Svetlana Aleksijevitš Tšernobylista nousee rukous

Svetlana Aleksijevitš (1948 ) on Minskissä asuva valkovenäläinen kirjailija. Kirjallisuuden Nobelin hän sai tänä syksynä vuonna 2015. Kukaan ei voi nimittää häntä yllätysvoittajaksi, sillä hänen nimensä oli etukäteisveikkauksissa kärjessä. Hänen palkitsemiseen voidaan liittää argumentteja niin puolesta kuin vastaan, esimerkiksi sen suhteen, että oliko maailmantilanne otollinen nyt vai ei. 

Aleksijevitšin  teoksissa hyödynnetään silminnäkijähaastatteluja, joita hän työstää kaunokirjalliseen muotoon.  Hänen teoksista käytetään usein termejä dokumenttiromaani tai yhteisöromaani. Nobel-lautakunnan perusteluissa korostettiin, että Aleksijevitš kertoo omaäänisesti aikamme kärsimyksistä ja rohkeudesta. Hänen tekstinsä eivät tuota pelkkää hymistelyä kaikilta, mutta hän ei myöskään lietso tai kylvä pelkoa. Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylistä nousee rukous ilmestyi vuonna 1997. Kirja ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 2000.

Huhtikuun 26. päivänä vuonna 1986 kello 01.23.58 tuhosi sarja rähähdyksiä lähellä Valko-Venäjän rajaa sijaitsevan Tšernobylin ydinvoimalan neljännen reaktorin ja sen suojarakennuksen.  Tšernobylin katastrofista tuli 1900-luvun suurin teknologinen onnettomuus.

Tšernobylistä nousee rukous kertoo ydinvoimalan räjähdyksestä, joka oli laajin ympäristötuho Euroopassa sitten toisen maailmansodan.  Aleksijevitš vertaa, että toisen maailmansodan aikana saksalaiset tuhosivat 619 valkovenäläistä kylää tai taajamaa. Tshernobylin onnettomuudessa maa menetti 485 kylää tai taajamaa, joista seitsemänkymmentä on haudattu maahan ikuisiksi ajoiksi.

Suomessa Säteilyturvakeskus laati ensimmäisen lehdistötiedotteen poikkeustilanteesta maanantaina 28.4. noin kello 15 vuonna 1986. Syytä tilanteeseen ei tiedetty eli kerrottiin vain, että radioaktiivisuutta oli havaittu ja että se oli ilmeisesti peräisin reaktorionnettomuudesta. Neuvostoliitto myönsi Tšernobylin voimalaonnettomuuden maanantai-iltana noin kello 19.30 Suomen aikaa.

”Ensireaktioni oli soittaa kotiin ja varoittaa vaimoa. Mutta kaikkia tutkimuslaitoksen puhelimia kuunneltiin. Voi tuota ikuista, vuosikymmenten mittaan iskostettua pelkoa! Kotona ei kukaan tiedä vielä… Tytär kiertelee konservatoriotuntien jälkeen ystävättärien kanssa kaupungilla. Syö jäätelöä. Pitäisikö minun soittaa?!”

Tšernobyl puhuttaa yhä ihmisiä, omalla alallani sitä ei voi unohtaa, vaan siihen liittyviin kysymyksiin joutuu vastaamaan joka vuosi useaan kertaan. Ihmiset kysyvät jatkuvasti tapahtuman vaikutuksista luonnonvaroihin tänäkin päivänä.  En referoi tekstiini monologin paloja, mutta yritän luoda tapahtuman taustoja, mutta ajatukseni ja muistoni ovat nuoren ihmisen.  

