Kadonnut kieli, Kielen taju, Kokonaisvaltainen kirjoittaminen

Rax Rinnekangas Kadonnut kieli

LURRA Editions 2016, Kustantajalta. Kiitoksin.

Kadonnut kieli – esseekokoelma on matka kieleemme.  Se on päätösosa tekijän kolmiosaista sanan ja kuvan olemusta käsittelevää teossarjaa, jonka aiemmat osat ovat Nocturama – Sebaldia lukiessa (LURRA Editions, 2013) ja Luciferin viimeinen elämä – erään elokuvan prosessi (LIKE Kustannus, 2013).

Rinnekankaan teos ei helpoimpia, vaan varmasti vaikein häneltä lukemani kirja. Rinnekangas noukkii ajatuksiaan juuri sellaisten kirjojen tai kirjailijoiden kautta, joita minä en ole lukenut. 

Silti paikoin teos on jopa hauska. Rinnekangas kertoo asiakkaasta, joka kulkee eksyksissä kirjapöytien keskellä etsien edes yhtä (edes yhtä, mitä tahansa) Thomas Berhnardin tai Peter Handken kirjaa. Onneksi meillä on osaavat myyjät, sillä asiakas saa vastauksen: "Meille ei tilata niitä, koska turkulaiset eivät lue niitä.”  Itse etsin talvella Eeva Joenpellon kirjaa Helsingin antikvariaatista, mutta pitäjä kertoi, että helsinkiläiset eivät lue sellaisia. Mietin kitkeränä, että hän varmaan rajasi joukon junantuomiin, että stadilainen kulkee omia polkujaan ja lukee omien halujensa mukaisesti.

Rinnekangas lainaa kääntäjä Tarja Roinila (1964) esittämää ajatusta, että nimenomaan suomennettu kirjallisuus on kehittänyt ja rikastuttanut ratkaisevalla tavalla suomen kieltä. Käännösten monialaisuus on taannut sen. Myös kaunokirjallisuuden kapea-alaistuminen muistuttaa tuota prosessia.  Kun eurooppalaisen kirjallisuuden myynti on laskenut ja anglosaksinen viihde ja ruotsalainen rikoskirjallisuus ja bestsellerit ovat asettuneet perusmedian tekijöiden arkilukemistoksi ja niiden sisältämistä arvoista ja kertomuksista ja kovista efekteistä on tullut heidän käsityksensä julkisuuden ansaitsevasta ulkomaisesta kirjallisuudesta, niin Suomi on tilanteessa, jossa tämä pieni tiedottajaporukka päättää koko eurooppalaisten kirjallisuuden ensimmäisestä elämästä reservaatissamme – tuntematta lainkaan sen sisältöä. Rinnekangas ruotii surutta kirjamaailmaa ja sen henkilöpalvontaa, kirjailijan paistattelua kekkereillä ja yksityiselämän levittelyä.

Teos pohtii uhanalaisen ajattelun kielen todellisuuksia elämän eri alueilla: kirjallisuudessa, kustantamisessa, kuvissa, mediassa, rakkaudessa, uskossa, maailmanpolitiikassa, filosofioissa, ihmisessä ja ihmisyydessä itsessään. Kustantamisessa oma huomioni on kiinnittynyt siihen, että käännöskirjallisuus hiipuu kotimaisten nimekkeiden rynnistäessä laajalla rintamalla. Luen kotimaisia kirjoja murto-osan ilmestyvien määrästä, kotimaisia esikoisteoksia ei taida yhtäkään pinossani.

Rinnekangas on yrittänyt tehdä lähtemisen helpoksi jättäen minut aina epäröimään, sillä hän saattaa sanoa ”Lähdin saman tien paikalta. Emmekä tavanneet enää koskaan”. Rinnekangas käsittelee lapsen puhumattomuutta omakohtaisella tasolla. Auschwitzissäkin Frankl oli uskonut, että ihmisyys ei koskaan elä ilman toivoa eikä ilman uskoa edessä odottavaan täyttymykseensä. Sen usko oli pelastanut hänet.

Rinnekangas nostaa esiin uutisproosan, kun julkisesti kaikkein näkyvimmillä ja sen johdosta myös taloudellisesti menestyneimmillä päivän kirjailijoilla, menee yhtä lujaa kuin päivän uutisilla itsellään, jotka eivät kerro mitään ihmisyydestä, vaan samoista päivänpolttavista tapahtumista ja aikamme ilmiöistä, joiden esittelemisestä ja kertaamisesta uutisten tekijät elävät. Kyseinen menestymisen uusmetodi tekee tuhoisaa jälkeä myös kirjailijoiksi aikovien keskuudessa. Kirjailija-lehdessä ryhmä näitä kirjoittajia perustelee kirjoittamisensa lähtökohtaa huolella siitä, että pitäisi kirjoittaa jokin kuuma, ajankohtainen aihe romaaniksi ennen kuin joku toinen ehtii napata sen. En tiedä, onko Rinnekangas huomioinut, että ainakin kouluampuminen on ainakin ehditty kirjoittaa. Miten olisi dekkari? Mielessäni pyörii yksi kurjin dekkariaihe, että kuka lataa sen ensimmäiseksi, sillä materiaalissa olisi runsaudenpula pysyvien otsikoiden takia ?

Rinnekangas herätti kiinnostukseni Hannah Arendtin tuotantoon. Jaan kiinnostukseni niin Handkeen, Bernhardiin kuin Kertesziin.

Kimmo Svinhufvud Kokonaisvaltainen kirjoittaminen

Arthouse 2016. Kustantajalta. Kiitoksin. 

FT Kimmo Svinhufvud toimii äidinkielen yliopisto-opettajana Helsingin yliopistossa. Hän on tullut tunnetuksi innovatiivisista kirjoittamisen kursseistaan ja oppimateriaaleistaan. Hän on julkaissut myös kirjat Gradutakuu (2009, 2015) ja yhdessä Carol Kiriakosin kanssa kirjan Tohtoritakuu (2015).

Lähes jokainen meistä osaa kirjoittaa, ja meistä moni kirjoittaa päivittäin erilaisia tekstejä, ostoslappuja, tekstiviestejä ja päivyrimerkintöjä. Työelämän tekstit ovat osa työtä, kun kirjoitamme sähköposteja, raportteja, muistioita, pöytäkirjoja, tarjouspyyntöjä, PP-esityksiä. Ilman kieltä me emme osaa perustella itsellemme emmekä muille, mitä maailmalle ympärillämme tapahtuu.

