Pauliina Vanhatalo Keskivaikea vuosi
S & S 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.
Luin viime vuonna Vanhatalon kirjan Pitkä valotusaika. Ihastuin kirjaan. Tuon takia halusin lukea myös tämän. Mietin, miten luonnehtia Vanhatalon kirjaa. Keskivaikea vuosi on hyvin omakohtainen, avoin ja rohkea kirja. Tämä on ns. tunnustuskirjallisuutta, joka liittää sen niiden jatkumoon Christer Kihlmanin ja Henrik Tikkasen tavoin. Luin tähän ryhmään lukeutuvan Mathias Rosenlundin teoksen Kuohukuja 5 viime vuoden joulukuussa. En ihastunut kirjaan, sillä en vain jaksanut sen ajatusmaailmaa.
Tuon samaan blogitekstiin kaksi tämän kevään uutuutta, jotka liikkuvat saman aiheen kentässä, vaikka hyvin eri tavoin. Siitäkin huolimatta nostan vielä kolmannesta kirjasta lainauksen. En pysty ohittamaan Ann Heberleinin teosta En tahdo kuolla, en vain jaksa elää.
Jos olet istunut Annin kanssa St. Larsin odotushuoneessa, niin tuskin olet unohtanut kirjan aloitusta. Heberlain aloittaa kirjansa näin: St. Larsin odotushuoneessa olemme yhdenvertaisia. Ihmisiä, emme enempää emmekä vähempää. Psykiatrian päivystyksen tervetulleeksi toivottavan lempeän valon alla ei tunneta titteleitä. Kännikalat ja dosentit, asunnottomat, itkuiset teinitytöt, ahdistuneet keski-iänkriisiä potevat ihmiset ja haisevat ukot. Siellä me istumme nukkavieruilla nojatuoleilla. Usein yksin. Useimmiten yksin.
Vanhatalon kirja Keskivaikea vuosi seuraa kirjailijan elämää masennusdiagnoosin jälkeen vuoden ajan. Vanhatalolla ei ole esittää sairastumisen päivänmäärää eli hän on matkannut sen kanssa jo jonkin aikaa ennen psykiatrin vastaanotolle astumista. Kirja on hyvin avoin ja rohkea. Mitä tapahtuu, kun entinen yhdeksän laudaturin ylioppilas ei koe täyttäneensä muiden odotuksia? Laudaturit eivät takaa onnistunutta elämää, jokainen meistä tietää jonkun tapauksen, kuinka niilläkin voi pudota. Joku päätyy kultakaupan myyjäksi, toiselle työ menettää merkityksensä ja ote elämästä kirpoaa taivaan tuuliin.
Täytän pian kolmekymmentäviisi vuotta. Olen työskennellyt kirjoittamisen parissa niistä viimeiset kaksitoista, ensin kolmisen vuotta kirjoittamisen opettajana ja sen jälkeen pääasiassa kirjailijana. Jo ennen esikoisromaanini julkaisemista kirjoitin tavoitteellisesti kymmenen vuotta. Masennuskevääseen mennessä olen julkaissut kuusi romaania, neljä omalla nimelläni ja kaksi viihteellisenä alter egonani Veera Vaahterana.
Vanhatalon roolit ovat tavallisia eli hän on nainen, vaimo ja äiti. Hän on kuitenkin introvertti ja valinnut siihen nähden epätavalliset työroolit. Hän on tehnyt elämästään haasteellisen antautuessaan julkiseen työhön, ottamaan palautetta ja arvostelua jokapäiväisinä annoksina vastaan ja olemaan julkisesti esillä. Hän on herkkä. Hän hakeutuu psykiatrin vastaanotolle saadakseen B-lausunnon, jotta hän voi hakeutua syksyllä oman alansa ammatilliseen kuntoutukseen. Tähänkin suoritukseen Vanhatalo on valmistautunut huolella, hän on miettinyt sanottavansa ja valinnut huolella psykiatrin. Silti arjessaan hän on uupunut, sillä jopa tiskikoneen täyttäminen uuvuttaa, jo sen täytön ajattelu. Ammatillinen kuntoutus tuntuu turvallisemmalle, sillä terapian aloittaminen tuntuu epäonnistumiselle. Aiempi terapiajakso liittyi nuoruuden kasvukipuihin opiskeluihin ja lapsuudenkodista irtautumiseen.
Angstin määrä elämässäni on tätä nykyä jokseenkin vakio. Määrä on kestettävissä, mutta sen verran suuri kuitenkin, ettei päiviä voi väittää täysin onnellisiksi.
Vanhatalo kuvaa kirjassaan arkea, ja toisaalta hän tekee irtiottoja arjesta. Hän tuo julki huolensa ja pelkonsa psyykkisen sairauden suhteen. Kuinka säätiöt ja kustantajat luottavat hänen voimavaroihinsa? Kuinka jakaa diagnoosi Facebookissa? Hänen tekstissään korostuu tarve omaan tilaan, sillä luova työ tarvitsee etäisyyttä. Luovuus ei rajoitu taiteilijoihin, sillä luovuus ja innovaatiot toteutuvat monenlaisissa työtehtävissä. Eniten ehkä vierastan näitä elämäntapa-oppaita ja niihin tukeutumista. Hauskana huomiona pidän, että Vanhatalo kertoo puolisonsa olevan hänen Facebook-kamu. Puolisoni ei ole fb-kamuni. Ja varmaan noudattaisin hyväksi havaitsemaani periaatetta, että saman rodun kotimaista kasvattajaa en hyväksy helpolla kamukseni ja sitähän hän on, jopa enemmän kuin minä. Minäkin ahdistuisin, jos hän lukisi blogiani. Joitakin kohtia olen hyväksyttänyt hänellä, koska olen kertonut omia ajatuksiani rohkeasti, jotka kuitenkin koskettavat enemmän muita kuin minua.
