Haggrén ym. Muinaisuutemme jäljet: Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle

Haggrén, Georg, Halinen, Petri, Lavento, Mika, Raninen, Sami, Wessman, Anna (toim.): Muinaisuutemme jäljet: Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle.

Gaudeamus, 2015,

Kustantajalta. Kiitoksin.

Keitä olivat Suomen alueen ensimmäiset asukkaat? Milloin he saapuivat tänne ja mistä? Kuinka he elivät, mitä kieltä he puhuivat ja keiden kanssa he kävivät kauppaa? Missä vaiheessa Lapin, Karjalan ja Suomenlahden pohjoisen rannikkoalueen ihmisistä muodostui suomalaisia? Muun muassa näihin kysymyksiin pyrkivät vastaamaan tekijät: historiallisen arkeologian dosentti Georg Haggrén, arkeologian dosentti, Museovirastossa työsketelevä Petri Halinen, tohtori Mika, Lavento, arkeologi Sami Raninen sekä arkeologi Anna Wessman.

Muinaisuutemme jäljet 
perustuu uusimpaan tutkimustietoon Suomen historiasta jääkauden jälkeen. Kirja jakautuu kivikautta, pronssi- ja varhaismetallikautta, rautakautta ja keskiaikaa käsitteleviin päälukuihin. Ajallisesti käsitellään 11 000 vuotta Suomen keskiajan loppuun 1500-luvulle. Kirja on mahtava tiiliskivi, johon on mahdutettu koko Suomen esihistoria. Kirjaan on sisällytetty paljon kuvia, karttoja, piirroksia sekä kaavioita. Suuresta koosta johtuen tekijät ilmeisesti joutuvat käyttämään paikoin alansa slangia, joka menee maallikolta ohi. Kirjan etukansille on sijoitettu esihistoriallista aikaa ja keskiaika ja niiden periodeja kuvaavat aikajanat. Kausien jaottelussa tekijät noudattavat Keski-Euroopan esihistoriassa periodeja, jotka eivät suoraan sovi meidän alueellemme ja lisäksi kausien pituudet vaihtelevat rannikolta sisämaahan mentäessä.

Suomen esihistoria alkaa kaukaisimmasta hetkestä, jolloin jostain täällä eläneestä ihmisestä on jäänyt tutkimuksen keinoin havaittava jälki, joka on tuo aika noin 11 000 vuotta sitten. Jos jonain päivänä pystytään todistamaan, että Kristiinankaupungin Susiluolasta löydetyt kivet ja tuhka ovat ihmisen tekemiä, Suomen esihistoria muuttuisi dramaattisesti, sillä tuolloin täällä olisi asunut neandertalilaisia.

Teoksessa tarkastellaan maamme nykyisten rajojen sisäpuolista aluetta sekä Karjalan kannasta ja Laatokan Karjalaa, jotka liittyvät olennaisesti itäisen Suomenlahden ja Saimaan kulttuurivyöhykkeisiin. Arkeologiassa tarkastellaan aineellista jäämistöä, joiden perusteella voidaan tehdä väestön elinkeinoista, asumisesta, ravinnosta, pukeutumisesta ja koruista sekä liikennevälineistä ja kauppayhteyksistä tulkintoja. Kielitieteen tai genetiikan näkökulmista yhtenäistä Suomea tai suomalaisuutta ei pystytä osoittamaan.

KIVIKAUSI (8850–1900/1700 EAA.)

Esihistoria alkaa Suomen alueella noin 9000 eaa., kun ensimmäiset metsästystä, kalastusta ja keräilyä harjoittaneet ihmiset saapuivat. He tekivät käyttöesineensä kivestä, luusta, nahasta, puusta, tuohesta, yms. Aluksi tulokkaat palasivat talviksi kotiseuduilleen, mutta alkoivat vähitellen jäädä tänne. Kivikautta kesti noin 7000 vuotta ja sen varhaisinta vaihetta kutsutaan mesoliittiseksi tai esikeraamiseksi kivikaudeksi. Kivikauden erikoisimmat muinaisjäännökset ovat kalliomaalaukset ja jätinkirkot, joita kumpaakaan ei oikein ole osattu selittää.

Jääkauden jälkeen ilmasto-olot olivat epävakaita. Itämeri koki suolaisia ja suolattomia ajanjaksoja. Maankohoaminen lisäsi maa-alaa ja vähitellen vesi mursi tiensä Pohjanlahden sijasta kaakkoon, Laatokalle.

