Linn Ullmann Rauhattomat

Linn Ullmann Rauhattomat

Alkuteos: De urolige (2015)

Suomentanut: Kristiina Huttunen

LIKE 2016. Kotikirjasto. Lokakuun uutuusostos.

Äitini ja isäni eivät olleet koskaan olleet naimisissa, äitini tuli neljännen ja viidennen vaimon väliin, mutta he olivat olleet elinikäisiä ystäviä, työtovereita, ja kerran isä sanoi äidille että he olivat tuskallisesti kiinni toisissaan.

Linn Ullmann on norjalainen kirjailija ja kriitikko. Hän on naimisissa kirjailija Niels Frederick Dahlin kanssa. Olen lukenut Ullmannin suomennetut teokset: Ennen unta, Kun olen luonasi, Armo, Siunattu lapsi ennen blogia ja blogiaikana teoksen Aarteemme kallis. 

Halusin  lukea Linn Ullmannin uusimman teoksen. Sitä on kehuttu hänen parhaimmaksi maailmalla. Haluaisin sanoa, että hahmota kirjan teemat ja lue, jos ne kiinnostavat. En voinut ajatella lainaavani tätä kirjastosta, sillä haluan merkitä kohtia myöhemmin löydettäviksi. Alusta lähtien tämän lukeminen kävi voimille niin kuin se käy, kun lukee koskettavaa kirjaa. Korostaisin tässä tekstissä lainauksiani.

Äiti ja isä ja minä. Sitä asetelmaa ei ole olemassa.

Olin isäni lapsi ja äitini lapsi, mutta en ollut heidän yhteinen lapsensa, meitä kolmea ei ollut olemassa; kun selaan valokuvapinoa joka on pöydällä edessäni, en löydä yhtään valokuvaa, jossa olisimme me kaikki kolme.

Linn Ullmann on isänsä tytär ja äitinsä tytär. Tytär on kuuluisan isän ja kuuluisan äidin tytär. Ullmann kertoo tarinansa hyvin suorasukaisesti. Hän kutsuu isää isäkseen ja sen voi kokea lähestyväksi, mutta yhtä hyvin etäännyttäväksi. Kummin vain lukija haluaa. Ilman nimeä hän on vain isä. Ulkopuolisin silmin nähtynä häntä nimitetään Mestariksi. Isällä on yhdeksän lasta kuuden eri naisen kanssa.  Linn oli yhdeksäs, ja hän syntyi 1966 avioliiton ulkopuolella. Ajankuva ei muutu, vaan pysyy tuona samana, vaikka me luemme tekstiä tässä ajassa. Ei sillä ole merkitystä, miten tämä aika suhtautuu exiin, nyksiin ja uusioperheisiin. Edes kaikki papit eivät olleet valmiita kastamaan aviotonta lasta.

Tyttö kastettiin kaksivuotiaana, ja hän käveli itse kirkon lattiaa pitkin.

Kirjan teemat käsittelevät ihmissuhteita, läsnäoloa, muistoja, perhettä. Ullmannin kirja on helppolukuinen, sillä numerot ovat niin tunnistettavia. Isä oli neljänkymmenenkahdeksan tyttären syntyessä ja äiti kahdenkymmenenseitsemän.  Isä tuli Fårön saaren Hammarsin tilalle vuonna 1965 päättäen rakentaa talon sinne. Tyttö sai nimekseen Karin Beate, jota hän ei aina tunnista omakseen, toisen valitsi isä ja toisen äiti. Virallisessa arjessa avioliittoa solmittaessa tai avioeroa haettaessa tuo nimi aktivoituu.

Kun äiti ja minä asuimme USA:ssa ensimmäisen kerran, olin viisivuotias. Muutimme isoon taloon filmitähtien kaupunkiin, ja siellä minut opetti uimaan vartaloltaan vaijerimainen nainen jolla oli pitkä nenä ja uimalakki. Hän ei hymyillyt koskaan mutta antoi minulle jäätelötikun jokaisen uimatunnin jälkeen.

 Äiti panee minut asumaan isoon keltaiseen taloon joka on pienessä kaupungissa lähes kahden tunnin ajomatkan päässä New Yorkista. Pienessä kaupungissa on paljon puita. En tiedä mitä puita ne ovat. Isoja taloja, korkeita puita ja tummanvihreää ruohoa. Minulle selviää että äiti ei aio asettua asumaan kanssani samaan taloon, hän käy päivittäin töissä New Yorkissa tai yöpyy siellä, kun taas minun oli tarkoitus asua pikkukaupungissa puiden luona.

