Margaret Atwood Kivettyneet leikit

Luin viikonloppuna Shieldsin ja Howardin kirjan Kuiva kausi. En suunnitellut seuraavaa kirjaa sen enempää, mutta päädyin Atwoodin kirjaan tahattomasti. Kuiva kausi on julkaistu vuonna 1991, mutta nyt lukemani kirja on julkaistu suomeksi 1981. Päätin lähteä aikamatkalle. En edes tiedä, päätyykö tämä tekstini blogiini. Aikamatkaa tämä on monin tavoin, sillä mitäpä muuta voi odottaa vierailulta museoon ja dinosaurusten pariin? Tämä on myös aikamatka Atwoodiin ja itseeni. Kirja on näemmä synttärilahjani, itse tekemä omistus vie sivun ja exlibris kertoo, että ”tää on mun kirja”. Lähdin lukemaan teosta hatarien muistojen varassa, sivuja käännellessä huomaan olleeni varsin kiukkuinen tekstin suhteen...

Kirjan kansilieve kertoo, että Atwoodin teoksia on kuvattu runoilijan romaaneiksi, joiden symboliikka ulottuu juuri niin syvälle kuin lukijalla on silmää nähdä. Kiskaisinkohan juuri maton altani? Kivettyneet leikit on psykologinen romaani.  Kirjassa tulee esille parisuhteen ongelmat, kolmoisdraamat, ihmissuhteet, rakkaus, uudet alut, erot, uusioperheen roolit, mutta Atwood tuo kirjaan myös feministisen näkökulman ja poliittisenkin aspektin. Tapahtumien miljöönä on Toronto, (luonnon)historiallinen museo ja ajankuvana 1970-luku.  Tarinaan mahtuu niin aviovaimoja, aviomiehiä, rakastajia kuin rakastajattaria.

Kivettyneet leikit kertoo kahden naisen ja yhden miehen suhteista. Tarina kuvaa kahden vuoden ajanjaksoa, se alkaa lokakuusta 1976 ja kulkee kesään 1978 asti. Näkökulmatekniikan takia lukija saa käsityksen tapahtumasta niin Elizabeth Schoenhofin, tämän miehen Naten kuin työkaverin Lesje Greenin kautta. Kerronta ei kulje minäkerrontana, joten ratkaisulla  on etäännyttävä  vaikutus. Kerronnat kuvaavat samaa päivää / samoja tapahtumia eri näkökulmasta. Elizabeth ja Lesje tekevät työtä yhdessä menneisyyden parissa Toronton museossa.  Nate on entinen lakimies, joka keskittyy lasten puisiin leikkikaluihin. Lesje elää alkuun Willamin kanssa jonkinlaisessa parisuhteessa. Heti alussa tarinaan liittyy Chris, edesmennyt tutkija, joka on ampunut päänsä tohjoksi haulikolla.  Hän oli myös Elizabethin edesmennyt rakastaja. Lesjessä on toiseutta, sillä hänen isoäitinsä oli ukrainalainen, juutalainen. Atwoodin huumori on varsin purevaa, sillä aina jossain ylitetään sopivuudenkin raja. 

Nate ei tiedä mitä kulta sana enää tarkoittaa heidän välillään, vaikka he aina käyttävät sitä. Lasten takia. Hän ei muista milloin hän alkoi koputella Elizabethin oveen, tai milloin hän lakkasi pitämästä sitä omana ovenaan. Silloin kai kun he siirsivät molemmat lapset samaan huoneeseen ja hän alkoi nukkua tyhjässä sängyssä.

Nate, hän sanoo. – Kenen huone tämä on?

Mies katsoo häneen, ei vastaa.

Tämä on Elizabethin huone, sanoo Lesje.

Hän nousee seisomaan ja alkaa pukeutua, verhoten itsensä niin nopeasti kuin kykenee. Tämähän on kauheaa, tämä on häväistystä. Hän tuntee itsensä tahraiseksi; melkein kuin jonkinlaista sukurutsaa. Elizabethin aviomies ja Elizabethin vuode ovat kaksi kokonaan eri asiaa.

