Torgny Lindgren Taiteilija Klingsor

Torgny Lindgren Taiteilija Klingsor

Alkuperäisteos: Klingsor (2014)

Suomentaja: Liisa Ryömä

Tammi 2017. Kustantajalta. Arvostelukappale. Kiitoksin.

 

Carput mortuum oli hänelle väreistä tärkein, värien väri, seuraavaksi tärkein oli venetsianpunainen. Nämä kaksi väriä hän aina painoi ensimmäiseksi paletille pieniksi nokareiksi, pienten peltikippojen viereen joissa oli balsamitärpättiä ja sikkatiivia.

Ruotsalaisen Torgny Lindgrenin uusi romaani Taiteilija Klingsor kertoo, miten taiteen tekeminen voi olla tärkeämpää kuin taide itsessään. Olen lukenut monia Torgny Lindgrenin kirjoja, joista vain Kimalaisen mettä pidin paikoin iljettävänä ja toisaalta pidin kovasti. Leena Krohnin Erehdyksessä on jotain samaa kirjastovierailun yhteydessä, mutta ei mitään epämiellyttävää. Lindgrenin  Akvaviitista olen pitänyt erityisesti. 

Taide on noussut hyvin esiin kevään kaunokirjallisuudden teemoissa kuten Jessi Burtonin Nukkekaapissa, Joel Haahtelan uusimmassa Mistä maailmat alkavat ja nyt on vuorossa Torgny Lindgrenin Taiteilija Klingsor. Yhtä olennaista on, että Lindgren kuvaa västerbottenilaista mielenmaisemaa. 

Jos hän kypsänä taiteilijana olisi halunnut kuvata tavallista, yksinkertaista elämää vaatimattomassa talossa Västerbottenin sisämaassa, hän olisi voinut maalata tuon näkymän keittiössä leppeässä kesäyön valossa. Mutta kuten tiedämme hän suhtautui sen lajin taiteeseen oudoksuen, jopa vihamielisesti.

 Kertojavalinta on erikoinen, sillä kertojana ovat Me-kertojat, kaksi tai useampi, jotka jatkavat hänen töidensä etsintää. Lindgren piirtää Klingsoreja nimeämättä heitä sen enempää.  Alussa on kirvesmies ja ruumisarkkujen veistäjä Ukkoklingsor. Häntä seuraa Poikaklingsor, aikanaan maalari Klingsor, jonka pohjakankaina toimivat suvun vanhat käärinliinat, joita Muoriklingsor teki vainajien arkkuihin. 

Kokonaiskuvaa on mahdoton tietää. Akvarelleja, lyijykynä- ja liitupiirroksia, laveerauksia hän piti halveksuttavina syrjähyppyinä. Mutta öljymaalausten määrä, niiden jotka hän katsoi varsinaisiksi teoksikseen, voidaan laskea melko tarkkaan.

Mietin nimen Klingsorin taustaa Hessenkin kautta, mutta oletukseni oli yhtä väärin kuin Richard Wagnerin ooppera, oli etuliitteenä v tai sitten ei. Klingsorin nimellä on mielenkiintoinen tausta, joka kerrotaankin kirjassa.

Ukkoklingsor on haudattu hylätylle hautausmaalle Klåvavikenin yläpuolelle. Kivi on harmaata graniittia, nimi KLINGSOR on kaiverrettu kömpelösti kiveen, kirjaimet on aikoinaan täytetty pellavaöljykimröökillä.

Harrastelijamaalari Klingsor maalasi vain tavallisia esineitä tuvan keittiössä. Hän kävi kirjekursseja ja maalasi käsillä olevia tavaroita, laseja ja kuppeja, ja piti yhden näyttelyn purkutuomion saaneessa koulussa. 

Ihmiset ovat luonteeltaan asetelmia kautta aikojen, syvästi tietoisina esineiden sisimpään kätkeytyvistä mysteereistä; luolien seinille, lemmenlahjoihin, testamentteihin ja omaisuusluetteloihin; kirjaudutaan asetelmia kautta aikojen, syvästi tietoisina esineiden sisimpään kätkeytyvistä mysteereistä; luolien seinille, lemmenlahjoihin, testamentteihin ja omaisuus luetteloihin; kirjeisiin erilaisille viranomaisille, rauhansopimuksiin, ensimmäiset tatuoinnit olivat asetelmia.

