Lone Theils: Kohtalokas merimatka

Lone Theils: Kohtalokas merimatka
Tanskankielinen alkuperäisteos:  Pigerne fra Englandsbåden (2015)
Suomentaja: Kari Koski
Aula 2016. Kustantajalta. Arvostelukappale. Kiitoksin.

Lone Theils on toimittaja ja kirjailija, joka työskenteli aiemmin Lontoossa tanskalaisen Politiken-lehden ulkomaankirjeenvaihtajana. Kohtalokas merimatka on hänen ensimmäinen romaaninsa. Se aloittaa toimittaja Nora Sandista kertovan dekkarisarjan.  Kirjan tarina sai kimmokkeen erään amerikkalaisen sarjamurhaajan tarinasta. Miehellä oli tapana ottaa valokuvia tulevista uhreistaan. Poliisi löysi hänen vuokraamastaan varastosta yli 200 valokuvaa tuntemattomista ihmisistä. Ja yksi kuvista oli selvästi otettu Tanskassa.

Tanskalaisen Globalt-lehden Lontoon kirjeenvaihtaja Nora Sand eksyy pienen englantilaisen kylän antiikkikauppaan. Kaupassa hän ostaa matkalaukun tutkimatta sen sisältöä. Kotona hän löytää laukusta nipun tyttöjen valokuvia. Sand miettii uutta jutun aihetta ja muistaa hieman asiaa pengottuaan vanhan selvittämättä jääneen tapauksen vuodelta 1985. Hän selvittää kadonneiden tyttöjen kohtaloa ja tyttöjen tanskalaisen nuorisokodin taustaa.

Pian Sand huomaa sotkeutuneensa tapaukseen, joka olisi kannattanut ehkä ohittaa.  Hän onnistuu järjestämään tapaamisen Mr. William Hickleyn kanssa Wolfhallin vankilaan, jossa tämä englantilainen sarjamurhaaja istuu elinkautistaan.

Mutta kuka olisi voinut lähettää sen? Oliko se Hixin rikostoveri? Tai joku joka yritti seurata tämän jalanjälkiä?

Noralla ei ollut aikomustakaan ottaa siitä selvää. Hän kipitti ylös portaita ja otti vanhan urheilukassinsa. Alle kymmenessä minuutissa hän oli pakannut siihen tärkeimmät tavarat. Hän otti tietokonelaukun toiselle olalleen, lukitsi oven perässään, meni kadulle, otti ensimmäisen taksin jonka sai näkyviinsä ja pyysi ajanmaan Waterloon asemalle. Hänen täytyi soittaa äidille junasta.

Tapahtumat kehittyvät odottamattomalla tavalla ja pian Nora aistii vaaran maun likellään. Nora Sand on moderni sinkkutyttö, joka elää työlleen. Parisuhdeasiat ovat varsin solmussa, sillä aikaa ei tunnu riittävän mihinkään, saati tapaamisiin. Myös lukioaikainen Andreas ilmestyy paikalle, sillä hän on valmistunut poliisiksi. Hän toimii rikospoliisina ja osallistuu Scotland Yardin järjestämään erikoiskoulutukseen.

Nora oli totta kai tarkistanut Andreaksen Facebook-profiilin heti kun tämä oli ottanut yhteyttä, mutta tietoja oli niukasti. Andreas ei ollut ilmoittanut, oliko hän naimisissa vai sinkku. Niissä ryhmissä, joissa hän oli jäsenenä, Nora ei pystynyt päättelemään muuta kuin että hän harrasti nähtävästi edelleenkin triathlonia eikä ollut lakannut fanittamasta Monty Pythonia ja Chelsean jalkapallojoukkuetta.

Kohtalokas merimatka on hyvä uuden sarjan aloitus. Aloituksen perusteella miellän sarjan hieman chick lit –vaikutteiseksi trilleriksi. En pidä tuota pahana, sillä luen mieluummin psykologista jännitystä kuin liian raakaa. Jään odottamaan sarjan seuraava osaa ja suosittelen lukemaan tämän kirjan.

