismaan, sukulaisnaiseen, sillä Taufiqin ja Talisman äidit ovat serkuksia. Kaunis, yläluokkainen Talisma haluaa tyttären kasvavan uusien mahdollisuuksien yhteiskuntaan. Talisma on naimisissa, vaikka Latif asuu muualla. Talisma elää kultaisessa häkissä kuin kannen lintu tyttärensä kanssa.

Miksi me emme voineet olla onnellisia, miksi minä en voinut riittää? Enkö ollut tarpeeksi kaunis, vai eikö kauneus riittänytkään? Latifin toinen nainen oli tummempi ja vieläpä vanhempi. Miksi ikinä rakastua, kun siitä seurasi vain tuskaa.

Annalla on sisäistänyt perinteisen ydinperheen idyllin.  Hänelle perhe, oma perhe, olisi erillinen oma yksikkö ilman isovanhempia ja sukulaisia. Tämä perhe voisi elää elämää kaukana. Kirjassa on paljon teemoja, sillä siinä käsitellään parisuhdetta, erilaisuutta, monikulttuurisuutta, ennakkoluuloja, naisen asemaa ja sukupuolirooleja. Anna ja Taufiq lähtevät vuodeksi Bangladeshiin aikeena palata vuoden kuluttua Yhdysvaltoihin. Annaa vieroksutaan vaaleuden ja vierauden takia, hän ei ole edes muslimi. Annassa tuntuu olevan kaikki vialla, sillä siniset silmät, pituus, laihuus ja farkutkin oudoksuttavat.

Chittagongilaiset naivat chittagongilaisia, ja sepä olisi jotain jos kansanedustajan ainoa poika menisi ulkomaalaiselle. Siitä puhuttaisiin pitkään, pitempään kuin hänestä.

Bruun tuo hyvin esiin molemminpuoliset ennakkoluulot. Skandinaavinen, koulutettu nainen ei ole varmasti ihannepuoliso näin erilaiseen yhteiskuntaan. Lukija aistii, kuinka Taufiq sulautuu takaisin omaan kulttuuriinsa ja antautuu velvollisuuksiensa vietäväksi. Hän ei edes näe Annan elämän rajallisia mahdollisuuksia, vaan hän ehdottelee toissijaisia uria. Ulkosuomalaisen elämästä olisi ollut mielenkiintoista lukea enemmänkin, koska kyseessä on näinkin vieras kulttuuri.

Kaikki mikä on sinun on lopultaan yllätyksellinen, sillä toisaalta sen ymmärtää, toisaalta se jättää tarinan kesken. Jäin miettimään, että jatkuuko tarina? Miten paljon nainen voi luopua omista unelmistaan? Kustantajan mainoksessa kirjaa kuvataan ainutkertaisen elämän ylistykseksi. Jäin miettimään tuotakin. Voiko ainutkertaisen elämän uhrata toisen eteen? Voiko toisen unelmista tulla omat unelmat? Kaikki mikä on sinun on runollinen ja kiehtova rakkaustarina yhtä viekoittelevan kaunis kuin kirjan ulkoasukin. 

Kristiina Bruun Kaikki mikä on sinun

Schildts & Söderströms 2015. Arvostelukappale. Kiitoksin.

Kirjan ovat lukeneet myös mm.  Henna, Mari A, Maisku

Parinoush Saniee Kohtalon kirja

"Kun ne, joiden ajattelin olevan läheisimpiä, joiden luulin rakastavan minua ja jotka olen kasvattanut omin käsin, puhuvat minusta ja Saidista sillä tavalla, niin kuvittelepa vain, mitä muut sanovat. Kuvittele, miten meidät vedetään lokaan."