Kirjoittaminen on monipuolisempi taito kuin usein ajattelemmekaan. Kirjoittamisessa yhdistyy monia eri asioita: teksti itsessään, kirjoittamisen vaiheet, kirjoituskulttuuri ja useat erilaiset käsitykset kirjoittamisesta. 

Teoksen ensimmäisessä osiossa selvitetään kirjoittamista ilmiönä, erilaisia kirjoittamiskäsityksiä ja kokonaisvaltaista kirjoittamisen opetusta.

Mitä kirjoittaminen on?

Kirjoittaminen voidaan jakaa kolmeen osa-alueeseen: tekstiin, kirjoittamisen prosessiin sekä kirjoituskulttuuriin. Teksti on helpoimmin hahmoteltavissa ja sillä on jokin fyysinen olomuoto: se voi olla sanoja tai virkkeitä tietokoneen ruudulla, A4-arkille tulostettua kirjoitusta, lehtijuttu, e-kirja tai kokonainen julkaistu perinteinen kirja. Teksti muodostaa muodollisen kokonaisuuden, sillä se voi olla kirje, pakina tai pöytäkirja. Tekstilaji tarkoittaa käytännössä samaa kuin genre.  Perinteisesti tekstilajeista on puhuttu romaanina, novellina tai proosarunona, mutta nykyisin se liitetään myös paljon arkisempaan tekstilajiin: resepti, sanomalehtiuutinen tai tekstiviesti. Kirjoittamisen prosessilla tarkoitetaan sitä prosessia, jonka seurauksena teksti syntyy. Kirjoittamisen prosessi pitää sisällään muun muassa ideointia, luonnostelua, ensimmäisen version kirjoittamista, muokkausta ja oikolukua. Kirjoituskulttuurilla tarkoitetaan kirjoittamiseen liittyviä tapoja ja arvostuksia: kirjoitetaanko käsin vain tietokoneella, minkälaisia tekstejä kirjoitetaan sekä arvotetaanko kaunokirjallisuutta, talousuutisia vai molempia. Kirjoituskulttuuri voi kohdistua pienen yhteisön kirjoituskulttuurista kansalliseen ja jossain määrin se voi olla jopa globaali.

Tekstilajit ovat kulttuuriin vakiintuneita käytäntöjä ja konventioita erilaisten kulttuuristen tavoitteiden saavuttamiseksi.  Ne ovat eräänlaisia kulttuurissamme ja samalla kirjoittajien ja lukijoiden mielessä olevia abstraktioita, jotka toteutuvat tekstin tasolla. Tekstilajien kulttuurisidonnaisuuden osoituksena ne ovatkin hyvin erilaisia eri kulttuureissa. Kirjoittajaidentiteettiin sisältyy erilaisia käsityksiä itsestämme kirjoittajana, ja nämä käsitykset ovat väistämättä kulttuurisidonnaisia: muiden ihmisten mielipiteet ja arvostukset vaikuttavat identiteettiimme.

Tekstin tuottaminen vaatii laajaa kielitaitoa, tietoa sanastosta ja sanavalinnoista, kieliopillista taitoa, kykyä tuottaa ymmärrettäviä ja kieliopillisesti oikeita rakenteita, lauseita ja virkkeitä.

Erilaiset kirjoittamiskäsitykset

Kirjoittamisen  taito on käsitteenä perinteinen. Sen mukainen opiskelu on pitkälti oikeinkirjoituksen, oikeakielisyyden ja kieliopin opiskelua. Siinä kirjoittaminen ja kirjoittamisen opetuksen fokus on tekstissä, kirjoittamisen lopputuloksessa, ei esimerkiksi kirjoittamisen prosessissa.  Kirjoittamisen katsotaan muodostuvan selkeärajaisista tehtävistä ja etenevän lineaarisesti aina tietyssä järjestyksessä.

Vastaavasti osiota voidaan tarkastella myös seuraavien näkökulmien kautta: Kirjoittaminen on luovuutta / prosessi/tekstilajien tuottamista/ sosiaalista tuottamista/ sosiopoliittista toimintaa.

Kokonaisvaltainen kirjoittamisen opetus

Kokonaisvaltaisen kirjoittamisen opetuksessa tulee huomioida kaikki luvussa I esitellyt kirjoittamisen osa-alueet niin tekstin taso, kirjoittamiseen liittyvät prosessit ja kirjoituskulttuuri. Kirjoittamista opetettaessa tulisi olla myös tietoinen erilaisista kirjoittamiskäsityksistä ja soveltaa niitä käytännössä. Käytössä oleva aika voi olla rajallinen käytettävissä oleva aika, joten opettajan pitää pyrkiä antamaan opiskelijoille kokonaiskuva kirjoittamisen taidosta ja eri kirjoittamiskäsityksistä, vaikka jollakin kursseilla olisi tietyt painotusalueensa ajan puutteen takia.

Minkälainen on hyvä kirjoittaja? Minkälainen on hyvä teksti. Erilaisissa kirjoittamiskäsityksissä on varsin poikkeavat käsitykset siitä, minkälainen on hyvä teksti, ja siten myös siitä, millainen on hyvä kirjoittaja. Yhden käsityksen mukaan hyvä kirjoittaja osaa normit ja konventiot eikä tee virheitä. Toisen käsityksen mukaan hyvä kirjoittaja kirjoittaa luovasti ja ehkäpä rikkoo konventioita, hänellä on oma ääni. Kolmannen käsityksen valossa hyvä kirjoittaja taas tuntee kirjoittamiseen liittyvät sosiaaliset rakenteet ja konventiot ja pystyy saavuttamaan kirjoittamisen avulla erilaisia sosiaalisia tavoitteita.

Teoksen toisessa osiossa keskitytään palautteeseen. Palaute on keskeinen osa kirjoittamista ja sen ohjaamista. Osiossa keskitytään tekstien analysointiin, palautteen antamiseen. Niin palautteen antaminen kuin vastaanottaminen vaatii opettelua. Palaute kohdistuu yleensä keskeneräiseen tekstiin. Se on siis usein kirjoitusprosessin yksi vaihe, jonka tavoitteena on kirjoittajan ja prosessin tukeminen sekä tekstin kehittäminen. Arviointi tapahtuu puolestaan yleensä kirjoitusprosessin lopuksi, valmiista tekstistä, on se lähtökohtaisesti dialogia palautteen antajan ja kirjoittajan välillä, tavoitteena tekstien ja kirjoittamisen edistäminen. Palautteet voivat kohdistua koko tekstiin tai osaan. Ne voivat olla kielteisiä, muutosehdotuksia, tarkentavia tai korjaavia kysymyksiä tai reflektiivisiä kommentteja.

