Virginia Woolf Päiväkirja III (1926-1930)

Virginia Woolf Päiväkirja III
Suomentanut Ville-Juhani Sutinen.

Savukeidas 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Ajanjakso 1926-1930
Virginia Woolfin päiväkirjojen kolmas osa käsittää ajanjakson tammikuusta 1926 vuoden 1930 joulukuuhun. Olen ihastunut tähän mahdollisuuteen saada lukea nämä päiväkirjat. Luen vähemmän elämäkertoja, muistelmia ja päiväkirjoja, mutta jonkin verran luen niitäkin kirjailijoiden ja joidenkin näyttelijöiden osalta. Päiväkirjat välittävät aikalaistarinaa ja ajankuvaa. Woolfin päiväkirjoissa viehättää hänen tuntemuksensa, kuinka hänen kirjansa näkevät päivänvalon, kuinka hän kertoo kirjoitusprosesseista ja miten hän suhtautuu saamaansa kritiikkiin. Usein viereeni on kasattuna päiväkirjoissa mainitut teokset, joista Woolf kirjoittaa, mutta teosten selvittelyä en etsi.

6.1. Virheellinen jalokivi

Woolfin päiväkirjamerkintöjä on joskus päivittäin, mutta usein viikon välein ja joskus on kuukauden tai pidempikin tauko. Merkinnät ovat muutamasta riviin muutamaan sivuun. Ensimmäinen merkintä on tammikuun 6. päivänä. Tuolloin Mrs Dalloway on jo ilmestynyt ja tuntuu myyvän hyvin. Toisaalta Bloomsbyrun jäsen arvioi teosta seuraavasti:

 Sinun pitäisi ryhtyä johonkin hurjempaan & mielikuvituksellisempaan, käyttää kehystä joka sallii mitä tahansa, niin kuin Tristram Shandy. Mutta silloin kadottaisin kosketuksen tunteisiin, vastasin. Tosiaan, hän myönsi, sinun on lähdettävä liikkeelle jonkinlaiselta todellisuuspohjalta. Taivas tietää, kuinka se onnistuu. Lytton yhtä kaikki ajatteli, että olen alussa, en suinkaan lopussa. Hän myös sanoi, että Tavallinen lukija oli taivaallinen, klassikko, kun taas Rouva Dallowayta hän piti, kuten pahoin pelkään, virheellisenä jalokivenä.

Majakka

Päiväkirjan aikana Woolf kirjoittaa Majakkaa ja on asettanut tavoitteekseen, että meri kuuluisi läpi koko kirjan. Woolf voi kesän huonosti ja on ajoittain toipilaana. Hän kertoo ajatelleensa, että keksisi kirjoilleen uuden nimityksen, joka korvaa määritelmän ”romaani”. Virginia Woolfin uusi …… Mutta mikä se olisi? Elegia?

Woolfin tunteet heittelehtivät, joinain hetkinä hän uskoo töihinsä, kun taas toisena hän epäröi tekstiään. Aivoni käyvät hurjilla kierroksilla. Haluan hyökätä kirjojeni kimppuun aivan kuin olisin tietoinen ajan kulumisesta, iästäni & kuolemasta. Voi sentään, kuinka ihastuttavia jotkut Majakan kohtaukset ovat!

No niin, Leonard on lukenut Majakan & hänen mukaansa se on selvästi paras kirjani & ”mestariteos”. Hän sanoi niin kysymättä. Palasin Knolesta & istuin alas utelematta asiaa häneltä. Hän pitää sitä aivan uudenlaisena; ”psykologinen runo” on käsite, jota hän siis käyttää.

Tavallinen lukija

Kustannusosakeyhtiö Teos julkaisi muutama vuosi sitten Virginia Woolfin esseitä kirjassa Kiitäjän kuolema ja muita esseitä.  Esseekokoelmaan sisältyy Woolfin kuuluisa essee Tavallinen lukija, jossa hän tarkastelee ”tavallisen” ja ”oppineen” lukijan eroja. Tämä essee on ilmestynyt juuri ja Woolf seuraa sen saamaa kritiikkiä. Hän harmistuu, kun minkäänlaista palautetta ei ilmaannu maanantaihin mennessä (27. huhtikuuta), kun työ ilmestyi edellisenä torstaina. Myöhemmin Tavallinen lukija saa kiitosta, mutta se ei myy.