Kukaan ei kykene määrittämään salaamisen käsitettä siten, että se kattaisi tässä yhteydessä salaamisen käsitteen kokonaisuudessaan. Suomessa elettiin varovaisesti uskaltamatta sanoa ääneen yhtään mitään. Aluksi kukaan ei ymmärtänyt edes lukemia, vaan ongelmia etsittiin yleisesti omalta pläntiltä.  Ruotsissa tyhjennettiin Forsmarkin ydinvoimala, sen 600 työntekijää poistettiin töistä, mutta he eivät rientäneet koteihinsa, vaan heidät vietiin tutkimuslaitokseen tarkastettaviksi ja 100 työntekijää jäi tutkimaan tilannetta. Voi vain miettiä, mikä näidenkin sadan kohtalo olisi ollut, jos olisi ollut tosi kyseessä. Mittareita oli kiitettävästi, mutta uskalluksen, rohkeuden ja valppauden suhteen oli puutteita, vaikka Kajaanissa ja Tampereella mitattiin 2-6-kertaisia säteilyarvoja, jotka välitettiin Helsinkiin. Kuitenkin jo maanantaina selvisi, että kyseessä oli ydinvoimalaonnettomuus, vaikka aluksi sijaintipaikkaa ei tiedetty. Sen sijaan salaamisen taso oli täydellistä, mitä lähemmäksi kohdetta mentiin alusta lähtien.  Palomiehet lähtivät kohden hälytystehtävää, sammuttamaan tulipaloa tavallisissa tamineissa. Sarkofagin pystytys, puhdistus- ja raivaustehtävät ja pesut tapahtuivat ihmisvoimin. Siksipä muuta väestöä enemmän säteilylle altistuivat erilaisia raivaus- ja puhdistustoimenpiteitä suorittaneet puhdistustyöntekijät reaktorin lähellä ja suojavyöhykkeellä. Heistä syntyi erityinen ongelma kuolleena.

”Päivisin istuimme television ääressä ja odotimme, milloin Gorbatšov esiintyisi. Valtaapitäjät pysyivät hiljaa. Vasta vappujuhlien jälkeen Gorbatšov piti puheen: pysykää rauhallisina, toverit, tilanne on hallinnassa… Tulipalo, pelkkä tulipalo. Ei mitään hätää… Ihmiset asuvat siellä ja tekevät työtä…

Me uskoimme…”

Niin mekin. Elimme aivan samassa tilanteessa oman tiedotuksemme kanssa. Netistä löytää päivän uutislähetyksiä, tuttuja hahmoja vallankahvassa, jotka vakuuttivat, että eihän mitään ole sattunut, eihän meillä mitään hätää ole, eikä kenelläkään muulla missään muuallakaan.  

Tiedämme kuitenkin suhteellisen vähän tuon onnettomuuden vaikutuksista. Aleksijevitš toimii kollektiivisena muistinamme eli vie lukijansa tapahtumien keskelle antaen äänen niille, jotka ovat kokeneet tapahtuman. Ihmisiä eivät ole välinpitämättömä, ihmiset eivät ole unohtaneet tapahtumaa, sillä todellisuudessa kyse on tietämättömyydestä, että ei ymmärretä tapahtunutta. Miksi on hassua, että suomalainen suree itäisten metsäpalojen raivotessa aurinkopäivänsä savua?  Mitä on palojen todellinen pelko? Mikä on punainen metsä?

Eniten säälin maaseudun väkeä, sillä he joutuivat kärsimään syyttömästi kuin lapset.  Tšernobylhan ei ollut talonpoikien keksintö. He eivät suhtaudu luontoon valloittajina vaan yhtä luottavaisesti kuin sata tai tuhat vuotta sitten. Siten kuin jumala on tarkoittanut… Eivät he ymmärtäneet tapahtunutta, he halusivat uskoa tiedemiesten ja muiden kouluja käyneiden ihmisten puheisiin kuin papin sanaan. Ja heille vakuutettiin: ’Kaikki on hyvin. Mitään vaaraa ei ole. Kunhan pesette kädet ennen ateriaa.’

Aleksijevitšin kirja ei ole ruma tai liian järkyttävä, sillä se kertoo todellisesta tapahtumasta. Se kertoo tarinat kauniisti, siten, että lukijan tietoisuus avartuu eli hän kykenee ymmärtämään ihmisten kauhun.  Tšernobyl tapahtui tietynlaisessa yhteiskunnassa, tietyntasoisessa tiedotuksen kehitysvaiheessa. Jäin miettimään sankaruuden käsitettä, miten se toimi tuossa yhteiskuntarakenteessa ja sen miettiminen tässä ja nyt pelottaa enemmän. Olisiko meillä edes tuollaisia sankareita?  Kuinka moni ehtisi livetä?  