PRONSSI- JA VARHAISMETALLIKAUSI (1700/1900 EAA. – 500EAA/300 JAA.)

Pronssikaudesta erotetaan rannikon ja sisämaan vaiheet, sillä rannikolla kausi päättyi 500 eaa., kun rauta saapui alueelle. Sisämaassa sen sijaan pronssin käyttö alkoi jo aiemmin eli 1900 eaa., mutta rauta tuli käyttöön myöhemmin, vasta 300 jaa. Ajalta peräisin ovat hautaröykkiöt, rannikolla hiidenkiukaat ja sisämaassa lapinkiukaat. Pronssiesineiden lisäksi käytettiin vielä luu- ja kiviesineitä.

RAUTAKAUSI (500 EAA. – 1150/1300)

Rautakausi alkoi, kun rautaesineitä alettiin käyttää yleisesti. Siihen tarjosi mahdollisuudet järvimalmi. Puusta pystyttiin rautaesineillä muovaamaan helposti käyttöesineitä ja keramiikan käyttö väistyi. Sisämaassa rautakausi kesti hieman pidempään. Rautakausi jaetaan varhais-, keski- ja myöhäisvaiheeseen ja nämä seitsemään jaksoon, mutta tämä Keski-Eurooppalainen tapa ei oikein sovellu Suomen esihistoriassa käytettäväksi.

Maatalous tuli rannikolla pääelinkeinoksi, mutta sisämaassa edelleen metsästettiin ja kalastettiin. Kotieläiminä oli nautoja, sikoja, lampaita ja koira. Vuoden 400 jälkeen on kalmistoista löytynyt hevosen luita. 500-luvulta Ahvenanmaalta on löydetty maakumpuhautoja. 600-luvulla lounaassa alettiin käyttää polttokenttäkalmistoja. Rottien ja hiirten lisääntyessä viljavarastoissa myös kissoja alettiin hankkia ilmeisesti merovingiajan tienoilla.

Viikinkien idäntie kulki pitkin Suomenlahtea. Viikingit harjoittivat merirosvoutta ja orjakauppaa, mutta osa heistä toimi kauppiaina tai siirtolaisina. Varsinkin Ahvenanmaalaiset olivat mukana viikinkiretkillä 800- ja 900-luvuilla, mikä näkyy Ahvenanmaalla edelleen viikinkihautoina.

Yleisesti on luultu, että kristinusko tuotiin Suomeen väkivaltaisten ristiretkien myötä, mutta uudemman käsityksen mukaan kristinusko saapui Suomeen rauhanomaisin keinoin sekä lännestä että idästä käsin 1000-luvulta. Ruotsin valta-aseman kasvaessa 1100-luvulla alkoi ruotsalaisia maahanmuuttajia tulla Ahvenanmaalle, Turunmaan saaristoon ja Uudellemaalle ja 1200-luvulla Itä-Uudellemaalle ja Pohjanmaan rannikolle. Hirsirakenteiset talot alkoivat myös yleistyä.

KESKIAIKA (1100-LUVULTA 1500-LUVUN PUOLIVÄLIIN)

Ihmisten vakiintuessa paikoilleen maanviljelyksen ja karjanhoidon pariin alkoi väestön määrä lisääntyä ja arvellaan, että väkiluku keskiajan alussa oli 50 000, mutta sen lopulla jo 300 000. Keskiajan alussa alkoi myös kirjallinen kulttuuri. 

Kristinuskon levitessä alettiin rakentaa kirkkoja, jotka aluksi oli puurakenteisia. Keskiaikaiset kivikirkot ovat näkyvin muisto keskiajasta. Niitä rakennettiin 1550-luvun loppuun mennessä yli sata. Niiden rakennusajoilta ei ole säilynyt juuri mitään kirjallisia dokumentteja ja niitä on pidetty vanhempina kuin ne itse asiassa ovat. Vasta Markus Hiekkasen väitöskirja ja myöhemmät ajoitusmenetelmät, kuten puulustoanalyysi ovat selvittäneet kirkkojen todellisempia rakennusvuosia. Vanhimmat keskiaikaiset kivikirkot on rakennettu Ahvenanmaalle 1260-1300-lukujen välisenä aikana. Vanhin niistä on Jomalan kirkko, joka on rakennettu vuosien 1275-1285 välisenä aikana. Varsinais-Suomen ja Uudenmaan kirkot rakennettiin 1430-1480-luvuilla. Monet 1500-luvun alussa aloitetut kirkkotyömaat jäivät kesken.