Tyttären on aikomus kirjoittaa kirja vanhenemisesta isän kanssa. Isä on kahdeksankymmentäseitsemän saadessaan ajatuksen kirjasta. "Lopputulos" on käsissäni, sillä aikaa ei ollutkaan yllin kyllin, joten syntyikin toinen kirja. Tarina muodostuu tyttären kertomuksesta ja osin tyttären ja isän äänitetyistä keskusteluista ja muistoista. Isän kunnon takia keskustelut ovat fragmentaarisia ja hauraita. 

Linn Ullmannin teos on hyvin vaikuttava kuvaus isän hiipumisesta. Ullmann rakentaa teoksen muistoista, kuulluista tarinoista ja kerrotuista hetkistä. Tämä tarina tulee hyvin liki lukijaa koskettaen. Tarina on myös tytön kehityskertomus kohti aikuisuutta. Ullmann kirjoittaa vanhemmistaan eli sitä hän ei salaa.  Toisaalta minäkertoja ei nimeä itseään, eikä vanhempiaan. Hän kirjoittaa omaelämäkerrallista fiktiota siten, että se koskettaa ketä tahansa. Missä on fiktion ja toden raja?  

Kaikesta huolimatta Ullman kertoo siitä kuinka elämä repii meitä eri suuntiin, mutta kuinka pohjimmiltaan kaipaamme  juuriamme. Pelkistetty kuvaus tytöstä, isästä ja äidistä tulee näin parhaiten esiin. Kertoja ei pidä vanhempiaan jalustoilla, vaan kirjoittaa niin hyvistä kuin huonoista muistoista. Hän kertoo sen käsityksen, joka hänellä on. Mitä muuta hän voisi edes tehdä? Minkä verran me tiedämme toisesta ihmisestä ja hänen tuntemuksistaan?  

Tämä on ihana lahjakirja ja ainakin itselleni täydellinen kirja. Kirjoitin tarkoituksella tekstini anonyymisti, sillä tarina on paljaampi näin. Tästä tarinasta löytyy useampia kirjoja eri laidalta katsottuna.

Vigdís Grímsdóttir Valosta valoon ja Linn Ullmann Aarteemme kallis

Vigdís Grimsdóttir (1953) on islantilainen kirjailija. Hän on opiskellut Islannin yliopistossa ja valmistunut opettajaksi. Grimsdóttir asuu Reykjavikissa ja on kirjoittanut runoja, novelleja, näytelmiä, lastenkirjan ja romaaneja.

Valosta valoon on hyvin erikoinen kirja.  Sen kieli on kaunista, runollista ja taianomaista. Kirjan alku ihmetyttää, kun ihmiset ovat niin naarmuttomia ja syvän tunteellisia, että lukijaa huimaa. Tarinan päähenkilö on Rósa. Hän on saanut nimensä erään naisen mukaan, joka oli hänen isänsä suuri rakkaus.  Lenni ei muistanut varmuudella kuvan alkuperää, mutta muisteli löytäneensä sen kymmenvuotiaana poismuuttaneiden naapureiden roskatynnyristä.  Lenni rakastui palavasti kuvan naiseen. Hänen mielessä alkoi elää unelma tuosta naisesta. Naisen nimi oli Rósa Cordovan ja hän asui kaukana Santa Fessä.

Lenni tapaa aikanaan leipomossa työskentelevän naisen nimeltä Magdalena. He rakentelevat mielessään unelmia valkoisesta talosta, kahdesta lapsesta, kahdesta hevosesta, kahdesta pitkäjalkaisesta, valkoisesta kissasta. Lenni ja Magdalena sopivat, että poika saisi nimensä Elvis Presleyn mukaan ja tyttö Rósa Cordovan. Yksi heidän haaveista toteutuukin. Magdalena synnyttää Rósan, mutta menehtyy itse synnytykseen.

