Annika Hannus, Anna Nyman, Pauliina Toivanen, Aino Huotari & Nick Victorzon Villiyrtit

Annika Hannus, Anna Nyman, Pauliina Toivanen, Aino Huotari & Nick Victorzon Villiyrtit – Hyvinvointia kotikulmilta

WSOY 2017. Kustantajalta. Arvostetukappale. Kiitoksin.

Villiyrttibuumi jatkuu Helsinki Wildfoods –yrityksen perustajien Villiyrtit-kirjalla. Ruokaohjeista vastaa saaristolaiskokki Nick Victorzon, jonka tekstiä todella pidän osaavana. Yrttiosiossa käsitellään 33 helpoimmin tunnistettavaa ja käytettävää villikasvia. 

Kirjasta välittyyy helppous, elämisen ilo, mutta myös lapsukset. Villiyrteistä välittyy kaupunkilaisuus. Ruokaohjeet on tehty hyvin ja vastaavat tätä päivää. Aion pitää kirjan omana, joten se kertonee kirjan tasosta.

Villiyrttikeittiössä vain taivas on rajana. Kun opit parhaat makuparit ja sopivimmat käyttötarkoitukset, kotikeittiösi ei ole enää entisensä. Toivomme, että innostut kehittelemään myös uusia makuyhdistelmiä ja käyttötarkoituksia urbaanin erämaamme antimille ja jaat niitä antaumuksella lähipiirillesi sekä suomalaisen ruokakulttuurin ja kansanperinteen ystäville.

Kirja jakautuu useisiin lukuihin ja tässä niistä huomioita.

Hyvinvointia kotikulmilta kertoo että villiyrttiharrastus on elämäntapa eikä pelkästään rikkaruohoja, yrttejä ja vihanneksia. Villiyrteissä kerrotaan kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista, rentouttavasta harrastuksesta ja jumalaisista mauista. Taas kerran sotketaan käsitteet lajike ja laji (luonnonvaraisten kasvilajikkeiden viljely).

Keräämisessä todetaan, että villikasvien keräämiseen soveltuu lähes mikä tahansa kaupungin viheralue tai lähiluontokohde. Toki mainitaan, polkujen varsilla kannattaa kerätä vasta koiranhihnan ulottuman päästä. Itse suhtaudun aika varauksellisesi kaupungin viheralueilta kerättyihin villiyrtteihin. 

Lisäksi aika usein kaupungin viheralueiden perustamisessa käytetään yhdyskuntajätteestä kompostoitua multaa, joka voi sisältää jäämiä mistä tahansa vessanpöntöstä alas vedetystä. Luvussa keskitytään pitkälti siihen, mistä voi kerätä ja käsitellään jokamiehen oikeudet. Luvussa on myös keruukalenteri milloin mikin yrtti on parhaimmillaan.

Villikasvikset ovat vihannesten tapaan käytettäviä kasveja. Kirjan esittämä tapa on hieman väkisin tehty, sillä en olisi tähän sisällyttänyt valkopeippiä. Toinen kyseenalainen on jauhosavikka, joka ei sovi kirjan alussa esitettyyn määritelmään ”helpoimmin tunnistettavia”, se kasvaa usein hyvin epämääräisillä kasvualustoilla ja sisältää oksaalihappoa., Erityisen ilahtunut olin, että kerrankin huomioidaan nokkosen siemenet, jotka ovat varmaan superfoodeista superfoodein. 

Valitettavasti nokkosen kirjoittaja on haksahtanut tieteellisten sukunimien kirjoittamisessa kirjoittamalla Urtican pienellä alkukirjaimella. Pihatähtimöstä käytetään kansanomaista nimeä vesiheinä, eikä kasvin virallista nimeä. Käytössä olevan nimistön näkee vaivatta Kassusta.

Villiyrtteihin on sisällytetty mm. mustikka, jota ihmettelen, koska sen lehdet sisältävät oksaalihappoa ja inuliinia, eivätkä ole ainakaan suuressa määrin suositeltavia ravinnoksi eivätkä täytä alun määritelmää ”villiyrteiksi kutsutaan kasveja joita voidaan käyttää maustamaan ruokaa”. 

Litulaukka sopisi paremmin edellisiin, sillä se on omassa pihassa kasvatettuna erinomainen salaattikasvi. Se ei kuitenkaan ole sipulikasvi niin kuin kirjassa mainitaan, vaan kuuluu ristikukkaisiin peltokanankaalin tapaan. Kallioimarre otetaan villiyrttikirjoissa aina mukaan, vaikka sen käyttöä ravinnoksi ei suositella.

