Kirkkojen ja kartanoiden kätköistä ja Mitä symbolit kertovat

Visa Immonen on arkeologian dosentti ja taidehistorioitsija. Hän on perehtynyt erityisesti pohjoismaiseen kultasepäntyöhön ja menneisyyden ylelliseen esinekulttuuriin. Kirkkojen ja kartanoiden kätköistä kertoo muinaisesta loistosta 1200–1600 –luvuilla:  

Olemme tottuneet painottamaan suomalaisten köyhyyttä. Totuus on kuitenkin toinen. Keskiajan ja uuden ajan alun Suomessa kulta ja hopea välkkyivät niin kirkoissa ja kodeissa kuin Juhana-herttuan hovissa.

Visa Immonen teki gradunsa vanhoista lusikoista. Mutta aihe kiehtoi ja niinpä hän kiersi Suomen ja valokuvasi ja luetteloi kaikki tietämänsä tuon ajan arvoesineet. Näin syntyi väitöskirja Golden Moments – Artefacts of Precius Metals as Product of Luxury Consumption in Finland c. 1200-1600.

Keskiaikaan sijoittuvia teoksia on julkaistu useita viime aikoina. Olen lukenut mm. seuraavat kirjat: Ilari Aalto & Elina Helkala Matkaopas keskiajan Suomeen (Atena 2015), Helena Frankberg-Lakkala Suomalaisten 1600-luvun saarnatuolien kuvaohjelma ja symbolit (väitöskirja, Taideteollinen korkeakoulu 2008), Sari Katajala-Peltomaa ym. (toim.) Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla (SKS 2014), Pentti Lempiäinen Kuvien kieli – Vertauskuvat uskossa ja elämässä (WSOY 2002) ja Richard Taylor How to read a church (Rider 2004, London). Myös  Markus Hiekkasen Suomen keskiajan kivikirkot (SKS 2. painos 2007) kertoo aiheesta laajasti. Keskiaika on ollut hyvin esillä viime vuosina eri aihepiirien osalta, sillä ruokakulttuuria käsitteleviä kirjoja on julkaistu useampi teos, esimerkiksi Satu Hovi & Katri Niemi Keskiajan maut (Art House 2015). Hyvää elämää keskiajalla valottaa Marko Lambergin & Kirsi Kanervan toimittama kirja Hyvä elämä keskiajalla. Lapsuudesta ja arjesta kirjoittavat Sari Katajala-Peltomaa & Ville Vuolanto kirjassaan Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla. Aihe kiinnostaa minua, koska olen kiertänyt maamme kaikki keskiaikaiset kivikirkot elävän kulttuuriperinnön vuoksi.

Suomessa on säilynyt paljon jalometallisia esineitä jo esihistorialliselta ajalta eli varhaiselta rautakaudelta (500 eKr. – 400 jKr.). Hopea pysyi kuitenkin harvinaisena viikinkiajalle (800-1050 jKr.) asti. Sen sijaan kulta oli erittäin harvinaista koko esihistoriallisen ajan eli 1200-luvulle asti.

Arvometallit olivat läsnä kaikkialla keskiajan ja uuden ajan alun keskeisillä elämänalueilla. Näiltä Suomen historian varhaisimmilta vuosisadoilta on säilynyt näyttäviä ja nykyihmiselle outojankin kulta- ja hopeaesineitä sekä niitä valmistaneiden kultaseppien työkaluja. Ne avaavat ikkunan aikakauden ylellisyyskulutukseen, arkielämään sekä maamme koko historiaa vuosina 1200–1600. Tässä teoksessa katsomme säihkyvään muinaisuuteen.

Visa Immonen on luetteloinut yli neljäsataa arvoesinettä keski-ajalta ja uuden ajan alusta 1200–1600-luvuilta. Immonen luo kirjassaan kattavan otannan arvoesineisiin ja niiden kulttuurihistoriaan. Eniten säihkettä oli Juhana-herttuan hovissa 1500-luvun puolivälissä. Tämän jälkeen Kustaa Vaasa takavarikoi uskonpuhdituksen nimissä suurimman osan arvoesineistä Tukholmaan sulatettavaksi sota- ym. menojensa katteeksi.

Paljon on siis kadonnut, mutta koska esineillä on arvoa historiallisina ja taiteellisina todisteina, on alettu kerätä antikkikokoelmia ja perustettu museoita. Huomattava merkitys esineistön säilymiselle on ollut, että paljon niistä on ehtoollisvälineitä ja siten kirkkojen hallussa. Joissain kirkoissa ne ovat edelleen käytössä.

Ennen vanhaan vanhakantaisuudella tai pitkällä iällä ei ollut sellaista itseisarvoa kuin nykyään ajatellaan. Kulta- tai hopeaesineellä oli vain sen metalliarvo ja siksi sen raaka-aineen hyödyntäminen oli tavallista esineen rikkoutuessa tai jos se oli muusta syystä tullut epätoivotuksi tai epämuodikkaaksi.

Visa Immosen mukaan on virhe korostaa suomalaisten menneisyyttä köyhäksi ja vaatimattomaksi. Hänen mukaansa suhteutettuna väestön kokoon emme ole jääneet paljoakaan jälkeen muusta maailmasta. Kirjan runsas ja loistelias kuvitus on Visa Immosen itse kuvaamaa.