Aleksijevitš kertoo niin surusta, rakkaudesta, menetyksistä. Hän antaa äänen palomiehille, maalaisihmisille, tutkijoille, virkamiehille, kuoleville ja kuolemaa tuottaville.  Kirjan takakannen teksti on hurja, sillä siinä kerrotaan, kuinka Pripjatin kaupungin asukkaat ihailivat parvekkeiltaan loimuavaa voimalapaloa. Kirja vie moneen kertaan tavallisen ihmisen elämään, pakenemiseen, äkkilähtöön, evakkoon. Moneen kertaan luin kissoista ja koirista, kuinka niitä otettiin mukaan salaa, säteileviä kissoja ahdettiin matkalaukkuihin. Yhtä hyvin niitä jätettiin ikkunalaudoille, sillä paluun piti tapahtua kolmen päivän kuluttua.  Itselleni uusi asia oli häpeä, että oma tausta tuotti häpeää, pelkoa ja vieroksumista vielä kauan tapahtuneen jälkeen, että oma syntyperä saattoi seurata sellaisena esteenä, että se oli salattava. 

Nyt he ovat kuolemansairaita… Mutta elleivät he olisi tehneet sitä? Minusta he ovat sankareita, eivät sodan uhreja – sotaakaan ei muka ollut. Tšernobylia sanotaan onnettomuudeksi tai katastrofiksi, mutta se oli sotaa…  Tšernobylin muistomerkitkään eivät eroa sodan merkeistä.

Lähtisitkö sinä turistiksi aavekaupunkiin ihailemaan näkymiä hieman ruostuneessa maailmanpyörässä villieläinten runsauden keskellä?  Tärkeintä olisi ymmärtää, että Aleksijevitš ei voi antaa minkäänlaisia takeita, että hänen kertomansa jäisi ainutkertaiseksi episodiksi. Jos Nobel jaettaisiin Suomessa, uskotko, että tämä kirja olisi voinut tulla palkituksi?

Svetlana Aleksijevitš Tšernobylistä nousee rukous

Tšernobylskaja molitva: Hronika buduštšego (1997)

Suomentanut Marja-Leena Jaakkola

WSOY 2015. Kustantajalta. Kiitoksin. 

Teos on luettu myös Jokken kirjanurkassa. 

Lisätty 15.12.  Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus dokumentti löytyy YouTubesta. Tunnetko Christa Wolfin kirjan Häiriötapaus Erään  päivän uutisia? Naisten Kulttuuriyhdistys ry 1988.

Katja Kettu: Yöperhonen

Jäämeri pohjoisessa vonkuu kevätkiimaa, hankinäyttämö on silattu täyteen auringonpaistetta ja törröttäviä pajunkissoja. Vitsasta väännetyt mäystimet kitisevät joka potkaisulla ja sauvojen renkaat valittavat. Kirssihame rahisee reisiä vasten, kun suihkin rinnettä alas Jaurujoen jäälle, pahtakohtaan josta hanki on lämmöstä tummunut.

Katja Kettu on suomalainen kirjailija ja animaatio-ohjaaja. En ole lukenut aiemmin Ketun teoksia, joten yritin rakentaa hänen kirjailijakuvaansa hieman. Netin tietojen mukaan hän on syntynyt Muhoksella (1978) ja varttunut Rovaniemellä. Tuo tieto riittää vallan hyvin tässä tilanteessa. Yritin kartoittaa hänen taustaansa kielen takia. Pohjoinen tausta luo varmasti osaltaan valmiuksia kirjailijan kieleen ja sen sanavaraston rikkauteen. En sano, että Ketun kieli on kaunista, mutta hienoa, ravistelevaa, elävää ja uudistavaa se on. En edes hämmästy viehättymisestäni, vaikka aiemmat aihepiirit eivät ole sysänneet häntä luettavakseni. Ketun kirjasta välittyy huolellisesti tehty taustatyö. Kettu käyttää lähteenään mm. Uno Harvan teosta Tsheremissien uskonto (1914), kun itselläni käsissäni on kulunut enemmän Harvan Suomalaisten muinaisusko.