Vanhatalo saa minut pohtimaan tekstiään, masennusta ja ihmisten valintoja. Mietin lukiessani, kuinka paljon ihminen jaksaa? Mistä masennus syntyy? Entä sitten, jos ihmiseen kasaantuu ulkoa päin liikaa? Ilman, että itse voi siihen vaikuttaa? Voiko ihminen edes säästyä masennukselta, jos hänen elämänsä eliminoidaan? Luin viikonloppuna Hesarista 58-vuotiaan helsinkiläismiehen tarinan. En voi sanoa tietäväni häntä edes nimeltä. Ok tiesin tilanteesta toisen kertomana. Jos tekisin hänestä haastattelun, niin minulle ei tulisi mieleen esittää hänelle kysymystä, no masentaako sua? Sen sijaan kartoittaisin vihaa, häpeää, katkeruutta ja pettymystä instituutioon. Kysyisin, miltä tuntuu menettää se kaikki, minkä eteen on ponnistellut koko elämänsä? Tämä kevät on ollut monen institutionaalinen helvetti.
Keskivaikea vuosi on masennuskirja, mutta kirja ei ryve epätoivossa. Se on avoin ja kaunis kertomus. Vanhatalo käsittelee tunteitaan ja elämäänsä kärsivällisesti uskoen parempaan. Uskon, että hänen kirjansa on avuksi samanlaisten ongelmien kanssa puurtaville. Tällaisten kirjojen lukeminen tuottaa minulle vaikeuksia, sillä olen sairaala- ja hoitolaitoskammoinen ihminen.Yleensä en halua edes tietää kirjailijasta enempää eli minulle riittää hänen kirjansa.
Blogeissa toisaalla: Kirjojen kamari, Tuijata, Kirjapolkuni, Omppu, Annika,
Katri Rauanjoki Jonain keväänä herään
Atena 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.
Katri Rauanjoki (s. 1973) on oululainen äidinkielen ja luovan kirjoittamisen opettaja. Häneltä on vuonna 2012 ilmestynyt romaani nimeltä Muuri. Jonain päivänä herään on aloitukseni kirjailijan tuotantoon.
Kirjan taustalla on kirjailijan omakohtainen kokemus masennukseen sairastumisesta, sillä Rauanjoella todettiin syksyllä 2008 keskivaikea masennus. Vaikka päähenkilössä on yhtymiä kirjailijaan, niin teos on fiktiivinen tapahtumiltaan, mutta tunteissa on varmasti paljon itse koettua. En oikein tiedä, miksi minulle on valikoitunut kaksi näin aiheeltaan samanlaista kirjaa ja vielä kevääseen. Tiedän kevään olevan vaikea monille ihmisille, mutta olen itse syntynyt 31.3 ja nautin suunnattomasti luonnon heräämisestä, valkoisen mönjän häviämisestä ja kylmyyden alistumisesta auringon voimaan.
Jonain keväänä herään alkaa lokakuun pimeydestä ja kuljettaa lukijan mukanaan seuraavaan kesään. Tarinan päähenkilö on Kerttu, jonka voimat uupuvat opettajan työssä. Työterveyspsykologin patistamana Kerttu hankkii unikkovihkon, johon hänen olisi tarkoitus kirjata positiivisia ajatuksia. Todellisuudessa Kerttu kuitenkin kirjaa siihen salaa itsemurhapäiväänsä. Sitten kun perhe ei ole kotona. Aina tuntuu olevan kuitenkin esteitä, kuten hääpäivä, lapsen synttärit, pikkujoulut, joulujuhla - päiviä jotka eivät ole soveliaita itsemurhaan toteuttamiseen.
Unikkokantinen lepäsi pöydällä ahdistavan rauhallisena. En halunnut kerätä vihkoon positiivisia asioita, jotta huomaisin arjen kauneuden ja jaksaisin iloita siitä. Itse asiassa tein sen, mitä useimmiten ajattelin: nostin laukusta kalenterini ja selasin niitä, etsin sopivaa päivää.
Kerttu on pärjääjä jo koulussa. Hän menee yliopistoon ja perustaa perheen. Hänellä on mies, kaksi lasta, opettajan työ ja unelmiensa talo. Unelmien toteuduttua Kerttu huomaa olevansa tyytymätön. Mikä saa naisen ympyröimään päivämääriä kalenterista? Naisen ja miehen suhde on väljähtynyt, hajuton ja mauton. Kerttu myöntää, että suhteen alussa Lasse olisi halunnut olla pari vuotta vapaa.
Jossain täydellisemmässä perheessä olisin sanonut ajatukseni ääneen, mutta minun elämässäni oli kahvia ja pullaa, ohipuhumista, sydämentykytystä ja varmuutta siitä, että toinen välitti. Ei osannut sanoja, mutta välitti. Ojensi lehden siististi taitettuna minulle sen merkiksi.
Rauanjoki kirjoittaa perheen hektisestä arjesta, työssä venymisestä, seksuaalisesta häirinnästä, sisarkateudesta, normiarjesta selviytymisestä, työpaikan kehityskeskusteluista, työsuhteiden määräaikaisuudesta sekä parisuhde- ja perheongelmista. Rauanjoki kuvaa hyvin sairauden tuomia ongelmia, sillä ihmiset eivät ymmärrä masennuksen vaatimia pitkiä sairaslomia. Työyhteisössä työt kasautuvat toisten kontolle. Jostain syystä meidän on helpompi tukea fyysisistä sairauksista kärsiviä kuin psyykkisten ongelmien kanssa kamppailevia. Jonain keväänä herään ei ole ankea aiheestaan huolimatta, sillä se luotaa valoa kohden.