Visa Immonen Kirkkojen ja kartanoiden kätköistä
Maahenki 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Liisa Väisänen Mitä symbolit kertovat – Taidetta pintaa syvemmältä

Liisa Väisänen on Espanjassa asuva symbolitutkija, länsimaisen kulttuurihistorian tuntija ja tietokirjailija. Hänen aiempia teoksiaan ovat mm. Kristilliset symbolit – ikkuna pyhään ja Verkkaisuuden filosofiaa. Kirjan valokuvat ovat Marco Peretton käsialaa. Mitä symbolit kertovat on laajennettu versio Kristilliset symbolit –kirjasta. Kirja käsittelee pääasiassa länsimaista kristillistä taidetta 1200- ja 1800-lukujen välillä. Symboleja käsitellään kuudessa kappaleessa: Vanha testamentti, Uusi testamentti, Yleiset kristilliset aiheet, Puhtaat symbolikuvat, Antiikin kreikkalainen ja roomalainen mytologia ja Uudet taiteen aiheistot.

Kuvia on kaikkialla ympärillämme. Tyypillisimmät paikat, joissa taiteen aiheiston klassiseen kuvastoon törmää, ovat museot, kirkot, palatsit tai muutoin herraskaisemmat talot sekä kadut ja puistot. Näiden lisäksi etenkin katolisten maiden vanhoilla hautausmailla, joista osa on luokiteltu monumentaalisiksi hautausmaiksi, on paljon klassista kuvallista nähtävää.

Vuosisatojen ajan kirkko tilasi teoksia taiteilijoilta ja jopa elätti heitä kardinaalien ja paavien hoveissa. Niissä haluttiin parasta ja kauneinta Jumalalle. Toki myös yksityiset ihmiset sekä hallitsijat tilasivat teoksia koteihinsa ja palatseihinsa. He elivät kristityssä maailmassa ja tilasivat mielellään uskonnollisaiheisia kuvia. Tiedetään jopa sulhasen hankkineen morsiamelleen lahjaksi Madonnan ja Pyhän perheen kuvia.

Sana symboli tulee suoraan kreikan symbolon ja latinan symbulun sanoista. Kirkollisessa taiteessa käytetään myös atribuutti-sanaa silloin kun on kyse merkistä, joka liittyy tiettyyn henkilöön, useimmiten pyhimykseen. Kirkkojen kalusteissa, kuten kuorotuolien selustoissa, kuvataan usein yksinkertaisia esineitä, kasveja tai ilmiöitä, jotka muistuttavat jostain Raamatun tapahtumasta tai viittaavat absraktimpaan käsitteeseen. Yleisiä aiheita ovat Jeesuksen kärsimyshistoria, Viimeinen tuomio, Pieta, Evankelistat, Pyhimykset, Hyveet sekä Vanitas eli Nature morte.

Me elämme erilaisten symbolien ympäröiminä, mutta tulemme harvemmin miettineeksi niiden merkitystä. Nykyteknologia on ottanut symbolit uudelleen käyttöön, ajatellaanpa vain vaikka älypuhelimia tai hymiöitä. Myös värit voivat toimia symboleina: vihreä sallii, punainen estää (liikennevalot, puhelimeen vastaaminen). Esimerkiksi Applen logo, puraistu omena, on yhteys hyvän ja pahan tiedon puuhun ja Eevan omenaan. Toisaalta viitataan nykytietokonekielen kehittäjään Alan Turingiin, joka teki itsemurhan haukkaamalla myrkytettyä omenaa. Toisaalta pitää muistaa, että eri kulttuureissa symboleilla voi olla eri merkitys, tunnetuin näistä lienee risti.

Kirja on hyvä perusteos taiteen ystävälle tai vaikkapa turistille, joka vierailee jossain taidemuseossa. Mitä symbolit kertovat sisältää paljon nippelitietoa, jonka takia sen hakuteosmaisuus korostuu eli kirja on hyvä omistaa omassa kirjahyllyssä, jotta tiedon löytää sitä tarvittaessa. Symbolien avulla taideteoksia voi lukea vieraassakin paikassa aivan uudella tavalla. Siis jos on kyse länsimaisesta taiteesta. Niiden avulla voi tunnistaa jopa aikakausia. Kirjan kuvat ovat hyviä, mutta osa kuvista on turhan pienikokoisia. Pääosin kuitenkin kuvitus on loisteliasta.  Kuvatekstit ovat hennon vaaleanruskeita ja sen takia huonosti erottuvia. Mitä symbolit kertovat on erinomainen kuvakielen tulkki. Kaikki symbolit eivät avaudu helpolla ja osaa emme tulkita edes oikein, koska yhteys on jäänyt menneeseen aikaan..

Liisa Väisänen Mitä symbolit kertovat – Taidetta pintaa syvemmältä

Kirjapaja 2015. Kustantajalta. Kiitoksin

Kysykää Essiltä! Elisabeth Kochin puutarhat

Tämä vuosi ei hellinyt puutarhakirjojen osalta lukijoita.  Vuosittain ei tarvita aina samasisältöisiä ryhmäoppaita. Maahengen ratkaisu on erinomainen, luoda kurkkaus puutarhahistoriaan. Kysykää Essiltä ensimmäinen laajempi esitys yli kolmen vuosikymmenen ajan Helsingin kaupungin puutarhaneuvojana toimineesta Elisabeth Kochista (1891-1982), hänen työnsä taustoista sekä mittavasta tuotannostaan. Kysykää Essiltä! on matka suomalaisen puutarhataiteen ja –kulttuurin historiaan, mutta se palvelee myös yleisemmin kaupunkikulttuurista tai vaikkapa naiselämäkerroista kiinnostuneita. Kirjassa on seitsemän lukua, jotka jakautuvat lukuisiin pienempiin kappaleisiin sekä lähde- ja viiteluettelot.