Blogeissa toisaalla: Annika ja  Kirja hyllyssä

Lene Kaaberbøl ja Agnete Friis Huomaavainen murhaaja

Lene Kaaberbøl ja Agnete Friis  Huomaavainen murhaaja
Alkuteos Den betænksomme morder

Suomentaja  Aino Ahonen
Siltala 2016. Kustantajalta. Kiitoksin. 

Olen lukenut aiemmin tanskalaisten Lene Kaaberbølin ja Agnete Friisin Nina Borg –dekkareista Hiljaisen huomaamattoman murhan ja Satakielen kuoleman.  Huomaavainen murhaaja on neljäs Nina Borg –dekkari.

Huomaavainen murhaaja kuljettaa tarinaa kahtaalla. Toinen tarinalinja seuraa sairaanhoitaja Nina Borgin arkea nykyajassa. Toinen tarinalinja tapahtuu Filippiineillä Manilassa, jossa kuvataan neljän vuoden takaisia tapahtumia ja siitä nykyhetkeen lähestyviä kertomuksia.

Aikaisempiin osiin nähden Ninan elämässä on tapahtunut jonkin verran muutoksia. Nina ja hänen miehensä ovat eronneet. Anton ja Ida ovat isän hoiteissa. Ero ei tule yllätyksenä lukijalle, sillä Morten ei jaksanut vaimon reissaamista ja uhrautumista maahanmuuttoyksikön ja Punaisen ristin työntekijänä ja hyväntekijänä. Nina oli maailmanparantaja, joka oli valmis asettamaan aina oman henkensä alttiiksi muiden hädän edessä. Nina ei ole nytkään Kööpenhaminassa vaan lapsuudenkodissaan huolehtimassa syöpään sairastuneesta äidistään. Tai hänen ainakin piti olla, koska lasten syysloma on alkamassa.

Søren Kirgegård saa yllättäen puhelun Viborgin sairaalasta, sillä hänet on merkitty Nina Borgin lähiomaiseksi ja häntä pyydetään saapumaan paikalle.  Søren lähtee ajamaan kohti sairaalaa, jonne Kööpenhaminasta ajaa muutaman tunnin.  Sørenin ja Ninan suhde on vasta muotoutumassa, mutta Søren soittaa Ninan entiselle miehelle Mortenille, jolta ei ymmärrystä liikene, sillä Nina on tietenkin taas asettanut itsensä vaaran. Ottaessaan eron Morten päätteli pelastavansa edes lapset katastrofivyöhykkeeltä.

Viborgissa. Hän ei ollut Kööpenhaminassa vaan Viborgissa, äidin luona. Hänellä oli kolmen kuukauden äitiysloman sijaisuus sairaanhoitajana paikallisella lääkäriasemalla. Verikokeita ja niin sanottuja elämäntapakeskusteluja vailla vähäisintäkään dramatiikkaa.

Søren on itsekin sairaslomalla ja toipilaana ampumistapauksesta. Søren lähtee Ninan luo, joka makaa tajuttomana Viborgin sairaalassa. Ninan äiti Hanne Borg kutsuu Sørenin luokseen, vaikka mies oli ajatellut ensin hotellimajoitusta, mutta haluaa tukea Ninan äitiä syöpähoitojen aikana, sillä sitä vartenhan Nina oli tänne saapunut. Søren kuulee Ninan lapsuudesta, sillä Hanne kertoo, että äiti ja tytär muuttivat nykyiseen kotiinsa jäädessään kaksin puolison, Ninan isän tehtyä itsemurhan. Isän kuolema oli vaikea kohdattava, koska kaksitoistavuotias tytär löysi  isänsä kuolleena eräänä syyskuisena päivänä 1980-luvulla. 

