Seija Ahava Taivaalta tippuvat asiat

Seija Ahava Taivaalta tippuvat asiat

Luin viime vuonna Ahavan esikoisteoksen Eksyneen muistikirja ja pidin siitä kovasti. Luin muistihäiriöitä käsitteleviä kirjoja aivan sattumalta useamman viime vuoden keväällä.

Taivaalta tippuvat asiat jakautuu hieman novellimaisesti neljään osaan, mutta tarinoiden välillä on tiukat yhdyssiteet, joiden avulla tarina punotaan yhteen.  Kirjan teemoja ovat ajan merkitys, surutyö ja osallisuus. En osaa hämmentyä tarinan kulusta, sillä asun itse tien varrella, joka on nimetty taivaankappaleen mukaan. Siinä ei ole mitään ihmeellistä, mutta nimi on peräisin tositapahtumasta, sillä tuo vain tulla tipahti Bjurvikenin lahdelle reilut sata vuotta sitten.

Sahanpurutalossa asuu onnellinen perhe, kunnes taivaalta tippuva jää vie äidin.

Lapsikertoja on nuori tyttö, joka pohtii ajan käsitettä ja muistojen suhdetta siihen.  Mihin perustuu sanonta Aika parantaa haavat? Saara ei halua unohtaa äitiä. Hän ei halua, että aika vie muistot.

Aikuiset sanovat, että aika parantaa, ja se tarkoittaa, että kun aika kuluu, se mikä on tapahtunut, muuttuu muistoksi, ja sitten sen muistaa huonommin ja huonommin. Sitten kun muistaa tosi huonosti on parantunut.

Mutta minä en halua muistaa äitiä huonosti. Minä haluan muistaa äidin oikein, ilman lentokonetta, ilman jääsirpaleita, ilman reikää kuistissa. Sellaisena kuin äiti oli tavallisesti.

Saara haluaa muistaa äidin mansikoista punaisiksi värjääntyneet sormet,  keittiön omenantuoksun, äidin kuorimat ja viipaloimat omenat, äidin matalan ja pehmeän puheen  ja verenpunaisiksi maalatut varpaankynnet.

En muista mitä se ruoka oli, mutta se tarttui kurkkuun ja pureskelu oli raskasta. Leuka oli väsynyt, pureskelin niin lujaa että viimein maitohammas alkoi heilua. Isä itki kahviin. Sen kyyneleet tippuivat mustan kahvin pintaan.  Muuten ei tapahtunut mitään.

Isän sisarta kohtaa satumainen onni, sillä hän voittaa lotossa. Annu osaa hyödyntää voiton. Hän hankkii tyhjillä olleen kartanon, Förstorgårdin.  Annu-täti auttaa, kun veli ei jaksa. Kohtalo on kuitenkin kummallinen, sillä Annun osaksi tupsahtaa uudemman kerran päävoitto.   Tällöin hän menettää kyvyn hallita tilannetta.  Uusi onnenkantamoinen on liikaa Annulle ja hän nukahtaa kolmeksi viikoksi kartanon torniin. Täti syö unissaan viedyn mehun ja korppua, kääntää kylkeä ja vaipuu uneen. Kirjaa kuljettaa pääosin Saaran kertoma tarina, dialogit sekä kirjeet. Annu katsoo dokumentin skottilaisesta miehestä nimeltä Hamish MacKay, jota salama on iskenyt viisi kertaa. Annu ryhtyy kirjeenvaihtoon tämän miehen kanssa.  Tämäkin tarina  on mielenkiintoinen., mutta Saaran ääni on kuitenkin vahvin. Tarina on niin Saaran, isän ja Annun. Lopussa tulee Krista, joka jää taustalle, tulevana ja olevana.

Te pyydätte selitystä, mutta luulen että teidän itsenne on löydettävä se. Oman kokemukseni mukaan muiden antamista selityksistä ei ole mitään hyötyä kuitenkaan.