Villirohdot alkaa: ”useita luonnonkasvilajikkeita”…  KÄÄK. Lajike-sanan käyttö olisi syytä opetella, jos sitä käyttää. Useita luonnonkasveja on käytetty varsinkin kansalääkinnässä rohtoina hauteissa, keitteinä, tinktuuroina, siirappeina tai salvoina. 

Ruusujuurta ei oikein voi pitää villiyrttinä, sillä luonnonvaraisista esiintymistä sitä ei tule kerätä. Kaikki kaupan oleva ruusujuuri on viljeltyä.

Puissa sekä Pensaissa kerrotaan tärkeimmistä ravinnoksi hyödynnettävistä puuvartisista. Marja-aronian kohdalla on lause ”herkulisimmat marjat löytyvät luonnonvaraisista marja-aronia pensaista”. No toki jossain on villiytyneitä pensaita, mutta ei lajia voi Suomessa kutsua luonnonvaraiseksi. Lisäksi on mukana rakkolevä.

Käsittely ja säilöntä kertoo keräämisestä, viljelystä, käytöstä tuoreena, kuivaamisesta, hiostamisesta, pakastamisesta sekä uutteista, sokereista ja siirapeista.

Ruokaohjeet sisältävät reseptejä, jotka ovat hieman erilaisia kuin tähän mennessä julkaistut kuten grillattua kurkkua ja mesiangervodippiä, korvasieni-bruchetta kuusenkerkillä, siankärsämömuikkuleipä, voissa haudutettua rakkolevää, piharatamoon kääritty ahvensushi tai pakurijäätelö. Ruusunlehtivanukkaan kohdalla en päässyt selvyyteen käytetäänkö siinä ruusun terälehtiä vai oikeita lehtiä?

Lisäksi ovat kappaleet Liikunta ja hyvinvointi sekä Tulevaisuuden kotikulmat. Jälkimmäisessä pohditaan kaupungistumista ja kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Olen tottunut jo 1980-luvulta asti hakemaan salaattikasvit takapihalta. Smoothieta tehdessä minuutin pyrähdys pihalle huhtikuusta lokakuulle ja muutama voikukan lehti ja mausteeksi saksankirvelin lehden pala on kädessä. Samoin piha tarjoaa ainekset nokkos- ja vuohenputkipestoihin ja –piiraisiin. Myös koivunmahla, kuusenkerkät ja pihlajan silmut saadaan omasta pihasta.

Villiyrtit on hyvä kirja, mutta vielä paremmaksi noteeraan Tammen norjalaisen uutuuskirjan Luonnosta lautasselle 2017.  Villiyrttien  käsikirjoitus olisi kuitenkin kannattanut luetuttaa jollain kasvitieteilijällä, jotta oltaisiin päästy monista lapsuksista eroon. Kotimaisin voimin tehdyltä kirjalta odottasi vähemmän virheitä.

Marisha Rasi-Koskinen Eksymisen ja unohtamisen kirja

Marisha Rasi-Koskinen Eksymisen ja unohtamisen kirja 

WSOY 2017. Arvostelukappale. Kustantajalta. Kiitoksin.

Ja silti siinä kaikessa olisi virhe. Sillä suorat voivat olla samansuuntaiset ja kulkea lähellä tai etäällä toisistaan, mutta jos ne leikkaavat toisensa, ne tekevät sen vain kerran. Sitä tarkoittaa ikuisuus.

Marisha Rasi-Koskinen on tamperelainen kirjailija ja psykologi. Eksymisen ja unohtamisen kirja on hänen neljäs kaunokirjallinen teoksensa. Olen aiemmin lukenut kirjailijalta novellikokoelman Vaaleanpunainen meri, joka oli Runeberg-ehdokkaana. Romaani  Valheet  sai Tiiliskivi-palkinnon sekä Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. 

Osasin odottaa hyvää kirjaa, joka ei välttämättä päästä lukijaansa helpolla. Pidän kirjailijan tyylistä, sillä siinä sekoittuvat niin tajunnanvirta, maaginen realismi, kehyskertomukset sekä lukijan eksyttäminen. Kaikkea ei kerrota, jotain jää aukikin. Nautin tällaisesta kirjallisuudesta. Nykyhetken lisäksi on menneisyys. 