Keskiaika päättyi Suomessa 1500-luvun puoliväliin mennessä reformaation myötä. Kustaa Vaasan aikana (1523-1560) voutihallinnon ja protestanttisen kirkon myötä siirryttiin uuteen aikaan.

Muinaisuutemme jäljet on ensimmäinen kattava teos aiheesta. Teoksesssa esitetään kansanomaisesti ja erinomaisesti maamme esihistoria.

José Saramago Lissabonin piirityksen kirjuri

José Saramago on portugalilainen kirjailija. Hänelle myönnettiin kirjallisuuden Nobelin palkinto vuonna 1998. Saramagon teos Jeesuksen Kristuksen evankeliumi närkästytti Portugalin hartaimpia katolilaisia, ja Portugalin valtio päätti vetää romaanin pois Euroopan kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistalta. Tästä suivaantuneena Saramago muutti pois Portugalista ja asettui asumaan Lanzarotelle Kanariansaarilla, jossa kirjailija myös kuoli.

Olen lukenut blogiaikana Elefantin matkan ja Oikukkaan kuoleman. Sen sijaan  Jeesuksen Kristuksen evankeliumin, Ricardo Reisin viimeisen vuoden ja Kaikkien nimet olen lukenut ennen blogia. Joululahjaksi sain Saramagon esikoisteoksen Baltasar ja Blimunda. Ricardo Reisin viimeinen vuosi (suom. 2012) on rakastettu, ja sitä sanotaan kirjailijan parhaimmaksi teokseksi.

Saramagon tyyli on erikoinen, sillä hänen lauseensa ovat pitkiä ja polveilevia. Lukija oppii pisteen merkityksen ja janoaa sen tuomaa tauotusta. Isot kirjaimet ilmaantuvat kuin omasta tahdostaan. Eniten tämä vaikuttaa lukurytmiin, kun lauseet rakentuvat toinen toistansa seuraavaksi tajunnanvirraksi. Tämä kaikki on tietenkin tuttua Saramagon lukijalle, sillä siihenkin tottuu. Oikuttelevassa kuolemassa on kepeyttä, hauskoja ja humoristia hetkiä, kun kuolema ryhtyy lakkoon ja vieläpä rakastuu. Ihmisten hengissä kituuttelu aiheuttaa yhteiskunnallisia ongelmia monille aloille.

Jostain syystä Lissabonin piirityksen kirjuri oli minulle vaikea. En suosittele tätä aloitukseksi kirjailijan tuotantoon tutustumisessa. Oikutteleva kuolema on erinomainen aloitus kirja. Tämä teos vaatii keskittymisen ja paneutumisen.

Kustantajan oikolukija Raimundo Silva on yksineläjä, yli viisikymppinen mies. Hänellä ei ole naista, sisaruksia ja vanhemmatkin ovat kuolleet. Kotiapulainen piipahtaa muutaman kerran viikossa huoltamassa pyykin ja perussiivouksen. Silva vaikuttaa työlleen omistautuneelle poikamiehelle, joka ei ole avioliittoa ajatellut osakseen. Kuka häntä rakastaisi tai ketä hän rakastaisi? Käsikirjoitus on valmistumassa ja kustantaja huokailee niskaan, että työn on oltava valmis seuraavana päivänä.

Ensimmäistä kertaa tehtyään vuosikaudet niin pikkutarkkaa työtä Raimundo Silva ei lue kirjaa enää viimeistä kertaa kokonaan uudestaan. Sivuja on kuten sanottu neljäsataakolmekymmentäseitsemän, kaikki täynnä merkintöjä, ja lukeakseen koko jutun hänen pitäisi pysyä valveilla koko yö, tai melkein ainakin, eikä häntä innosta marttyyrinhommat, hän on jo alkanut suhtautua teokseen ja sen tekijään perin juurin penseästi, taas huomenna viattomat lukijat sanovat ja nuoriso toistelee kouluissa, että kärpäsellä on neljä jalkaa, koska niin on Aristoteles vakuuttunut, ja taas seuraavassa Lissabonin maureilta valtaamisen satavuotisjuhlassa vuonna kaksituhattaneljäkymmentäseitsemän, jos Lissabon on vielä olemassa ja portugalilaisia siellä asuu, varmasti joku presidentti siellä muistelee sitä ylivertaista hetkeä, jolloin viisikilpinen, voitonriemusta ylpeänä hulmuava lippu syrjäytti epäpyhän puolikuun ihanan kaupunkimme sinitaivaalla.

