Sara Blædel Unohdetut tytöt

Sara Blædel Unohdetut tytöt

Alkuperäisteos: De glemte piger, 2011.
Suomentaja: Virpi Vainikainen

Karisto, 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Unohdetut tytöt on itsenäistä jatkoa Louise Rick -dekkareille Nimimerkki Prinsessa (2013), Vain yksi elämä (2014) ja Hyvästit vapaudelle (2015).  Olen lukenut Sara Blædedin aiemmat suomennetut teokset ja pidän hänen tyylistään. Takakannessa kirjaa sanotaan Blædelin tähän asti parhaimmaksi, jota en luettuani kyseenalaista. Taisin vikistä kesällä, että kaipaan hurjaa dekkaria…

Epäröin aivan alussa hetken tarinaa, kun se alkaa salaperäisellä sisäkertomuksella, jotka jatkuvat usein läpi tarinan, mutta minä en ole viehättynyt niihin. Tässä se on kuitenkin vain alussa tarinan osana.

Blædelin uusimmassa kirjassa etsivä Louise Rick on työskennellyt toista viikkoa uuden yksikön, erityisetsiväpalvelun, johdossa. Hän tutustuu uuteen työpariinsa Eik Nordtrömiin.  Työsuhde ei ala kovin hyvissä merkeissä, sillä Louise saa noutaa työparinsa ensitöikseen epäilyttävästä ravintolasta nimeltään Ullan luota. Eik kippaa pullosta muutaman snapsilasin Gammel Danskia päivän käynnistykseksi.   

Ensimmäinen tapaus on varsin haastava, sillä metsästä Avnsø-järven rannalta löytyy naisen ruumis. Vainajan henkilöllisyyden selvittäminen ei vie tapausta eteenpäin, vaan tutkinta suuntautuu kauas menneisyyteen. Omituisinta on, että uhrille löytyy kuolintodistus, joka on päivätty 30 vuotta sitten Eliselundin mielisairaalassa, mutta kylmiössä oleva vainaja on kuollut muutama päivää sitten.

- Olen tässä yrittänyt laskeskella vähän. Lisemette tuli Eliselundiin varmasti joskus vuonna 1965. Muistan sen siitä, että olin itse D:llä siihen aikaan, ja se oli pientenlasten osasto. Lapset olivat noin kolmivuotiaita.

- Eliselundiin, Louise toisti ja merkitse muistiin, että vainaja oli syntynyt vuoden vuoden 1962 tienoilla. – Mikäs se on?

- Eliselund oli vajaamielislaitos, Agnete Eskildsen kertoi.

Raiskattuja ja tapettuja naisia ilmaantuu pian muitakin, joten Louiselle tulee kiire selvittää menneisyyden salat. Kaiken lisäksi Louise joutuu toimimaan lapsuutensa kotiseudulla, jossa hän kohtaa solmuisia ihmissuhteita. Kirjassa on viittauksia Louise menneisyyteen, mutta niitä ei avata sen enempää. Menneisyyden muistot eivät kohtele häntäkään helläkätisesti.

Täällä hän oli elänyt elämänsä. Muistot vyöryivät päälle, mutta siitä kaikesta oli niin paljon aikaa, ja hän oli tehnyt niin paljon ottaakseen etäisyyttä nuoruudestaan. Ehkä se oli ollut virhe. Ehkä juuri sen takia tämä kaikki vaikutti nyt näin raskaasti. Sillä olihan täällä tapahtunut paljon hyvääkin. Tässä kaupungissa hän oli suudellut, ryypännyt ja bilettänyt.

Unohdetut tytöt on hyvin erilainen kuin kirjailijan aiemmat teokset. Aiemmissa on ollut selkeä yhteiskunnallinen viesti, sillä niissä on käsitelty maahanmuuttajien ongelmia, integroitumista yhteiskuntaan ja kunniamurhaa.  Nimimerkki Prinsessa on puolestaan  hyvin ajankohtainen käsitellessään neittideittailua. Myös Camilla Lind on erilaisemmassa roolissa, sillä hän on rakastunut ja haluaa naimisiin. Lopussa hänkin aktivoituu omaan toimittajan rooliinsa, jossa hän tullut tutuksi aiemmin. Yhteiskunnallisia elementtejä ovat nyt menneisyys, mielisairaalan potilaat, kehitysvammaisten hoito. kaltoinkohtelu  ja lastensuojelu. Kirjan nimi Unohdetut tytöt viittaa näihin laitoksiin unodettuihin, joita kukaan ei käynyt katsomassa. Myös Loisen entinen työpari Kim Rasmussen on mukana, mutta eri työtehtävissä.