Jokunen vuosi sitten Nina ja Morten olivat yrittäneet saada suhdettaan kuntoon.  He olivat lähteneet lasten kanssa yhdessä lomalle, kun Mortenilla oli Manilassa konferenssi. He viettivät ennen konferenssia viikon rantalomalla ja asuivat toisen viikon Mortenin liiketuttavan huvilassa muutaman kymmenen kilometrin päässä suurkaupungista. Jotain meni pieleen, sillä siellä tapahtui järkyttävä katastrofi, jossa kuoli ja loukkaantui satoja ihmisiä, joten pakkohan Ninan oli rientää avuksi. 

Sairaalassa heräävä Nina muistaa olleensa parkkihallissa SuperBestin ostostensa kanssa, kun hän menettää tajuntansa. Alitajunnassa hänellä häälyy muistikuva hyökkääjästä rukoilemassa anteeksiantoa. Pyysikö tämä anteeksi tekoaan?

Hänelle oli kerrottu, että Ninan tila oli vakaa. Ninaa oli lyöty kahdesti. Ensimmäinen isku oli osunut melko ylös ja tavallaan livennyt kalloa pitkin. Toinen isku oli vakavampi, sillä se oli osunut kallon juureen, ja aivot olivat hölskähtäneet iskun voimasta luista pääkoppaan vasten. Niin, ja luukudoksessa oli murtuma. Virallinen diagnoosi oli kallonmurtuma tai kallonpohjan murtuma.

Tilanteiden kehittyessä Søren on hieman huono apuri Ninalle, koska tiukoissa tilanteissa Nina ei havaitse Sørenin katoamista. Nina ei osaa aavistaa, miksi mies ei vastaa puhelimeensa. Ehkä mies on joutunut palaamaan Kööpehaminaan? Vielä vähemmän PET-yksikö osaa kaivata sairaslomalla olevaa ryhmänjohtajaansa. 

Filippiineillä tapahtuva tarinalinja vie lukijan kolmen lääketieteellisessä opiskelevan miehen elämään. Victor, Vincent ja Vadim ovat hyvin erilaisista kodeista lähtöisin, mutta heidän välilleen muodostuu vahva ystävyys, jonka myötä he ovat valmiita tekemään mitä tahansa toistensa puolesta. Mutta kuinka pitkälle ystävyyden nimissä on mentävä? Tilanne muuttuu vaaralliseksi, kun omatunto ja moraalin rajat tulevat vastaan.  Nykyhetken myötä Manilan tapahtumat kytkeytyvät Ninan elämään. Taas kerran Nina on ollut väärässä paikassa väärään aikaan. Hänet on vaiennettava, sillä hän on nähnyt liikaa.

Huomaavainen murhaaja on hieman erilainen jännäri, sillä poliisin toiminta on sivussa. Nina kantaa nyky-yhteiskunnan ongelmia harteillaan ja on valmis antamaan itsestään paljon muiden hyväksi.

Sara Blædel Unohdetut tytöt

Sara Blædel Unohdetut tytöt

Alkuperäisteos: De glemte piger, 2011.
Suomentaja: Virpi Vainikainen

Karisto, 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Unohdetut tytöt on itsenäistä jatkoa Louise Rick -dekkareille Nimimerkki Prinsessa (2013), Vain yksi elämä (2014) ja Hyvästit vapaudelle (2015).  Olen lukenut Sara Blædedin aiemmat suomennetut teokset ja pidän hänen tyylistään. Takakannessa kirjaa sanotaan Blædelin tähän asti parhaimmaksi, jota en luettuani kyseenalaista. Taisin vikistä kesällä, että kaipaan hurjaa dekkaria…

Epäröin aivan alussa hetken tarinaa, kun se alkaa salaperäisellä sisäkertomuksella, jotka jatkuvat usein läpi tarinan, mutta minä en ole viehättynyt niihin. Tässä se on kuitenkin vain alussa tarinan osana.