Orlando

Teos on nuoren aatelismiehen, Orlandon, kuvaus 1500-luvun lopulta 1900-luvun alkuun. Kertomuksen aikana sankari itse vanhenee vain 36-vuotiaaksi muuttuen miehestä naiseksi. Kaupallisesti teos ei vedä, sillä ihmiset vieroksuvat elämäkertoja. Kriitikot sanovat teoksen olevan proosaa, mutta kauppiaat vetoavat teoksen nimiösivuun, jossa lukee elämäkerta, jonka mukaan teos myös sijoitetaan.

Leonard suhtautuu Orlandoon Virginiaa vakavammin. Hän pitää sitä joiltain osin parempana kuin Majakkaa: se käsittelee kiinnostavampia asioita, on vahvemmin kiinni elämässä & on laaja-alaisempi.

Olen kirjoittanut Orlandon nopeammin kuin minkään toisen kirjani. Se on alusta loppuun pelkkä vitsi, mutta luullakseni riemukas & nopea luettava, kirjoittajan loma.

Riitaa ja riesaa & Monk’s house

Woolfin tapa ilmaista itseään on ihana. Hän on pisteliäs niin ystävien kuin kollegoiden suhteen.  Joitakin kohtia luen vedet silmissä – ilosta. Osansa saa niin L., Vita,  Lytton kuin rouva Woolf (Leonardin äiti). Lyttonista Woolf tekee päivityksen 14.12, jonka luettuaan lukija huokaa, että onneksi Woolf ei mennyt naimisiin Lyttonin kanssa. Woolf itse toteaa, että jos olisi nainut Lyttonin, niin ei olisi kirjoittanut. Lytton on armoton kriitikko, joka lyttää Rouva Dallowayn, (siis ystävänä), mikä saa Woolfin pitämään kirjastaan vain enemmän. Tosin toisaalla Woolf puolestaan hykertelee Lyttonin oman teoksen saadessa huonon arvostelun. 

Woolf kuvaa ongelmiaan palvelusväen kanssa, sillä palvelustytöistä Nelly jättää tiuhaan  eroilmoituksia, jotka kumminkin peruu. Jatkuvat ristiriidat palvelusväen kanssa kuluttivat kirjailijaa. Vieraiden ihmisten sietäminen nurkissa kahden aikuisen taloudessa kiristi pinnaa, mutta keltäpä se ei kiristäisi?  Kuitenkin Woolfien talo oli pieni, suljettu, intiimi tila, jossa joutui sietämään ulkopuolisia (kolmea!)  liian lähellä. Puutarhuri olisi sentään tehnyt työnsä ulkona.

Väittelen itseni kanssa alhaisesti Nellystä, siitä ikuisesta kysymyksestä. On hullunkurista, kuinka paljon aikaa olemme tuhlanneet L:n kanssa palvelijoista puhumiseen. Eikä se lopu koskaan, sillä vika on järjestelmässä. Kuinka kouluttamaton nainen muka voisi tulla omin päin osaksi meidän elämäämme? Siinä käy niin, että hän muuttuu rakiksi, eikä hänellä ole juuria missään.

Sitten L. sanoi, etteivät meidän välimme olleet vaikuttaneet viime aikoina kovin hyviltä. Kun analysoin omaa mielentilaani, tunnustin että minua ärsytti. Siihen oli syynä ensinkin koirien sairastelu (lisäksi Grizzle oli kiimassa), & toiseksi L:n oletus siitä, että meillä olisi varaa sälyttää niskoillemme kokopäiväinen puutarhuri, rakentaa tai ostaa hänelle mökki & hankkia pengermaa puutarhaksi. Sillä tavoin, sanoin, me sitoisimme itsemme tänne tulemiseen, emme koskaan matkustaisi & pitäisimme oletuksena sitä, että Monk’s House on maailman keskipiste. Ja sitä se ei todellakaan ole minulle, jatkoin, enkä halua käyttää niin suurta osaa rahoistamme puutarhaan sellaisessa tilanteessa, kun emme voi ostaa mattoja, sänkyjä tai nojatuoleja. Luulen, että tämä  loukkasi Leonardia, & minua harmitti.