Silva kirjoittaa historiaa uusiksi, vaikka hän tekee vain pienen muutoksen Lissabonin piirityksestä kertovaan käsikirjoitukseen kirjoittamalla, että ristiretkeläiset eivät auttaneet Portugalin kuningasta kaupungin takaisinvaltauksessa 1147. Raimundon elämän muuttuu tuon pienen teon seurauksena totaalisesti. Aamulla Raimundon antaa työnsä myhäillen sitä noutamaan tulleelle Costalle tietäen, että Costa suuntaa suoraan latomoon onnellisen tietämättömänä mistään, mutta Raimundo menee keittiöön laittamaan itselleen maitokahvin ja paahtoleipiä voilla.

Jos oikolukijat vain voisivat, jos heitä ei olisi sidottu käsistä ja jaloista rikoslakien pakottavampaan kieltovyyhtiin, he voisivat muuttaa maailman kulun, perustaa universaalin onnen valtakunnan, antaa juotavaa janoisille, ruokaa nälkäisille, rauhan levottomille, ilon surullisille, seuraa yksinäisille, toivoa niille, jotka sen ovat menettäneet, puhumattakaan miten helppoa olisi poistaa kurjuus ja rikollisuus, koska tämän he tekisivät yksinkertaisesti muuttamalla sanoja, ja jos jotakuta nämä uudet demiurgit epäilyttävät, muistakoon vain että samalla tavalla tehtiin maailma ja tehtiin ihminen, samoilla sanoilla, yksillä ja tietyillä, jotta niin tapahtuisi eikä mitenkään muuten. tapahtukoon, Jumala sanoi, ja välittömästi tapahtuikin. 

Kolmetoista päivää myöhemmin miehen tekonen paljastuu, mutta potkujen sijasta hän saakin uuden mahdollisuuden kirjoittaa Portugalin vaihtoehtoisesta historiasta. Raimundo Silva kirjoitti myös Lissabonin piirityksen historian kirjoittajalle kirjeen, jossa oli tarpeen vaatima määrä pahoitteluja. Jatkaessaan työtään Raimundo Silva saa työnsä tarkkailijaksi tohtori Maria Saran. Tapaamisessa nainen antaa oikolukijalle oman erityisen kappaleen Lissabonin piirityksestä, sillä ainokaisena siinä ei ole oikaisulappua välissä. Maria Sara kertoo myös, että jatkossa vedokset tarkistetaan hänen tai jonkun muun toimesta. Kustantamon tunnollinen oikolukija huomaa historian kirjoittamisen rinnalla uusia, mutta sykähdyttäviä tunteita.

Saramagon kirja on mainio, jokainen oikoluvun kanssa töitä tehnyt hymyilee tekstiä lukiessa. Kaikkein vaarallisinta tekstin tekijälle on sokeus omaan tekstiin. Luin kerran yhdestä kirjasta, että eräs sieni kasvaa sänkipellolla, nauroin katketakseni sille. Ei siinä ollut mitään hauskaa, sillä se sopii hyvin ko. sienen habitaatiksi. Nauroin itselleni ja kieroudelleni. Kuljen tuota pellon reunaa Hallan kanssa iltaisin, mutta kun sen näki painettuna, niin se nauratti hervottomasti. Mutta tuosta vaarallisuudesta oman tekstin suhteen, sillä siitä minun piti kirjoittaa, että itse on niin sokea omalle tekstilleen, että ei huomaa toisenkaan tekemiä korjauksia. Olin kirjoittanut kerran, että keltavahvero on ensimmäisiä ruokasieniämme tarkoittaen alkukesää, juhannuksen tienoota, ja sain tekstin takaisin, että kanttarelli on kevätsieni, ulvoin jo tuosta liiasta t-kirjaimesta. Toisaalta luen mielelläni lattareita oikoluvussa, koska ne ovat päässäni, niin en mieti niiden kirjoitusasua. Kuulen ja näen, jos niistä puuttuu kirjain. Ne vain hallitsee ja paljon paremmin kuin suomenkieliset nimet, joita ei tarvitse.