Blædelin uusimmassa kirjassa etsivä Louise Rick on työskennellyt toista viikkoa uuden yksikön, erityisetsiväpalvelun, johdossa. Hän tutustuu uuteen työpariinsa Eik Nordtrömiin.  Työsuhde ei ala kovin hyvissä merkeissä, sillä Louise saa noutaa työparinsa ensitöikseen epäilyttävästä ravintolasta nimeltään Ullan luota. Eik kippaa pullosta muutaman snapsilasin Gammel Danskia päivän käynnistykseksi.   

Ensimmäinen tapaus on varsin haastava, sillä metsästä Avnsø-järven rannalta löytyy naisen ruumis. Vainajan henkilöllisyyden selvittäminen ei vie tapausta eteenpäin, vaan tutkinta suuntautuu kauas menneisyyteen. Omituisinta on, että uhrille löytyy kuolintodistus, joka on päivätty 30 vuotta sitten Eliselundin mielisairaalassa, mutta kylmiössä oleva vainaja on kuollut muutama päivää sitten.

- Olen tässä yrittänyt laskeskella vähän. Lisemette tuli Eliselundiin varmasti joskus vuonna 1965. Muistan sen siitä, että olin itse D:llä siihen aikaan, ja se oli pientenlasten osasto. Lapset olivat noin kolmivuotiaita.

- Eliselundiin, Louise toisti ja merkitse muistiin, että vainaja oli syntynyt vuoden vuoden 1962 tienoilla. – Mikäs se on?

- Eliselund oli vajaamielislaitos, Agnete Eskildsen kertoi.

Raiskattuja ja tapettuja naisia ilmaantuu pian muitakin, joten Louiselle tulee kiire selvittää menneisyyden salat. Kaiken lisäksi Louise joutuu toimimaan lapsuutensa kotiseudulla, jossa hän kohtaa solmuisia ihmissuhteita. Kirjassa on viittauksia Louise menneisyyteen, mutta niitä ei avata sen enempää. Menneisyyden muistot eivät kohtele häntäkään helläkätisesti.

Täällä hän oli elänyt elämänsä. Muistot vyöryivät päälle, mutta siitä kaikesta oli niin paljon aikaa, ja hän oli tehnyt niin paljon ottaakseen etäisyyttä nuoruudestaan. Ehkä se oli ollut virhe. Ehkä juuri sen takia tämä kaikki vaikutti nyt näin raskaasti. Sillä olihan täällä tapahtunut paljon hyvääkin. Tässä kaupungissa hän oli suudellut, ryypännyt ja bilettänyt.

Unohdetut tytöt on hyvin erilainen kuin kirjailijan aiemmat teokset. Aiemmissa on ollut selkeä yhteiskunnallinen viesti, sillä niissä on käsitelty maahanmuuttajien ongelmia, integroitumista yhteiskuntaan ja kunniamurhaa.  Nimimerkki Prinsessa on puolestaan  hyvin ajankohtainen käsitellessään neittideittailua. Myös Camilla Lind on erilaisemmassa roolissa, sillä hän on rakastunut ja haluaa naimisiin. Lopussa hänkin aktivoituu omaan toimittajan rooliinsa, jossa hän tullut tutuksi aiemmin. Yhteiskunnallisia elementtejä ovat nyt menneisyys, mielisairaalan potilaat, kehitysvammaisten hoito. kaltoinkohtelu  ja lastensuojelu. Kirjan nimi Unohdetut tytöt viittaa näihin laitoksiin unodettuihin, joita kukaan ei käynyt katsomassa. Myös Loisen entinen työpari Kim Rasmussen on mukana, mutta eri työtehtävissä.

Louise oli soittanut kertoakseen uusimmista käänteistä, ja hänestä kuulosti siltä että Kim käveli samalla kun puhui puhelimeen. Kim vaikutti jotenkin poissaolevalta silloinkin, kun Louise kertoi DNA-tärpistä perhepäivähoitajan ja Lise Andersenin näytteissä.