Iranilainen Parinoush Saniee on sosiologi ja psykologi. Hän on kirjoittanut useita romaaneja. Kohtalon kirja on ensimmäinen vapautunut, sillä muut odottavat sensuurista vapautumista

Aikaisemmin keväällä luin vaikuttavan Sahar Delijanin kirjan Jakarandapuun lapset. Jos odotin samanlaista, niin erehdyin. Kohtalon kirja otti minut heti mukaansa. Kirjassa on 609 sivua, mutta tekstin määrä ei vaivaa missään vaiheessa. Olin sivulla kuusitoista, kun tajusin löytäneeni helmen. Aluksi kauhistuin kirjan alussa olevaa henkilögalleriaa ja haikailin Haruki Murakamin Norwegian Woodsin ja Jhumpa Lahirin Tulvaniityn perään. Tuokin osoittautui turhaksi epäilyksi. Kirjan on suomentanut Anna Lönnroth englanninkielisestä käännöksestä The Book of Fate. Kirjan alkuperäisteos Sahme man ilmestyi jo vuonna 2003.

Tarinan kertoja ja päähenkilö on Masume, teheranilainen koulutyttö, jonka vaiheita seurataan viisikymmentä vuotta. Kirjan teema on tarina kielletystä rakkaudesta, pakkoavioliitosta ja yhteisön julmuudesta hyvin suljetussa yhteiskunnassa, jota säätelee tiukat normit. Masume haluaisi käydä kouluja, mutta naisen kouluttautuminen ei ole itsestään selvää, jopa omat veljet vastustavat sitä.

Ahmad ja Mahmud vastustivat kumpainenkin minun koulutusta, ja äiti uskoi, että ompelutunnit olivat paljon tärkeämpiä.

Masume kulkee koulumatkaa ystävänsä Parvane Ahmadin kanssa ja ihastuu apteekin apulaiseen ja jää kiinni katseista. Said Zarei on tri Atain apulaisfarmaseutti, mutta sääntöjen ja normien takia nuoret eivät voi kohdata. Masumen perhe löytää Saidin lähettämät viestit. Perhe syyttää Masumea perheen häpäisemisestä ja pyrkii löytämään aviomiehen pikaisesti. Veli pahoinpitelee Masumen.

Vanhemmat järjestävät avioliiton ennestään tuntemattoman miehen, Hamid Soltanin kanssa. Hamid osoittautuu vastarintaliikkeen jäseneksi, toisinajattelijaksi, jonka toiminta luo jatkossa voimakkaat painotteet myös perhe-elämään. Liitto Hamidin kanssa on osin modernin vapaa ja toisaalta yhteiskunnan vaatimusten sävyttämä. Myöhemmin Masume huomaa, että naisten toimistotyökin kohtaa ennakkoluuloisuutta. Masume alkaa opiskella iranilaista kirjallisuutta Teheranin yliopistossa ja opiskelu kulkee hänen elämässään pitkään mukana.

Masume joutuu aikanaan ottamaan yksin vastuun elämästä, kasvattamaan lapset ja hänellä on monta roolia: äiti, kotirouva, toimistotyöntekijä, yliopisto-opiskelija ja vaimo. Viimeistä roolia voisi korostaa liitteellä, mutta jätän sen tekemättä. Masumen opiskelu jää aina kesken ja kirjassa toistuva termi, että teidät on puhdistettu ja erotettu on erikoinen.

Silloin tajusin, että kykenemme paljon enempään kuin uskomme. Jonkin ajan päästä totumme elämäämme ja rytmimme sopeutuu tehtäviemme määrään. Olin kuin juoksija elämän kilparadalla.

