Lena Andersson Enpä usko – Ajatuksia ja kannanottoja

Lena Andersson Enpä usko – Ajatuksia ja kannanottoja

Suomentanut Sanna Manninen

Siltala 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

”Kirjoittamiseni on selvitystyötä. Minun on otettava selvää, miksi niin monet asiat ovat kummallisia. Miksi sitä, mikä on ilmeistä, on niin vaikea nähdä. Miksi pimeys on niin houkuttelevaa, kun ajatuksen kirkkaus ja kielen selkeys ovat kauneinta mitä ihmisellä on.” 

Lena Andersson (s. 1970) on ruotsalainen kirjailija, kriitikko ja kolumnisti. Hän toimii kulttuurijournalistina ja kriitikkona Dagens Nyheterissä. Aiemmin hänen romaaneistaan on suomennettu muun muassa Vailla henkilökohtaista vastuuta (2015) ja Omavaltaista menettelyä (2014), joista jälkimmäinen sai August-palkinnon vuonna 2013. 

Lena Anderssonin Dagens Nyheterissä julkaisemat kolumnit käsittelevät tarkasti ja viiltävästi nykyajan keskeisiä kiistakysymyksiä.  Kolumnit ovat koottu aihepiireittäin, joita ovat Yhteiskunta, Muuttoliike, Uskonto, Koulu, Ihmiskäsitys ja Perhe.  Andersson lähestyy teemoissaan niin uskontoa, ateismia, monarkiaa, maahanmuuttoa, kotiutumista, tasa-arvoa, parisuhdetta, sukupuolirooleja kuin rasismia. Andersson sivaltaa tämän päivän ilmiöitä, hänen otteensa kiinnittyy niin yksityiskohtiin kuin laajempiin yhteiskunnallisiin kokonaisuuksiin.

Koraania ei tarvitse tulkita uudelleen meidän aikanamme eikä pitää minkäänlaisena ohjenuorana, vaan sitä voi kohdella historiallisena dokumenttina. Moraalista on kirjoitettu myös muissa, paremmissa kirjoissa. … Ei ole olemassa syntiä eikä pyhää, on vain eläville olennoille aiheutettua kärsimystä. Jumala ja helvetti ovat todennäköisesti valheita, jotka on sepitetty ihmisten pitämiseksi aisoissa.

Monarkian suhteen olemme sivullisia. Seuraamme sivusta kruununperillisten häitä ja vauvauutisia. Monarkia perustuu ajatukseen, että jokin luokka ja jokin perhe ovat geneettisesti parempia kuin muut.

Monarkian luonteeseen kuuluvat automaattisesti ne samat arvot, jotka ällöttävät monia silloin kun ruotsidemokraatit esittelevät niitä: aito ruotsalaisuus, kotiseutumuseot, tapakristillisyys, vakaa kansallinen yhteenkuuluvuus, verimystiikka, konservatiiviset perhearvot, sukupuoliroolit sekä ”turvallisuutta luova” johtaja, joka on jatkuvuuden tae oikullisen epäluotettavan kansan ja kinastelevien poliitikkojen yläpuolella.

Maahanmuuttopolitiikka puhuttaa myös Ruotsissa. Maahanmuuttajien integroituminen yhteiskuntaan on sielläkin arkea. He ovat jopa meitä edellä ja kokeneempia asiassa. Olen itse törmännyt Anderssonin ajatuksiin ympäristökasvatuksessa, kuinka maahanmuuttaja pääsee vasta osallisuutensa kautta osaksi luontosuhdetta.

Maahanmuuttovihamieliset kokevat olevansa kantaruotsalaisia, alkuperäisväestöjä, joka on kokemassa saman kohtalon kuin intiaanit.  Andersson vertaa kotiutumisessa F. Scott Fitzgeraldin Kultahattua, kuinka Keskilännestä New Yorkiin muuttanut Nick Carraway huomaa olevansa osa kaupunkia.  Andersson heittää ajatuksen integraatiosta käsitteenä, että ihmisestä ei tule se jonka muut olettavat hänen olevan, mutta muiden oletuksilla on merkitystä ihmisen omakuvalle ja tulkinnalle elämästä.