Elisabeth Kochin elämä –luvussa on muun muassa kappaleet Perhetausta ja persoona, Puutarha-ala kasvualustana, Puutarhakoulutuksen sukupuolijako, Ammattikoulutusta hankkimassa, Pitkä työura puutarhaneuvojana, Ura kirjoittajana, Yhdistystoimintaa ja kansainvälistä yhteistyötä sekä Päivätyön päätyttyä. Kochin uravalinta avasi tietä myös muille naisille, sillä koulutus- ja ammattikäytännöt olivat vahvasti sukupuolittuneet. Monet puutarha-arkkitehdit, kuten Paul Olsson ja Bengt Schalin, olivat saaneet koulutuksensa ulkomailla, mutta alalle hakeutuvien naisten koulutusväylä pysyi kotimaisena ja käytännöllisenä.  Tehtäväkentällä miesten osuudeksi miellettiin julkisella näyttämöllä sijaitsevien puistojen ja puutarhojen suunnittelu, kun taas naisten  työsarka sijoittui yksityiseen sfääriin, kotien kasvitarhoihin ja kotitalouteen lähemmäksi arkea. 

Seitsemän siirtolapuutarhaa –luvussa tarkastellaan miten Siirtolapuutarha-aate syntyy ja –liike leviää sekä Siirtolapuutarhat sosiaalipolitiikkana, Suomen ensimmäiset siirtolapuutarhat, Siirtolapuutarhasuunnittelun lähtökohtia ja tutustutaan Kumpulan, Vallilan, Herttuaniemen, ”Jordanin” rannan, Oulunkylän, Marjaniemen ja Pakilan siirtolapuutarhoihin. Siirtolapuutarhat olivat yksi instrumentti elinolojen kohentamiseen tähtäävässä reformitoiminnassa.  Ryhmäpuutarhapalsta saattoi tarjota virkistyspaikkaa, vaihtelua, ravintoa ja paluuta juurille kaupungissakin rakennemuutosta käyvässä yhteiskunnassa.

Satoja suunnitelmia pientalopihoille kertoo miten Puutarhakaupunkiaate leviää ja tutustutaan Jälleenrakennuskauden omakotialueisiin.   Kun uusia omakotitaloalueita ryhdyttiin rakentamaan, myös Elisabeth Kochin työnkuva laajeni. Omakotiasukkaat tarvitsivat neuvonta – ja suunnitteluapua.

Arjen kauneutta kerrostalopihoilla –luvussa on Kaupunkivihreän kaipuu ja Toiminta ja tarkoitus määrittelevät muodon. Rakentamisen tehokkuus lisääntyi kaupungistumisen kiihtyessä, joka tarkoitti asumistilan pinta-alan  lisäämistä etenkin kasvattamalla asumusten korkeutta. Kerrostalojen kuilumaisiin pihoihin haluttiin muutosta, etenkin takapihat unohdettiin, kun keskityttiin julkisivujen edustavuuteen.  Umpikortteleista luovuttiin, toimintoja sijoitettiin näkösälle ja luotiin vihreyttä eri tavoin puistomaisten pihaympäristöjen avulla.

Kotipiha Kochin malliin on Säännöllisyyttä ja symmetriaa, Toiminnallisuutta ja tarkoituksenmukaisuutta sekä Omavaraisuutta ja kestävyyttä. Helsingissä on satoja Elisabeth Kochin suunnittelemia pien- ja kerrostalopihoja. Hänen ajatuksensa kiteytyvät seuraavassa lainauksessa:

Olipa kotipuutarha pieni tai suuri, sen pitää ennen kaikkea olla toimiva ja tarkoituksenmukainen. Sen tulee olla mahdollisimman satoisa, mutta sen hoitaminen ei saa käydä kalliiksi tai tulla työlääksi. Jotta nämä edellytykset toteutuvat jokaisen pensaan ja puun tulee olla oikealla paikalla.

Oppikirjoissaan Koch kuvasi puutarhan suunnittelua havainnollisesti vaihe vaiheelta. Hän korosti, että on tiedettävä, mitä puutarhalta halutaan, mitä painotetaan eli halutaanko koristearvoa vai hyötykasvien antia. Koch myös varoitti herraskartanoiden puutarhojen kopioimisesta. Puutarhan hän näki kodin jatkeena, yhtenä huoneena ja kesäkotina.

Kochin kasvivalinnat kertoo erilaisista kasvien käyttötavoista: Kasvivalintojen tärkeys, Puut puutarhan perustana, Pensaat – puutarhan vehreät seinät, Köynnöskasvit peittävät ja pehmentävät rakenteita, Elämän koreutta kukista, Perennaryhmien väriloistoa, Kivikko- ja reunusperennat, Yksivuotiset kukat kesäkauden väripilkkuna, Kukkaryhmien tyylikkäät ruusut sekä Sipulikukkia keväästä syksyyn. Koch korosti, että kasvimaailman kauneus on kytköksissä vuoden kiertoon, että tavoitteena tulisi olla puutarha, jossa on katseenvangitsijoita kaikkina vuodenaikoina. Hyvin usein keskitymme kesäkukkiin ja perennoihin ja unohdamme, että puut ovat puutarhan ja pihan perusta. Koch jaksoi ihmetellä sitä, että metsien maassa ei osata antaa puille niiden ansaitsemaa arvoa.  Havupuista on iloa ympäri vuoden ja erilaiset muodot antavat ryhtiä pihaan. Pensaat puolestaan antavat suojaa, rajaavat ja jakavat tilaa. Kochin lajivalikoima on hyvä ja edustava tämänkin päivän puutarhurille.