Masume rakastaa lapsiaan ja haluaa näiden menestystä. Lasten itsekkyys korostuu kirjassa käsittämättömänä. Niin hänen poikansa Siamak, Masud kuin tytärkin Ŝirin vaativat äidiltä ymmärrystä suomatta sitä osaltaan vastineeksi. Kirjan loppu on Masumen ratkaisu. Uhrautuva ratkaisu, kun hän viimein olisi voinut saavuttaa osansa. Ehkä loppu on kulttuuritaustaan sitoutunut. Masume toimii kuitenkin niin rohkein ajatuksin, että hänet asettaa liian eurooppalaiseen ajatuskehykseen. Parinoush Sanieen Kohtalon kirja on upea lukuromaani, aito ja vapisuttava, ja lukijan omaksi ottava. Masume jää ajatuksiin vielä lukemisenkin jälkeen. Saniee välittää todentuntuista ajankuvaa iranilaisesta yhteiskunnasta, rikkomattomista tabuista, poliittisen toiminnan roolista ja vahvan uskonnollisen vaikutuksen sävyttämästä elämänpiiristä.

Parinoush Saniee Kohtalon kirja
Tammi 2014.

Jo Baker Longbournin talossa. Palvelusväen Ylpeys ja ennakkoluulo.

Lancasterissa asuva Jo Baker on kirjailija ja äiti. Longbournin talossa on hänen kansainvälinen läpimurtonsa. Hänen esivanhempansa olivat palvelusväkeä. Kirjan on suomentanut Helene Bützow.

Kirjaa lukiessa mieleen tulee Sarah Watersin Vieras kartanossa, jonka kertoo palvelijanpoika, joka on tasoittanut koulutuksellaan itseään lähemmäksi kartanon väkeä. Kate Mortonin Paluun Rivertoniin kertoo hoitokodissa asuva 98-vuotias kartanon entinen palvelijatar. Longbournin talon miljöönä on kartano ja ajankuvana 1700–1800-luvun vaihteen Englanti.

Kirjailija on lähtenyt kertomaan palvelusväen Ylpeyttä ja ennakkoluuloa. Ylpeydessä ja ennakkoluulossa palvelukunta on varjon lailla vilahteleva tuiki tarpeellinen tuki. Lukija seuraa Austenin tarinaa kuin salaa, kun alkuperäisessä tarinassa pääosaa esittää Bennetin perhe, niin Longbournin talon elämää elävät palvelijat. Myös nimettömät ovat saaneet nimensä. Olen lukenut Ylpeyden ja ennakkoluulon parikin kertaa, mutta unohtanut liikaa.

Longbournin talon päähenkilö on palvelustyttö. Sarah elää elämäänsä omien unelmiensa ja toiveidensa kanssa. Sarah ahertaa aamusta iltaan, hän pesee lattioita, kerää yöastioita, kun talon tyttäret kuluttavat jouten aikaansa ja valitsevat leninkejään tanssiaisiin. Sarah pohtii elämäänsä Pollyn kanssa: "Tuntuuko sinusta koskaan", Sarah kysyi, "että olisi hyvä, jos olisi jokin toinen paikka johon mennä?" Palveluskuntaan saapuu uusi miespalvelija James Smith, joka osoittautuu osaavaksi, mutta salaperäiseksi. Hän tulee jostain ja on työskennellyt jossain, ja hänen vastaukset ovat hyvin väisteleviä. Jamesilla on salaisuus, joka paljastuu aikanaan.

"Herra B. ei sanonut, missä olet ollut töissä."
"Ai, siellä sun täällä."

Jameskin makasi valveilla poski tyynyä vasten, katsoi silmäkulmastaan pimeyteen. Vanhan tuskan pystyi sietämään, koska oli pakko, koska se ei ikinä katoaisi kokonaan. Ja eikö sekin ollut jotakin, että oli tämä paikka johon palata?

Kirjan tarkkailukulma on näkymättömän palvelusväen, joka on näkymätön, mutta tarvittaessa läsnä ja joka pyörittää arjen, tarjoilee ruoan, huolehti vaatehuollon ja siistii paikat. Näiden kahden kerroksen väen hierarkia on selvärajainen, eikä sitä voi ylittää. Oma kohtalo ei muutu. Teos voidaankin nähdä palvelijan työnkuvan kautta, kahden kerroksen väen nurjemmalta puolelta, jossa arki ei ole lokoisaa oleilua. Samalla tavalla kummassakin teoksessa rouva Bennet huolehtii tyttäriensä kohtalosta, tyttärien saattamisesta miehelään, Netherfield Parkiin saapuu uusi asukas ja upseerit pitävät sodan tuntua yllä.