Monesti palautteen vastaanottajat kaipaavat kehujen lisäksi konkreettisia muutosehdotuksia.  Keskustelevassa palautteessa palautteen antaja ja kirjoittaja osallistuvat keskusteluun ja tuovat esille omat näkemyksensä. Myös kirjoittajan tulisi ottaa vastuu tekstistä ja hyväksyä epävarmuus, joka seuraa tekstiin tehtävien muutosten päättämisestä.

Kolmannessa osiossa käsitellään kirjoittamisen ongelmia.

Miksi kirjoittaminen tuottaa ongelmia?

Kirjoittamisen ongelmilla tarkoitetaan tässä teoksessa sitä, että kirjoittaminen ei suju. Osaamme kirjoittaa, mutta silti tekstin tuottaminen estyy. Ilmiöstä käytetään termiä kirjoittajan blokki. Blokki voi olla täydellinen tai osittainen, jolloin kirjoittaminen onnistu vain kohtuuttomien ponnistusten ja ahdistuksen myötä. 

Kirjoittamiseen liittyy paljon hiljaista tietoa (eng. tacit knowledge). Hiljaisella tiedolla tarkoitetaan sitä, että kirjoittamiseen liittyviä vaatimuksia, käytäntöjä ja konventioita ei useinkaan verbalisoida vaan ne täytyy oppia hitaasti oman havainnoin kautta. Hiljainen tieto karttuu vähitellen. Kirjoittamisen helpottamiseen liittyy monenlaisia strategioita. Oman tekstin luettaminen on hyödyllistä, myös keskeneräisen. Kirjoittaminen vaatii harjaantumista, joten päivittäinen ja säännöllinen kirjoittaminen ovat hyödyksi. Ensimmäinen versio ei ole julkaisuversio, tekstiä muokataan. Kirjoittamisen opiskelu on mahdollista ja myös kirjoittamisessa voi kehittyä. Koskaan ihminen ei tule valmiiksi, joten kirjoittaminen ei muutu koskaan helpoksi.

Kirjoittamista estäviä blokkeja ovat mm. sisäinen sensuuri, epäonnistumisen pelko, täydellisyyteen pyrkiminen eli perfektionismi, aikaisemmat negatiiviset kokemukset, lykkääminen ja mielenterveyden ongelmat.

Sisäistä sensuuria pidetään yleisimpinä kirjoittamisen esteenä. Kirjoittaja hylkää kirjoittamistuotoksensa tulokset ennen kuin kirjoittaminen pääsee edes vauhtiin. Kirjoittaja arvioi tekstiään liian varhaisessa vaiheessa. Teksti ei välttämättä pääse edes paperille asti.

Neljännessä osiossa keskitytään sujuvaan kirjoitusprosessiin.

Kirjoittamisen edistämiseksi ja kirjoittamisen esteiden vähentämiseksi on olemassa systemaattinen OOIS-malli ja sen osa-alueet ovat osallistuminen, ohjelmallisuus, itseohjautuvuus ja sosiaalinen verkostoituminen.

Sujuvan kirjoittamisen yksi perusta on osallistuminen, jolla tarkoitetaan aktiivista osallistumista sen yhteisön toimintaan, jossa kirjoitetaan. Osallistumista voi olla kirjoittajaryhmät kaunokirjallisissa tuotoksissa.  

Ohjelmallisuudella tarkoitetaan toisaalta suunnitelmallisuutta ja toisaalta säännöllisyyttä. Tekstien ja kirjoittamisen suunnitteleminen puolestaan on sekä aikatauluttamista että sisällöllistä suunnittelemista.  Aikatauluttamiseen kuuluvat niin lyhyen kuin pidemmät välin aikataulut. Aikataulut ovat kirjoittamisen apuvälineitä, jotka on tehty tarkistettaviksi aika ajoin. Lyhyemmän aikavälin aikatauluttaminen voi tarkoittaa jonkinlaisten päivä- ja viikkotavoitteiden asettamista. On havaittu, että tekstien sisällön ja rakenteen suunnittelu edistää kirjoittamista, ja on yksi niistä tekijöistä, jotka poistavat kirjoittamisen esteitä. Aikatauluttamiseen liittyy kiinteästi ohjelmallisuuden toinen puoli eli säännöllisyys. Itsehallinta tarkoittaa, että pystyy tarkkailmemaan ja arvioimaan käsityksiään ja toimintatapojaan sekä muuttamaan niitä tarpeen vaatiessa. Käytännössä se on oman toiminnan pohdiskelua ja omien asenteiden tarkistamista. Kirjoittamiseen liittyvään tutkimukseen ja kirjallisuuteen tutustuminen on yksi tapa reflektoida omaa kirjoittamistaan. Tottumus ei palvele kirjoittamista. Sosiaalinen verkostoituminen lähestyy ensimmäistä eli osallistumista.  Se on näistä epävirallisinta ja vähemmän mihinkään instituutioon sitoutunutta. Vertaistuki ja kokemuksien vaihto antaa uusi näkökulmia omaan tekstiin ja sen tulkintaan.

Kirjoittamista helpottavia apuvälineitä ovat mm. kirjoittamispäiväkirjat, kirjoittamisen tavoitteiden laatimiset, ideointipaperit (miellekartta) ja lukeminen.

Kokonaisvaltainen kirjoittaminen on uudenlainen kirjoittamisen opas kaikille kirjoittamisen ja kirjoittamisen ohjauksen parissa työskenteleville sekä kirjoittamisesta kiinnostuneille. Kirjassa on jokaiselle kirjoittajalle monipuolisia työkaluja oman työskentelyn arvioimiseen, kehittämiseen, suunniteluun ja muokkaamiseen.

Irina Piippo, Johanna Vaattovaara ja Eero Voutilainen Kielen taju

Vuorovaikutus, asenteet ja ideologiat

Arthouse 2016. Kustantajalta. Kiitoksin. 

Käytetty kieli on osa jokaista puhujaansa ja yhteisöllistä toimintaa.  Kielen taju tutkii, kuinka kieli toimii vuorovaikutuksen ja vallan välineenä ja kuinka se on osa laajempaa sosiokulttuurista ajatteluamme. Samalla kirjassa ravistellaan luutuneita uskomuksia ja perättömiä myyttejä.

Miksi helsinkiä puhuvaa pidetään leuhkana ja mietä puhuvaa avarasydämisenä? Ovatko niinku, pliis ja alkaa tekemään kielenkäytössä haitallisia ja turhia? Mikä helsinkiläisessä ässässä on kuviteltua? Miten tasa-arvo liittyy kielenkäyttöön? Millä tavoin kansallisvaltion idea riivaa kieltenopetusta?