Elisabeth Kochin kädenjälki: Mittava suunnittelutuotanto, Kädenjälki näkyvissä, Kochin mallipihat ja kasvivalinnat ja Kochin ajankohtaisuus. Elisabeth Kochin suunnittelutyö keskittyi Helsinkiin, mutta hänen kirjansa mallipihat ovat olleet omakotitalorakentajien tukena myös muualla Suomessa puutarhoja perustettaessa. Jos nykyisin haluaa jäljitellä 1900-luvun alkupuolelle tyypillistä arkkitehtonista puutarha, vaikutelman siitä saa syntymään geometrisesti sijoitetuin pensasrivi-istutuksin, suorin käytävin ja muodoltaan säännöllisin aukioin. Lehtimajojenkaan ei tarvitse olla osa mennyttä aikaa.  Oma hyötytarha antaa myös maittavaa satoa. Tänäkin päivänä on huomattu, että vihreä lähiympäristö ja kasvit vähentävät stressiä ja rauhoittavat. Pientäkin puutarhaa voi hoitaa suurella sydämellä, juuri niin kunnianhimoisesti, intohimoisesti ja luovasti, kuten Elisabeth Koch puutarhaan ja omaan ammattiinsa suhtautui.

 Kysykää Essiltä! Elisabeth Kochin puutarhat on upea, kauniisti kuvitettu  lahjakirja jokaiselle puutarhan ystävälle.Kirjassa välittyy Kochin ammattitaito ja osaaminen, jotka ovat edellytyksiä hyvälle puutarhakirjalle.

Maria Karisto – Taina Koivunen –Antti Karisto

Kysykää Essiltä! Elisabeth Kochin puutarhat

Maahenki 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Mansimarjasta punapuolaan – Marjakasvien kulttuurihistoriaa

FT Hannele Klemettilä on kulttuurihistorioitsija, joka on kirjoittanut useita tietokirjoja keskiajan elämästä ja kulttuurista. FT Laura Jaakola on oululainen tutkija ja kasvifysiologian dosentti, joka on erikoistunut marjojen terveysvaikutteisiin yhdisteisiin.

Mansimarjasta punapuolaan kertoo marjakasvien biologiasta, ruokakäytöstä ja kulttuurihistoriasta esihistoriasta nykypäiviin asti. Tuttujen marjojen lisäksi käsitellään vieraammat ja myrkylliset lajit, joilla on ollut tärkeitä rooleja kansanlääkinnässä ja myyteissä. Kirjassa esitetään myös uusinta tutkimustietoa marjojen terveysvaikutuksista. Kirja on painettu harvalla kirjasinkoolla huomattavan paksulle paperille ja kirjaa piristää Riikka Juvosen piirroskuvat. Tahmeat, helposti likaantuvat kannet ovat hieman oudot. Kirja ei ole tarkoitettu tunnistusoppaaksi. Kirjassa on myös mielenkiintoisia ruokareseptejä.


Kirja jakautuu kuuteen osioon. Ensimmäisessä osiossa Marjojen maantiedettä ja typologiaa käsitellään muun muassa marjojen luokittelua ja lisäämistä, kansanomaista nimistöä, luonnonvaraisia marjoja, marjastusta harrastuksena ja ammattina sekä marjoja eläinten ravintona.

Toisessa osiossa Marjat ravintona käsitellään marjaravinnon etuja, säilöntää, marjamuoteja, marjojen kulinariaa, reseptejä ja unohdettuja marjoja.

Kolmannessa osiossa Marjarohdot käsitellään yrttilääkintää, luontaislääkintää, maineikkaita rohtomarjoja, marjojen merkitystä terveydelle, allergioita ja myrkyllisiä marjoja.

Neljännessä osiossa Marjojen esteettinen käyttö käsitellään kauneudenhoitoa, marjakosmetiikkaa, marjakasveja värjäyksessä, kodin ja pihan kaunistajina ja kuvateosten innoittajina.

Viidennessä osassa Myyttien ja metaforien marjat käsitellään kansanuskomuksia, jumaltaruja, symboliikkaa, satuja ym. marjoihin liittyvää.

Kuudennen osion Loppusanoissa puhutaan superfoodista, vähän hyödynnetyistä luonnonvaraisista marjoista, viljellyistä vierasperäisistä marjoista, luonnonvaraisista myrkyllisistä marjoista, vierasperäisistä myrkyllisistä marjoista sekä uhanalaisista, rauhoitetuista luonnonmarjoista Suomessa sekä esitellään taulukot Suomen herkullisista luonnonvaraisista marjoista.


Izaac Walton mansikasta vuonna 1635:

”Epäilemättä Jumala olisi
kyennyt tekemään paremmankin marjan,
mutta epäilemättä hän ei sitä tehnyt.”


Kirjasta selviää muun muassa, että marja tarkoittaa meheväseinäistä hedelmää, joka on kehittynyt emin sikiäimestä eli kasvitieteellisesti marjoja ovat esimerkiksi tomaatti, chili ja viinirypäle, mutta ei mansikka, joka on kukkapohjuksesta kehittynyt epähedelmä. Oikeat marjat jaetaan marjoihin, luumarjoihin ja kerrannaisiin luumarjoihin. Kirjasta selviää myös, että arkikielessä käytetty termi katajanmarja ei ole marja vaan käpy.