Nate ei ymmärrä. Hän selittää että hänen oma sänkynsä on liian kapea heille molemmille.

Ei siitä ole kysymys. Vuoteella ei ollut valinnanvaraa, Lesje ajattelee.

Kulissit pidetään, vaikka toinen lähtee. Ei isä oikeastaan ole lähtenyt, hän on vain lähtenyt. Kaikki tapahtuu sulassa sovussa todeten, että Taidat pakata? Aluksi tavaroiden siirto on vain suurempaan verstaaseen siirtämistä. Vakuutetaan rakkautta ja lasten osattomuutta tapahtuneeseen, ja silti jokainen tajuaa, että mennyttä mikä mennyttä. Eletään sen mukaan, että varmistetaan tulevaisuus kiemuraiseksi ja kanssakäymiset rosoisiksi. Meidän lapset, teidän lapset, exät, mummopuolet olevat ja tulevat. 

Palaan alkuuni ja kieputan tarinaa kertoen, että lähdin lukemaan tarinaa hatarien muistikuvieni perusteella, että Atwood kirjoittaa modernimmin kuin Shields ja Howard. Olen kertonut, että en pidä parisuhdedraamoista. Mikä tämän sitten eroaa esimerkiksi Maeve Binchystä? Tarina on unohtumaton ja kammottava, mutta samalla se on surullisen hauska kaitselmus luhistuvaan avioliittoon urbaanissa yhteiskunnassa.  Mikään ei ole sattumaa, eikä varsinkaan naisten työ menneisyyden parissa. Tarinassa on läsnä jokapäiväinen arki, lapsuudet ja nuoruudet, tunteet ja tunteiden puute ja kuihtunut intohimo. Atwood riepottelee ihmisparkojaan säälimättömästi, hänen ihmisensä eivät ole virheettömiä tai täydellisiä. Atwood kuvaa syvälle iskostuneita tapoja ja normeja. Kuka haluaisi kuulla kahvilassa Marthan  kysymyksen: Tehän asutte yhdessä Nate Schoenhofin kanssa?

 Olen lukenut aivan äskettäin Atwoodin trilogian Oryx ja Crake, Herran tarhurit ja Uusi maa. ja nauttinut käännösten kielestä. Sama visio ja taistelu olemassaolosta on tässäkin läsnä, mutta nyt se vertautuu vain ihmisten ja dinosaurusten sukupuuton  kautta. Kivettyneissä leikeissä oleva ajan patina syntyy jostain muusta kuin Atwoodista, sillä minua ärsyttää ja hämää kirjan käännös, omituiset yhdyssanat, kääntämättömät käsitteet: piirteetön laardi,  kosteantippuva pinaatti, saniaispuun latvatupsu, kylpypyyheyön, kotirouvapermanentin, paperiauringonkukkakoristeisella, samarialaisenvaistoihinsa, yksityissaniaispuidensa, priaappisena jne. Margaret Atwood, Simone de Beauvoir ja Virginia Woolf käyvät taisteluaan ykkösijasta minulla. Sanonko tarpeeksi sivistyneesti, että tällainen käännös ei vetele Atwoodin kanssa.

Margaret Atwood Kivettyneet leikit

Alkuperäisteos Life Before Man

Kirjayhtymä 1981. Kotikirjasto.

Margaret Atwood Uusi maa

Margaret Atwood Uusi maa

Aloitin trilogian lukemalla ensin aiemmin ilmestyneet osat (Oryx ja Crake ja Herran tarhuri), joista jatkoin kesän uutuuteen. Sattuneista syistä luin eilisen varhaisillasta puoleen yöhön olosuhteissa, joissa ei voinut oikein muuta tehdä kuin lukea. Uusi maa päättää Margaret Atwoodin (1939) tulevaisuuteen sijoittuvan MaddAddam-trilogian. 

Tapahtumat sijoittuvat Amerikkaan jonnekin Kanadan ja Brasilian väliin, mutta pääosassa on New New York, joka sijaitsee jossain nykyisen Jerseyn tietämillä meren rannalla. Meren pinta on noussut ja nykyinen New York on veden alla.