Kirja jakautuu kahdeksaan osioon.

1. Kielen kuva

Kielen kuvassa tutustutaan kirjan keskeisimpiin käsitteisiin ja lähtökohtiin. Kieltä lähestytään toimintana, joka kytkeytyy keskeisesti asenteisiin, arvoihin ja ideologioihin, joten kieltä ei arvioida vain hyvän tai huonona ja oikeana ja vääränä, vaan sosiaalisena resurssina, jonka käyttö ja arvolataukset vaihtelevat tilanteesta toiseen.

2. Koskaan et muuttua saa

Toisessa luvussa käsitellään kielen muutosprosessia. Maailma muuttuu ja kieli sen mukana. Kielet ovat jatkuvassa muutoksen tilassa, ja niin yhteisön sisältä kuin sen ulkopuoleltakin tulevat uudennokset muokkaavat jatkuvasti kielimaisemaa.

Kieli on toimintaa, joka sopeutuu kulloiseenkin tilanteeseen ja toimintaan.  Tämä koetaan yleensä uhkana. Julkisissa keskusteluissa surraan kielen muuttumista ja rappeutumista.  Kieli siis elää ja muuttuu kaiken aikaa.  Kieleen syntyy jatkuvasti uusia sanoja käyttäjien tarpeisiin.

Sanojen syntymisen ja olemassa olevien sanojen muuttumisen lisäksi sanoja luonnollisesti myös häviää.  Yleistetysti sanan voi sanoa kuolleen, kun kielenkäyttäjät eivät enää käytä  eivätkä tunne sitä.

Sanojen syntyminen, muuttuminen ja häviäminen eivät siis ole muusta maailmasta erillisiä kielen ilmiöitä. Ne ovat päinvastoin yksi osoitus siitä, että kieli on käyttäjilleen joustava resurssi, joka muuttuu jatkuvasti ympäröivän kulttuurin ja yhteiskunnan mukana vastaamaan ihmisten tarpeisiin. Tässä prosessissa kieliyhteisön yleisestä tietoudesta on hävinnyt paljon sanastoa, joka oli keskeistä vanhassa agraariyhteiskunnassa. Samalla on tullut luonnollista tietä valtava määrä sanastoa, jolla on käyttöä nykyisessä media-, palvelu-, palvelu- ja tietoyhteiskunnassa.

Osa uusista sanoista ja merkityksistä on pitkäikäisiä, kun taas toiset  jäävät päiväperhoiksi. Mihin esimerkiksi tarvitaan sanaa VHS-laite? Joitakin vuosi sitten se oli tavanomainen sana.

3. Murtuvat murteet ja murreasenteet

Luvussa keskitytään murteiden sosiaalisiin merkityksiin. Suomen murrealueisiin liittyy nille kullekin ominaisia symboliarvoja, joista ainakin suomalaisessa kulttuurissa kasvaneet ovat kollektiivisesti tietoisia, sukupolvesta toiseen: savolaisten lupsakkuudesta, lappilaisten rehellisyydestä, karjalaisten iloisuudesta ja helsinkiläisten ylimielisyydestä. Heimostereotypiat ovat luonteeltaan kestäviä, ja murteet liittyvät niihin olennaisella tavalla.

Jokainen stadilainen on saanut kuulla kielestään osansa aina jossain vaiheessa. 

Suomen kansan lapsi tuntee itsensä melkein joka paikassa Helsingissä muukalaiseksi. ”Vieras kieli” siellä korvaan kajahtaa, puhuuko hän itse sitten vierasta kieltä, vai helsinkiläinen, Suomen pääkaupungin asukkaiden kielikö se on vierasta? Savo-Karjala 13.11.1888.

4. Vieraat ja vaaralliset

Luvussa paneudutaan kielen kontakteihin ja lainautumiseen vierauden näkökulmasta. Vieraat ainekset nähdään uhkana kielen yhtenäisyydelle ja säilymiselle.  Lisäksi luvussa puretaan myyttiä alkuperäisestä, puhtaasta suomen kielestä, joka on tuhon partaalla englannin kielen ylivallan alla. Kuitenkin muualta tulleita sanastollisia ja rakenteellisia vaikutteita on ollut aina. Kieli uudistuu sekä kotoperäisin keinoin että lainasanojen avulla tarpeen mukaan.

Uusimpia Kielitoimiston sanakirjaan päässeitä sanoja ovat hyönteisruoka, selfie ja virtuaalivaluutta.

Tiesitkö, että Stadin slangisanakirjan mukaan sanan pliis  tunnettu ensiesiintyminen julkisessa suomen kielessä tapahtui elokuvassa Suomisen Olli rakastuu, vuodelta 1944. Siinä tätä uutta slangisanaa käytettiin alleviivaamaan uutta kaupunkilaiskulttuuria.

5. Paha puhe

Luvussa käsitellään arkipuheen kielioppia ja sitä koskevia asenteita. Jyrkkä jako puheen ja kirjoituksen välillä on lopulta keinotekoinen, eikä vastaa usein todellisuutta. Niin puhe kuin kirjoitus vaihtelee paljon tilanteen mukaan, ja teknisen kehityksen myötä on syntynyt monia niin sanottuja hybridi-muotoja, joilla on sekä puheen että kirjoituksen piirteitä.

Puheen reaaliaikainen suunnittelu näkyy myös erillisissä suunnitteluilmauksissa, joita ei yleensä kirjoituksessa tapaa muuten kuin satunnaisina tyylikeinoina.  Tällaiset sanat jaksavat herättää paheksuntaa: mm, öö, niinku, tota.

6. Kielenohjailu on politiikkaa

Luvussa tarkastellaan kielenpiirteiden tietoiseen normittamiseen ja oikeakielisyyteen liittyviä asenteita ja arvostuksia. Kielenhuollossa on muun päätöksenteon tapaan esimerkiksi omat konservatiivinsa, liberaalinsa ja populistinsa. Vuosien mittaan runsaasti keskustelua aiheuttaneiden kielenpiirteiden kautta, kuten alkaa tekemään ja saada aikaiseksi, havainnollistamme kielenohjailun taustalla vallitsevia ideologioita.

7. Kahden kerroksen väkeä

Tässä luvussa keskitytään sukupuolittuneeseen kieleen. Kieltämme on pidetty erityisen tasa-arvoisena kielenä, josta puuttuvat esimerkiksi puhujan sukupuolta osoittavat persoonapronominit ja taivutuspäätteet meidän persoonaton hän ja englannin he / she. Luvussa asiaa tarkastellaan tarkemmin mm. seksististä kielenkäyttöä. Tarkempi kielen tarkastelu avaa sukupuoleen sitoutuneita sanoja.