Kirjan jokainen luku alkaa lainauksella Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, joten lukija pystyy seuraamaan kummankin teoksen kulkua, jos suinkin muistaa tapahtumia.

Jo Bakerin Longbournin talossa on hyvä lukuromaani. Kirjailija on tehnyt rohkean valinnan tarttuessaan maailmankirjallisuuden rakastettuun teokseen, jonka moni tuntee hyvin. Jo Baker selviytyy tehtävästä erittäin hyvin. Tämä kirja herätti mielenkiintoni lukea Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo myös Kersti Juvan suomentamana

Jo Baker Longbournin talossa. Palvelusväen Ylpeys ja ennakkoluulo.
Tammi 2014, 448 s. Kustantajalta. Kiitokseni.

Jhumpa Lahiri Tulvaniitty

Jhumpa Lahiri on sukujuuriltaan intialainen, hän syntyi Lontoossa 1967. Lahiri kasvoi aikuiseksi Yhdysvaltain itärannikon Rhode Islandissa, opiskeli Bostonin yliopistossa. Hän asuu nykyään Brooklynissa New Yorkissa journalistimiehensä ja kahden lapsensa kanssa. Hänen esikoisteoksensa oli palkittu novellikokoelma Tämä siunattu koti (2001), joka on käännetty 29 kielelle. Sen jälkeen hän on kirjoittanut romaanin Kaima (2005) ja uuden novellikokoelman Tuore maa (2008). Kirjan on suomentanut Sari Karhulahti.

Tulvaniitty (The Lowland, 2013) alkaa veljesten Subhashin ja Udayanin lapsuudesta Kalkutassa tulvaniityllä. Tarina alkaa ajasta jolloin he olivat erottamattomat. Vuosien myötä he ajautuvat erilleen ja valitsevat eri tiet 1960-luvulla. Vallankumouksen repimässä Intiassa Udayan päätyy kommunistiseen naksaliittiliikkeeseen, kun taas Subhash lähtee valmistuttuaan tutkijakoulutukseen Amerikkaan.


Tulvaniitty on Subhashin, Udayanin ja Gaurin tarina. Jotkut lukijat tuntevat Gaurin tarinan voimakkaimpana, jotkut lukijat tuntevat tarinat tasavertaisina. Itselleni tämä oli Subhashin ja Belan tarina. Bela on Gaurin tytär, jonka Subhash kasvattaa. Vuosikymmeniä siivittävä ja maanosien läpi rientävä tarina kuvaa, kuinka emme ole vapaita juuristamme ja velvollisuuksistamme, vaan meihin kohdistuu odotuksia ja vaateita, joita noudatamme tai emme noudata. Kirjan keskeisiä kysymyksiä ovat muun muassa. Miten Gaurin tie yhtyy Subhashin kanssa? Mikä on Subhashin rooli Belan kanssa ja miten se määrittyy? Lahiri avaa tarinaa eri kohdista eri näkökulmin jättäen lukijalle avaamattomia ajatuksia.


Lahiri kuvaa Gaurin tarvetta itsenäistyä, saavuttaa oma asema. Hänelle ei riitä aviovaimon osa. Hän halajaa yliopistolle ja luennoille. Mutta 20 vuotta oli kulunut, eikä kumpikaan heistä ollut tullut. He eivät olleet käskeneet Gauria palaamaan luokseen. Hän oli saanut sen, mitä oli vaatinut; hänelle oli suotu juuri se vapaus, jota hän oli tavoitellutkin.