Luulen, että Saramagon kirja on jokaiselle tekstintekijälle nautittava lukukokemus. Kirjan suomennos on hieno ja käsittämättömän hyvin hallittu. Lainauksistani välittyvät nuo huikean pitkät virkkeet.

José Saramago Lissabonin piirityksen kirjuri 

Alkuperäisteos História de Cerco de Lisboa 

Suomentaja Antero Tiittula. 

Tammi 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Kulttuuri kukoistaa nautti Saramagon matkassa ja valoi minuunkin tekstillään jaksamista.

Vaellus Santiago de Compostelan kulkijat ja Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla

Jean-Christophe Rufin (s. 1952) on ranskalainen kirjailija, lääkäri sekä maailmanmatkaaja ja historioitsija.  Kirjan alkusanoissa on toimittaja Suvi Aholan katsaus aiheeseen oman kokemuksensa kautta.  Lähdin itse lukemaan kirjaa ilman johdantoa, sillä välttelen johdantoja. Havaitsin Santiago de Compostelan  hyvin suosituksi kirjojen aiheeksi, kun selailin kirjastojen varantoa. Itselleni tutuin on Carl Jacob Gardbergin kirja Santiago de Compostela Matka apostolin haudalle, jossa on runsaasti kulttuurihistoriaa sekä kristillinen katsantokin esillä. Paulo Coelhon Pyhiinvaellus on johdatus ikiaikaisen viisauden lähteille. Myös Tuija Wetterstrandin Kävellen Santiago de Compostelaan on hyvä.

Santiago de Compostela on ihmeellinen kohde kulkijalle, sillä toiselle se on uskonretki, toiselle pyhiinvaeltajan riitti, jollekulle matka itseen ilman sen kummempia uskonnollisia ajatuksia.  Joku ei osaa kertoa syytä vaellukseen, mutta reissuun pitää päästä. Ihmiset ovat kulkeneet vuosisatojen ajan tuota reittiä. Vaeltajat lähtevät matkaan eri paikoista, mutta päämäärä on sama, vaikka matka tehtäisiin ajallisesti osissa. Pääreittejä on kaksi eli Espanjan pohjoisrannikkoa seuraava Camino del Norte ja sisämaan ranskalainen reitti Camino Francés. Matkan pituus on 800 kilometriä, ja sen talsimiseen varataan neljäkymmentä päivää. Joku kulkee yksin, jotkut kaksin ja jotkut ryhmissä. Credencial on matkapassi, johon kerättyjen leimojen arvon ymmärtää vasta reissun tehtyään.

Yritin saada minua ahdistelevan itävaltalaisnaisen ymmärtämään, että pyhiinvaeltajien tie oli uuvuttanut minut. Ilmeisen tottuneena vastaaviin pettymyksiin nainen kääri valtavan hassissätkän eikä kostoksi tarjonnut minulle henkosia.

Vetäydyin yöpuulle telttaani ristientien juurella. Lisäsin oman korteni kekoon outoon sekasotkuun, joka vallitsi keskiaikaisten, auringon ihailijoille omistettujen muurien välissä, ja katselin iPadistani amerikkalaisen televisiosarjan jakson.

Yleinen kulkijoita yhdistävä piirre on asketismi, rahan välttely, köyhäily, mutta kulkijoita on moneksi, sillä joku majoittuu hotellissa, kun toinen kasaa teltan.  Matkailijoiden ympärillä pyörii myös bisnes matkamuistoineen ja myyntipöytineen.  Reissussa nuhraantunut kulkija kohtaa matkan varrella paikallisia, heidän kiirehtiessä töihin ja arjen askareisiin city-lookissaan.

Mies ei selvästi ollut tottunut vastarintaan. Hänen vieraansa ilmeisesti alistuivat hänen sääntöihinsä ja jopa jossain määrin nauttivat joutuessaan noudattamaan niitä. Tiedän Pariisissa bistroja, joissa lounaalle tulleet, muuten määräilevät ja käskemään tottuneet miehet antautuvat masokistisesti töykeän ja karkeasti puhuvan ravintolanpitäjän häijyyksien armoille. Ravintolanpitäjä sivaltaa aterian aikana henkisiä ruoskaniskuja, jotka näyttävät suorastaan virvoittavat asiakkaat ja antavan heille puhtia höykyttää vastaavasti omia alaisiaan iltapäivän mittaan. Minulle sen sortin nautinnot ovat vieraita, koska en mielelläni tottele enkä komenna.