Aallot

Kirjailija työstää seuraavaa työtään työnimellä Koiden tarina. 11. lokakuuta:

 Tartuin ajatukseen kirjoittaa tänne, jotta voisin vältellä jatkamasta Aaltoja tai Koita, tai mikä sen nimi sitten tuleekaan olemaan.

Jos viettäisin nyt kuusi viikkoa vuoteessa, Koista tulisi mestariteos. Se ei kuitenkaan jää kirjan viralliseksi nimeksi. Koit, kuten äkkiä muistin eivät lennä päiväsaikaan. eikä silloin voi olla sytytettyä kynttilää. teoksen muoto vaatii kaiken kaikkiaan harkintaa.

Virginia Woolf lukijana

Hän lukee ahkerasti ja kertoo myös lukemistaan teoksista. Hän mainitsee mm. Marcel Proustin, Anne Brontën, Henry Jamesin, Leo Tolstoin, E.M. Forsterin, Aldous Huxleyn, Laurence Sternen, Radcliffe Hallin.  Yritin löytää Yksinäisyyden kaivosta mainintoja, sillä hän on kirjoittanut aiheesta useamman kerran kirjeissään Vita Sackville-Westille. Yksinäisyyden kaivo on lukupinossani…

Virginia Woolfin päiväkirjat

Päiväkirjoissa Woolf raottaa maailmakuvansa ohella myös tapaamisia muiden taiteilijoiden ja Bloomsburyn ryhmän jäsenten kanssa, matkoja, vierailuja Lontoossa ja Englannin maaseudulla sekä kotiarkea. Woolf seuraa päivittäin myös teostensa kappalemyyntiä. Nessa, Leonard, Clive (Nessan aviomies) ja Vita ovat arjessa läsnä. Virginia havahtuu ystävien viimeisiin lähtöihin ja muistelee Katherine Mansfieldia ja Thobya. Hän havahtuu, että 8. syyskuuta Thoby olisi ollut 50-vuotias. (Virginialle tärkeä isoveli, joka menehtyi vuosisadan alussa). Joitakin kohtia ihmettelin, mutta kirjan hakemisto on hyvä, joten Pinkerkin selvisi. (Vitan lahja). Hän kirjoittaa myös arjestaan, iloista, tulijoista ja menijöistä ja tapaamisista.

Woolf Kuvalähde National Portrait Gallery, London

En koskaan kutsu ketään tänne, mutta ihmisiä vain kerääntyy. Tänään Ottoline; tiistaina Jack Hutch; keskiviikkona Edith Sitwell, & perjantaina päivällinen Raymondin kanssa. Nämä ovat sovittuja tapaamisia, & niiden lisäksi tulee koko joukko ennakoimattomia. Riennän teen jälkeen ulos kuin vainottuna. Tarkoitukseni on säädellä tätä puolta paremmin tulevaisuudessa. En kuitenkaan ajattele tulevaisuutta tai menneisyyttä – nautin tästä hetkestä. Se on onnellisen elämän salaisuus, mutta olen saavuttanut sen vasta nyt, keski-ikäisenä

Woolf kirjoittaa myös synkemmistä hetkistään masennuksen kourissa. Woolf kuvaa Euroopan 1900-­luvun alun vuosikymmeniä. 
Matkoistaan Woolf kirjoittaa mm. toukokuun ensimmäisenä sunnuntaina. 

Palasimme torstai-iltana Roomasta, siitä toisesta yksityisestä elämästä, josta aion tästä lähtien nauttia ikiajat. Italiassa oleminen on kokonaisvaltaista – toisin kuin täällä. Italiassa et ole kukaan: sinulla ei ole nimeä, ei kutsusta, ei taustaa.