Huom. spoilausvaroitus edellisiin osiin alkaa Uusi maa jatkaa kaaoksesta, johon Herran tarhureissa jäätiin. Kaksi verikuulamiestä oli vanginnut Amandan ja käyttäneet tätä hyväkseen. Verikuula tarkoitti areenaa, johon pahimmat vangit tuomittiin taistelemaan elämästä ja kuolemasta (vrt. Suzanne Collins Nälkäpeli). Tämä kaksikko oli selvinnyt sieltä, joten mikään inhimillinen ei ollut heille vierasta. He istuvat merenrannalla Amanda sidottuna, kun äkkiä Lumimies (Jimmy) löytää heidät. Hän on luullut olevansa ainut ihminen maailmassa uuden rodun, cracelaisten, lisäksi, kun pandemia (rutto) on tappanut koko maapallon väestön. Jimmyn ilmestyminen käynnistää tilanteen, johon liittyvät Toby ja Ren. Verikuulamiehet saadaan sidottua, mutta crakelaisten ilmestyttyä etsimään Lumimiestä, he pakenevat.

Jimmy vaipuu usean päivän tiedottomaan tilaan tulehtuneen jalan ja kuumeen takia.  Toby ja Ren olivat löytäneet Herran tarhurien päätteeksi Elämänpuun luomupörssin savimökistä useita eloon jääneitä tarhureita sekä MaddAddam-älyköitä, koska nämä olivat tienneet tulevasta pandemiasta ja osanneet suojautua. Elämä on niukkaa, ruokaa pyritään kasvattamaan ja lihaa saadaan hyökkäilevistä koira- ja sikalaislaumoista. Nämä sikalaiset ovat älykkäitä, koska niille on ympätty ihmisen aivokudosta. Ne osaavat keskustellakin crakelaisten tulkkaamana. 

MaddAddamilla oli ollut suora yhteys Zebiin, joka osoittautui älykkääksi koodaajaksi ja hakkeroijaksi ja Aatami Ensimmäisen velipuoleksi. Uusi maa onkin tavallaan Zebin tarina eli kirja on jälleen edellisten osien tavoin rinnakkaisteos, jossa samat asiat käydään läpi nyt Zebin elämänvaiheiden kautta. Samalla  moni edellisissä osissa vilahtanut asia saa selityksensä.

Crakelaiset ovat tottuneet kuulemaan iltaisin Lumimies-Jimmyn kertomia tarinoita, mutta koska hän on tajuton, he inttävät Tobyn kertomaan heille. Toby empii, mutta tavattuaan uudelleen pitkäaikaisen salarakkaansa Zebin. Toby saa Zebin kertomaan elämäntarinansa, jonka Toby kaunistelee crakelaisille, jotka ovat mieleltään lapsen tasolla, eivätkä ymmärrä läheskään kaikkia asioita. Itse asiassa kirjan monissa hahmoissa on saamattomuutta. Miksi esimerkiksi Jimmyn ja Aatami Ensimmäisen osuus putoaa miltei nollaan? Nämä Tobyn tarinat ovat hauskoja ja keventäviä  (esim. tarina Zebistä ja ****sta). Huom.  spoilausvaroitus edellisiin osiin loppuu.

Henki on se osa meistä, joka ei kuole kun ruumis kuolee.

Kuoleminen on… sitä mitä kaloille tapahtuu, kun ne pyydystetään ja sitten paistetaan.

Ei kuoleminen ei tapahdu pelkästään kaloille. Ihmisetkin kuolevat.

Kyllä. Ihan kaikki.

Myös te. Joskus. Ette vielä. Ette vielä pitkään aikaan.

En tiedä miksi. Crake järjesti niin.

Koska…

Koska jos kukaan ei koskaan kuolisi, vaan kaikki saisivat vai lisää ja lisää lapsia, maailma tulisi liian täyteen, emmekä me enää mahtuisi tänne.

Ei teitä ei paisteta tulella kun te kuolette.

Koska te ette ole kaloja.