En varmaan ole ainoa, joka tutustuu asioihin ja ihmisiin silloin kun ne ovat juuri kääntämässä selkänsä. Minussa tämä pahe tai ahneudesta kielivä piirre esiintyy kenties vielä voimakkaampana kuin muissa. Saatan nimittäin usein jopa hankkiutua kauas siitä mikä minulle on rakkainta, kunnes lopulta tajuan sen arvon. Vaarallista peliä, jossa voi voittaa paljon mutta hävitä vielä enemmän.

Rufin kulkee reittiä, joka on kristillisen maailman kuuluisin pyhiinvaellusreitti. Ilman uskonnollista riittiä Lapin erämaavaellus tarjoaisi paremmin oman rauhan ja yksinäisyyden erakolle. Ehkä jäin kaipaamaan juuri tuon alkuperäisen kontekstin kautta katsovaa pohdintaa. Mitä reissu antaa, mitä sieltä löytää?  

Keskiajalla pyhiinvaeltajat pitivät Oviedoa ensisijaisen tärkeänä kohteena. Kuuluisan sanonnan mukaan ”se joka menee Santiagoon käymättä Oviedosa palvoo palvelijaa ja hylkää Herran”. Pyhä Jaakob on toissijainen hahmo verrattuna Vapahtajaan, Jolle Oviedo on pyhitetty. Oviedo onkin pyhiinvaeltajien tien ensimmäinen tärkeä väliasema.

Rufinin teksti on asiallista, kuivan huumorista ja anekdootteja tarjoilevaa.  Kirjailija antaa itsestään hieman nuivanoloisen kuvan, sillä vaelluskin voisi olla hitusen sosiaalisempaan edes taukopaikoilla. Matka itseen voisi parhaimmillaan karsia minäkeskeisyyttä ja kohentaa asenteita lähimmäisen huomioimisessa. Rufin johdattaa lukijan etappi etapilta perille, joten lukijan innokkuus päästä loppuun säilyy kuitenkin herkeämättömänä, mutta kovin usein asetuin lukiessani kievareiden henkilökunnan ja kohdattujen kulkurien puolelle. 

Jean-Christophe Rufin Vaellus Santiago de Compostelan kulkijat

Alkuperäisteos Immortelle randonnée

Suomentaja Marja Luoma

Gummerus 2015. Kustantajalta. Kiitoksin

Muualla luettu:

Liisa, Lukuneuvoja ja Nanna

Sari Kataja-Peltomaa, Christian Krötzl ja Marjo Meriluoto-Jaakkola

Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla – Kun maailma aukeni

Matka pyhälle paikalle on kuulunut ja kuuluu edelleen suurimpaan osaan maailman uskontoja. Katolisella keskiajalla käynti pyhässä tilassa tarkoitti toivioretkeä taivaallisen välittäjän, eli pyhimyksen, haudalle tai pyhäinjäännösten, reliikkien, luo. Pyhä paikka loi suoran yhteyden jumalalliseen, pyhimyksen haudalla taivas kosketti maata.

Keskiajalla kristittyjen oli tapana ainakin kerran elämässä lähteä pyhiinvaellukselle. Varakkaimmat suuntasivat Santiago de Compostelaan, Roomaan tai Jerusalemiin. Suositumpia olivat kuitenkin Turku, Vadstena ja Nidaros. Aneet tai syntien anteeksi anominen olivat tärkeitä vaellusmotiiveja.

Teoksessa on viisi laajaa osiota:

I Pyhiinvaellusten merkitys

Suomalaisten pyhiinvaelluksista osana eurooppalaista perinnettä.  Pyhiinvaellus on rituaalista käyttäytymistä, joka tarkoittaa käyntiä yhteisön merkitsemissä ja ylläpitämissä paikoissa ja maastonkohdissa.  Motiiveja pyhiinvaelluksille olivat harras kunnioitus pyhimystä kohtaa, avunpyyntöpyhiinvaellus (sairaat ja muut avun tarvitsijat) tai kiitospyhiinvaellus (perustui tehtyyn lupaukseen, joka toteutui).