Eräänä kertana isä ja tytär istuvat keittiössä Lennin kertoessa, että hänen täytyy lähteä pitkälle matkalle, kauas pois. Lenni oli tehnyt kauan sitten itselleen lupauksen, että aikuisena hän lähtee unelmansa perään etsimään mystistä Rósa Cordovaa. Lennin ystäväpariskunta Róbert ja Helena muuttavat Rósan luo ja ryhtyvät tämän sijaisvanhemmiksi. Lennin päätös ei ole mikään äkillinen päähänpisto, mutta hän oli luvannut kymmenen vuotta Magdalenalle.

Ymmmärrän, sanoi Rósa ja Lenni kertoi, että totta puhuen hän oli aikonut etsiä Rósa Cordovaa jo kauan ennen kuin tapasi Magdalenan. Hän oli aina hautonut ajatusta lähteä pitkälle matkalle kauas pois.

Valosta valoon on Rósan kasvukertomus. Rósan paras ystävä on Lúna ja myös veljekset, Sininen ja Ruskea, omaavat roolin sivullisina. Lúna maalaa ja ihailee niin syvästi Frida Kahloa, että hänen maalauksensa muistuttavat esikuvan töitä, eikä vain hänen työnsä. Hän eli häkissä, josta hän lensi vapauteen.

Ja Sininen piti sen, minkä oli sanonutkin. Se ei ollut hän, hän ei koputtanut Rósan oveen, kun tämä ei ottanut yhteyttä koko viikonloppuna, ei vastannut puhelimeen, ei ovikelloon eikä edes korttiin, jonka Sininen oli työntänyt postiluukusta sisään. Ei, se ei ollut hän, Se oli Rósa, joka koputti pojan oveen ja sanoi, etteivät he voineet olla enää yhdessä. Hän ei pystynyt enää. Hän ei voinut antaa Siniselle enää muut kuin ystävyyttä.

Sitten eräänä iltana Rósa huomaa kotiin tullessaan, että jotain outoa oli tapahtunut. Robert itkeä nyyhkytti jonkun olevan poissa.  Helena on lähtenyt pois. Helena on jättänyt hänet.  Rósa ja Róbert ovat kahden Helenan lähdettyä. Tilanne ei oikeastaan tunnu kovinkaan ikävälle kaksikon mielestä heidän toivuttuaan Helenan lähdöstä. 
Lenni oli täyttänyt Magdalenalle antamansa lupauksen, ja tuo aikaraja oli umpeutumassa…

Jollain tavalla odotin tarinaan käännettä ja sainkin sen. En aio avata tarinaa enempää, mutta kerron, että tarinan voima on sen arvaamattomuudessa. Tähän minä laitan pisteen. Unelmistahan ja niiden toteuttamisesta tämä tarina kertoo, mutta minun on luettava trilogian toinen osa ja ehkä päätöskin voidakseni sanoa enemmän. Loppu sai minut hämmennyksen valtaan.

Vigdís Grímsdóttir: Valosta valoon Lenni & Rosa –trilogia: 1 
Alkuteos Frá ljósi til ljó
Suomentaja Tapio Koivukari
Johnny Kniga 2004. Kotikirjasto.

Lisään tämän kirjan Islannin kohdalle Annamin haasteeseen Kirjallinen retki Pohjoismaissa. 

Tämän kirjan on lukenut myös mm.  Sivu sivulta,  Luettua elämää.

 Linn Ullmann Aarteemme kallis

Linn Ullmann (1967) on norjalainen kirjailija, kirjallisuusarvostelija ja toimittaja. Hän on opiskellut Englannin kirjallisuutta New Yorkin yliopistossa. En yleensä kirjoita kirjailijan yksityiselämästä alkuun, mutta ehkä minun on pakko mainita, että kirjailija on naimisissa Niels Frederick Dahlin kanssa. He asuvat Oslossa. Linn on ohjaaja Ingmar Bergmanin ja näyttelijä Liv Ullmannin tytär.

Aarteemme kallis on parisuhdedraama ja perhetarina. Kirjaa sanotaan trilleriksi, mutta sanoisin, että siinä on jännityksen elementtejä, mutta enemmän tämä on psykologinen tarina rikkinäisistä ihmisistä.  Kirjan kaikkitietävä kertoja pitää huolen lukijasta. Hän kertoo näkökulmatekniikkaa hyödyntäen eri henkilöiden tuntemukset ja aikatasoja vaihdelleen kertomus kulkee menneen ja nykyhetken välillä, jolloin käytetyt menetelmät luovat hieman toistoa.  