Tarina on niin hankalasti kytköksissä menneisyyteen, että en voi avata tarinaa yhtään enempää, jotta en pilaisi kenenkään toisen lukunautintoa. Unohdetut tytöt on rikosromaani, joka on luettava sen aloitettua, sillä sitä ei pysty keskeyttämään. Juoni mutkittelee ja pitää lukijan otteessaan. Tarina on kammottava, sillä sitä ei parane laskea ajatuksiin, mitä ihmiset olisivat joutuneet kokemaan, jos tarina olisi siis tosi. Päivissä ja tunneissa jotakin tuollaista voisi tapahtua, mutta hurjemmat aikamääreet ovat yksinkertaisesti liikaa. Alussa käsittelin tarinaa mielessäni surullisena ja traagisena, mutta loppua myöten se muuttui ainakin omassa mielessäni kammottavaksi ja hurjaksi. En ennakoinut tarinaa, sillä halusin antautua sen kuljeteltavaksi. Ja voi minä viihdyin tarinassa. Apua, voiko sanoa viihdyin? Siis luin hurjan hyvän ja puistattavan rikosromaanin, kirjailijan parhaimman.

Anne Lise Marstrand-Jørgensen: Jos ei tiedä

Anne Lise Marstrand-Jörgensen (1971) on tanskalainen kirjailija. Hänen läpimurtoromaani oli kaksiosainen Hildegard, joka kertoo keskiajalla eläneestä saksalaisesta Hildegard Bingeniläisestä, joka oli abbedissa, kirjailija ja mystikko. Tätä ei liene suomennettu, mutta lukisin tämän mielelläni, sillä ole lukenut jonkin verran aiheesta.


Jos ei tiedä on ensimmäinen tutustumiseni kirjailijan tuotantoon. Tarinan miljöönä on Vase, johon perhe muuttaa kuvitteellisesta pääkaupungista nimeltä Farring. Tarina sijoittuu 1960-luvulle ja 1970-luvun alkuun. Kirjan teemoina ovat perhe-elämä, nouseva keskiluokka lähiöiden asuttajina, kotiäitiys, seksin vallankumous, e-pillerit, aborttilainsäädäntö ja hippiaate. Myös ajan musiikki kulkee mukana: The Carpenters, David Bowie, Rollarit, Eagles…

Hornien perheellä oli tapana vuokrata kesäisin rantamökki Pikkusaarelta Farringin pohjoispuolelta. Kerran he olivat käyneet siellä yhdessä Andrén perheen kanssa, mutta miehillä ei ollut juuri mitään yhteistä, ja vaikka Barbara ja Alice eivät olleet sittemmin keskustelleet asiasta, he tiesivät, että sitä ei otettaisi uusiksi. Ericin työssä tapahtuneiden muutosten vuoksi Hornin perhe oli sinä vuonna päättänyt pitää lomansa kaikkia muita aiemmin.

Alice hankkii sairaanhoitajan koulutuksen, mutta jättäytyy kotiäidiksi. Hän tutustuu opiskelijakaverinsa, Mariannen, serkkuun Ericiin. Alice ja Eric löytävät toisensa. Eric valmistuu ekonomiksi, löytää talon työhaastattelureissulla keväällä 1959 esikaupunkialueen lähiöstä Lasisiiventieltä. Alice ystävystyy Lehmuskiitäjäntiellä asuvan naapurin Barbara Andrén kanssa, sillä kotiäiteinä he viihtyvät hyvin yhdessä. Hornien perhe tempautuu muodikkaiden parinvaihdosten ja ryhmäseksin nautintoihin. Eric unelmoi rakastamisen ja ruumiin vapaudesta vaatien Alicen mukaansa kerhoillan parinvaihtoon ja ryhmäkivaan.

Eric tuumi, ihmismieli on pelkää mosaiikki, jonka voi koko ajan koota hieman toisinkin. Hän ei halunnut rakastaa muita kuin Alicea, hän sanoi. Kysymys oli vain ruumiista ja vapaudesta, mahdollisuudesta antaa ajatustensa ja mielensä kasvaa loputtomiin. Me suljemme toisemme vankilaan, hän sanoi, me lukitsemme itsemme tabujen vankilaan, jossa ei voi hengittää.