Missä pyhä, sieltä apu. Kappaleessa selvitetään kansanomaisen ja kirkollisen pyhän kohtaamispisteitä keskiajan Suomessa. Osiossa määritetään pyhän käsitettä ja sen ilmenemistä keskiajan maallisessa ja uskonnollisessa maisemassa. Merkittävänä osana pyhimysuskoa olivat ja ovat edelleenkin katolisen kristillisyyden piirissä ihmisten pyhimyksistä saamat ilmestykset ja visiot.

II Kirkko ja pyhiinvaellukset

Pyhiinvaeltajia, pahantekijöitä ja pappeja – suomalaiset Rooman-matkaajat myöhäiskeskiajalla. Rooma oli katolisen kirkon kiistaton keskus myöhäiskeskiajalla, joten katsauksessa tarkastellaan Rooman-kävijöiden erilaisia matkustusmotiiveja eri tasoilla. 

Saarnaajat pyhiinvaeltajien oppaina ja innoittajina –kappaleessa kerrotaan, että pyhiinvaelluksen kontekstiin liittyvää saarnamateriaalia on säilynyt vähän, ja miten saarnoissa käsiteltiin pyhiinvaellusta ja minkälaisia ohjeita pyhiinvaeltajille annettiin. Pyhimysten kunnioittaminen ja pyhiinvaelluskäytännöt muuttuivat reformaatioaikana 1500-luvulla.

Pyhiinvaeltaja ja Hämeen Härkätien kirkkojen pyhimyskultit. Kirkolliset rakennukset omistettiin 1400-luvulla yhdelle tai useammalle pyhimykselle. Hämeen Härkätien Kaarinan, Hattulan ja Rengon kirkkojen suojeluspyhimys voidaan osoittaa keskiaikaisin lähtein. Näissä kirkoissa kunnioitettiin muun muassa pyhimysveistosten ym. materiaalin perusteella ainakin 28 pyhimystä.

Reformaatio, pyhimykset ja pyhiinvaellukset kappaleessa selvitetään, miten reformaatio muutti asennoitumista pyhimyksiin ja pyhiinvaelluskäytäntöihin.

III Pyhiinvaellukset osana arkea

Arki, hoiva ja pyhiinvaellukset. Pyhimyksen haudalle vaellettiin joko pyytämään apua tai osoittamaan kiitollisuutta saadun ihmeen jälkeen. Pyhimyksiin puoleen käännyttiin avun saamisessa sairauksiin, ruumiin vammoihin.

Paranemista etsimässä – ruumiinvammat ja pyhiinvaellukset keskiajan Pohjolassa. Ihmeet olivat olennainen osa keskiaikaisen ihmisen uskonelämää ja maailmankuvaa. Paranemisihmeet ovat yleisin ihmetyyppi keskiaikaisissa lähteissä.

Sinne ja takaisin – maantiet, kulkureitit ja liikkuminen Suomessa ja Suomesta Eurooppaan keskiajalla. Millaisilla teillä ja reiteillä keskiajan suomalaiset kulkivat? Kuinka kauan päivässä matkaa taittoi? Suurin osa keskiajan pyhiinvaelluksista oli matkoja lähiseudulle tai keskipitkän etäisyyden pituisia. Kaukomatkat suuntautuivat Roomaan, Jerusalemiin ja Santiago de Compostelaan.

Yhdessä virkkeessä Roomaan – pyhiinvaelluskertomuksia Naantalin luostarin kirjastosta. Kaikki eivät voineet tai halunneet lähteä kaukaisille paikoille. Pyhiinvaeltajia saattoi seurata arjen kanssakäymisessä, jumalanpalveluksissa tai vaikka Armon laakson kirjakokoelmista, jos osasi lukea. Matkantekoa on usein kuvattu niukkasanaisesti: Roomaan matkaavan Katariinan seurue purjehti meren ylitse Lyypekkiin ja jatkoi sieltä hevosten vetämillä vaunuilla pyhään kaupunkiin.