Olen hieman varovainen lukija, sillä kesällä lukemani Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa jälkimaku oli huono, liiallinen sodan tunku tuntui pahalle. Olen lukenut tänä vuonna rajumpia dekkareita kuin koskaan aiemmin, mutta ne eivät tee samaa. Sen sijaan Ketun teoksessa on mukana elementtejä, jotka kiinnostavat minua, kuten marilaisuus. Marilaiset on suomensukuinen Volgan mutkassa elävä kansa. Marilaisyhteisö sinnittelee kansanuskonsa, uhrilehtojensa ja kielensä säilyttämiseksi. Joitakin vuosia sitten tutkijakollegani pääsi tutustumaan marilaisten yhteisöön.

Yöperhonen kulkee kahdella aikatasolla, aikakaudet vuorottelevat omina lukuinaan. Pidän kahden aikatason kertomuksista. Toinen aikataso on menneessä 1930-luvussa. Tarina hurja alku käynnistyy rajan pinnassa. Jos oikein tulkitsen, niin tapahtumat kuvautuvat entisen Petsamon ja nykyisen Savukosken kohdalle. Savukoski-Pelkosenniemi akseli on jo tutumpaa minulle kuin muiden viime aikoina lukemieni lappilaisten tarinoiden tapahtumamiljööt. Rajussa avauksessa raskaana oleva, mykäksi kidutettu, valkokenraalin 15- vuotias tytär Irga Malinen hiihtää takaa-ajajiaan pakoon Suomen puolelta Neuvostoliittoon. Rajan takana häntä pitäisi odottaa Suenhammas ja sen myötä uusi elämä, mutta toisin käy, sillä tie viekin Irgan Vorkutan leirille.

Minä olen Valkoisen jumalan tytär ja minua ette kiinni saa. Hiihdän Neitotunturin laitaa henkeni edestä, ja lapseni hengen. Ajohurtat louskuttavat alhaalla kurussa, takaa-ajajien huudot kaikuvat:

- Huora hiihtää! Se yrittää Ryssiin pakoon!

Vorkuta on maanpäällinen helvetti, jossa ainoa mahdollisuus on hengissä selviäminen ja nojautuminen suhteisiin, jotka ovat edes jotenkin liki, kuten Irgan sisarsuhde marilaisen Elna Mihailovnan kanssa sekä rakastaja Aleksei Ignatenko.

Voi Elna siskoni. Ainoa, johon saatoin täysin luottaa. En koskaan päässyt selville, kuinka paljon tiesit minun ja Aleksein puuhista. Monesti näin sinun katseessasi surua ja pelkäsin, mutta milloinkaan et kysynyt mitään. Sinun olemuksesi oli kun pullean tamman, joka vikuroi leirin kauheutta vastaan ja sieti tundran hirmupakkaset harjaansa puistaen.

Toinen tapahtumien miljöö sijoittuu Marinmaan Lavran kylään Venäjällä vuoteen 2015. Ruumishuoneella makaa kansatieteenlaitoksen professori Henrik Malinen, jonka suomalainen tytär Verna on saapunut etsimään isäänsä. Verna selvittää sukujuuriaan, isoäitinsä kohtaloa, menneisyyttään, mutta ihmiset vaikenevat, valehtelevat ja unohtavat, koska lymyily on helpompaa ja unohtaminen hyveellisempää. Vovan henkilöhahmo jäi minulle irrallisemmaksi, vaikkakin sen kautta avautui valtarakennelmien konteksti.