Belasta kasvaa itsenäinen nainen, erilaisen yhteiskunnan kasvatti kuin vanhempansa. Bela luo oman erilaisen elämän. Bela sanoi Drew'lle, että hänen äitinsä oli kuollut. Hän sanoi aina niin, kun häneltä kysyttiin äidistä. Hän kuvitteli, että Gauri oli palannut Intiaan, ja sanoi, että äiti oli mennyt käymään siellä ja sairastunut. Vuosien varrella hän oli alkanut itsekin uskoa tarinaansa. Hän kuvitteli, että äidin ruumis oli poltettu ja tuhka oli hajonnut tuuleen.


Subhash elää elämänvaiheista toisesta toiseen ja on kiitollinen elämästään. Hän katsoo ympärilleen viimeisen kerran, koska tietää, ettei tule koskaan takaisin. Hän kävelee kohti yhtä kiveä, kompastuu ja ottaa siitä tukea. Saa elämänsä illassa muistutuksen siitä, mitä ihmiselle annetaan ja mitä ihmiseltä otetaan.


Lahirin tarina ottaa lukijansa alusta lähtien mukaan. Minulle hän on jäänyt kirjailijana vieraammaksi, koska en ole novellien lukija. Olen iloinen, että hankin tämän koskettavan kirjan. Lahiri kirjoittaa kaunista kieltä. Hän toimii erilaisten yhteiskuntien tulkkina. Monin tavoin hän tuo mieleeni Murakamin äänen kertojana. Tulvaniitty on kaunis ja viehättävä kertomus juurettomuudesta ja erilaisuudesta. Nämä ihmiset ovat yksin toisen kanssakin eläessään. Lahirin luontokuvaus elää merkityksinä eikä täytteenä.


Jhumpa Lahiri Tulvaniitty
Tammi. Hankittu 31.3.2014 Adlibris

Osallistun tällä Opuscolon Keltaiseen kesään.

Anni Kytömäki Kultarinta

Lähimmän rakennuksen vieressä seisoo nainen. Ehkä se ei erota häntä, ehkä pihalta ei näe tarkasti metsän sisuksiin. Hän ottaa askeleen loitommas rungosta. Katse seuraa. Hän pysähtyy ja odottaa, odottaa kauan. Tulee valoisampaa. Tuuli kipuaa hongan latvaan suhisemaan.

…

Hän tukee toisen hartiansa honkaan. Nainen irrottaa otteensa. Hän sulkee silmät ja lähtee ryömimään puuta ympäri. Rungon takana metsä humisee ikivanhaa rauhaa. Hän viipyy vielä hetken sen sylissä, konttaa sitten viimeisten juurten yli ja päättää kierroksensa.

Kirjan alku ja loppu. Ikimetsää hakataan, se kasvaa, kiertää. Kohtalot kiertyvät, puhutaan sitten metsästä, eläimistä, ihmisistä, Erik, Malla, Lidia, Joel. Kaikkien polut kiertävät, sotkeentuvat, eksyvät ja palaavat vanhoihin uomiin. Mukana palanen ikivanhaa mystiikkaa ja Kultarinnan arvoituskin ratkeaa. Merkittävää osaa näyttelee myös Pilularia globulifera! Pystyin arvaamaan juonen käännettä edemmäksi tietämällä ennestään kasvin kasvupaikan.

Lisäksi jotkut miehet pelkäsivät edelleen, vaikka toiset puhuivat järkeä ja lapinnoita Juhana erotettiin. Muutamat eivät suostuneet lähtemään etäisille työmaille yksin. En minäkään olisi lähtenyt. Jo kivenheiton päässä leiristä metsä ahmaisi kulkijan humisevaan hiljaisuuteen. Puut narahtelivat ja oudot linnut ääntelivät näkymättömissä. Aamuisin ja iltaisin pienimmistäkin painanteista nousi sumua. Heikkohermoisimmat eivät yöllä uskaltaneet lähteä kämpästä vaan käyttivät yöastioita.