Haluan liittää vielä kirjan lopusta lainauksen, jossa kiteytyy niin paljon tästä kirjasta. Ihmiset joutuvat kokeman paljon väärää olemalla vain väärässä paikassa väärään aikaan.  Loppujen lopuksi unohtaminen on armollista ja jopa lohduttavaa. Maailma jatkuu. Mikään ei kirkastu, mutta aika parantaa haavat ja ihminen unohtaa. Kummituksen patterit loppuvat. Asioita tapahtuu. Päällekkäin, väärään aikaan, eri aikaan, väärissä paikoissa. Enkelit eivät määrää. Sillä aina on kuitenkin joku, joka unohtaa kuunnella uutiset, joka katsoo vaikka ei pitäisi ja joka seisoo väärässä paikassa.

 Taivaalta tippuvat asiat tuntuu aika ajoin sadulta ja välillä taas raadollisen todelta. Pidän Ahavan kerronnasta. Se on herkkää ja havainnoivaa. Ahava kirjoittaa kivuliaan kuulasta tekstiä.  Olen löytänyt viime vuoden aikana ne kotimaiset kertojat, joiden parissa viihdyn, ja Ahavalla on vahva sija lukemistossani.

Seija Ahava Taivaalta tippuvat asiat 
Gummerus. Kotikirjasto.

Seija Ahava Eksyneen muistikirja

         Seija Ahava kuvaa Eksyneen muistikirjassa Annaa, joka elää muistisairauden takia monessa ajassa samanaikaisesti läsnä olevana ja kuvitelmissa eli tapahtumattomissa tapahtumisissa. Annan muistisairautta ei nimetä, ei hänen ikääkään.

Olen lukenut aiemmin saman aihepiirin kirjoja, kuten Lisa Genovan Edelleen Alice, John Bayleyn Elegia Irikselle, Anneli Kannon Pala palalta pois.  Eksyneen muistikirja  kuvaa sairautta päähenkilön näkökulmasta Genovan tavoin, mutta Bayley kirjoittaa elämänkumppaninsa tarinan. Kanto jakaa kertomuksen useampaan osaan, jossa äidin kertomus on lopussa. Brittiläinen kirjallisuuden professori John Bayley kuvaa Iris Murdochin elämänkaarta, avioparin yhteistä taivalta 1950-luvulta lähtien. Bayleyn kirjassa on vanhanaikaisuutta, oxfordimaisuutta ja nostalgiaa. Hän katsoo tapahtumia osin liiaksi omasta näkökulmastaan. Kirjaa on hyvin vaikea asettaa edellisten rinnalle, koska Bayley puhuu eläneestä ihmisestä. Bayley nostaa lukijan riman korkealle kertoessaan Iriksestä, sillä hän kertoo todella arvostetusta kirjailijasta. Murdochin kirjat ovat vallanneet omassa kirjahyllyssäni yhtä valtavan tilan kuin Simone de Beauvoir, Margaret Atwood tai Virginia Woolf. Tätä taustaa vasten Ahavan Eksyneen muistikirja joutuu kovaan joukkoon esikoiskirjana. Genovan ja Bayleyn kirjat peilautuvat enemmän yhteen esitystavaltaan. Eksyneen muistikirja on Kannon kirjaa yhtenäisempi ja nivoutuneempi kertomus. Ahavan kirja on edellisiä kaunokirjallisempi, rakenteeltaan kokeilevampi, mutta onnistunut.

Anhava saavuttaa tekstissä taianomaisen sävyn, hän pystyy näyttämään, kuinka hassunkurinen muistisairaan maailma on, ja hän luo paikoin hieman kujeilevan ilmapiirin. Kirjassa lomittuvat nykyhetki ja kuvitelma kuljettavat tarinaa.

Aika oli hajonnut Annan käsiin. Se levisi kuin tilkkupeitto polvilla, kaikki palaset samankokoisina ja yhtä etäällä toisistaan. Niitä palasia Anna sitten ihmetellen katseli, pystymättä löytämään mitään suurempaa logiikkaa.