Yöperhonen on hieno, intensiivinen, vahva, viiltävä ja tuuperruttava romaani, jonka luettuani oloni on tyhjä, mutta toisaalta huojentunut, että Kettu ei ylly pelkkään kurjuudessa piehtarointiin. Rakkauden kaipuu ja seksuaalisuuden roihun tungettelevaisuus pysyvät tasapainossa. Yöperhonen kulkee paikoin kohti maagista realismia ja panteistisen sielun käsitettä. Yöperhosen kielikuvat ovat uskomattomia: rykimäaikaisen vaatimen mieli, Jäämeri pohjoisessa vonkuu kevätkiimaa tai mahla juoksee puroina puiden rungoilla.

Tämä kirjavuosi ja kirjasyksy ovat erinomaisia. Nimekkeiden paljous luo miltei runsaudenpulan. Etenkin kotimainen kaunokirjallisuus tuntuu loputtomalta runsaudensarvelta. Halusin tietoisesti tutustua Ketun tuotantoon. Yöperhonen sijoittunee kirjavuodessani huipulle. Ehkä median luoma ihmettely Finlandia-ehdokkuuksien suhteen sytytti minut lukemaan. Myykö teos ilmankin niin hyvin, että teosta ei asetettu ehdolle? En tiedä. En oikein tuntenut ehdokkaissa sitä jotain, joten halusin tutkia, mitä olen saattanut ohittaa. Tämä vuosi on ollut äärettömän helppo oman parhaimman käännöskirjan sekä ulkomaisen fantasian valinnan osalta, kun löytäisin vielä kotimaiseni. .. vai löytyikö se tässä?

Kiitän kustantajaa kirjasta.

Katja Kettu: Yöperhonen
WSOY 2015. Arvostelukappale.

Yöperhonen on luettu useimmissa blogeissa, joten tyydyn linkittämään niihin, jotka ovat olleet kimmokkeena Ketun lukemiseen:

Kirjasähkökäyrä, Tuijata, Omppu

Ljudmila Ulitskaja Iloiset hautajaiset

Ljudmila Ulitskajan Iloiset hautajaiset ilmestyi venäjäksi vuonna 1999 ja suomeksi ensimmäisen kerran 2002 (Tammi).  Ljudmila Ulitskaja (s. 1943) on maansa arvostetuimpia nykykirjailijoita. Hän on koulutukseltaan biologi, perinnöllisyystieteilijä. Ljudmila Ulitskajan suomennettua tuotantoa ovat Medeia ja hänen lapsensa 2012,  Naisten valheet 2011. Odotan pääseväni lukemaan pian uusinta Vihreän teltan alla (Siltala 2014).

Usein Siltalan kirjoissa on kauniit kannet, niin tässäkin, hyvin värikylläiset ja puhuttelevat kannet. Nykyisin tehdään usein hyvin haperomaisia kansia, ohuen ohuesta paperista, usein hyvin valkoisia. Kuitenkin kirja säilyy kotikirjastossa vuosikymmeniä, kellastuu ja nuhjaantuu, jäädäkseen se ostetaan ja piipahdukseen lainataan.

Viimeksi lukemissani kirjoissa on ollut paljon elämänhakuisuuden problematiikkaa ja väsymystä sen monimutkaisuuteen. Iloisissa hautajaisissa ollaan Alikin kuolinvuoteen äärellä tekemässä hänen kuolemaa. Alik on sairas, liikuntakyvytön kädet ja jalat velttoina ja elottomina vierellään. Loppu on väistämätön, mutta taustalla soi elämä, eletty ja nautittu elämä. Lukijaa valmentautuu kirjan edetessä hautajaisiin, sillä niihinhän tässä ollaan matkalla. Iloisiin hautajaisiin. Hautajaiset eivät liity juoneen. Kaikki olennainen on tapahtunut jo ennen sitä.