Kirjan mielenkiintoisia huomioita on, että ahomansikka oli merkittävä talousmarja vielä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa ja puutarhamansikan viljely levisi peltoviljelyksi vasta 1960-luvulla. Ukkomansikkaa viljeltiin erityisesti maamme lounaisosien kartanoiden ja pappiloiden puutarhoissa. Vadelmaa on kasvatettu Turkulaisissa puutarhoissa jo keskiajalla. Herukoita Suomessa on viljelty 1600-luvulta lähtien.

Noituuden ja taikuuden harrastajien tärkeisiin apuvälineisiin ovat kautta aikojen kuuluneet muuan muassa taikasauvat. Puumateriaalin valinta on sikäli tärkeää, että uskotaan eri puiden antavan sauvoille erilaisia voimia. Marjovista puista taikasauvan aineena käytettiin pihlajaa, jonka voimat kävivät kaikkiin tarkoituksiin. Kirsikkapuusta tehtyjä sauvoja hyödynnettiin eritoten rakkausmagiassa ja ennustamisessa, orapihlajasauvoja taas hedelmällisyyttä ja onnea tuovassa magiassa. Seljasta tehtyjä sauvoja käytettiin karkotukseen, suojeluun, terveyden ja vaurauden ja unien hallintaan, katajaisia sauvoja puolestaan tavoiteltaessa turvaa, rakkautta, terveyttä ja suojaa varkaudelta.

Mansimarjasta punapuolaan – Marjakasvien kulttuurihistoriaa on kokonaisvaltainen esitys marjoista. Meillä on runsaasti marjakirjoja, etenkin luonnonmarjoistamme. Tällaista marjojen kulttuurihistoriaan pohjautuvaa ja nykytutkimuksen huomioivaa marjakirjaa meillä ei ole ennen ollut. Olen lukenut useita Hannele Klemettilän kirjoja ja pidän niiden uusiutuvista ja vaihtuvista aihepiireistä sekä laaja-alaisesta katsontatavasta - meillä ja muualla. Tämä on erittäin antoisa ja upea kirja.


Hannele Klemettilä & Laura Jaakola
Mansimarjasta punapuolaan – Marjakasvien kulttuurihistoriaa
Maahenki 2011. Arvostelukappale.

Otso Kantokorpi & Aki Paavola (toim.) Vaivaisukkojen paluu

Vaivaisukkojen paluu esittelee kaikki Suomen säilyneet vaivaisukot, joista on säilynyt 144 ukkoa ja yksi akka. Kirja taustalla on kesän 2013 Vaivaisukot Kerimäellä -näyttely, jossa oli esillä nelisenkymmentä vaivaisukkoa eri puolilta maata. Kirjan on toimittanut taidekriitikko Otso Kantokorpi. Aki Paavola kulki tuhansia kilometrejä vaivaisukkojen perässä ja valokuvasi ne. Vaivaisukoista on julkaistu aiemmin kirjat, jotka olivat sisällöltään enemmän kuvapainotteisia kuin tämä Vaivaisukkojen paluu. Vaivaisukkojen paluu -kirjan artikkeleissa ukkoja tarkastellaan niin kirkko-, taide- ja sosiaalihistoriallisten kontekstien valossa. Kirjassa pohditaan merkitystä tänä päivänä, säilymisen tärkeyttä sekä konservoinnin ja hoidon tarvetta jne.

Vaivaisukkojen kuvaamisessa on omat vaikeutensa, sillä osa sijaitsee kirkon ulkopuolella, osa kirkon sisällä, osa museoissa ja osa saattaa olla korjattavana. Olen itse kiertänyt satunnaisesti ukkoja katsomassa, sillä tieni on kulkenut keskiaikaisista kivikirkoista seuraavaan ja olen pysähdellyt vain satunnaisesti puukirkkojen pihaan.

Ensimmäisen kerran kiinnostuksen vaivaisukkoihin herätti Samuli Paulaharju 1910-luvulla. Hän valokuvasi, piirsi ja talletti ukkoihin liittyvää suullista perinnettä ja julkaisi useita artikkeleita. Mm. Perhossa rumaa ukkoa on jouduttu kaunistamaan: ”Se oli ensin kovan näköinen, jotta lapset pelkäsivät. Sitten pienennettiin naamaa, ettei se enää kahtonut niin rumasti.”







Vaivaisukkojen veistotyyliä ei ole juuri kartoitettu. Osa muistuttaa saksalaista kirkollista puuveistoperinnettä, osassa saattaa olla vaikutteita jopa laivojen keulakuvista. Samoin ukkojen tekijät ovat usein tuntemattomia. Tai tieto on ollut yhdentekevä, kuten Aukusti Isokääntä totesi vuonna 1916: ”Tietysti se on jumalan töitä niin kuin muutkin äijät.”

Vaivaisukoilla oli tärkeä rooli entisaikaan eli varojen kartuttaminen kirkkojen ja tapulien kyljissä vähäosaisille kanssaihmisille. Tänä päivänä ne ovat kulttuurihistoriaa ja maamme omaleimaista perintöä, sillä niitä tehtiin Suomen lisäksi vain Ruotsissa, josta tunnetaan alle kymmenen ukkoa. Vaivaisukkojen synty liittyy uskonpuhdistuksen taustoihin, että kukin seurakunta velvoitettiin huolehtimaan omista vaivaisistaan. Aiemmin köyhäinhoito katolisessa Euroopassa oli organisoitu dominikaanien ja fransiskaanien munkkiveljestöjen kautta yleiseurooppalaisesti eli annetut avustukset saatettiin käyttää missä päin läntistä Eurooppaa hyvänsä. Uskonpuhdistajat ajattelivat, että paikallisten ihmisten antamien avustusten määrä kasvaa ja köyhyys poistuu.


