Minun pitäisi määritellä kirja novellikokoelmaksi, mutta minähän en pidä novelleista. Kierrän tukalan tilanteen kertomalla, että kyseessä on kaksi pienoisromaania yksien kansien välissä.
Murtunut nainen on kirja, jonka olen lukenut useamman kerran aina eri-ikäisenä. Rakastan tätä kirjaa. Minulle Simone de Beauvoir on yksi tärkeimmistä kirjailijoista. Rakastan Mandariineja, Kutsuvierasta, päiväkirjoja, kirjeitä, kaikkia ja jokaista erikseen. Olen miettinyt, miksi Beauvoirin ja Sartren kirjeitä ei ole suomennettu? Ei ole vain huvittanut? Simone de Beauvoir (1908-1986) oli ranskalainen filosofi. Hän eli Jean-Paul Sartren kumppanina, vaikka nämä eivät koskaan asuneet yhdessä tai saaneet yhteisiä lapsia. Simone de Beauvoir viittaa edelliseen ratkaisuun kirjassa Voiman vuodet: Ainoastaan lasten hankkiminen olisi ollut kyllin painava syy niin sanottujen laillisten tunnesiteiden solmimiseen.
Saat kymmenen sekuntia aikaa vastata kahteen seuraavaan kysymykseen. Kuka on kustantaja? Antamani vinkki on, että Murtunut nainen on ilmestynyt Arena-sarjassa. Toiset kymmenen sekuntia saat aikaa vastata toiseen kysymykseen. Mikä kirja tulee ensimmäisenä mieleesi samalta kustantamolta? Oma vastaukseni on Huilunsoittaja, Ystävykset, Matka aamun maahan jne.
Murtuneen naisen teemoja ovat kolmiodraama, keski-ikäisyys, vanhenemien, perhesuhteet, työura, äitiys, naisen asema ja elämä sekä naiseuden identiteetti. Beauvoir kirjoittaa ranskalaisen kepeästi mutta terävästi. Simone de Beauvoir oli vakaumuksellinen feministi, joka korosti, miten välttämätöntä naisen on osallistua yhteisiin asioihin, vapautua miehen luoman maailman kahleista, joka lähenee myös Virginia Woolfin Oman huoneen teemaa.
Simone de Beauvoir kuvaa kahden aikuisen naisen tarinan, Hienotunteisuuden vuosien nainen on ikääntyvä intellektuelli ja Murtuneen naisessa nainen on hylätty vaimo.
Hienotunteisuuden vuosissa kuusikymppinen nainen elää miehensä Andrén kanssa. Nainen on ikääntyvä kirjallisuudentutkija ja yliopisto-opettaja. Hän tuntee elämän rajallisuuden ja voimien vähenemisen.
Kirjallisuudessa on oma hyvä puolensa, sanoin. Kuvat muuttavat muotoon, kalpenevat. Mutta sanoja ihminen kantaa mukanaan.
Philippe on keskeyttänyt yliopisto-opiskelut, jota äiti ei sulata, vaikka isä myötäilee poikansa ratkaisua. Nainen ei ole valmis kohtaaman poikaansa, hyväksymään tämän ratkaisua, vaan hän haluaa särkeä välit. Tapahtumien aika lienee 1950–60 luku, sillä Philippe on ollut Algerian sodassa. Andre on yhteydessä poikaansa, hänessä ei ole naisen ehdottomuutta. Aikuisen pojan oma elämä ja omat ratkaisut eivät sovi äidin ajatusmaailmaan.
André puhuu äidistään, Ehdotin, että hän ostaisi television, mutta hän ei tahdo. Hän sanoi, että ei anna kenen tahansa tulla kotiinsa. Hän touhuaa puutarhassa. … Loppujen lopuksi tämä on paras osa hänen elämästään. Hän kuuluu niihin, joille vanhuus on onnellista aikaa… Hän on saanut raataa koko elämänsä, omistautua melkein aina muille.
Irene tulee puhumaan miehensä puolesta kertoen, kuinka hyvän viran hänen isänä oli pystynyt hankkimaan Philippelle. Miten pitkälle nainen on valmis menemään periaatteissaan?
Nainen tunnistaa vanhuuden läsnäolon, mutta Andren kanssa hän pystyy puhumaan. Miehen mennessä tapaaman äitiään, nainen jää Pariisiin. Nainen arvioi suhdettaan mieheensä ja poikaansa uudelleen. Hänellä on paremmat edellytykset tehdä arvionsa kuin toisen tarinan naisella. Hänellä on vahva ammatti-identiteetti ja itsellinen ote elämään.
Me olemme aina katsoneet kauas. Pitääkö nyt oppia elämään päivästä päivään? ... Aika oli pysähtynyt hetkeksi, se alkaa virrata uudelleen. Entä sitten? Voinko vielä tehdä työtä? Hälveneekö kaunani Philippeä kohtaan? Joudunko uudelleen vanhuuden pelon valtaan? Ei katsota kauas. Kaukana olivat kauhea kuolema ja jäähyväiset, tekohampaat, noidannuolet, vanhuuden vaivat, henkinen steriliteetti, yksinäisyys vieraassa maassa, jota emme ymmärrä ja joka jatkaa kiertoaan ilman meitä. Onnistunko kääntämään katseeni pois näistä näkymistä? Vai opinko katsomaan niitä ilman kauhua? André ja minä olemme yhdessä ja se on onnemme. Autamme toisiamme kokemaan tämän viimeisen seikkailun, jolta emme koskaan palaa. Kestämmekö sen toistemme avulla? Toivotaan. Muuta mahdollisuutta meillä ei ole.