Pidän siitä, että Eksymisen ja unohtamisen kirja leikkii ajan käsitteellä, jonka se saa sen muuttamaan suuntaa. Tapahtumat vaikuttavat osittain erillisille. Julia on lähdössä huviretkelle isän ja äidin kanssa. Retkelle lähdetään aamuyön hämärissä. Päivästä toiseen ajetaan jonnekin ilman sen kummempaa päämäärää pitkin hiljaisia teitä, vältellen suuria kaupunkeja.  Eksymisen ja unohtamisen kirja kerää niin limittäisiä kuin lomittaisia muistoja ja leikittele vaihtuvilla kertojaäänillä. Niin menneisyydellä ja muistoilla on tarkoituksensa, joissa unohtaminen antaa joskus rauhan. Onko sanottu, että jokaisessa ihmisessä on kaikki tulevatkin kerrokset, jokaisella tuleva ikä ja tuleva tunne. Jokaisessa lapsessa oli vanhus silloinkin kun hän ei elänyt vanhaksi?

Jan on kiinnostuneempi numeroista kuin ihmisistä. Poikien vaellusretki muuttuu selviytymistaisteluksi erämaassa. Parin päivän teoriaopetuksen jälkeen heille annettiin kompassi ja kartta, yhdet kutakin ryhmää kohti. Matkapuhelimet kerättiin pois niiltä, joilla sellainen oli.

Eksymisen ja unohtamisen kirjassa kohtalot sekoittuvat toisiinsa, sillä  Julian ja Janin unet elävät Juliassa.

Julia lakkaa näkemästä unia. Talo imee itseensä hänen unensa kuin painava ja musta kivi veden pohjassa, sylkee tilalle omiaan. Joka yö todellisuuden palaset sekoittuvat ja tarjoilevat hänelle kuvia jotka ovat vain irrallisia kappaleita maailmasta sen sijaan että vain kertoisivat jotain, että antaisivat edes yhden vihjeen siitä mitä tapahtui. Ja kun hän herää yö yön jälkeen huutamaan, niin ne mitä hän näkee, ovat jonkun toisen unia. Talon jälkeen hän ei muista yhtä ainoaa oikeaa unta.

Kun Jan ensimmäisen kerran ymmärsi maailman ja sitä esittävien kuvien yhteyden, hän alkoi kerätä karttoja. Hän oli neljän tai vähän enemmän, ei kuitenkaan kuutta eikä se ollut tämä elämä tai edellinen.

Rasi-Koskinen kirjoittaa ihmisistä, jotka joutuvat tekemään valintoja muistamisen ja unohtamisen välillä selviytyäkseen. Joskus on helpompi ajelehtia ja unohtaa. Mukana on niin rankkaakin perhetarinaa, talousongelmia, pelättyjä puheluja, laskuja, bensavarkauksia, pieniä tekoja, jotka kasvavat lumipalloefektin tavalla, huolia ja ongelmia, jotka painavat kulkijaa.

Kun nykyhetki alkaa, se alkaa äkkiä ja varoittamatta, niin kuin jokin keskipisteen ja laitimmaisen kehän väliin äärimmilleen pingotettu kuminauha katkeaisi. Muistojen värit vaihtuvat, kaikki muuttuu selkeäksi. Aika asettuu tavanomaiseen juoksuunsa, maanantain jälkeen tulee tiistai, tiistain jälkeen keskiviikko ja niin edelleen sunnuntaihin saakka.

Luen harvoin joka päivä eli teen osan blogiteksteistä ajastuksella. Saatan olla päiviäkin lukematta mitään, sillä lukeminen vaatii ymmärtämistä ja lukukokemus saa syventyä rauhassa. Nyt lukuaikaa siivitti niin sunnuntainen Lukurauhan päivä ja Ystävänpäivän lukumaraton. Lukeminen todella maistui nyt minulle.

Blogeissa toisaalla: Pieni kirjasto

Pekka Hiltunen Onni

Pekka Hiltunen Onni  

WSOY 2016. Arvostelukappale  kustantajalta. Kiitoksin.

