Jäämeri pohjoisessa vonkuu kevätkiimaa, hankinäyttämö on silattu täyteen auringonpaistetta ja törröttäviä pajunkissoja. Vitsasta väännetyt mäystimet kitisevät joka potkaisulla ja sauvojen renkaat valittavat. Kirssihame rahisee reisiä vasten, kun suihkin rinnettä alas Jaurujoen jäälle, pahtakohtaan josta hanki on lämmöstä tummunut.Katja Kettu on suomalainen kirjailija ja animaatio-ohjaaja. En ole lukenut aiemmin Ketun teoksia, joten yritin rakentaa hänen kirjailijakuvaansa hieman. Netin tietojen mukaan hän on syntynyt Muhoksella (1978) ja varttunut Rovaniemellä. Tuo tieto riittää vallan hyvin tässä tilanteessa. Yritin kartoittaa hänen taustaansa kielen takia. Pohjoinen tausta luo varmasti osaltaan valmiuksia kirjailijan kieleen ja sen sanavaraston rikkauteen. En sano, että Ketun kieli on kaunista, mutta hienoa, ravistelevaa, elävää ja uudistavaa se on. En edes hämmästy viehättymisestäni, vaikka aiemmat aihepiirit eivät ole sysänneet häntä luettavakseni. Ketun kirjasta välittyy huolellisesti tehty taustatyö. Kettu käyttää lähteenään mm. Uno Harvan teosta Tsheremissien uskonto (1914), kun itselläni käsissäni on kulunut enemmän Harvan Suomalaisten muinaisusko.
Olen hieman varovainen lukija, sillä kesällä lukemani Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa jälkimaku oli huono, liiallinen sodan tunku tuntui pahalle. Olen lukenut tänä vuonna rajumpia dekkareita kuin koskaan aiemmin, mutta ne eivät tee samaa. Sen sijaan Ketun teoksessa on mukana elementtejä, jotka kiinnostavat minua, kuten marilaisuus. Marilaiset on suomensukuinen Volgan mutkassa elävä kansa. Marilaisyhteisö sinnittelee kansanuskonsa, uhrilehtojensa ja kielensä säilyttämiseksi. Joitakin vuosia sitten tutkijakollegani pääsi tutustumaan marilaisten yhteisöön.
Yöperhonen kulkee kahdella aikatasolla, aikakaudet vuorottelevat omina lukuinaan. Pidän kahden aikatason kertomuksista. Toinen aikataso on menneessä 1930-luvussa. Tarina hurja alku käynnistyy rajan pinnassa. Jos oikein tulkitsen, niin tapahtumat kuvautuvat entisen Petsamon ja nykyisen Savukosken kohdalle. Savukoski-Pelkosenniemi akseli on jo tutumpaa minulle kuin muiden viime aikoina lukemieni lappilaisten tarinoiden tapahtumamiljööt. Rajussa avauksessa raskaana oleva, mykäksi kidutettu, valkokenraalin 15- vuotias tytär Irga Malinen hiihtää takaa-ajajiaan pakoon Suomen puolelta Neuvostoliittoon. Rajan takana häntä pitäisi odottaa Suenhammas ja sen myötä uusi elämä, mutta toisin käy, sillä tie viekin Irgan Vorkutan leirille.
Minä olen Valkoisen jumalan tytär ja minua ette kiinni saa. Hiihdän Neitotunturin laitaa henkeni edestä, ja lapseni hengen. Ajohurtat louskuttavat alhaalla kurussa, takaa-ajajien huudot kaikuvat:
- Huora hiihtää! Se yrittää Ryssiin pakoon!Vorkuta on maanpäällinen helvetti, jossa ainoa mahdollisuus on hengissä selviäminen ja nojautuminen suhteisiin, jotka ovat edes jotenkin liki, kuten Irgan sisarsuhde marilaisen Elna Mihailovnan kanssa sekä rakastaja Aleksei Ignatenko.
Voi Elna siskoni. Ainoa, johon saatoin täysin luottaa. En koskaan päässyt selville, kuinka paljon tiesit minun ja Aleksein puuhista. Monesti näin sinun katseessasi surua ja pelkäsin, mutta milloinkaan et kysynyt mitään. Sinun olemuksesi oli kun pullean tamman, joka vikuroi leirin kauheutta vastaan ja sieti tundran hirmupakkaset harjaansa puistaen.
Toinen tapahtumien miljöö sijoittuu Marinmaan Lavran kylään Venäjällä vuoteen 2015. Ruumishuoneella makaa kansatieteenlaitoksen professori Henrik Malinen, jonka suomalainen tytär Verna on saapunut etsimään isäänsä. Verna selvittää sukujuuriaan, isoäitinsä kohtaloa, menneisyyttään, mutta ihmiset vaikenevat, valehtelevat ja unohtavat, koska lymyily on helpompaa ja unohtaminen hyveellisempää. Vovan henkilöhahmo jäi minulle irrallisemmaksi, vaikkakin sen kautta avautui valtarakennelmien konteksti.
Yöperhonen on hieno, intensiivinen, vahva, viiltävä ja tuuperruttava romaani, jonka luettuani oloni on tyhjä, mutta toisaalta huojentunut, että Kettu ei ylly pelkkään kurjuudessa piehtarointiin. Rakkauden kaipuu ja seksuaalisuuden roihun tungettelevaisuus pysyvät tasapainossa. Yöperhonen kulkee paikoin kohti maagista realismia ja panteistisen sielun käsitettä. Yöperhosen kielikuvat ovat uskomattomia: rykimäaikaisen vaatimen mieli, Jäämeri pohjoisessa vonkuu kevätkiimaa tai mahla juoksee puroina puiden rungoilla.
Tämä kirjavuosi ja kirjasyksy ovat erinomaisia. Nimekkeiden paljous luo miltei runsaudenpulan. Etenkin kotimainen kaunokirjallisuus tuntuu loputtomalta runsaudensarvelta. Halusin tietoisesti tutustua Ketun tuotantoon. Yöperhonen sijoittunee kirjavuodessani huipulle. Ehkä median luoma ihmettely Finlandia-ehdokkuuksien suhteen sytytti minut lukemaan. Myykö teos ilmankin niin hyvin, että teosta ei asetettu ehdolle? En tiedä. En oikein tuntenut ehdokkaissa sitä jotain, joten halusin tutkia, mitä olen saattanut ohittaa. Tämä vuosi on ollut äärettömän helppo oman parhaimman käännöskirjan sekä ulkomaisen fantasian valinnan osalta, kun löytäisin vielä kotimaiseni. .. vai löytyikö se tässä?
Kiitän kustantajaa kirjasta.
Katja Kettu: Yöperhonen
WSOY 2015. Arvostelukappale.
Yöperhonen on luettu useimmissa blogeissa, joten tyydyn linkittämään niihin, jotka ovat olleet kimmokkeena Ketun lukemiseen:
Kirjasähkökäyrä, Tuijata, Omppu