Vaivaisukot ovat seisseet kirkkojen ovenpielissä tuulessa, tuiskuissa ja sateessa. Rinnassa tai sylissä olevasta aukosta on pudotettu lippaaseen rahaa köyhien avuksi. Pohjanmaan alueella ukot olivat tavallisempia, yleisimmin puukirkkojen yhteydessä kuin kivikirkkojen. Keskiaikaisten kivikirkkojen oven tai portin pielessä seisoo kerjäävä ukko esim. Maarian kirkon portin pielessä ja Mynämäellä eteisessä. Tyrvään kirkossa on uusi vaivaisukko, joka on veistetty tuhopolton jälkeen, Hauhon kirkon vaivaisukko on vanhin tunnettu ukoistamme eli Hauhon Bartimeus. Tänä päivänä Bartimeus on päässyt sentään kirkkosalin suojiin. Se saattaa olla 1600-luvun lopun perua. Suurin osa ukoista on 1800-luvulta, mutta ukkoja valmistuu harvakseltaan edelleenkin, kuten vuonna 2012 käyttöön siunattu Rantsilan ukko, jonka kyläläiset päättivät hankkia, kun vanha ukko oli ollut jo pitkään museoituna. Pernajassa on ukkoja edeltävä uhritukki kivimuurin edustalla.

Paikallisuus toi luterilaisessa Pohjolassa tarpeen kuvittaa vaivaiskassojen rahankeruuvälineet. Alkuun käytettiin tukkeja ja arkkuja kuten muuallakin. Sitten syntyivät vaivaisukot. Niiden luojina kunnostautuivat eritoten Pohjanmaan laivaveistämöiden koristepuusepät. Näin vaivaisukot on mielenkiintoinen varhaisen ITE-taiteen ja kuvanveiston sekoitus, jolla esimerkiksi kirkkojen koristeluissa on vuosituhantiset perinteet myös Suomessa.






Vaivaisukkoja varten syntyi oma muotokielensä, mutta ne heijastelevat toki oman aikansa käsitystä vaivaisuudesta. Esimerkiksi 1800-luvun ukoista moni on Suomen sodan (1808–1809) puujalkainen sotaveteraani. Vaivaisukko-hankkeen alkuunpanija, professori Seppo Seitsalo pohtii omassa artikkelissaan ukkojen omia sairauksia ja vaivoja lääkärin ja ortopedin näkökulmasta – pilke silmäkulmassa. Maakunta-amanuenssi Risto Känsälä ja pastori Ville Vauhkonen osoittavat puolestaan, että arkistot ovat monelta osin hyödyntämättä vaivaisukkojen tutkimuksessa.

Kirkkohistorian professori Kaarlo Arffman käsittelee Suomen maaseudun köyhäinhoitoa ja käytön taustaa. Köyhyystutkija Jouko Karjalainen ja rovasti Toivo Loikkanen muistuttavat, että apua tarvitsevista huolehtiminen on edelleen sekä maallisen että uskonnollisen yhteisön vastuulla.











Perinteentutkimuksen professori Seppo Knuuttila ja taidekriitikko ja tietokirjailija Otso Kantokorpi valottavat omissa artikkeleissaan kansanperinteeseen ja taiteeseen liittyviä kytkentöjä. ”Näennäisen realistisina, mutta usein myös naiivin kömpelöinä veistoksina ne ovat herättäneet myötätunnon ohella hilpeyttä niin kuin monet ITE-veistokset nykyäänkin”, kuvaa Knuuttila. Myös Kantokorpi liittäisi vaivaisukkoperinteen ITE-taiteena tunnetun nykykansantaiteen jatkumoon.


Otso Kantokorpi & Aki Paavola (toim.) Vaivaisukkojen paluu

Maahenki 2013. Arvostelukappale.

Sari Kanala, Daga Ulv & Hannu Ahonen Hännän varjossa

Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Ehkä juuri siksi meidän oravamme tunnetaan kurrena, heiluhäntänä ja tupsukorvana. Tämän kirjan avulla pääset kurkistamaan oravien elämään vuodenkierron verran.

Kurkiaura lensi taivaalla ja toitotti kevään saapumisesta. Komeasti kaartaen kurkiparvi laskeutui suolle jaloittelemaan. Linnut olivat pitkästä lentomatkasta väsyneitä ja nälkäisiä. Oli lepotauon aika. Kuusen latvassa keikkuva orava kuunteli läheiseltä suolta kantautuvia kurkien kiljahduksia ja tuumasi: - Nyt on sammakot vaarassa.

Saat tutustua niin oravanpoikasten touhuihin kuin reviirillä vierailevaan varpushaukan vahingoittamaan silmäpuoleen. Tarina kertoo, että oravasuvun tieteellinen nimi Sciurus vulgaris viittaa oravan istuvan oman häntänsä varjossa. Nimi juontuu kreikan sanoista skia (varjo) ja oura (häntä).

Orava on 18-28 cm pitkä ja 200-480 g painava. Pörröhäntä on miltei vartalon mittainen. Pyöreät, eteenpäin työntyvät silmät näkevät laajalle alueelle. Naaraat synnyttävät yleensä 1-2 poikuetta vuodessa, maalis-huhtikuussa ja kesä-heinäkuussa. Poikueessa on yleensä 3-6 poikasta.