Murtuneen naisen tarina on kirjan jälkimmäinen novelli. Sen rakenne on muutaman päivän välein kirjoitettu päiväkirja, jonka ensimmäinen merkintä on tehty syyskuun 13. päivänä ja viimeinen maaliskuun 23. päivänä. Nelikymppinen Monique on naimisissa Mauricen kanssa. Lapset ovat lähteneet kotoa. Aviomiehen kehotukset töihin menosta ovat järkeviä, mutta Monique haluaa muuta, elää viimeinkin itseään varten. Lapsista Colette on naimisissa Jean-Pierren kanssa ja Lucinne on mennyt Amerikkaan. Moniquen kantaa huolta myös hylätystä Marguritesta. Monique elämä romahtaa, kun hänelle selviää, että hänen miehellä on toinen nainen, Noelle Guérard. Mitä merkitystä on yhdessä eletyllä pitkällä avioliitolla.
Miksi hän ei rakasta minua enää? Pitäisi tietää, miksi hän rakasti minua ennen. Sitä ihminen ei koskaan kysy itseltään. Vaikkei olisikaan ylpeä eikä itsekeskeinen, pelkkä oleminen on niin ainutlaatuista, että sitä kuvittelee olevansa toisenkin ihmisen silmissä ainutlaatuinen. Hän rakasti minua, siinä kaikki. Ja ikuisesti, sillä minä olen yhä vain minä. (Ihmettelin, kun huomasin toisten naisten olevan näin sokeita. Omituista, ettei omaa elämää voi ymmärtää ottamalla opiksi toisten kokemuksista – se mikä ei ole omaa, ei auta.)
Monique kokee Quillanin tapaamisen myötä, että hänen viehätysvoimansa on jäljellä. Moniquen rooli rakastettuna vaimona, kodinhoitajana ja äitinä eivät olleet riittäviä. Koirouvan rooli on pätkätyötä siinä missä muukin. Koti-idylli ja ikuinen rakkaus ovat huteria ja turvattomia valintoja nyky-yhteiskunnassa. Toisen varaan elämää ei pidä nojata.
Suljettu ovi; jokin odottaa sen takana. Se ei avaudu ellen liikahda. Kunpa voisin ikuisesti olla liikkumatta. Pysäyttää ajan ja elämän. Mutta tiedän, että tulen liikkumaan. Ovi avautuu hitaasti ja saan nähdä mitä sen takana on. Tulevaisuus. Tulevaisuuden ovi avautuu. Hitaasti. Järkkymättömästi. Olen kynnyksellä. On vain tuo ovi ja jokin vaanii sen takana. Minä pelkään. Enkä voi kutsua ketään apuun. Minä pelkään.
Simone de Beauvoir ei tuomitse, vaan auttaa ymmärtämään, niin hyvin kuin hän itsekään ymmärsi. Ei voi olla eksymättä ajattelemaan Simone de Beauvoirin omaa suhdetta. Hän halusi olla vapaa, mutta käsitteleekö hän kokemaansa näissä novelleissa. Toimiiko vapaa suhde, vai onko toinen siinä aina sorrettu ja toisen armopaloilla? Voiman vuosissa hän kirjoittaa, että vain Sartren seurassa viettämäni aika tuntui minusta tärkeältä, mutta käytännössä elin monet päivät ilman häntä. Enimmäkseen luin, en mitenkään järjestelmällisesi vaan umpimähkään Sartren suositusten mukaan ja omien oikkujeni mukaan.
Simone de Beauvoirilla oli omaa rahaa ja omaa tilaa ja hän omisti elämänsä kirjoittamiselle ja ajattelulle. Hänestä oli tärkeää, että nainen ei rakenna elämäänsä miehen varaan, että hän on kykenevä muovautuman eri elämänvaiheiden vaatimukseen. De Beauvoirin eksistentialistinen maailmankäsitys sävyttää kumpaakin novellia eli miksi taistella, mitä tavoitella? Murtunut nainen on yhtä ajankohtainen kuin ilmestyessään.
Simone de Beauvoir kirjoittaa Asioiden laidassa: Mikään ei estä tulkitsemasta Murtunutta naista feministisesti: Moniquen paha olo kumpuaa rippuvaisuudesta, johon hän on itse antanut suostumuksensa. Minä en sitä paitsi tunne velvollisuudekseni valita esimerkillisiä sankarittaria Epäonnistumisen, erehtymisen ja vilpillisyyden kuvaaminen ei minun mielestä ole kenenkään pettämistä.
Simone de Beauvoir Murtunut nainen Suomentaja Mirja Bolgar
Kirjayhtymä 2. painos 1978. Kotikirjasto.