Päiväkirjat ovat elämyksellinen kirjallinen retki suuren kirjailijan työhön ja elämään. Päiväkirjojen neljäs osa on ilmestymässä. Luen parhaillaan Sylvia Plathin päiväkirjoja. Savukeitaan syksy on kiinnostava, sillä silloin ilmestyy Anne Sextonin runoteos Elä tai kuole. Kolme naista, joita yhdistää kirjallisen lahjakkuuden ja upean tuotannon lisäksi traaginen lähtö.

Aiemmat osat.

Päiväkirja I

Päiväkirja II

James Joyce Kirjeitä taiteilijatovereille ja Kamarimusiikkia

James Joyce  Dublinilaisia

Alkuteos Dubliners 1914
Suomentaja Heikki Salojärvi

Basam Books 2012. Kotikirjasto.

James Joyce (1882–1941) oli irlantilainen kirjailija ja runoilija, jonka tunnetuimpia teoksia ovat novellikokoelma Dublinilaisia sekä romaanit Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta, Odysseus ja Finnegans Wake (ei suomennettu).

Tarkoitukseni ei ole esitellä Joycen teosta Dublinilaisia. Se kulkee nyt tässä vain tukena mukana. Teoksen novellit ovat lyhyitä, yllättävän lyhyitä ja ennen kaikkea yllättävän helppoja. En ole varmasti ainoa, joka on mieltänyt kirjailijan vaikeaksi ja varmasti aivan perustellusti muutaman teoksen takia. Nykylukija hämmentyy Joycen novelleista, koska ne eivät ole sopimattomia ja niiden kielikin on kesyä. Novellien juonenkäänteet ovat vähäisiä ja tarinan loputkin hieman tupsahtavia.  Ne kuvaavat dublinilaisten arkea, elämää 1900-luvun alussa, elettyjä hetkiä hyvin koruttomasti, miehiä, naisia, lapsia sekä katolisuutta. Novellin luettuaan tulee hieman epävarma olo, ohitinko jotain olennaista, ymmärsinkö tarinan?  Tuo tunne syntyy siitä, että novelli ei lopu tai pääty. Se on palanen jostain hetkestä tai tapahtumasta.

Kokoelman novellit ovat: Sisaret (s. 15), Kohtaaminen (s. 25), Arabia (s. 35), Eveline (s. 42), Kilpa-ajojen jälkeen (s. 48), Kaksi liehakkoa (s. 56), Täysihoitola (s. 69), Pieni pilvi (s. 78), Vastineet (s. 95), Savea (s. 108), Surullinen tapaus (s. 116), Murattipäivä komitean istuntohuoneessa (s. 128), Äiti (s. 147), Armo (s. 162) ja Kuolleet (s. 189). Laitoin nuo sivut mukaan hahmottamaan novellien pituuksia. 

Dublinilaisia valmistui vuonna 1907, mutta julkaistiin vasta 1914. Teos julkaistiin Pentti Saarikosken suomentamana Tammen Keltaisessa kirjastossa vuonna 1965. Tässä yhteydessä nojaan Heikki Salojärven suomennokseen vuodelta 2012 esimerkiksi novellien sivuissa.  Kokoelmaan sisältyvästä novellista Kuolleet on John Huston ohjannut elokuvan, mutta en löydä sitä esim. Helmetistä.

James Joyce: Kirjeitä taiteilijatovereille

Suomentaja: Ville-Juhani Sutinen
Savukeidas 2013. Kustantajalta. Kiitoksin.

Olen lukenut joitakin kirjeromaaneja, mutta vain muutamia kirjeenvaihdosta koostuvia teoksia. Jätän mainitsematta teokset, jotka ovat fiktiivisiä kaunokirjallisia teoksia. Itselleni tutuimmat kirjeenvaihtoa käsittelevät teokset lienevät Simone de Beauvoirin ja Jean Paul Sartren keskinäiset kirjeet, Kirjoittamisen aika Eeva-Liisa Mannerin kirjeitä 1963–1969 (toimittanut Tuula Hökkö) sekä Rakas vanha trubaduuri George Sandin ja Gustave Flaubertin kirjeenvaihtoa vuosilta 1863–1876 (toimittanut ja suomentanut Eila Kostamo). Yksi paksuimmista kirjoistani lienee Albert Edelfeltin kirjekokoelma äidilleen 1873-1901 (toimittanut Anna Kortelainen, suomentanut Sirpa Kähkönen).