Louise oli soittanut kertoakseen uusimmista käänteistä, ja hänestä kuulosti siltä että Kim käveli samalla kun puhui puhelimeen. Kim vaikutti jotenkin poissaolevalta silloinkin, kun Louise kertoi DNA-tärpistä perhepäivähoitajan ja Lise Andersenin näytteissä.

Tarina on niin hankalasti kytköksissä menneisyyteen, että en voi avata tarinaa yhtään enempää, jotta en pilaisi kenenkään toisen lukunautintoa. Unohdetut tytöt on rikosromaani, joka on luettava sen aloitettua, sillä sitä ei pysty keskeyttämään. Juoni mutkittelee ja pitää lukijan otteessaan. Tarina on kammottava, sillä sitä ei parane laskea ajatuksiin, mitä ihmiset olisivat joutuneet kokemaan, jos tarina olisi siis tosi. Päivissä ja tunneissa jotakin tuollaista voisi tapahtua, mutta hurjemmat aikamääreet ovat yksinkertaisesti liikaa. Alussa käsittelin tarinaa mielessäni surullisena ja traagisena, mutta loppua myöten se muuttui ainakin omassa mielessäni kammottavaksi ja hurjaksi. En ennakoinut tarinaa, sillä halusin antautua sen kuljeteltavaksi. Ja voi minä viihdyin tarinassa. Apua, voiko sanoa viihdyin? Siis luin hurjan hyvän ja puistattavan rikosromaanin, kirjailijan parhaimman.

Sara Blædel Hyvästit vapaudelle

Alkuperäisteos Aldrig mere fri on Sara Blædelin kolmas Louise Rick -dekkari. Kirjan on suomentanut Virpi Vainikainen. Teos on jatkoa Louise Rick -dekkareille Nimimerkki Prinsessa (2013) ja Vain yksi elämä (2014). Olen lukenut aiemmin Sara Blædelin kirjan Vain yksi elämä.

Viihdyn skandinaavisten naisdekkaristien seurassa. Pidän ehkä eniten ruotsalaisista, kuten Anna Janssonista, Marianne Cedervallista, Camilla Läckbergistä. Etenkin Jansson ammentaa kirjoihinsa Gotlannin historiaa ja mytologiaa. Olen lukenut vähemmän tanskalaisia, mutta he tuntuvat käyttävän enemmän yhteiskunnallisia elementtejä, nyky-yhteiskunnan ongelmia sekä monikulttuurisen maan ilmiöitä. Blædel käsitteli viime keväänä mahanmuuttajia ja niin nytkin, mutta nyt ehkä perinteisimmin dekkarimaisin ottein.

Luin äskettäin kaksi Mons Kallentoftin dekkaria, joista kumpikin liikkui ihmiskaupan tunnelmissa aivan kuten Blædel nyt. Vain yksi elämä käsitteli enemmän yksilön integroitumista uuteen kotimaahan ja konflikteja tanskalaisen elämänmenon ja maahanmuuttajan oman kulttuurisen taustan kohdatessa. Sen sijaan Hyvästit vapaudelle pureutuu prostituutioon, itärikollisuuteen ja Euroopan ihmiskaupan lonkeroiden ulottumiseen tanskalaiseen lintukotoon.

Rikospaikkatutkijat alkavat selvittää kylmäveristä surmaa sunnuntaiyönä, kun aamu on valkenemassa maanantaiksi huhtikuisessa Vesterbron yössä Kööpenhaminassa. Kadulta löytyy prostituoitu, jonka kaula on viilletty auki. Rikostutkija Louise Rick on tapahtumapaikalla, kun hänen ystävänsä Camilla Lind soittaa järkyttyneenä, että hänen poikansa Markus on löytänyt kaverinsa kanssa koulumatkallaan hylätyn vastasyntyneen. Tutkimusten edetessä lukijaa huomaa olevansa keskellä rikosvyyhteä, jossa ihmishengellä ei ole arvoa. Camilla on toimittaja ja tekee työtä omalla tahollaan, ja hänen hahmonsa oli myös mukana edellisessä kirjassa. Louisen ja Kim Rasmussenin kuvio oli edellisessä kirjassa enemmän esillä työparina, ja nyt he elävät etäsuhteessa.

He olivat olleet siinä tutkinnassa työpari, ja Louise oli ihastunut sen verran että oli antanut houkutella itsensä nauttimaan maalaisidyllistä ja merimelonnasta. Sen jälkeen he olivat retkeilleet yhdessä Ruotsin Växjössä ja meloneet sen järvillä ja joilla. Sienestäneet, kokanneet leirinuotiolla ja rakastelleet taivasalla.