Kaiken taustalla häilyy Kinseyn raportit ja Jacqueline Susanin Nukkelaakso. Yhtä hyvin mieleeni nousee Marilyn Frenchin Naistenhuone ja jonkin verran kevyemmät Rona Jaffen kirjat Neljä naista, Luokkakokous ja Luokkakokouksen jälkeen. Mietinkin, että tekevätkö edellä mainitut kepposensa eli pitävät kerrontansa omanaan, sillä he elivät tuon ajan. Marstrand-Jörgensen ei yllä Frenchin tasolle. Pohjoismaalainen ajankuva 1960-luvulta ja 1970-luvun alkuun on aiheena kuitenkin mielenkiintoinen.

Hän ei tiennyt, milloin tilanteen voisi odottaa muuttuvan paremmaksi; kuinka kauan kestäisi ennen kuin suru hellittäisi, se riippui kai enemmän itse surijasta kuin murhenäytelmän luonteesta. Joku oli joskus kertonut hänelle, että aviopuolison kuoltua ihminen suree keskimäärin kuukauden verran jokaista vuotta kohti, jonka avioliitto oli kestänyt. Ei voinut tietää, pitikö se paikkansa, mutta tuskin kukaan suree syvästi kahtatoista tai seitsemäätoista kuukautta ja herää sitten yhtenä aamuna iloisena ja täysin toimintakykyisenä. Suru jäytää ihmisiä ja raapii kynsillään heidän kasvojaan, kaikkihan sen tiesivät.

Eric sanoo usein, että kaikki siteet, jotka yhdistävät ihmisiä toisiinsa, estävät meitä kehittymästä ja hengittämästä vapaasti. Alice tiesi perheensä päivänohjelman, sillä hän merkitsi isoon seinäkalenterin kunkin menot. Ainoastaan käynnit rakastajien luona puuttuivat, tosin Eric oli tarjoutunut merkitsemään nekin tietyllä koodilla. Alice epäröi, väsyy ja antaa periksi. Kirjassa tapahtuu sivun 200 paikkeilla jotain, jonka ohitan. Tarina kulkee tuohon asti Alicen kautta, mutta näkökulman vaihtuminen Ericiin ja lapsiin vie minusta puhtia pois ja tavoitan sen vasta lopun oivalluksessani. Eric kasvaa vastuuseen, isäksi. Suhde Rachelin kanssa kariutuu. Rachelillakin on salaisuus. Eric toivoo löytävänsä vastauksia Intiasta Martin mukanaan. Ericin osa ei helppo tyttärien kanssa, mutta Marie-Louise ja Florakin ottavat vastuuta itsestään.

Matkalla asemalta kotiin hän tajusi, että hänen pyrkimyksensä oppia tuntemaan itsensä uhkasi latistua pelkäksi seurapeliksi, samanlaiseksi kuin ne sanaristikot, joiden ääressä toiset istuskelivat junamatkalla Rosselista esikaupunkeihin.

Pohdiskelin kirjan loppua itsekseni, että pidinkö vai en. Minun pitäisi saada tähän blogitekstin lopetus. Minä vuorostani taidan tehdä tekstiini avoimen lopun. Jos ei tiedä on minusta erinomainen romaani tai sitten ei. Jos ei tiedä on hyvä romaani, jos saan lukea Anne Lise Marstrand-Jörgensenin kertomana Marie-Louisen, Floran ja Martinin tarinan. Pidin tarinasta, ajankuvasta ja…

Jään odottamaan kirjan Hvis sandheden skal frem suomentamista.

Anne Lise Marstrand-Jørgensen: Jos ei tiedä
Alkuteos: Hvad man ikke ved 2012
Suomentanut: Kari Koski
WSOY 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Lisään tämän kirjan Tanskan kohdalle Annamin haasteeseen Kirjallinen retki Pohjoismaissa.

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm. Lumiomena sekä Kirjakaapin kummitus