Maahanmuuttopolitiikka puhuttaa meilläkin, mutta tavallinen kadunmies seuraa ehkä hämmentyneenä keskustelua tasolla, jossa sitä viimeiseksi tulisi käydä tapahtuvalla tasolla.

Niin kauan kuin ihmiseltä – henkilöstä ja paikasta riippumatta – ei kysytä tietä West Eggiin, koska hänen ulkonäkönsä ei vastaa odotuksia, ei ainakaan kansalaisuus ole suoja ennakkoluuloja vastaan.

Anderssonin teos sivaltaa ruotsalaista yhteiskuntaa. Paikoin suomalainen lukijaa jää ulkopuoliseksi tiettyjen henkilöiden tuntemattomuuden vuoksi, mutta siltikään se ei haitannut lukemista. Anderssonin teoksissa Omavaltaista menettelyä ja Vailla henkilökohtaista vastuuta minua ihastutti niiden leikkisyys ja ilakoiva tunnelma, mutta kolumnit olivat paikoin totisia. Kolumnien huumori ja satiirisuus oli hieman liian vakavaa.  Kolumnien aiheet olisivat olleet sallivampia revittelyn suhteen. Toisaalta mainitsemani teokset saivat kritiikkiä, kun nainen oli liian ahdistava rakkaudessaan, kun minua kirjat ihastuttivat. Toisen naisen tuska ei kuitenkaan sytyttänyt kaikkia lukijoita.

Lena Andersson Vailla henkilökohtaista vastuuta

Lena Anderssonin Vailla henkilökohtaista vastuuta on itsenäinen jatko viime vuonna suomennetulle kirjalle Omavaltaista menettelyä.  Alkuperäisteos on Utan personligt ansvar. Kirjan on suomentanut Sanna Manninen. En osannut edes ajatella, että tarina jatkuisi, joten tämä oli mieluinen yllätys.  Omavaltaisessa menettelyssä Ester Nilsson ihastui Hugo Raskiin.  Ester jahtasi Hugoa kaikin tavoin. Toisen silmitön ihastuminen ruokki narsistista Hugoa. Esterin läheisriippuvuus tuntui jopa kiusalliselta hänen pakkomielteisessä rakkaudessa.  Voit lukea blogitekstini täältä.

Edellisestä on kulunut viisi vuotta, kun Ester tapaa näyttelijä Olof Stenin ensimmäisen näytelmänsä Kolmen kesken lukuharjoituksissa. Ja jo ensi kohtaamisessa Ester kokee, että hän on rakastumassa päätä pahkaa. Suojellakseen itseään Olof Sten kertoo olevansa varattu mies, naimisissa. Hän korostaa jatkuvasti Esterille, että heillä ei ole suhdetta, eikä hänellä ole edes tarkoitus jättää vaimoaan Ebbaa.  

Esterin ja Olofin suhde etenee, he päätyvät sänkyyn. Esterin ystävät varoittelevat suhteesta. Erona edelliseen kirjaan, niin tässä ystävät ovat nimettyjä, kun edellisessä teoksessa nämä olivat kollektiiviin puettu ystäväkuoro. Esterkin tajuaa itsekin, että kaikki ei ole hyvin. Ester on älykäs runoilija ja esseisti, mutta tunteiden palo on voimakas. Olisi naiivia ajatella, että hän tahallaan etsisi epäonnistumaan tuomittuja suhteita. Tässäkin hän  toivoo Olofin hylkäävän vaimonsa. Esteri on kuitenkin lähellä neljäkymmentä, ja biologinen kello raksuttaa.  Lähimmäisriippuvuus ei ole tässä se ydin, vaikka sillä oli merkittävä rooli edellisessä kirjassa.

Toisaalta voisi sanoa, ettei hän ollut tullut kyyniseksi, että häntä vaivasi erikoinen naiivi ennakkoluulottomuus: jokainen tilanne ja ihminen oli uusi ja piti arvioida puhtaalta pöydältä ja omilla ansioillaan, piti olla mahdollisuus vastustaa luonnon sanelua ja toimia oikein.