Kirjeitä taiteilijatovereille sisältää nimensä mukaisesti kirjeitä ystäville ja kustannustoimittajille. Mistä ne kertovat? Dublinilaisia avautuu kirjeiden avulla erilaiseksi, kun ymmärtää, kuinka vaikeaa kirjan novellien matka oli päästä julkaistuiksi.  Kustantajat lupasivat ja perääntyivät, he vaativat tekstiin muutoksia, silottelua, poistoja ja siistimistä. 

Taiteilijatovereille ja kustantajille lähettämissään kirjeissä Joyce on oma itsensä.  Kirjeiden ajankohdat ajoittuvat nuoruudesta vanhuuteen.  Kirjeistä paljastuu kirjailijan oma tahto, peräänantamaton mies, joka loi 1900-luvun tärkeimmät teokset kärsien taloudellisista vaikeuksista. Kirjeiden saajien nimet häikäisevät tänäänkin, sillä kirjeitä kulki muun muassa T. S. Eliotille, Ezra Poundille ja W. B. Yeatsille. Toisaalta ensimmäisessä kirjeessä Joyce on nuori kirjailijanalku, joka lähettää ihailijapostia Henrik Ibsenille vuonna 1901. 

Kirjeet valottavat samalla Dublinilaisten ja Odysseuksen syntyä ja niiden vaiheita julkaistuiksi kirjoiksi.  Kirjeiden aihepiirinä on raha, kustantajien kanssa käydyt neuvottelut, tekstien muutosvaatimukset ja toisaalta Joycen väsymätön sinnikkyys tekstiinsä. Hän neuvottelee ja tasapainottelee niin kustantajan ja painajan määräysten välissä.  Joycesta kuvastuu hänen vahva näkemys työstään, josta esimerkkinä ovat kirjeet niin Grant Richardsille kuin Joycen mesenaatille, toimittaja Harriet Shaw Weaverille. Weaverille osoitetut kirjeet käsittelevät kirjallisten töiden lisäksi myös Joycen yksityiselämää, sairauksia ja varattomuutta.

Teoksen nimi on Dublinilaisia. Jotakuinkin kymmenen kuukautta myöhemmin hän kirjoitti minulle ja pyysi minua jättämään pois yhden tarinoista sekä joitain katkelmia muista kertomuksista. Sain kuulla, että herra Richardsin painaja ei suostunut latomaan niitä. Kieltäydyin tekemästä kumpaakaan ja ryhdyin yli kolmen kuukauden mittaiseen kirjeenvaihtoon herra Richardsin kanssa asian tiimoilta.

Tämän päivän lukijan on vaikea mieltää novellien kohtaamaa vastarintaa. Kirjeissä nousevat esiin muun muassa seuraavat novellit: Vastineet, Kaksi liehakkoa, Murattipäivä komitean istuntohuoneessa ja Täysihoitola. Sanassa helvetti on ajalle liikaa, joten vaatimuksena on sanan muuttaminen tai poistaminen. Joyce on joissakin tapauksissa sopeutuvainen ja joissakin ei. Helvetistä hän on valmis luopumaan yhtä poikkeusta lukuun ottamatta.

Olen tullut siihen johtopäätökseen, etten voi kirjoittaa mitään loukkaamatta muita… Irlantilainen pappi taas hyökkäsi Sisarten kimppuun ja hänen maanmiehensä majatalonpitäjä ei hyväksyisi Täysihoitolaa. Älkää herran tähden salliko painajan kuvitella, että hän voisi omia oikeudet kaikkeen haukkumiseen.