Kirjan takakannen teksti kertoo: Kultarinta on kertomus miehestä joka asettui kalliolle jäätyäkseen kuoliaaksi. Naisesta joka kirjoitti muuttaakseen maailmaa. Tytöstä joka kasvoi isäänsä rohkeammaksi. Pojasta joka löysi joutsenen pesän ja haistoi mesikämmenen jäljen, taltutti pelon ja kohtasi metsässä villinä kulkevan sydämen. Helsinkiläisen patruunan poika Erik tapaa torpantyttären Lidian. Asian eivät kuitenkaan suju ja Erik lähtee talveksi pohjoiseen. Talvi täydellisessä yksinäisyydessä yllättää luonnontutkijan koulutuksen saaneen miehen. Vielä suuremmat yllätykset ovat vastassa, kun Erik palaa keväällä takaisin Helsinkiin. Suomi on itsenäistynyt ja Lidiasta on tullut hamekaartilainen.


Halusin lukea tämän romaanin luettuani takakannen kuvauksen ja kirjailijan taustan ja tässä painottui vielä enemmän jälkimmäinen. Anni Kytömäki (s. 1980) on koulutukseltaan luontokartoittaja. Hän on työskennellyt kansalaisjärjestöissä ja muusikkona. Kotiseudullaan vanhassa Hämeessä hän kulkee harjuilla, soilla ja sammalmetsissä, kuuntelee tuulta ja etsii polkuja tarinoihin, jotka saattoivat olla totta. Noudatan kirjan kanssa myös tämän vuoden teemaani eli katsastan kotimaista kaunoa, joka on minulle aika vierasta. Kirjan kuvaus antaa olettaa, että luonto ja metsä tulee kirjan sivuilla liki. Luin aika äskettäin kirjan Metsän tarina ja olen vielä metsän lumossa. Tekijä, joka tuntee luonnon, luo odotuksia lukijalle ja vastaavasti luontotekstien lukijana olen vaativa. En edes erityisemmin välitä luontokuvausten lukemisesta, mutta ekokriittinen näkökulma kiinnostaa toki.


Kultarinnan tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alun vuosikymmeniin, vaikeisiin aikoihin. Taustalla raivoaa maailmansota, kansalaissota, tuberkuloosi ja kieltolaki. Nämä kaikki jättävät jälkensä Erikin ja Mallan elämään, mutta eivät ole pääosassa. Päähenkilöt heräävät elämään vain metsässä, he tuntevat sen jokaisen linnun, kasvin, sammalen, sienen. He eivät halua satuttaa metsän pienintäkään eläjää, oli se sitten muurahainen tai jäkälä.


Kultarinta on tiiliskivimäinen 644-sivuinen teos. Kartan usein paksuja kirjoja, sillä niitä ei voi kuljettaa mukana. Kirja on ihanasti kirjoitettu oodi Suomen luonnolle. Kytömäen teksti on lyyrisen kaunista, hänen kielensä on rikasta ja kielikuvat kauniita. Alku avautuu lopun kautta ja jossain vaiheessa kirjan 50 ensimmäistä sivua on luettava uudelleen, koska sen jälkeen kertomus vauhdittuu. Kirja on sukuromaani, kertomus Suomen itsenäistymisen alusta, metsästä, luonnonsuojelusta. Kirjan paperikannet ovat mielettömän ihanat. Suosittelen tätä upeaa kirjaa.

En ole luontokuvausten ystävä, sillä ne saavat minut liian usein vaikertamaan, mutta tässä nautin niistäkin. Olen vakuuttunut, että tämä kirja tulee sijoittumaan kärkeen tämän vuoden kirjoissani. Vuoden lopussa rankkaan omat parhaimpani niin kotimaisen kaunon kuin käännöskirjallisuuden osalta omien mieltymysteni mukaisesti.


Anni Kytömäki Kultarinta
Gummerus 2013. Arvostelukappale.