Ester Nilssonista on tullut rakastajatar, mutta toisen naisen osa ei tyydytä häntä. Hän tekee irtiottoja, pari eroaa tapaamisissaan riitaisesti. Ester poistaa toisen numeron puhelimestaan. Toinen tai toinen tekee aina uuden aloitteen. Olof on suhteessa mukana siinä kuin Ester. Tosin Olof manipuloi halujaan vierittäen aktiivisuuden Esterin harteille.  Että Ester on aloitteellisempi, vaikka tavoite olisi lähtöisin Olofista. Edellisen kirjan painostus ja ahdistavuus ovat poissa, mutta siitä huolimatta Ester elää murusilla suree ja kärsi. Voidaan kysyä, eikö Ester opi ikinä?  Toisaalta ihminen kohtaa polkuja, joita ei ole suunnitellut, mutta kohdalle osuessaan, nekin on kokeiltava.

En vain ymmärrä, miksi suostut näihin ehtoihin. Sinä ansaitset parempaa.

Anna sitten minule paremmat ehdot.

Minulla on tämä tilanne. Mutta onhan muita.

Mutta? Noin huonostiko sinä minut tunnet ?

Tämä on väärin, Olof sanoi selin Esteriin. – Minä kohtelen sinua kaltoin.

Olof halajaa Esteriä siinä kuin Ester häntä. Ester tulkitsee merkkejä oman etunsa mukaisesti ja hänessä elää toivo, että Olof jättäisi vaimonsa. Ester hankkii jopa auton voidakseen ajaa Olofia ympäri maata teatteriesityksiin ja kahdenkeskisiin rakkaustuokioihin.   Kesät, juhlapyhät ovat Esterille kidutusta, sillä kesällä naimisissa olevat miehet seurustelevat vaimojensa kanssa. Tapaaminenkin voi peruuntua yhtäkkiä, kun Ebba ilmoittaakin tulostaan. Miten kolmiodraaman käy, jos kaikki osapuolet saavat tietää? Yli kolme vuotta kestänyt suhde ei ole yhden yön juttu. Entä, kun rinnakkaissuhteesta tulee taakka?

 Lena Andersson tarkastelee parisuhteen käsitettä, käsityksiä rakkaudesta, rakastajattaren roolia ja avioliiton ulkopuolisia suhteita. Vailla henkilökohtaista vastuuta on hyvin erilainen tunnelmaltaan kuin edellinen. Tämä on iloisempi. Jos Ester voi huonosti, niin kaksi muutakin kolmiodraaman osakasta saattavat voida myös huonosti. Halusi Olof myöntää tai ei, niin hän hakeutuu aktiivisesti Esterin lähelle. Hän haluaa vaimon sekä rakastajattaren.

Henkilökuvauksessa Olof jää epäselvemmäksi kuin Hugo. Olofin suhteen tilaa tai hänen motiiveja ei avata. Anderssonin romaani on erinomainen kuvaus toisen naisen roolista ja sokeasta rakkaudesta. Mielelläni minä tapasin Esterin uudelleen ja jäin miettimään, että kohtaammeko vielä uudestaan?

Lena Andersson Vailla henkilökohtaista vastuuta

Siltala 2015. Arvostelukappale. Kiitoksin

Osallistun tällä kirjalla Annamin haasteeseen Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haaste

Lena Andersson Omavaltaista menettelyä - Romaani rakkaudesta

Lena Andersson (s. 1970) on julkaissut aiemmin neljä romaania (Var det bra så?, Du är allt - så svensk?, Duck City ja Slutspelat). Hän asuu synnyinkaupungissaan Tukholmassa ja toimii kulttuurijournalistina ja kriitikkona muun muassa Svenska Dagbladetissa ja Dagens Nyheterissä.

Ester Nilsson on runoilija ja esseisti. Hän rakastuu pohjattoman syvästi kuvataitelija Hugo Raskiin. Esteriä pyydetään pitämään esitelmä taiteilija Hugo Raskista. Yleisön joukossa on taiteilija itse, ja näin tarinan osapuolet tapaavat ensi kertaa esitelmän jälkeen. Ester Nilssonin ja Hugo Raskin välille kehittyy suhde, mutta suhteen merkitys painottuu eri tavoin näiden henkilöiden välillä. Ester hylkää suhteensa Pehriin käsittämättömän vikkelästi muuttaen äitinsä luo aluksi. Ester ei voi selittää täydellistä ja pakahduttavaa rakastumistaan nuoruuden huumalla, sillä hän on jo 31-vuotias aikuinen nainen eikä tytönhupakko.