Kirjeiden merkittävä anti nykylukijalle on ymmärtää, minkälaisissa olosuhteissa Joycen tuotanto on syntynyt. Meillä Dublinilaisia ja Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta ja Odysseus ovat tänä päivänä kirjahyllyssä, osa jopa eri suomennoksina.  Tämän takia Virginia Woolfin päiväkirjat kiehtovat, koska niiden aikana hänen teoksia kirjoitetaan, julkaistaan ja luetaan niiden saamasta aikalaisvastaanotosta.  Woolf luki kritiikkejä aikanaan jännittyneenä, mutta me tiedämme, kuinka arvostettu kirjailijasta hänestä tuli. Woolfin asema kirjailijana on tänä päivänä aivan erilainen kuin  omana aikanaan. Joycen kirjeiden lopussa on Ville-Juhani Sutisen laatima osuus Selityksiä ja taustoja.

James Joyce: Kamarimusiikkia

Alkuteos Chamber Music, 1907
Suomentaja Ville-Juhani Sutinen
Savukeidas 2012. Kustantajalta. Kiitoksin.

Kamarimusiikkia on rakkausrunokokoelma. Rakkauden kohteena on pääosin Nora Barnacle.  Joyce jätti Dublinin jo varhain ja hän lähti reissuun Nora Barnaclen kanssa. Heidän rakkaustarinansa kesti Joycen kuolemaan asti myrskyistä huolimatta. Kuitenkaan kaikki runot eivät ole kirjoitettu Noralle, sillä osa runoista syntyi ja julkaistiin jo ennen parin kohtaamista.  

Kamarimusiikkia ilmestyi vuonna 1907 kirjailijan ollessa kahdenkymmenenviiden. Sutinen mainitsee kirjan teemoiksi rakkauden ja musiikin.  Joyce oli myös lahjakas laulaja, ja hän oli harkinnut musiikkiin perustuvaa uraakin.

Minua kiinnostaa Brenda Maddoxin teos Nora ja James Joyce - erottamattomat, joka asustelee jo kirjahyllyssäni. Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta olen lukenut kauan sitten, mutta nyt hankin toisen suomennoksen. Joycen kirjeitä Noralleen ”Pyhä, rivo rakkaus” on myös suomennettu.

Hän on kadottanut kunniansa,

eikä ole löytänyt sielua seurakseen,

ja joukossa halveksivien vihollistensa

hän nojaa kunniaan muinaiseen.

Tuon korkea-arvoisen, naimattoman

ainoa seura on rakkauden – oman.

…

Rakkaus saapui aikana menneenä,

kun joku arkana iltahämyssä soitti,

ja toinen seisoi peloissaan vierellä

sillä aluksi pelko rakkauden voitti.

Olimme vakavia ja mennyttä onkin

 suloinen hetkien rakkauden aika.

Tervetuloa luoksemme viimeinkin

pitkin teitä joita saamme kulkea.

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut
Savukeidas. Kustantajalta. Kiitoksin.

Kirsi Alaniva on turkulainen toimittaja. Villa Vietin linnut on Kirsi Alanivan esikoisromaani. Se voitti Turun Yliopiston ja Savukeitaan järjestämän käsikirjoituskilpailun.

Villa Vietin linnut on salamyhkäinen, menneisyydestä kuiskiva kudelma, pienoisromaani ja sukupolviromaani. Se on sivujaan huomattavan paljon laajempi, monitahoinen ja monikerroksellinen teos.

Tarinan keskushenkilö on Ellie, joka syntyy 1980-luvulla äitinsä tarinoista keskelle mudan peittämää saarta. Siitä huolimatta suvun tarinoita ammennetaan paljon kauempaa. Ellie on jatkumo sukupolvien naisten ketjussa. Hänen mukana kuljetaan vuoteen 2013.

Äitini oli vai rikkinäinen kaiku omien isoäitiensä historiasta, ja minun tehtäväkseni jäi rakentaa tarina ehjäksi.

Jälleen kerran lukija kasailee fragmentaarisia palasia. Tarinoiden sävy on hieman tumma, groteski ja brutaali. Lahoavassa kartanovanhuksessa on läsnä menneisyyden painostava tunnelma. Toisaalta ammennetaan kansanperinteen kuvastosta, vanhoista uskomuksista.