Yksi cracelaislapsista, Mustaparta, ystävystyy Tobyn kanssa ja oppii yllättäen kirjoittamaan, vaikka sen ei pitänyt olla heille mahdollista. Toby kirjaa ylös päiväkirjaansa tapahtumia, mutta Tobyn vanhentuessa Mustaparta anastaa päiväkirjan ja ryhtyy lopulta pitämään sitä.

Mustaparta pitää Tobyn päiväkirjaa heidän yhteisenä omaisuutenaan, mikä sopii Tobylle, sillä näin hän saa tilaisuuden seurata pojan kirjoitustaidon kehittymistä. Joskus hänen on tosin vaikeaa saada päiväkirja pojalta takaisin, jotta voisi itse kirjoittaa siihen.

Uusi maa on MaddAddam-trilogian ”kesyin osa”, seikkailukertomus Zebin elämästä. Tietotekniikan kehitys on välillä alkeellisen tuntuista, vaikka muuten eletään tulevaisuudessa. Suomentaja Kristina Drew on tehnyt upean käännöstyön ja valtavasti töitä keksiessään nimiä uusille käsitteille ja eläimille.  

Oryx ja Craken tai Herran tarhureiden lukeminen etukäteen ei ole välttämätöntä, mutta se auttaa suuresti asioiden ymmärtämistä. Itse tarvitsin aiemmat osat ymmärtääkseni tarinan. Kirjasarja ei ole minulle mieluisinta Atwoodia, mutta suosittelen sen lukemista! Yritän huomioida tekstissäni sen, että olen vieraan genren alueella, mutta luen minulle muuten  tärkeää kirjailijaa. Tämän takia toin myös kaksi muuta minulle erittäin tärkeää teosta blogiini (Yli veden ja Sokea surmaaja).

Uusi maa antaa yhden vaihtoehdon ihmiskunnan tulevaisuudesta, jota kohti vääjäämättä olemme menossa, ja jossa osittain jo olemme. Merenpinta nousee, ilmasto lämpenee, eliölajeja kuolee sukupuuttoon enenevässä määrin, sademetsät tuhotaan, geeniteknologia häilyy peikkona…

Uusimaa on upea päätös dystopia-trilogialle, upeaa kerronnan juhlaa. Atwoodin kerronnassa julminta on, että se ei ole edes mahdotonta. Hän ei ole iskenyt tarinaa huvin vuoksi. Atwoodin ekokriittinen ajattelutapa tulee tässäkin hyvin esille.

Margaret Atwood Uusi maa

Alkuperäisteos MaddAddam (2013)

Suomennos Kristina Drews

Otava 2015. Kustantajalta. Kiitoksin

Uusi maa on luettu monissa blogeissa. Liitän muuaan luinkin mukaan Taikakirjaimet, Luettua elämää, Kirjavinkit, Kulttuuri kukoistaa

JK. 

Huumorintajuni on hieman outo.... Tässä lienee kirjan hauskin kappale. Siis lajin hienompi nimi on Gleditsia triacanthos. Kyseessä on hernekasviheimon puu ja olen ihastunut heimon lajeihin niin puissa, pensaissa kuin kukissa. Marjoja tuossa ei ole, vaan palkoja. Kentuckyn kahvipuu on hurmaava. Tätä ei ymmärtää kuin joku toinen lajifriikki. Että joku unelmien laji menestyy, että sen saa pihaansa etc. Tässä ei ole kyse estetiikasta, pionin kauneudesta tai koreudesta.

 

Me hautasimme kaikki kolme lähelle Pilaria ja istutimme jokaisen päälle puun. Jimmyä varten Ren, Amanda ja Sinisiipi olivat käyneet kasvitieteellisessä puutarhassa, maailman hedelmäpuita esittelevällä osastolla – gemakoiden opastamina, nehän tietenkin tunsivat paikan, koska ne pitävät hedelmistä – ja valinneet Kentuckyn kahvipuun, siinä on sydämenmuotoiset lehdet ja marjat, joista voi valmistaa kahvin korviketta. Se ilahduttaa varmasti monia ryhmän jäseniä, sillä paahdetuista juurista tehty kahvi alkaa kyllästyttää.