Fanny oli kirjekurssien opettaja. Hänen akvarellit ovat läpikuultavan kirkkaita, suurin piirtein ääriviivattomia, maisemat ovat aurinkoisia, jopa onnellisia, puiden ja talojen varjot ovat heikosti lilaan vivahtavan koboltinsinisiä. Hänen taivaissaan on useimmiten paperin oma valkea väri ihmishahmo  

Kuka tämä ohjaajatar oli?

Hänen kohta satavuotias sisarensa elää yhä.

Entä Klingsorin? Taiteilijan nimeltä Klingsor?

Pitäisikö minun muistaa hänet? Klingsor?

Heidän elämänsä kietoutuivat tiiviisti yhteen. Klingsorin elämä ja teidän sisarenne elämä.

Taiteilija Klingsorin teemoina ovat elämä, elämäntavat ja taide, mutta miten käy elämän, jos se on sen tavoittelua, niin jääkö elämä elämättä? 

En osaa ilmaista tunteitani paremmin kuin toteamalla, että luin todennäköisesti vuoden parhaimpiin lukeutuvan kirjan.  Lindgrenin kirja on ohut, mutta luettavaa ja ymmärrettävää siinä on yllin kyllin. Jotain tällaista lukukokemusta odotan ja vaadin Tammen Keltaiselta kirjalta.

Torgny Lindgren Kimalaisen mettä

Luin äskettäin ensimmäisen Torgny Lindgrenin kirjan Akvaviitin ja ihastuin siihen. Halusin lukea lisää. Kimalaisen mettä on hieno kirja, mutta en ihastunut siihen aivan yhtä paljon.

Kirjan miljöönä on pohjoisruotsalainen kylä ja kahden ikääntyneen veljeksen asumukset. Keski-ikäinen naiskirjailija on tullut lokakuisena iltana pienen pohjoisruotsalaisen kunnan seurakuntakotiin luennoimaan pyhimyksistä. Kuulijoita on kertynyt viitisentoista. Tilaisuuden lopussa yksi rähjäisenoloinen mies ilmoittaa tarjoavansa yösijan kotonaan. Naiselle selviää pian, että mies on tiensä lopussa, sillä syöpä kalvaa tämän sisuksia. Aamu paljastaa valjetessaan mökin olevan lumen saartama, joten on odotettava aurausautoa, mutta tämä odotus venyy tunneista, päiviksi ja kuukausiksi. Odottaessaan nainen kirjoittaa kirjaa pyhästä Kristoforoksesta.

Hadar on kuolemansairas, mutta hänellä on syynsä kilvoitella hengissä. Hän on päättänyt elää kauemmin kuin veljensä, joka asuu mäenharjanteen takana. Mökistä nouseva savu kertoo veljen elävän. Olof on sairas ja elämänsä loppupuolella sydämensä takia. Veljet eivät käyneet toistensa luona, vain vanha kissa kulki asumusten väliä ennen naista.

Kirjan aiheena ovat ihmissuhteet, veljien keskinäinen viha, yksinäisyys, muistot ja muistaminen. Lumi eristää nämä ihmiset, mutta nämä veljekset eivät tarvitsisi mekaanista tai konkreettista estettä, sillä heidät eristää eletty elämä ja tunteet. Kuitenkin toisen olemassaolo estää kuolemisenkin. Viha, joka syntyy näin likeisten välille, on syvää. Lähteminen on helpompaa kuin palaaminen.

Kun elämää on näin vähän jäljellä, Hadar sanoi, se ei saa olla turhan laveaa.

Mutta hän halusi myös sanoa, että tässä tällä lailla rajoittuneessa ja kutistuneessa elämässä oli oma kauneutensa, kirkas ja puhdas hohde, joka tuskin oli kuvattavissa ulkopuoliselle, paljaan elämän erikoinen loiste.

Hadar ja Olof ovat kaikessa yö ja päivä. Nainen luo siltaa miesten väliin oppien tuntemaan miesten tarinan kummaltakin puolelta. Hän tutustuu veljesten kissaan, joka Hadarin on Minna, ja sama kissa Olofin luona on Olofin Leo. Joskus aikoinaan miehiä yhdisti nainen ja poika, mutta nyt on jäljellä vain viha. Veljesten vihassa on paljon allegoriaa.