Pekka Hiltunen (s. 1966) on Oulusta kotoisin oleva toimittaja ja kirjailija, jonka esikoisteos Vilpittömästi sinun (2011) voitti Vuoden johtolanka -palkinnon, Kirjakauppojen Laila Hirvisaari -palkinnon ja Kaarlen kirjallisuuspalkinnon. En ole aiemmin lukenut Hiltusen kirjoja, joten päätin kokeilla. Joitakin Hiltusen kirjoja omistan, mutta en ole ehtinyt lukea niitä. Puran myös joulu-tammikuussa kertynyttä lukusumaa, joka yllätti minut toden teolla.  Tätä laajemmin ei aio asiaan pureutua. Mutta lukemistani on turha kenenkään kadehtia...

Teoksen päähenkilö  on Oskari Silta, nelikymppinen Viesti Oy:n toimittaja. Hän hakeutuu työhaastatteluun edetäkseen toimituspäällikön tehtävään.  Kirjan seurassa kuljettava aikajänne on 1990-luvulta tähän päivään. Työhaastattelijana toimii  Wallberg-Procyn psykologi Emma Lappo. 

Emma Lappo ei ollut vain oman ammattinsa  huippuosaaja, hän näytti myös siltä. Hemmetin viehättävä. Tummien housujen ja valkoisen puseron, huumaavan avokaulaisen puseron alla oli vartalo, jonka kiinteys oli vaatinut häneltä uurastusta. Valkeiden hiusten alla silmäkulmissa oli ripaus jotakin eksoottista, merkki sukujuurista, jotka kurottivat Suomen ulkopuolelle.

Media ei niinkään myy journalismia, vaan mainostilan  valtaa  ilmoittajien tarpeet lukijoiden tarpeiden sijaan. Kirjassa kulkee keskeisteemana journalismi ja seksuaali­vähemmistöjen asema. Työkenttää luonnehtivat työntekijän muuttuminen roolista toiseen sekä arkinen tiimityö, yt-neuvottelut, elinikäinen koulutus, tietojen ja oman osaamisen päivitys ja mediakritiikki. Mietin lukiessani jaksaako lukija loputtomasti tietyn alan ammatillisen itsereflektion, mutta todellisuudessa teos on varsin mielenkiintoinen ja monen alan huomioiva.

Emma loksautti tietokoneensa kiinni ja katseli minua, Mitä haluat tehdä? kysyin.  Mä tahtoisin jatkaa tätä. Tätä mikä meillä nyt on. Haluan kysyä vielä vaikka mitä. Anna tulla vaan. Miksi susta tuli tällainen työpsykologi?

Muuttuva työnkuva säätelee työntekijää monin tavoin. Työhaastattelussa Oskari rakastaa toimittajan työtään mutta vihaa ammattinsa kurjistumista. Työhaastattelu käynnistyy hyvin, mutta sitten haastattelun edetessä Oskarin vastaukset muuttuvat paljastuksiksi.

Työn rakastaminen on oikeastaan aika hirveää, sanoin Emmalle. Koska silloin  työnantaja omistaa jotakin, mitä ihminen voi haluta palavasti. Monia töitä voi tietysti tehdä yksin, mutta silloin joutuu yleensä raatamaan kahta kauheammin jotta pääsisi tekemään sitä rakkauttaan

Totuuksia media-alasta, kertomuksia ex-tyttöystävä Tuulikista alias Tuhannen Mulkun Tuulikista, joka päätti nuorena pelastaa kaikki Suomen homot - ja koulutoveri Aaposta eli Roady Runnerista, joka muusikkona kiiti pikamatkalla supertähteyteen. 

Meiän  luola oli Rovaniemen Setan kellaritila, Rollon keskustassa, ja kellarin yläpuolella oli yksi kaupungin rempseimmistä juottoloista, ikuisesti oluthuuruinen Pub Tupsu.

Teos on hyvä aikalaisromaani, joka on monen työn osalta tänään yhtä totta, joten teksti ei vaadi media-alan työnsarkaa. Hiltusen käyttämä kieli  on myös slangina soljuvaa. Ajankuva pysyy otteessa niin musiikissa kuin muissa konteksteissä.

Blogeissa toisaalla: Krista, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön, Kirjasähkökäyrä, Yksi pieni lukupäiväkirja,Tekstiluola, Karvakasan alta löytyi kirja,  Mari A.

Hanna Weselius Alma!

Hanna Weselius Alma!

WSOY 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Helsinkiläinen Hanna Weselius on syntynyt 1972 Kajaanissa. Hän työskentelee valokuvataiteen yliopistonlehtorina Aalto-yliopistossa. 