IV Pyhiinvaellukset ja materiaalinen kulttuuri

Kirkkorakennukset ja pyhiinvaellukset Suomessa noin 1000–1550. Tässä kappaleessa tarkastelun kohteena on pyhiinvaelluskirkkojen olemus. Katolisen kirkon sääntöjen mukaan jokaisessa kirkossa oli oltava pyhäinjäännös, reliikki. Suomessa rakennuksia, joiden on arveltu olevan pyhiinvaelluskirkkoja, ovat Nousiaisten kirkko, Hattulan kirkko, Finströmin kirkko ja Rengon kirkko sekä Naantalin luostarikirkko. Katsauksenlopussa todetaan, että Suomessa kirkot rakennettiin pitäjäläisiä varten heidän uskonelämänsä keskuksiksi ja vain vähäiseltä osin niiden tehtävänä oli toimia pyhiinvaelluskirkkona. Toisaalta ihminen käveli puiseen tai kiviseen kirkkoonsa lyhyen matkan lähellä asuvana tai matkasi kauempaa seurakunnan laitamilta.

Jyvästä jyrsijännahkaan – pyhän jäänteet Turun tuomiokirkossa. Pyhiinvaeltajien määrä merkitsi monia tulonlähteitä. Mitä arvokkaampia reliikkejä kirkoilla ja luostareilla oli sitä enemmän pyhiinvaeltajia ja siksi talous oli merkittävä selittäjä pyhiinjäännöskokoelmille. Ihmeen kaupalla Turun reliikkikokoelma on säilynyt reformaatiosta. Jäljellä on noin 90 pyhäinjäännöstä (esim. luita) tai niiden katkelmaa.

Pyhimysten uudet ruumiit eli millaisten esineiden luo pyhiinvaeltajat vaelsivat. Vaellusten ensisijaisena kohteena olivat reliikit, etenkin pyhimysten ruumiit tai niiden osat.

V Pyhiinvaellukset ei-katolisissa kulttuureissa

Uhrikirkkoperinne – luterilainen pyhiinvaellus uuden ajan alun Suomessa? Uhrikirkkoperinne voidaan katsoa katolisen uskon jäänteeksi ja reformaation epäonnistumiseksi tai osaksi niiden ihmisten uskoa, jotka 1600-1700-luvuilla mielsivät itsensä luterilaisiksi. Uhrina hädän hetkellä rukoiltaessa annettiin votiivilupaus: lahja, tehtävä tai pyhiinvaellus.

Pyhän Henrikin tiellä – mitä ”kansan muisti” kertoo? Katolisen keskiajan pyhiinvaelluksista ei ole säilynyt silminnäkijöiden tai mukana olleiden kuvauksia. Alkuperäisen Pyhän Henrikin tien reitti kulkee Köyliöstä Nousiaisiin. Pyhiinvaellustie on ehkä ollut olemassa, mutta sen muisto on muuttunut vuosisatojen aikana, sillä kertomukset on merkitty muistiin vasta uudella ajalla.

”Ja pian parantuivat ja lähtivät terveinä koteihinsa” – pyhiinvaellukset ortodoksisen Karjalan luostareihin. Hitaan kristillistymisen vuoksi se, miten lähiseudun asukkaat pyhyyden ja suhteet tuonpuoleiseen käsittivät, olivat muuta kuin kirkon virallinen näkemys. Pyhiinvaellusten Karjalassa 1500-1900 –luvuilla voidaan katsoa liittyneen koettuihin vaikeuksiin, kuten sairauksiin.

Teos lähestyy suomalaista pyhiinvaellusperinteitä ja –käytäntöjä monipuolisesti. Siinä kerrotaan miksi pyhiinvaellukselle lähdettiin, millaista matkanteko keskiaikaisilla teillä oli, mitä pyhiinvaeltajat matkallaan kokivat ja mikä heitä odotti määränpäässä.  Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla avautuu vielä lisää, jos kirjan lisäksi tutustuu Tampereen Vapriikki-museon näyttelyyn ”Suomalaiset pyhiinvaellukset keskiajalla, joka on avoinna  30.1. — 18.10.2015

Sari Kataja-Peltomaa, Christian Krötzl ja Marjo Meriluoto-Jaakkola

Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla – Kun maailma aukeni

SKS:n toimituksia no 1399. Vapriikki no 136. 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Nämä kuvat ovat Ulla S. En voi käyttää kirjan kuvia, saati upottaa tekstin lomaan.

Hattulan vanha kirkko

Pyhä Anna 
Hattulan vanha kirkko

Naantalin luostarikirkko

Nousiaisten kirkko

Nousiaisten kirkko

Pyhän Henrikin sargofagi

 

Vanajan kirkko länsipääty, ulkoinen saarnastuoli