Ennen kaikkea kirjan keskiössä ovat kirjailija-aviomies Jon ja tämän puoliso Siri, perheen rahahuolet, repivät perheriidat, äiti-tytär-suhde, uskottomuus, menetykset ja kärsivät ihmiset. Jon potee tyhjän paperin kammoa, trilogian päätös ei vain valmistu, vaan siirtyy aina seuraavaan deadlineen.  Pariskunta selvittää asioita keskenään, mutta lukot eivät avaudu, kun minkään perustana ei ole rehellisyys.

Sirin äiti, Jenny Brodal, omistaa Mailundin maaseudulla, jonka vanhassa rakennuksessa Jenny elää Irman avustamana. Irman rooli on kaikille hieman mysteeri.  Jennyllä on elinikäinen kärsimys menetysten myötä, joista hän ei pysty laskemaan irti.  Siri pitää ravintolaa Oslossa, jonka kitkuttelevan toiminnan avulla perhe elää. Kesät he viettävät Mailandissa. Lapsista Alma käy koulua ja Siv on nuorempi. 

Oli heinäkuun viidestoista vuonna 2008 ja Jenny täytti seitsemänkymmentäviisi vuotta. Mailund, iso valkoinen talo, jossa hän oli varttunut sodan jälkeen kun vanhemmat olivat tuoneet hänet sinne poltetusta Molden kaupungista, oli täynnä kukkia.

Millie tulee lastenhoitajaksi Mailundiin. Siri järjestää Jennylle syntymäpäiväjuhlat, joita Jenny ei halunnut. Idylli saa särön, kun yksi katoaa. Häntä ei löydetä etsinnöistä huolimatta. Poikakolmikko saa päähänsä haudata aarteen ja kaivaa sen ylös aikanaan. Aarre ei kuitenkaan löydy vuosia myöhemmin, vaikka jotain muuta löytyy. Tämän jälkeen ei ole enää kadonnutta.

He eivät käsittäneet mitä olivat löytäneet. Mutta ymmärsivät että se ei ollut aarre. Myöhemmin, kun heidän piti selvittää poliisille ja vanhemmille miksi olivat olleet metsässä, asia muuttui Simenin mielestä hankalaksi.

Kirjoitin alkuun kirjailijan avioliitosta ja palaan siihen. Luin äskettäin puolison kirjan Viime kesänä. Tein blogitekstiini lainauksen valkoisesta puutarhasta. Nyt kirjailijapuoliso käyttää samaa aihetta, mikä tuntuu kovin tylsälle.   

Hän halusi kertoa kirjasta jonka oli lukenut. Kuutamopuutarhasta, jonka Vita Sackvill-West oli nähnyt unessa ja jonka Siri näki silmissään uudessa unessa. Jon ei kuitenkaan halunnut kuulla muista kirjoista kuin omistaan.

Aarteemme kallis on koukuttava tarina tummin värein, joka välittyy minulle surullisena kertomuksena. Kaikesta huolimatta Aarteemme kallis on hyvä kirja, jos tähdittäisin, niin antaisin 4-. Hieman erilaisemmalla lopulla tähditykseni olisi viisi. Minä en saanut palasia päässäni kohdalleen, joten marinani kohdistuu siihen. Epäilyt kalvavat, mutta siihen se jää. Ok, tämä käy kerran, mutta seuraavalla kerralla tähdet tippuvat. Avoimet loput tuovat minulle tunteen, että tarinaa kieputetaan suuntaan jos toiseen osaamatta keriä sitä enää kasaan. Olen usein miettinyt, miksi Linn Ulmann ei ihastuta minua, mutta samoin on Siri Hustvedtin kanssa, ja koen että näillä naisilla on jotain yhteistä.  Jollain tavalla ympyrä sulkeutuu, kun lastenhoitajan vanhemmat tapaavat tyttären viimeiset työllistäjät.

Linn Ullmann Aarteemme kallis

Alkuteos Det dyrebare

Suomentaja Tarja Teva.

WSOY 2012, Kotikirjasto.

Lisään tämän kirjan Norjan kohdalle Annamin haasteeseen Kirjallinen retki Pohjoismaissa

Tämän kirjan ovat lukeneet myös mm.:

Sara, Siina, Aili-mummo, Kirjakirppu, Kulttuuri kukoistaa, Mari A