Elinolot on sovitettava elämään itseensä, vain suurella elämällä on varaa suurellisiin oloihin. Vaatimattomassa ja vähäpätöisessä elämässä on lämmitettävä rauhallisesti ja tasaisesti ja soveliaasti.

Ajan rientäessä nainen on saa tarinansa viimein päätökseen. Onhan tässä kirjassa inhorealismia, etovia eritteitä, elämän nektaria, mätänevää ja haisevaa kuolevuutta sekä lopetettu kissa. En ehkä suosittelisi lukijalle tätä Lindgrenin debyytiksi, vaan ennemmin Akvaviittia. Tämän kirjan viha tuo mieleeni lukemani ruotsalaisen dekkarin, mutta en pysty nimeämään kirjaa tarkemmin, sillä etsimiseen menisi liian paljon aikaa. En muista kuin vanhan pariskunnan keskinäisen toran. Kimalaisen mettä sai August-palkinnon ja on todella upea kirja. Kimalaisen mettä on osa triptyykistä, jonka muut osat ovat Dorén raamattu ja Pylssy.


Luin tämän kirjan Vapun pitkinä vapaina, ja tämä oli paikoin hieman erikoinen, ja minulle jäikin jälkimakuna hieman outo lukufiilis. Tässä kirjassa on valtavasti ajatuksia, jotka olisin halunnut tallentaa muistiin. Akvaviitti sopi kuitenkin paremmin minulle. Pidin kirjan eristäytyneisyydestä, minimalistisesta maailmasta ja suurista teemoista. En kokenut epäonnistuneeni kirjan lukemisessa, sillä kirja ei ole vaikeaselkoinen, mutta silti olen lukemisen jäljiltä hieman hämilläni ja epätietoinen tuntemuksistani.


Torgny Lindgren Kimalaisen mettä
Tammi 1996. Kotikirjasto.



Kirjan on lukenut mm.

P.S. Rakastan kirjoja

Kirjasähkökäyrä

Ihminen välissä


Osallistun tällä kirjalla Marilen Maalaismaisemia haasteeseen

ja Annamin Kirjalliseen retkeen Pohjoismaissa.

Torgny Lindgren Akvaviitti

Torgny Lindgren oli minulle täysin vieras kirjailija ennen Akvaviitin lukemista. Omistan tämän lisäksi hänen suomennetuista teoksista kirjat Muistissa, Pylssy ja Kimalaisen mettä. Tiedät tunteen, kun lukiessa ymmärrät löytäneesi uuden kirjailijan itsellesi. Se on mahtava tunne. Minulle kävi näin. Pidin Lindgrenin tavasta kirjoittaa, kielestä. Minulla on heikkouteni Pohjois-Ruotsiin ja Västerbotteniin eli maaperä oli suotuisa.


Akvaviitti on kiehtova tarina hurmiollisesta hengenyhteydestä, väkevästä saarnaamisesta ja akvaviitista, Vanhan Norlannin akvaviitistä, jossa maistuu tilli, kumina ja fenkoli. Kirjan teemoina on usko, epäusko, vanhuus ja maaseutu. Ajankuvina eletään takaumina 1950-lukua ja tapahtumahetkenä 2000-lukua. Kertomusta elävöittää kuvat W. G. Sebaldin tapaan sekä tietoikkunat. Olof Helmersson on karismaattisen, vapaakirkollisen herätysliikkeen johtohahmo ja saarnamies 1950-luvun Västerbottenista. Hän pelasti voiman vuosinaan 416 sielua, jotkut kahteen kertaan, haitarimusiikin soidessa. Nyt hän polkee kylänraitteja polkupyörällään ja etsii harhauttamiaan ihmispoloja.

Poissa olivat neljäkymmentäkaksi penkkiä joissa oli käännettävä selkänoja, samoin laulajien koroke. Sekä takaseinän jättimäinen öljymaalaus Jeesuksesta Getsemanessa, se missä kalliot kätkivät taakseen Juudaksen ja sotilaat.