Ellie syntyy sukupolvien ketjuun keskelle roudan peittämää saarta. Hän kertoo, kuinka äidillä oli tapana ajeluttaa lastaan punaisella Fiatillaan tammien varjostamilla teillä ja kertoa saarella tapahtuneista murhista. Ellielle oli jäänyt mieleen kaksosten hukuttaminen avantoon, jonne johti kolmet jäljet, mutta vain yhdet palasivat. Äidin tarinoiden todenperäisyydestä ei ollut aina varmuutta, mutta vanhalla kirkkomaalla on viisivuotiaiden kaksosten hautaristi vuodelta 1913.

Kun minun piti kuusivuotiaana neuvolassa piirtää kuva perheestäni, lisäsin harmaalla tussilla minun ja äidin selän taakse parikymmentä laihaa varjoa kuvaamaan niitä sukulaisia, jotka pitivät meille ilta toisensa jälkeen seuraa. Sain lähetteen jatkotutkimuksiin, joissa minulla todettiin olevan ylivilkas mielikuvitus ja loitontunut käsitys todellisuudesta.

Villa Vieti oli vielä 1960-luvulla kukoistava kartano, jossa isoäiti Saga järjesti upeita juhlia. Ellien äiti kasvoikin imelässä sherryn hajussa. Täytettyjen lintujen, soidinlaulujen huminassa, lintujen lasisilmien kyynelvirrassa ja kiinanruusujen keskellä eli nainen toisensa jälkeen vuosikymmenestä toiseen. Vanhimmat tarinat ovat 1900-luvun molemmilta puolin, kun Martha, Ingrid, Brita ja Milda saavat äänen. Milda (1929) oli kymmenenvuotias, kun hän tuli kartanoon pikkupiiaksi. Kartanon rapistuminen alkoi isoäidin kuollessa 1970-luvulla maksakirroosin aiheuttamaan syöpään. Lähes kolmestasadasta neliöstä Ellie ja äiti asuttivat enää kuuttakymmentä neliötä. Puutarha oli niin umpeenkasvanut, että sinne saattoi eksyä. Ikkunat tuuli oli piessyt rikki.
Ellie muistaa Erikin, joka kävi äitiä katsomassa, ainakin aluksi.  Erik oli äidin ja tyttären ainoa vieras. Tarinat lomittuvat sinne tänne, tullen yhä uudelleen esiin.

Mutta minulle aikaa ei ollut olemassa. Elämäni oli kiertynyt liikkumattomien kuvien tarinoihin, ja varsinkin kesäisin päivät tuntuivat takertuvan toisiinsa. Ne liimaantuivat ja venyivät niin, että väliin jääviä saumakohtia oli mahdoton erottaa. Vasta elokuussa aloin aistia, että syksy on tulossa, mutta kuihtuvan kartanon kosteissa nurkissa oli helppo hukata ajantajunsa.

Alanivan kieli on kaunista, voimakkaasti latautunutta, siinä on aistimusten ja luonnon makuja, hajuja, eritteitä. Huoneet täyttyvät tomusta ja suojaa etsivistä eläimistä. Nainen on kirjan keskiössä, eri aikoina eri kehyksissä, alttiina rakkauden ansoihin, valmiina toistuviin raskauksiin, jotka työntävät uutta elämää tuskallisena. Kuolleet eivät pysy vaiti, vaan kulkeutuvat mykkinä varjoina, kunnes saavat äänensä kuuluviin.

Hiki ryöppysi rauhasistani kuin kuivuneesta suihkulähteestä edetessäni nelinkontin lattialla ja viimein, Erikin luiset sormet, villapaita niskalle kiertyneenä, minun hampaani hänen kaulalleen kuin lumiset marjat.

Villa vietin linnut tuo mieleeni Birgitta Trotzigin Liejukuninkaan tyttären. Ei niinkään tarinaltaan mutta ilmaisultaan. Osin tämä muistuttaa minua Kristiina Wallinin Valon painosta, vaikka se onkin runokirja, mutta siinäkin sukupolvet ovat läsnä.