Kirjan keskiössä on rikospaikkatutkijat, toimittaja Camilla sekä pappi Henrik Holm ja hänen poikansa Joonas, joka on Camillan pojan, Markuksen kaveri. Toimittajan näkökulma laajentaa tarinaa mielenkiintoisesti. Mikä on Henrik Holmin rooli ja osuus? Henrik Holm työskenteli aikoinaan vaimonsa Alicen kanssa pakolaisleirillä Bosniassa. Alice kuoli perinnölliseen verisairauteen Joonaksen ollessa nelivuotias. Stenhøjn kirkon eteisestä löytyy vastasyntynyt vauva. Miksi joku tuo vauvan kirkkoon? Tapahtuuko niin vastaisuudessakin? Miksi kirkosta haetaan työpaikkaa? Camilla menettää turhan takia tuttunsa ja kokee sen menetyksen omilla harteillaan, syyllisyyden taakkana.

Hyvästit vapaudelle kuljettaa tarinan mielenkiintoisesti. Kirjan keskivaiheilla tarina pyörii hieman paikallaan, mutta vauhti kiihtyy jälleen loppua kohden. Juonen kulku on ehkä yllättävä, mutta mahdollinen muutaman kerran. Kirjan yhteiskunnallinen ote on mielenkiintoinen. En juuri lue kotimaisia dekkareita, joten en tiedä, miten tyypillinen tämä aihe on meillä. Pidän Blædelin tyylistä kirjoittaa dekkareita. Toivottavasti saamme jatkoa.


Sara Blædel Hyvästit vapaudelle
Karisto 2015. Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle

Sara Blædel: Vain yksi elämä.

En ole lukenut Sara Blædelin aiempaa kirjaa Nimimerkki Prinsessa. Olen lukenut paljon ns. skandinaavisia naisten kirjoittamia dekkareita, etenkin ruotsalaisia. Blædel vie aivan uuteen ympäristöön, joten luin kirjan innostuneena.

Kirjassa Vain yksi elämä kööpenhaminalaisetsivä Louise Rick kutsutaan pikkukaupungin poliisivoimien avuksi selvittämään maahanmuuttajatytön murhaa. Samra al-Abd, 15 -vuotias koulutyttö on löytynyt rantavedestä tapettuna. Perheen isä, Ibrahim al-Abd, oli saapunut maahan 1998 ja Sada lasten kanssa 2002, jolloin nuorimmainen ei ollut vielä syntynyt.

Tutkimuksissa selviää, että Samran maahanmuuttajatausta vaikuttaa arkeen jopa niin, että tutkijoidenkin on vaikea käsittää tapauksen taustatekijöitä. Samra on tasapainoillut kahden maailman välissä, jossa arkea eletään tanskalaisten koulukavereiden kanssa ja toisaalla taustalla vaikuttavat hyvinkin voimakkaasti jordanialaisen suvun käsitykset perheestä ja kunniasta. Samra eli arkea iässä, jossa hän rakensi minäkuvaa, jossa kulttuuriset identiteetit kolhiintuivat toisiinsa, oman historian ja kulttuurin diskursseissa. Se on ikään kuin oman itsensä positioimista aikaan ja paikkaan eli menneen ja nykyhetken dialogia. Maahanmuuttajan identiteetti on kosmopoliittisempi, sillä hän on saattanut säilyttää oman kielensä ja kulttuurinsa. Hänellä on juuret maailmalla ja koti tässä tapauksessa Tanskassa. Identiteetti on paljon ylirajaisempi, kun skype ja sosiaalinen media ovat yksilön arjessa. Maahanmuuttajan ikkunat ovat avoimet muutenkin kuin länsimaalaiseen kulttuuriin, amerikkalaiseen elämänmenoon, hänen maailmansa on erilaisempi kuin meidän Siljan matkat tai sinivalkoisin siivin koetut Kanarian lomat. Maahanmuuttajat ovat usein kaksoisidentiteetin kantajia.

Kunniaan liittyvä väkivalta on meille vieras.  Meidän on vaikea ymmärtää, että isobroidi nuokkuisi luokkamme ulkopuolella vahtimassa meitä. Myös nuorten naisten ja tyttöjen sosiaalinen kontrolli, pakkoavioliitot, kanssakäymisten rajoitukset  ovat meille vieraita.

 Samra on kaunis tyttö, ja olen usein ollut huomaavinani, että vanhemmat ovat panneet Hamidin vähän niin kuin vahtimaan sisarta. Usein veli on seisonut ulkona odottamassa, kun sisaren koulupäivä päättyy, ja he ovat menneet kotiin yhdessä.