8. Oppia ikä kaikki

Luvussa tarkastellaan kielitaitoa kieleen sosiaalistumisena. Luvussa pureudutaan äidinkielen ja vieraiden kielten oppimisen traditioihin ja ideologioihin sekä pohditaan kielitaidon olemusta ja opetuskäytänteitä muun muassa maahanmuuttajien kielikoulutuksen näkökulmasta. Työkieli ei ole kaikilla suomi tai ruotsi, sillä moninaistuva Suomi on totta.

Kirjassa tartutaan moniin sellaisiin ilmiöihin, joita usein pidetään huonona kielenä ja uhkana kielen säilymiselle. Kirja pyrkiikin laajentamaan ja haastamaan lukijan kielitietoisuutta ja käsitystä kielen roolista yhteiskunnassa. Paikoin rikotaan myyttejä ja havaitaan kielen muutosprosesseja.

Kirjan kirjoittajat ovat kielentutkijoita, jotka ovat tutkineet kielen käyttöä, kielellistä vaihtelua, kieleen liittyviä asenteita ja ideologioita sekä kielenopetusta. Teoksesta on iloa kaikille, joilla on tapana vihastua, ihastua tai muuten vain kiinnostua kieliasioista ja arkisesta vuorovaikutuksesta.

Rax Rinnekangas Kertomus ainoasta oikeasta rakkaudesta

Olen lukenut aiemmin Rinnekankaalta Käyttämättömättunteet ja Nocturama Sebaldia lukemassa. Pidän hänen tavasta kertoa, hänen eurooppalaisesta katsannostaan. Sebaldia lukemassa on minulle tärkeä teos. Kirjailija keskittyy kirjassaan Sebaldiin, mutta teokseen mahtuu myös luku, jossa Rinnekangas kohtaa Peter Handken Pariisin syksyssä vuonna 2011 iltaviinillä.

Kertomus ainoasta oikeasta rakkaudesta jakautuu kahteen osaan. Kuu karkaa ja Maailman kivet. Kuu karkaa on ilmestynyt jo aiemmin itsenäisenä tarinana vuonna 1991. Kirjan tapahtumat ajoittuvat 1960-luvun maaseudulle.

Rinnekankaan tyyli on selkeää kerrontaa, polveilevaa ja avaraa, mutta lukijan on oltava varuillaan, sillä Rinnekangas kuljettaa tarinan sivupoluin, virtaavan veden vauhdissa, jota rytmittävät kosket ja suvannot. Tekstistä ei voi sanoa, että juonen kulku olisi ennakoitavissa, sillä kirjailijaa luotsaa tarinansa niin taitavasti tuottaen yllättäviä käänteitä. Rinnekangas hallitsee nämä loppuun asti, kertomus ei jätä lukijaa heitteille tai johdata umpikujaan. Kirjan keskeinen henkilö on Lauri Kallio, mutta moni asia mutkistuu nuoren miehen elämässä.

Luin äskettäin eteläkorealaisen Kyung-sokin Shinin teoksen Pidä huolta äidistä. En ole ehtinyt kirjoittaa vielä sen blogitekstiä. Sen keskeinen teema on perhesuhde, lapsen ja vanhempien suhde, mitä me tiedämme ihmisistä, joita me pidämme itsestäänselvyyksinä, läsnäolevina, meitä varten elävinä. Minkälainen on heidän maailmansa, katsomuksensa, odotuksensa eli onko heillä vain velvollisuuksia? Kuinka ollakaan Rinnekangas tarttuu osin samaan teemaan.

Kertomus ainoasta rakkaudesta kuvaa kolmen kouluikäisen nuoren, kahden pojan ja yhden tytön, kesää maalla. Sonja, Leo ja Lauri ovat alun keskeiset henkilöt. Lauri on tullut Pohjois-Pohjanmaalta kesäksi Eino-sedän ja Marjaana-tädin hoiteisiin Latvalaan. Perheyhteisöä värittää syvä lahkolaissävytteinen uskon elämä, agraarinen elämäntapa ja yhteisöllisyys.

Kuolemasta me emme välittäneet. Me emme tunteneet sitä emmekä ajatelleet sitä ennen kuin se ilmestyi elämäämme sen kesän aikana.

Kolmikko kirmaa kesän riemuissa, sillä he ovat lapsia, uteliaita elämän suhteen.  He ovat heräämässä uusiin ja outoihin muutoksiin ja tuntemuksiin itsessään ja suhteessaan toisiin, seksuaalisuus on outoa ja kiinnostavaa. Kesän aikana tapahtuu traaginen onnettomuus, joka muuttaa näiden lasten elämän, mutta Lauri jää tuon menetyksen vangiksi elämässään. Isoisä Mooses Kallio oli palannut erakoksi oman torppaansa, johon hänellä oli oikeudet. Mooses oli oma kummajaisensa. Suvussa on paljon salaisuuksia, joista vaiettiin visusti. Latvalassa Lauriin suhtauduttiin suopeasti, koska hän oli Latvalan vanhimman kasvattipojan lapsi.

Joskus melko kauan sitten isoisäni oli muuttanut omaa kohtaloaan kesken kaiken itse. Sotavuosina, kun hänen vaimonsa oli kuollut sydäntautiin, hän oli pinonnut kaikki lapsensa vällyihin käärittyinä saunakelkkaan ja oli jättänyt kuorman maantien varteen kylän ulkopuolelle eräänä joulukuun pakkasaamuna. Itse hän oli matkustanut Ranskaan; Pariisiin, jossa hän oli liittynyt muukalaislegioonaan.

Maailman kivissä Laurin tunne ainoaan rakkauteensa ajaa häntä eteenpäin.  Mikään ei ole unohtunut, ei edes Lotvosen tapaus. Lukioikäinen Lauri jatkaa elämäänsä menettäen lisää.  En pysty kertomaan tarinasta enempää, koska ne paljastaisivat liikaa tapahtumia. Lauri on tarinan keskiössä myös myöhemmin ja tavallaan edelleen myös Sonja sekä myöhemmin Anna Persons.  Lauri joutuu kyseenalaistamaan elämässään hyvin monta totena pitämäänsä asiaa.

 Nyt, kun kaikesta on kolmekymmentäviisi vuotta aikaa, voin kokemukseni perusteella todeta, että se mikä ihmisen tajunnassa kerran alkaa ei pääty ennen kuin tajunta sen myös lopettaa – on lopputulos hyvin julma tai hyvin kaunis.