…

Hännällä on muitakin tehtäviä kuin toimia tasapainottavana ohjaimena oksalta toiselle hypittäessä. Sitä voi käyttää sateensuojana tai päivänvarjona, ja sillä voi huiskia itikoita kauemmaksi. Nukkuessa häntää voi käyttää peittona.

…

Huonoilla ilmoilla orava pysyttelee mieluusti pesässään. Se lähtee ulos vasta, kun tulee kova nälkä.

Tarinan kertojana toimii tupsukorva itse ja se kertoo vuodenkierron tapahtumat omasta näkökulmastaan. Mukaan mahtuu myös jännitystä liito-oravan liittyessä seuraan:

- Miksi sinulla on noin suuret silmät, pikkuorava kysyi hämmentyneenä?

- Jotta näkisin paremmin yöllä, otus vastasi.

- Miksi sinulla on noin venynyt nahka?

- Jotta liitäisin paremmin. Eikä se ole venynyttä nahkaa, vaan etu- ja takajalkojen välissä oleva ihopoimu, vastasi liito-orava.

Vaaleanharmaaturkkisella liito-oravalla on etu- ja takajalkoja yhdistävä leveä nahkapoimu. Liito-oranan tieteellinen nimi on Pteromys volans. Sitä kutsutaan myös liituriksi, siipioravaksi ja lento-oravaksi. Se kiipeää puun latvaan ja lähteen liitoon, jopa kymmenien metrien matkan. Se liikkuu pääosin hämärässä ja pimeällä, ainoastaan poikasten ollessa pieniä ravintoa tarvitaan myös päiväsaikaan. Suurimman osan talvea liito-orava viettää pesässään talvivarastoillaan herkutellen.

Kirjan mukaan orava on kalehdittava kulinaristi, joka ymmärtää herkkutattien arvon. Oman havaintoni mukaan keräämäni tammenterhot katoavat alta aikayksikön parempiin varastoihin. Syksy on luonnossa kiireistä aikaa, kun valmistaudutaan talveen.

On kunnostettava pesää ja säilöttävä ruokaa talven varalle. Onneksi oli hyvä sienivuosi. Metsä oli täynnä tatteja ja mesisieniä. Orava nappasi pienen herkkutatin maasta ja nakersi sen vatsansa täytteeksi. Sen mielestä paras tapa säilöä sieniä oli varastoida niitä vatsaan, nahan alle. Toisen herkkutatin orava päätti säilöä kuusen oksalle, pesän lähettyville. Se nappasi sienen maasta ja kipitti sieni hampaissaan kuusen latvaan.

…

Yhden päivän aikana saatamme käyttää 130 käpyä. Yhden kävyn nakertamiseen kuluu aikaa 2-3 minuuttia. Käpyjä keräämme talvivarastoon lähinnä kesällä.

Myöskään perhe-elämää ei unohdeta:

Kurre oli juuri päässyt syvään uneen, kun se havahtui pesäaukon suulta kuuluvan rapinaan. Naavatuppo työnnettiin sivuun ja pesään pujahti urosorava. Uros tunki naavatupon tiiviisti paikoilleen ja asettui naarasoravan viereen. Siinä ne lepäisivät kylki kyljessä, käpyenergialla toisiaan lämmittäen. Kevään koittaessa alkaisi taas pesän kohentaminen, sillä keväällä syntyisi taas uusi poikue. Niin, sellaista se on. Oravan elämä.

Hännän varjossa kertoo oravan ja liito-oravan biologiasta, ravinnosta, pesän rakentamisesta ja elinpiiristä. Kirjan lopussa on katsaus myös oravan vihollisiin. Hännän varjossa on lumoava kirja pihapiirin tutusta vierailijasta. Kirjan runsaassa kuvituksessa on valokuvia ja maalauksia, joka on toimiva yhdistelmä. Valokuva välittävät aina todellisemman kuvan.


Sari Kanala, Daga Ulv & Hannu Ahonen Hännän varjossa

Maahenki 2013. Arvostelukappale

Ville Suhonen, Hannu Siitonen ja Mikko Pöllänen Metsän tarina

Metsän tarinan tekstit on laatinut elokuvaohjaaja, kirjailija Ville Suhonen, joka tunnetaan mm. Poika ja ilves -elokuvan ja -romaanien tekijänä. Metsän tarina perustuu huikean menestyksen saavuttaneeseen luontoelokuvaan. Kirjan kuvat ovat luontokuvaaja Hannu Siitosen ja Mikko Pölläsen kuvajälkeä. He ovat vuosia seuranneet eteläkarjalaisen metsän elämää ja taltioineet sen ainutlaatuisia hetkiä.

 Isä kertoi, että metsässä tapahtui muinoin ihmeellisiä asioita ja niistä oli kerrottava kotikylän väelle metsäretkeltä palatessa. Salaisuudet siirtyivät vanhemmille lapsille. Metsässä asusti haltijoita ja maahisia, ja jos oli onnekas, saattoi retkillä nähdä myös menninkäisiä ja peikkoja, keijuja ja sinipiikoja. Haltijat ja maahiset pitivät huolta metsän asukkaista. Ne hoitivat eläimiä, puita ja muita kasveja. Uskottiin, että haltijoiden maailma oli rinnakkainen ihmisten maailmalle. Se oli toinen todellisuus.