Kuolemaa tehdään yksilötasolla, ystävien keskuudessa ja kollektiivitasolla, vieden se Neuvostoliiton vallan luhistumisen hetkeen, kun tankit vyöryvät kaduille ja Alekin joukkio seuraa tapahtumia television kautta. Kirjan tapahtumat ajoittuvat elokuun pariin viikkoon. Kuolevaa hoidetaan, lääkitään, voidellaan hautein ja yrttikäärein. Kuoleva on läsnä arjessa, jossa eletään ihmisten arkielämää, ihmissuhteita ja muistellaan Venäjän mennyttä ja arvuutellaan tulevaa. Tapahtumien näyttämönä on Alikin ateljee, läpikulkupaikka, jonne tulee, majoittuu ja lähtee ihmisiä, jotka käyvät helpottamassa oloa, viipymässä, jättämässä jäähyväisiä.

Ja panssarivaunuja. Asevoimat olivat matkalla kaupunkiin. Valtavat tankit ryömivät hitaasti pitkin katuja, eikä saanut selvää, ketkä taistelivat keitä vastaan.

...

He yrittivät soittaa Moskovaan, mutta linja pysyi varattuna. Sillä hetkellä varmaankin kymmenet tuhannet ihmiset koettivat soittaa moskovalaisiin numeroihin.

- Katsokaa, katsokaa! Tankit menevät meidän talomme vierestä

...

Kuten antiikin draama oli tämäkin näytelmä kestänyt jo kolme päivää, ja sinä aikana menneisyys, johon he enemmän tai vähemmän perusteellisesti olivat tehneet pesäeron, oli taas astunut heidän elämäänsä ja he pelästyivät, itkivät, etsivät tuttuja kasvoja!

... Mutta kukaan ei ollut kyennyt ennakoimaan, miten kipeästi kaikki tuossa kaukaisessa, entisessä elämästä pois pyyhityssä maassa - piru sen periköön! - tapahtuva heitä nyt koskettaisi.

Ihan syystä, että viimeisissä lukukokemuksissani olen kulkenut ilman karttaa, niin nyt minun oli hyvä olla tässä ihan tieten 1990-luvun tutussa ja todellisessa New Yorkissa. Alik on New Yorkissa asuva venäläinen kuvataiteilija. Hän on kaikkien rakastama, erityisesti naisten. Lukijalle valotetaan Alikin menneisyyttä ja sitä, mikä osa kullakin naisella on Alikin ihmissuhdekudelmassa. Kuolevaa ei hylätä, häntä ei jätetä häirityksi tulemattomaksi, ehkä venäläisyys tulee iholle tässä kirjassa läsnäolona, puheensorinana arjessa, kukin on läsnä tavallaan, juodaan vodkaa, margaritaa ja teetä. Mietin, että kaikki intonaatiot eivät edes välity lukijalle kirjoitetussa tekstissä. Alikin vaimo Nina ei haluaisi hyväksyä kaikkea menetetyksi. Ninan vaatimuksesta Alik ottaa kasteen, jotta rohdotkin parantaisivat paremmin. Alikin suostumukseen sisältyy papin tapaamisen lisäksi tapaaminen rabbin kanssa.

Nina, ei minulla ole mitään sinun Kristustasi vastaan. Minä jopa pidän hänestä, vaikka hänen huumorintajussaan ehkä olikin toivomisen varaa. Katsos, minä olen itsekin viisas juutalainen. Kastetoimitus taas on eräänlaista hassutusta, teatteria. Enkä minä pidä teatterista. Minä pidän elokuvasta. Jätä minut rauhaan, kisuli.

Hautapaikka lunastettiin hautausmaan kalleimman, juutalaisosan muurin kupeesta. Hautajaisissaan Alik yllättää läsnäolijat. Malja otetaan Alikille, mutta myös elämän hilpeydelle. Minuun tehoaa Ljudimila Ulitskajan realismi. Hän käsittelee elämän rajallisuuden hyväksymisen, siirtolaisuuden, juurettomuuden ja kohtaamisen teemoja uskottavasti. Hän viiltää emigrantin tunteet ja muistot esiin vallankumouksen kuohuissa. Ulitskaja on hyvä aloitus moderniin venäläiseen kirjallisuuteen. Pidin kirjasta tavattomasti.

Ljudmila Ulitskajan Iloiset hautajaiset

Silltala 2012. Arvostelukappale. Kiitoksin.