Kertomus ainoasta oikeasta rakkaudesta on kokonaisuudessaan koskettava, hieno tarina, pidin kirjan lopusta monin tavoin. Kirja sulki kauniisti tarinan.  Tarina piti otteessaan loppuun asti. Luin todella hienon kirjan.

Rax Rinnekangas Kertomus ainoasta oikeasta rakkaudesta

LURRA Editions. 2010. Kustantajalta. Kiitoksin.

Osallistun tällä kirjalla Maalaismaisemia-lukuhaaste.

Rinnekangas Nocturama - Sebaldia lukiessa & Sebald Ilmasota ja kirjallisuus

Rax Rinnekangas (1954) on kirjailija ja elokuvaohjaaja. Olen lukenut häneltä aiemmin kirjan Käyttämättömät tunteet (2014) ja luen parhaillaan Kertomusta ainoasta rakkaudesta (2010). Rinnekangas tarkastelee Nocturama - Sebaldia lukiessa kulttikirjailijaksi kohonneen saksalaissyntyisen W.G. Sebaldin (1944 - 2001) tuotantoa. Sebald muutti 1970 pysyvästi Englantiin ja hän toimi mm. eurooppalaisen kirjallisuuden professorina. Hän menehtyi saatuaan sydänkohtauksen autoa ajaessaan vuonna 2001.

Rinnekangas käsittelee W. G. Sebaldin tuotantoa ja elämää. Sebaldilta on julkaistu suomeksi Austerlitz (2001), Vieraalla maalla (2004), Saturnuksen renkaat (2010), Huimaus (2011) sekä Ilmasota (2014). Kirjassa sivutaan myös Thomas Bernhardin, Imre Kertészin ja Peter Handken tuotantoa. Rinnekankaan teemana on myös suomalaisen nykykirjallisuuden tila ja kaunokirjallisuuden asema alati viihteellistyvässä maailmassa.

Rinnekangas käsittelee myös Sebaldin kirjaa Ilmasota, jota ei oltu vielä suomennettu tämän kirjoittamisen aikaan, mutta joka ilmestyi suomeksi tänä vuonna (2014) Tammen Keltaisessa kirjastossa.

Siinä Sebald kokee, että sodan jälkeinen Saksa eli kollektiivista amnesiaa: syvää vaikenemisen salaliittoa. jonka sisällä vain muutama saksalainen kirjailija halusi ja uskalsi tietää Saksan kansaa perusteellisesti runnelleesta ilmasodasta – väestön lukiessa niistä asioista ulkomaisista lehdistä.

Rinnekangas kuvaa Sebaldin tuotantoa näin: Sebaldin kirjallisuuden yksi erityispiirre on se, että hänen tuotantonsa lukemisen voi aloittaa yhä uudestaan minkä tahansa hänen teoksensa mistä tahansa kohdasta. Ja saman tien lukija on jo sisällä kertojan luomassa maailmassa.

Perinteinen juonikuvioon rakentuva eteneminen ei toteudu. Sebaldin proosamaisimpia teoksia ovat Austerlitz ja Saturnuksen renkaat. Ilmasota (Luftkrieg und Literatur) on esseekokoelma, joka perustuu kirjailijan pitämään luentosarjaan Zurichin yliopistossa.

Rinnekankaan esittelemisistä kirjailijoista Thomas Bernhard, Imre Kertész ovat minulle vieraita, kun taas Sebaldia olen lukenut jonkun verran ja Handken tuotannon lähes kokonaan. Minulta uupunee kolme Handken kirjaa (Riisuttu epäonni, Jukeboxista sekä Don Juan) eli en ole niitä lukenut.

Rinnekangas kiteyttää, että kyseisten kirjailijoiden tuotannoissa henkilöitä ympäröi ilmapiiri ja tunnelma kuin eletty elämä ei olisi koskaan ollut heidän omaansa.

Lähdin tutustumaan Handken tuotantoon aikoinaan Vasenkätisen naisen kautta. Pidin tavattomasti tavasta, kuinka Rinnekangas avaa ajatuksiaan Handken tuotannosta, koska Handke on itselleni erittäin tärkeä kirjailija. Rinnekangas tuo esiin, että Handke on yhtä ulkopuolista kirjallisuuden valtavirran suhteen kuin myös Sebaldin tuotanto.

Rinnekangas kirjoittaa Handken Moravalaisesta yöstä ja sen ex-kirjailijasta sekä tapaamisestaan Handken kanssa Pariisissa syksyllä 2011. Tunsin itse kirjaa lukiessa, että Moravalaisen yön ex-kirjailija muistuttaa Handkea itseään, ja Rinnekangas vahvistaa tätä omalla toteamuksellaan. Myöskään Handkella juoni ei ole useinkaan keskeinen. Eikä varsinkaan Moravalaisessa yössä. Suuri Putous on erittäin hyvä esimerkki hänen tuotannostaan, helposti luettava kertomus päivästä ja kulkemisesta. Moravalaisessa yössä laivalle kokoontuneet vieraat kuuntelevat ex-kirjailijan mietteitä tämän elämän hetkistä ja kokemuksista. Olen pitänyt monista Handken teoksista kuten Vasenkätinen nainen, Poissa, Puhtaan kokemisen hetki, Toiston pysyvyys sekä Suuri Putous. Kyllä minä pidin Moravalaisesta yöstä, mutta se vaatii vielä useampia lukukertoja avautuakseen. Ei pidä unohtaa, että paras näkemäni elokuva on Berliinin taivaan alla, johon Peter Handke on tehnyt käsikirjoituksen yhdessä Wim Wendersin kanssa.

Tekijä kirjoittaa, että tämä pieni kirja ei pyri olemaan millään tavoin kattava analyysi Sebaldin kirjallisuuteen, vaan kokoelma havaintoja ja tuntemuksia, joita Sebaldin teokset ovat synnyttäneet yhdessä lukijassa. Rinnekangas kirjoittaakin, että tämä kirja on kunnianosoitus yhdelle kirjailijalle. Tämä kirja voisi olla kirjoitettu hyvinkin toisin, sillä tämä voisi rakentua name dropping kerrostumille, mutta sen tämä juuri välttää. Itseään korostamatta tekijä kirjoittaa näistä tuntemuksistaan. Minusta on kaikkein tylsintä lukea tekstiä, jonka perusta on juuri tuo name dropping. Rinnekankaan toteamus Handken kohtaamisesta on hyvin nöyrän tuntuinen. Palaan tähän Rinnekankaan kirjaan uudelleen, kun etenen Sebaldin tuotannon lukemisessa. Minusta tämä on erinomainen johdatus Sebaldin tuotantoon.