Kirjan teema on metsä ja se avautuu kirjassa eriaikaisena niin muistoissa kuin nykyhetkessä ja vuodenajoissa. Kirja on erilainen luontokirjojen genressä, sillä se ei opeta ja jankkaa, vaan johdattaa lukijan metsään. Se ei tao lukijalle metsän tarinaa kansallisgallerian kuvin, eikä siinä roihua metsäpalon loimu, eikä saalistaja ja saalistettava käy kisaa elämästä. Metsän tarinan pohjana on pohjoisen ihmisen muinaiset metsäkokemukset ja myyttiset uskomukset.  Miksi käen kukunnan laskemista vartoo tai kaikkoaa, missä maahiset asuvat, mikä on karhun ja päästäisen liitto, miksi pihlajanmarjat ovat pyhiä?  Kirjan myyttisyys on voimakas. Kuukkelia kutsutaan sielunlinnuksi, johon kuolleiden metsästäjien sielut asettuvat. Kuukkeli on maaginen lintu, olen saanut nähdä evästauolla sen pyörivän ympärilläni, jossain syvällä Kuusamon rajavyöhykkeen aarnioissa.

Isä kertoi, että kuukkeli viihtyi koko vuoden pesäpaikkansa lähettyvillä. Ihmettelin, miksen ollut nähnyt sitä aiemmin ja miten se saattoi olla niin luottavainen, tuntui kuin sillä ei olisi vihollisia lainkaan. …  Sillä oli kuulemma  oma hälytysäänensä jokaiselle vieraalle. Vähitellen opin tuntemaan sen rupattelua, kitinää, lörpöttelyä, visertelyä, vinkunaa ja naukumista. Tuntui kuin se osaisi puhua metsän kaikkia kieliä ja matkia muita asukkaita.

…

Muuttolinnut olivat sielunlintuja, yhteydenpitäjiä elävien ja kuolleiden välillä. Ne kertoivat elämän kiertokulusta sen mikä pitikin tietää. Ei ollut aikaa eikä loppua, ei luomista eikä häviämistä. Elämänmuodot vaihtuivat jatkuvasti. Niin kuin talvi muuttui kesäksi ja päinvastoin.

Kiviset kuvat ovat varhaisinta taidettamme, jota voidaan kuvata ihmiskunnan kollektiiviseksi muistiksi siitä, mitä esi-isämme ovat halunneet kertoa ja välittää tuleville sukupolville kalliomaalauksillaan. Isä kertoo pojalleen suomalaisen metsän myyteistä ja tarinoista. Isä kertoo tutusta lapsuuden metsästä ja sen vaiheista.

Muuan paikka oli erityinen pyhä ja tärkeä. Siellä valmistauduttiin metsästysretkelle ja ryhdyttiin maalaamaan kuvia kallioon. Joku maalasi sarvipäisen ihmishahmon. Se esitti kylän poppamiestä, šamaania, joka koetti matkustaa tuolle puolen neuvottelemaan saaliseläimestä.

…

Metsän keskellä, suuressa Metsolassa, asui musta, pahojen enteiden lintu. Metsoa pidettiin noitalintuna. Se oli suuri kuin kotka, ja kirjoitettiin, että se kuului korppikotkien sukuun, laskeutui maahan syömään jäniksiä ja kettuja, jotka se tappoi vahvoilla kynsillään. Pienemmät saaliit se pieksi hengiltä siivillään.

Metsän tarinassa isä ja poika vaeltavat metsässä ja heidän keskinäinen keskustelu toimii kertojan äänenä. Metsä ja metsän väki tulevat tutuiksi lukijalle: muun muassa jänis, tikat, kettu, näätä,  karhut ja hirvet, käärmeet ja pöllöt, salaperäiset muurahaiset, sammakot, liito-orava ja ilves, kuukkeli, palokärki. Metsän pieneliöt, käävät, kasvit, sammalpeitteiset kivenlohkareet sekä mahtavat puuvanhukset ovat läsnä.

 Peippo sai nimen vilukieli. Niin vikkelästi sen laulu soljui. Se herätti keväisen metsän ilon säveliin ja niinpä linnusta tuli oikea pirteyden vertauskuva. Joidenkin mielestä se taas oli kevytmielinen haihattelija, taitava peippaaja, joka temppuili ja eksytti kilpakumppaneitaan ja vihollisiaan.

…

Äiti pyysi usein keräämään kukkia, sanoi niiden tuottavan ihmisille onnea. … Äiti kertoi tarinan, että jos näki sananjalan kukkivan, oppi lintujen kielen ja silmänkääntäjän taidot. Ja jos näki kukinnon juhannusyönä, sai tietää aarteen sijainnin. Aarre täytyi kaivaa maasta keskiyöllä hiljaisuuden vallitessa, paikasta, jonka virvatulen häilyvä sininen liekki osoitti.

Metsän tarina on elämyksellinen luontokirja vanhan metsän elämästä. Metsässä kaikella on tarkoituksensa, vain ihminen järkyttää luonnonjärjestystä. Kirjaa lukiessa minulle tuli mieleeni YLE:n tekemä opetusohjelma Suomalaisia kuvia, sillä sen musiikki on vaikuttava. Se soi mielessäni tätä kirjaa lukiessa. Metsä tarina on kirja, jonka antaisin lahjaksi, ja jonka paikka on kirjahyllyssäni.

Isä lopetti kertomuksen pojalle, metsän tarina oli tullut päätökseen. Puut oli kaadettu moneen kertaan, mutta vanha mänty oli saatu suojeltua. … Ikimetsään päästäkseen piti lähteä kauas. Eikä riittänyt, että sitä katsoi vain tieltä tai edes ulkoilureitiltä. Piti astua rajan yli, mennä metsää…

Ville Suhonen, Hannu Siitonen ja Mikko Pöllänen Metsän tarina

Maahenki, 2. painos 2013, Arvostelukappale