Saari ja meri ovat hänelle tutuinta maisemaa. Siihen maisemaan kuuluu myös Antti, oli kuulunut kauan jo kansakoulusta asti. Miehen äkillinen kuolema kolarissa seiskatielle vei miehen. Poliisi toi sanan saareen, lukitsi mökin vajan, laski viirin ja toi Annan kaupunkiin. Lapsettomuus on muovautunut mielessä kokemukseksi, jota Anne käsittelee elämänsä tragediana, menehtyneinä lapsina. Anna yrittää asettua Lontooseen. Hetken aikaa suurkaupunki antaakin vierauden tunteelle tilaa. Toisaalta villiys on poissa, puutkin mahtuivat aidattuihin jonkun omistamiin puistoihin. Anna tekee parhaansa jotta muistaisi, mistä hänen elämänsä koostuu. Ajoittain hän käy keskusteluja ymmärtäväisen Jumalan kanssa, kun toisinaan karhuperhe puuroineen häärii mukana. Mutta ajoittain hän ei kerta kaikkiaan pysty pitämään palapelin osia kasassa. Silloin hän katoaa itseltään ja pakenee.

Toisinaan Anna kirjoitti listoja paperille. Hänellä oli tähän tarkoitukseen varattu oma muistikirja. Myöhemmin, kun muistamisesta alkoi tulla ongelma, Anna huomasi, että listan kirjoittaminen oli hyvä tapa pysähtyä ja kerätä itsensä. Jos ihmisiltä alkoivat kadota kasvot, päiviltä nimet tai huoneista huonekalut, jos neljä tuntia hävisi noin vain, Anna otti muistikirjan esiin ja keskittyi tosiasioihin.

Traagiset elämänkokemukset ovat ehkä käynnistäneet Annan omat muistiongelmat. Ne jopa pelottavat häntä. Toisaalta vertaiskavereiden muistiongelmat huvittavat. Anna kokee häpeää, muistamattomuus heikentää minäkuvaa ja alentaa itseluottamusta ja toimintakykyä. Urheasti Anna kurkottaa kohti omaa olemustaan ja ihmisyyttään. Muistikirja ja muistilaput ovat avun ankkureita todellisuuteen.

Miksi jotkut hetket jäivät mieleen ja toiset katosivat? Oliko mieleenjäänneissä jotain erityistä, vai katosiko juuri unohdukseen jotain, mikä olisi ehkä ratkaissut kaiken? Joskus Anna hämmästeli millaisia asioita hän saattoi unohtaa. Toisinaan taas kaikkea sitä, minkä hän muisti.

Anna kysyy edellä oivallisesti, miksi jotkut asiat muistaa ja toisia ei. Itse en ikinä joutunut siihen tilanteeseen, että minua ei olisi muistettu. Toisaalta mietin, miksi palmusunnuntai muodostui ihmismielessä muistamisen arvoiseksi tai jokin paikannimi piirtyi lähtemättömästi mieleen Kilparistin tavoin. Ensimmäiseen en keksinyt ratkaisua, mutta jälkimmäisen tulkitsin, että kaunis ja harvinainen kukka on ollut niin voimakas elämys, että se on iskostunut mielen syvimpiin sopukoihin pysyvästi.

Joku saattaa vierastaa aihepiiriä sen raadollisuuden takia. Omasta kokemuksestani tiedän, että olisin käsitellyt nämä asiat mieluummin etukäteen, jos olisin voinut valita. Kun elää keskellä kieputusta, niin siinä ei ole enää välttämättä voimia tiedonhakuun. Omainen on se, joka eniten välittää. Hän tarvitsisi joskus teräviäkin ilmaisuja. Hänelle ei ole sarjatuotantona äitejä tai isiä, hänelle lähiomainen ei muutu nelosen kakkoseksi. Omat asenteet voivat toimia portinvartijoina itseä vastaan suojellen raadollisuuden kohtaamista. Asioita sisäistäneenä ihminen toimii osaavammin. Ainakin jälkeen päin ajateltuna.

Seija Ahava Eksyneen muistikirja 
Kotikirjasto.