Rax Rinnekangas tarkastelee Nocturama - Sebaldia lukiessa
LURRA Editions 203. Kustantajalta. Kiitoksin.


W. G. Sebald Ilmasota ja kirjallisuus






W. G. Sebald oli palkittu saksalainen kirjailija ja akateemikko. Hänen suomennetut teokset mainitaan yllä olevassa blogitekstissä. Ilmasota ja kirjallisuuden alkuperäisteos on Luftkrieg und Literatur, joka ilmestyi vuonna 1999 ja suomennettiin vuonna 2014. Kirjan suomentaja on Oili Suominen.

W.G. Sebaldin esseeteos käsittelee Saksan sodanjälkeistä kirjallisuutta, joka unohti sodan ja saksalaisten kärsimät tuhot. Kirjan toinen essee käsittelee kirjailija Alfred Anderschia, mutta sen tarkoitusperät jäävät aukeamatta ainakin minulle. Esseen aiheena olevalta kirjailijalta on suomennettu 1960-luvulla kaksi teosta Punatukkainen ja Unelma Sansibarista, mutta en ole lukenut kumpaakaan. Sebald ei lähesty kovin kohteliaasti kirjailjakollegaansa. Jälkimmäinen essee jää selvästi ensimmäisen esseen varjoon.

Sebaldin ensimmäinen essee perustuu luentoihin, jotka hän piti loppusyksyllä 1997 Zurichissä. Luentojen teema oli Ilmasota ja kirjallisuus. Kirjassa on autenttista valokuvamateriaalia kerronnan elementtinä ja tukena. Rax Rinnekangas kirjoittaa kirjassa Nocturama Sebaldia lukiessa, että Sebaldin kirjoissa valokuvat muuttavat fiktion realismiksi.

Kirjan esittelyteksti johdattaa ehkä parhaiten kirjaan: Toisen maailmansodan aikana liittoutuneet pommittivat yli 130:tä saksalaista kaupunkia, monet maan tasalle. 600 000 siviiliä kuoli, ja seitsemän ja puoli miljoonaa menetti kotinsa, että sodan päättyessä kodittomana oli seitsemän ja puoli miljoonaa ihmistä, että kivimurskaa oli jokaista Kölnin asukasta kohti 31.4 kuutiometriä ja jokaista Dresdenin asukasta kohti 42.8 kuutiometriä – mutta silti emme tiedä, mitä se kaikki todellisuudessa tarkoitti. Näistä tuhoista on uudelleen järjestäytyneen Saksan aikakirjoissa vain epämääräisiä yleistyksiä. Saksan kaupunkien tuhosta on olemassa hajanaisia, hyvin erilaisia ja yleensä katkelmallisia kuvauksia.

Sebald tuo esiin, että Saksan kirjallisuudessa, kansakunnan muistissa, tuhoista on tehokkaasti vaiettu. Hän kutsuu tätä kansakunnan kollektiiviseksi muistinmenetykseksi. Sebald tuo esiin heti alussa, että hänellä ei ole omia muistikuvia tai kosketuskohtaa Saksassa tapahtuneeseen katastrofiin. Hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Alppien pohjoisreunalla, seudulla, joka säästyi niin sanotulta taistelutoiminnalta.

Sebaldin mukaan Saksan kirjallisuudesta puuttuu suuri eepos, joka kertoisi sodanaikaisista ja sodanjälkeisistä vuosista. Sebald manitsee Heinrich Böllin teoksen Enkeli oli vaiti, joka julkaistiin vasta vuonna 1992 eli viisikymmentä vuotta myöhässä. Tässä Böll kuvaa Saksan siviiliväestöön kohdistuneita julmuuksia. Sebald katsoo, että teos olisi ollut liian raju aikalaisilleen kohdattavaksi. Sen sijaan Sebald ei huomioi Vonnegutin kirjaa Teurastamo 5, koska hän pitäytyy Saksan omassa sodanjälkeisessä kirjallisuudessa.

Sebald etsii syitä vaikenemiseen, että ihmisten oli helpompi selvitä tapahtuneesta suuntaamalla ajatukset tulevaan eikä menneeseen. Saksan jo legendaarinen ja tavallaan tosiaan ihailtava jälleenrakennus – joka ikään kuin täydensi vihollisen aiheuttamat tuhot vaiheittain etenevällä oman historian likvidoinnilla – vaati kansalta sekä valtavan työsuorituksen että loi uuden, kasvottoman todellisuuden ja esti siten muistamasta menneitä, suuntasi saksalaisten katseen yksinomaan tulevaisuuteen ja velvoitti vaikenemaan kaikesta, mitä oli jouduttu kokemaan. Voidaan myös miettiä, että vaikenivatko saksalaiset omista tuhoistaan holokaustihäpeän varjossa.

Ilmasota ja kirjallisuus luotaa syvän katsauksen erilaisiin syihin, mitkä johtivat vaikenemiseen. Sebald pohtii myös yksilön muistoja ja niiden luotettavuutta. Yksittäisten silminnäkijöiden kuvauksilla on siksi arvoa vain tietyin ehdoin ja niitä pitää täydentää sellaisella tiedolla, jota saadaan yhdistelemällä informaation eri lähteitä.

Loppusanoissaan Sebald kiteyttää, että hän uskoi saavansa nähdä olleensa väärässä luennoissaan, mutta saatu palaute vain vahvisti hänen näkemystään. Ilmasota ja kirjallisuus on raju sisällöltään ja sopii varmasti parhaiten tässä muodossa Keltaisen kirjaston kirjaksi.


W. G. Sebald Ilmasota ja kirjallisuus
Tammi 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Rax Rinnekangas Käyttämättömät tunteet

Rax Rinnekangas on kirjailija, valokuvataiteilija ja elokuvaohjaaja ja julkaissut romaaneja sekä runo-, novelli- ja kolumnikokoelmia. Valokuvataiteen valtionpalkinnon Rinnekangas sai vuonna 1989 ja kirjallisuuden valtionpalkinnon 1992.

Käyttämättömät tunteet on älykäs rakkauskertomus, se on kertomus ainoasta rakkaudesta. Se on kertomus syvistä tunteista, jotka jäävät meillä käyttämättä syystä tai toisesta elämämme aikana ja jotka sen seurauksena jäävät meihin pysyvästi.


Kirjan takakannen mukaan elokuvaohjaajaksi aikova nuori mies lukee kirjailija Albert Camusin Sivullinen-kertomusta ja tutustuu kolmeen, eri kulttuureista kotoisin olevaan naiseen elämänsä eri vaiheissa.