Alma! on Hanna Weseliuksen omintakeinen, kuvavoimaisin keinoin kerrottu esikoisromaani.  Weseliuksen ilmaisussa minua kiehtoi sen omaperäisyys, mutta olen enemmän tekstinlukija kuin kuvallisuuden ihailija. Luin Alman! erityisesti siitä syystä, että se palkittiin Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnolla.  En kuitenkaan viehtynyt kirjaan täysin. Kirjan ilmaisuvoima teki minuun suuremman vaikutuksen kuin itse tarina. Teos jää kuitenkin mieleen.

Teoksen nimessä oleva huutomerkki ei ole mieleeni, se on tekstinkäsittelyssä hankala. Mikaela Strömbergin kirjassa Sophie on nimessä piste ja ärsyynnyin jo sen kirjoittamisesta. Toivottavasti näiden välimerkkien käyttö ei yleisty teoksien nimissä.

Ehkä parhaiten miellämme Alman hänen säveltäjä Gustav Mahlerin (1860–1911) puolisona. Alman ajankuvana on (1879–1964) viime vuosisadan alun Wien. Keskeisinä naisina kulkee Alman rinnalla suomalainen yksinhuoltaja Aino. Aino on kahden tyttärensä kanssa asuva kuvataiteilija nykyajan Suomessa.

Alma!  Olen jonkin aikaa tarkkaillut sinua ja sinun epäkiinnostavaa aviomiestäsi Gustav Mahleria, tuota valtionoopperan pääsäveltäjää ja kapellimestaria, tuota tötteröhattuista sammakkoa, ja tullut tulokseen, jota en odottanut. Asia on nimittäin, että hän ei luultavasti ole petollinen, kuten sinä ilta-aurinkoa niin surunhehkuisesti väläyttelevän lasi-ikkunasi takaa pelkäät ja kuten myös minä olen tähän asti vahvasti epäillyt.

Teos ei rajoitu Almaan kirjan nimen mukaisesti, vaan elää eri ajoissa, etenkin nykyajan Suomessa. Se kuvaa kuitenkin hyvin, minkälainen naisen asema on ollut ennen ja on nyt. Jossain toisaalla maailmassa 234 nigerialaista koulutyttöä katoaa. Tai eivät he katoa, asemiehet hakevat heidät mukaansa yöhön muuttaen nämä luvuiksi ei yksilöiksi.

Illalla tytöt ovat vetäytyneet koulunsa asuntolaan makuusaleihin. He ovat järjestäneet varvastossunsa riveihin maalaamattomalle betonilattialle, kiivenneet kerrossänkyihin, supisseet hetken kiihkeinä tytönasioitaan ja vähitellen nukahtaneet. Sitten maastopukuiset, kasvonsa huiveilla peittäneet miehet ovat kiivennet mustista ikkuna-aukoista sisään.

Aino lukee uutisista.  234 koulutyttöä on yhä kateissa jossakin Nigerian koillisosissa. 16–18-vuotiaat tytöt vietiin Chibokin kylästä mahdollisesti jonnekin Sambian metsän kolkkaan. Todennäköisesti he ovat ääri-islamistien panttivankeina.

Hahmoina on myös on 16-vuotias Abdi, joka rakastelee halukkaita valkoisia aikuisia naisia, ja jopa alkoholisoituneelle yökerhotanssijattarelle on oma osuutensa, kuin myös lakimiehelle.

ABDI NOJAA SEINÄÄN ja katsoo aukion keskellä seisovaa naista. Nainen on pysähtynyt siihen ja seisoo siinä mitä, kahdeksatta minuuttia. Edessään naisella on lastenvaunut.  Ihmiset kävelevät pitkin poikin ja ohittavat naisen kaikista suunnista niin, että nainen tulee muodostaneeksi aukion keskipisteen.

Tapahtumat tapahtuvat itsenäisesti ja irrallaan. Kerrontatasot vaihtelevat, naisen asema kolkuttelee erilaisina kuvina läpi kirjan ja tarina tempoilee eri suuntiin. Lopussa tarinaa saadaan kerittyä kasaan. Teos rakentuu hyvin fragmentaarisesti, sillä selvää juonta ei ole. En välttämättä kaipaa juonen läsnäoloa aina, mutta olisin tähän teokseen kaivannut sitä enemmän.

Blogeissa toisaalla: Tekstiluola,  Kulttuuri kukoistaa, Pieni kirjasto, Luettua elämää, Kirjakaapin kummitus