 Samran koulukaverin Dicte Møllerin ja hänen perheensä kuvaus on mielenkiintoinen. Lopun ratkaisussa Anne Møllerin tarina on kuvattu kiinnostavasti, se olisi voinut tapahtua banaalisti, mutta Annen voimien loppuminen, stressi on kuvattu todentuntuisesti. Kirjailija sanoo jälkisanoissa, että tarina olisi voinut tapahtua ja jotkut tarinan osista ovatkin tapahtuneet. Ehkä juuri tämä todentuntuisuus luo viehätyksensä. Ei tarvita mytologiaa, magiaa, vaan arkipäivän realismia yhteiskunnasta, jossa mekin elämme. Kirjan kohtalot ja tapahtumat voisivat tapahtua ihan hyvin tässäkin maassa, tässä moninaistuvassa Suomessa. Kirjassa tuodaan hyvin esiin, kuinka vähän me tiedämme eri kulttuureista, kuinka stereotypioisia ajatuksemme ovat ja kuinka paljon meidän pitäisi tietää voidaksemme etsiä ratkaisuja. Etsimme tuomiot kuitenkin omien lakiemme mukaan. Blædel avaa hyvin monikulttuurista yhteiskuntaa. Myös Louise Rickin hyvä ystävä, Camilla Lind, tuo journalistin näkökulman maahanmuuttajien integroitumiseen, etniseen kulttuuriin, maahanmuuttajien asemaan jne. Louisen ja Kim Rasmussenin suhde on myös piristävä ratkaisu, mitä on tehdä tuon kaltaista työtä yhdessä.

 Maahanmuuttajalapset pannaan kunnallisiin kouluihin, ja sen vuoksi jotkut tanskalaisperheet ovat paha kyllä päättäneet lähettää omat lapsensa yksityiskouluihin, hän sanoi.

 Skandinaavinen nainen on itsenäinen, sillä hän ei hahmota maailmaa miehen kautta Sadan tavoin. Tämä on täysin mahdoton kohtalo Sadalle, jonka lähtökohta on hyvin patriarkaalisen yhteisöin taustoittama. Tasa-arvoinen yhteiskuntamme on erilainen sukupuoliroolien suhteen. Nuorisokulttuurimme on hyvin erilainen kuin etnisten maahanmuuttajien traditionaalinen perhekulttuuri. Sada al-Abd on 37-vuotias jordanialaisnainen, joka kuvaa elämäänsä:

 Kyyneleet alkoivat taas valua Sadan poskille. Hän itki hiljaa.

Yksinäisyyden takia, hän kuiskasi lopulta niin hiljaa, että Camilla joutui kumartumaan eteenpäin kuullakseen. - Jos olisin lähtenyt, ei meillä olisi ollut ketään. Minä ehkä olisin selvinnyt siitä, mutta se olisi ollut väärin lapsia kohtaan. Elämä olisi loppunut.

 Olemme omaksuneet joitakin termejä kuten verivelka, verikosto sekä suvun häpeä. Saatamme tajuta jollain tasolla länsimaalaisen kulttuurimme erilaisuuden, oman vapaamman tavan elää. Tapahtumien kulku nostaa ennakkoluuloja ja ratkaisuja on helppo hakea juuri ennakkoasenteiden kautta. Jotenkin lopputulos on enemmän fifty-fifty. Sen puolesta huokaisee helpotuksesta, että osaamme laittaa myös itsemme likoon. Emme ole aina valmiita ymmärtämään, että maahanmuuttaja sopeutuu uuteen kulttuuriin ja tulee uuden kulttuurin osaksi, mutta voi kuitenkin säilyttää oman identiteettinsä ja kulttuurinsa erityispiirteet. Toisaalta se ei ole aina helppoa, jos meiltä riistetään omaamme. Viime päivien keskustelut Suvivirrestä ovat saaneet ihmiset surullisiksi.

 Samran äiti kertoo elämästä:

- Silloin kun tyttöjä tapetaan, se johtuu siitä, että perheen kunnia muun perheen silmissä on uhattuna, siis ison perheen silmissä.

- Ei sellaista tapahdu koskaan silloin kun kukaan perheen ulkopuolella ei tiedä, mitä on tapahtunut, Sada selitti hitaasti, ikää kuin etsien joka sanaa. - Tyttäreni ei ole tehnyt mitään, mistä perheemme ei tietäisi.

Blædelin Vain yksi elämä on hyvin kirjoitettu ja ajankohtainen, paljon enemmän kuin normaali viihdykkeellinen perusdekkari. Kirjan teksti on ajankohtainen ja asiallinen, sillä monikulttuurisessa yhteiskunnassa on oltava valmis kohtaamisiin, sillä kohtaamiset vähentävät ennakkoluuloja.

Sara Blædel Vain yksi elämä

Karisto 2014. Arvostelukappale.

 Kirjasähkökäyrä kirjoittaa myös tästä kirjasta.