Ensimmäinen nainen lukitsee hänen tunteensa, Adana piipahtaa hetken miehen elämässä. He kohtaavat miehen kotimaassa. Adana jättää psykologisen jalanjäljen miehen elämään. Toinen nainen avaa miehen tunteita. Miten vaikuttaa kolmas nainen, joka muistuttaa traumatisoitunutta miestä ensimmäisestä naisesta odottamattomalla tavalla? Tarinan mies kohtaa rakkautensa, Adanan, sukulaisensa hautajaisissa, hautajaisvieraiden joukossa ja kadottaa samalla hetkellä naisen. Tarinan mies on sivullinen hautajaisissa, isänsä edustaja, sukulaisten näkeminen haudalla ei merkinnyt minulle mitään, koska en ollut koskaan uskonut veren luomaan sukulaissuhteeseen. Hautausmaata ei nimetä, mutta se saattaisi sijaita Helsingissä, mutta yhtä hyvin toisaalla.

Tarinamme mies kiinnitti huomionsa itsensä kaltaiseen yksilöön. Nainen seisoi toisella laidalla luoden katseensa hautausmaan ulkopuolelle. Yhtäkkiä nainen oli poissa.

Hän nyökkäsi ja sanoi: ”En tuntenut sukulaistanne kovin hyvin. Hän tosin auttoi minua, kun tulin tähän maahan. Minulla oli jäänyt käyttämättömiä tunteita häntä kohtaan, joten menin hautajaisiin hyvästelemään hänet.

Ja yhä kutsun noita viikkoja minun ensimmäiseksi elämäkseni, koska verrattuna kaikkeen siihen, mitä Adanalta sain, kaikki elämässäni aiemmin tapahtunut tuntuu minusta yhä täysin merkityksettömältä.

Naisessa asui suru, mutta hän opetti, että hänen äitinsä kansan parissa ei puhuttu vainajista ääneen, jotta vainajat eivät haavoittuisi elävistä eivätkä elävät haavoittuisi vainajista. Suru oli syntynyt tässä vieraassa maassa, miehen maassa. Alusta lähtien mies oli tietoinen, että nainen ei ole pysyvää. Nainen kertoo surun synnyn. Erotessa mies tuntee, ettei hän olisi enää koskaan elämänsä aikana onnellinen.

Ja nyt Adana lausui ääneen sen ehkä olennaisimmin: ”Me afrikkalaiset, joka minäkin olen, vaikka isäni on ranskalainen, kärsimme oman elämämme fyysisesti ja tunteellisesti ja sielullisesti, ja juuri sen vuoksi me tuhoudumme ja kuolemme jokaisessa päivässä, koska tuhoutuminen ja kuoleminen ja uudelleensyntyminen kuuluvat elollisten arkeen ja kaiken kiertokulkuun. Mutte te eurooppalaiset – ja amerikkalaiset, joista valtaosaa, tätä ikuisesti etuoikeutettua esittävää ja etuoikeutetuksi alkanutta luokkaa ja kastia, te eurooppalaiset olette – olette hylänneet elämän kiertokulun kunnioittamisen.”


Tarinan miehen kohtaamat naiset vaikuttavat voimakkaasti mieheen. Ensimmäisen naisen kanssa hän kohtaa unohtumattomat tunteet, toisen kanssa hän kasvattaa perheen ja kolmannen kohtaamansa naisen kanssa hän sulkee ympyrän. Tarina kertoo kolmesta naisesta kuvaamatta kolmea rakkaussuhdetta, rakkaussuhdetta sellaisena kuin sen ymmärtäisimme arjessa. Sen sijaan se ei sulje pois rakkautta. Tarinan kertoja, kohtaamamme mies pohtii myös mahdollisuuttamme vapautua noiden tunteiden täysin ylivoimaiselta tuntuvasta taakasta.

Käyttämättömät tunteet on hienostunut tarina rakkaudesta kulissimaisesti kulkevassa elämässä. Tarina kertoo syyllisyydestä, syyllistämisestä, osallisuudesta syyllisyyteen sekä häpeästä ja osallisuudesta häpeään


Viisi kuukautta tapahtuneen jälkeen mies menee naimisiin naisen kanssa, jonka on tuntenut neljä tuntia ennen avioitumispäätöstä. Clara von Aspenin kanssa hän saa kolme tytärtä. Hän kuvaa myöhemmin, että kun sydämeltään täysin murtunut ja syyllisyyteensä sairastunut mies menee yhtäkkiä naimisiin täysin ventovieraan naisen kanssa, kyseessä on yleensä joko täydellisen hulluuden teko tai kenties jonkin viisauden alku.


Tarinamme mies päätyy vuosien päästä Pohjois-Ranskan maaseudulla uusbarokkiseen linnaan, joka on kansainvälisten taiteilijoiden keskus. Hän oli valinnut tämän kohteen residenssivaihtoehdoista kirjoittaakseen sivullisuuden teemaa käsittelevän elokuvakäsikirjoituksen. Pimeässä illassa villisian lamauttamana hän tunteen käden kosketuksen. Hän kohtaa nuoren naisen, Chloeë Lisa Elgan, joka oli edesmenneen rivisotilaan tytär Ramsayn kaupungista Man-saarelta Irlannin mereltä.

Koska en voi avata juonta, en voi myöskään avata käyttämättömiksi jäävien tunteiden taakkaa tai häpeän tuottamaa syyllisyyttä. Lopussa tarinan mies kulkee kahdella hautausmaalla eri maissa saadakseen hallitsemattomat tunteensa ilmi sekä hyvästelläkseen tunteensa. Hänen on löydettävä sovitus ja anteeksianto sisältään.


Rinnekankaan teksti on älykästä eurooppalaista nykykirjallisuutta, selkeää ja kaunista. Se muistuttaa Peter Handken kaltaista tekstiä. Myös Rinnekankaan keskiössä on sivullisuus Albert Camus'n ja Handken tavoin. Rinnekankaan teksti on helppolukuista, jopa niin, että ajattelin eksyväni siinä tai kulkevani harhaan, että minulta jäisi huomaamatta jotain olennaista. Handkehan leikittelee lukijan kanssa raivostuttavasti jättäen hänet johonkin tienhaaraan ja palaa noutamaan, jos häntä sattuu huvittamaan. Rax Rinnekankaan Käyttämättömät tunteet on hieno kuvaus rakkaudesta.


Rax Rinnekangas Käyttämättömät tunteet

Lurra Editions 2014. Arvostelukappale