Ester rakastuu pyyteettömästi, intohimoisesti, mutta kun pyyteettömyys karisee, niin jäljelle jää omistamisen halu, pakottaminen ja vaatiminen. Toista ihmistä ei voi pakottaa vastaamaan omiin tunteisiin. Ester tajuaa toimintansa, mutta hän ei pysty toimimaan toisin. Hän jahtaa, soittaa, lähettää tekstiviestejä, kulkee ja kiertää kortteleita näkemisen toivossa. Jo lukija ahdistuu hänen hullaantumisestaan ja rakastamisestaan. Aluksi Ester on kuin pieni hiiri, joka elää murusilla ja tuokioilla, joita toinen suo. Hugosta kehittyy pakkomielle, jota on saatava aina vain enemmän. Hyvin harva ihminen kestää noin ahdistavaa ja päällekäyvää ihmistä. Aluksi toisen kiinnostus hivelee Hugon narsistisuutta.


Hugo käyttää valtaa, mutta en tuomitse hänen vallankäyttöä. Mitä tiukemmin toinen kietoutuu kiinni, tarrautuu lähelle, hyökyy päälle, niin sitä varmemmin Hugo perääntyy.

Kello oli vähän vaille yksi, ja Ester odotti Hugon kotikadun liepeillä hetkeä, jolloin saisi soittaa ovikelloa. Tapaaminen ei hermostuttanut häntä. Hänellä ei ollut mitään vaikeuksia keskustella tuntikausia kiinnostavista aiheista. Ainoa epämääräinen huolenaihe oli ajatus, että hän menettäisi tulevaisuuden, johon hänen kaipuunsa oli jo tehnyt pesän.

Tarina on analyysi vallasta ja pakkomielteestä, mutta samalla ironinen ja haikea oodi omalle halulle rakastaa, mutta lopullinen niitti sille, että toista ei voi pakottaa rakastumaan itseensä. Jokainen meistä tarvitsee tilaa ympärilleen, taitelija liikkumavaraa ehkä enemmän. Hugo on vallankäyttäjä, mutta hän on myös perääntyjä. Hän lähtee mukaan, mutta eihän hän tunne alussa toisen läheisriippuvuutta. Ei kukaan pysty vannomaan ikuisuuden valoja ensi tapaamisilla. Sänkyyn menokaan ei siihen velvoita meidän yhteiskunnassa.

Jollakin tasoilla lukemani tuo mieleeni palkitun ranskalainen Emmanuèle Berheimin kirjan Hänen vaimonsa eli toinen nainen. Se on armoton kuvaus parisuhteen tasapainoilusta, kuinka pikaiset kohtaamiset eivät riitä Clairelle, ja hän ryhtyy pakkomielteen omaisesti keräämään esineitä, jotka liittyvät rakastettuun. Vaikka Esterin päässä ystävätärkuoro pyrkii saamaan Esterin ajatuksia järkiintymään, niin siitä huolimatta tämä toimii rakastamisen vimmassa. Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssi kertoo ketun kesyttämisestä, rakastamisesta, erosta, kuinka päivä päivältä voit istuutua vähän lähemmäksi...Joka kerta kun esitti jonkin huomion, tuli hiljaista. Hugo ei koskaan lähtenyt jatkamaan mistään, mitä Ester sanoi. Ester lähti aina jatkamaan kaikesta, mitä Hugo sanoi. Kumpikaan ei ollut kovin kiinnostunut Esteristä, mutta molemmat olivat kiinnostuneita Hugosta.

Omavaltaista menettelyä on hyvin kirjoitettu ja nopealukuinen tarina kahden ihmisen välisestä suhteesta. Tarinana se on huomattavasti monimutkaisempi kuin lukukokemuksena, sillä se jäi mieleen ja ajatuksiin. Omavaltaista menettelyä on erinomainen kirja rakastamisen vaikeudesta ja toisen ihmisen kohtelusta puolin ja toisin. Missä menee rakastamisen oikeus ja missä astuu kuvaan alistamisen vääryys? Omavaltaista menettelyä on virkistävä lukukokemus, joka saa ajattelemaan rakastamisen taitoa.

Lena Andersson Omavaltaista menettelyä - Romaani rakkaudesta
Siltala 2014. Arvostelukappale.