Nyt vuosikymmenien jälkeen Olof Helmersson palaa vanhoihin maisemiin Avabäckin kylään kahdeksankymmentäkolmevuotiaana taitettavan polkupyöränsä kanssa, mutta paljon on muuttunut, seurakuntalaiset ovat jo hautausmaalla ja ne vähät jäljellä olejat eivät usko muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Helmerssonilla olisi kuitenkin viesti välitettävänä, kun hänen tulisi kertoa, että Jumalaa ei ole, ei ole taivasta tai helvetin kiirastulta.


Suunnilleen tätä tietä, sanoi Olof joka oli siis palannut seuduille hyvin pitkästä aikaa, suunnilleen tätä tietä pitkin tulivat ensimmäiset uudisasukkaat ja Linné Lapin-matkallaan ja hänen oppilaansa Zetterstedt. Ja kuningas Kaarle Viidestoista, kun hän kävi tarkastamassa soiden ojitusta Västerbottenin sisämaassa. Ja maalari Osslund.


Muutama harva seurakuntalainen on jäljellä, mutta näihin sielunpaimen on valanut niin tulisen uskon, että se ei ole horjutettavissa. Gerdan elävä usko on pysyvää. Astalle sairaat ovat elinehto ja elannon lähde. Sokea Gideon on autuas, kun ei tarvitse nähdä pahaa. Saarnatuolien uusi käyttö on mielenkiintoinen ja mehiläispesien tarjoama hunaja taivaallisista. Tässä lienee sama symboliikka, kuin että ennen vanhaan papit haudattiin lähelle kirkon seinämää, ja seiniä pitkin valuva sadevesi oli pyhää.

Saarnastuolit oli nostettu pukeille parin desimetrin korkeudelle maasta. Niiden yläpuolella ilmassa räpisteli pieni talitinttiparvi.

Sitten he menivät vähän etäämmälle pellolle ja katselivat saarnastuoleja niin sanotusti saarnaajanpuolelta.

Niin, Nybrännan Bertil oli korjaillut niitä.

Kun minä luin sen Alexnder Lundgrenin kirjan Mehiläispesänikkari, tajusin heti että meidän seuduilla oli jo mehiläispesiä, hän sanoi, ne piti vain sisustaa ja tehdä valmiiksi, ja aikahan oli kypsä, hän huomautti. Kellään ei enää ollut käyttöä kristinopille eikä saarnoille.

Saarnastuolit olivat tosiaan muuttuneet mehiläispesiksi. Yksitoista pesää, kaunis mehiläispaviljonki.

Oli suuri ilo että oli olemassa vanhoja ja sairaita hoidettaviksi. Sinä päivänä kun kukaan ei enää tarvinnut hoitoa, oli tämä seutu lopussa. Niin sairaat ja kuolevat olivat siunaus, he olivat seudun elinkeinoelämän perusta. Ainoastaan heidän määränsä oli syytä lisääntyä.

Lindgrenin kerronta on aitoa, jota siivittää myötätuntoinen huumori. Teos ei loukkaa ketään. Akvaviitissa on läsnä maaseudun autioituminen, elävän kyläyhteisön hiipuminen, kun ihmiset ovat kaikonneet työn perässä etelään. Aitous on sisäsyntyistä, sillä Lindgrenillä on, mistä ammentaa. Hän on itse Väterbottenin ja uskovan kodin kasvatti.


Torgny Lindgren (1938) on arvostettu ruotsalainen nykykirjailija. Alkuperäisteos on Norrlands Akvavit (2007). Teoksen on suomentanut Liisa Ryömä.

Torgny Lindgren Akvaviitti

Tammi. Keltainen kirjasto. 2009. Kotikirjasto.


Akvaviitin on lukenut myös Kaisa-Reetta.

Liitän myös linkin Suomen Kuvalehden juttuun

Tässä artikkelissa on kirjailijan tämä veikeä lausahdus, joka on hyvinkin huojentava tai sitten ei ; ).

”En ole tavannut vielä ketään, joka ei olisi ymmärtänyt kirjojani. Onhan väärinymmärtäminen myös ymmärtämistä.”


Osallistun tällä kirjalla Marilen Maalaismaisemia haasteeseen

ja Annamin Kirjalliseen retkeen Pohjoismaissa.