José Saramago Lissabonin piirityksen kirjuri

José Saramago on portugalilainen kirjailija. Hänelle myönnettiin kirjallisuuden Nobelin palkinto vuonna 1998. Saramagon teos Jeesuksen Kristuksen evankeliumi närkästytti Portugalin hartaimpia katolilaisia, ja Portugalin valtio päätti vetää romaanin pois Euroopan kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistalta. Tästä suivaantuneena Saramago muutti pois Portugalista ja asettui asumaan Lanzarotelle Kanariansaarilla, jossa kirjailija myös kuoli.

Olen lukenut blogiaikana Elefantin matkan ja Oikukkaan kuoleman. Sen sijaan  Jeesuksen Kristuksen evankeliumin, Ricardo Reisin viimeisen vuoden ja Kaikkien nimet olen lukenut ennen blogia. Joululahjaksi sain Saramagon esikoisteoksen Baltasar ja Blimunda. Ricardo Reisin viimeinen vuosi (suom. 2012) on rakastettu, ja sitä sanotaan kirjailijan parhaimmaksi teokseksi.

Saramagon tyyli on erikoinen, sillä hänen lauseensa ovat pitkiä ja polveilevia. Lukija oppii pisteen merkityksen ja janoaa sen tuomaa tauotusta. Isot kirjaimet ilmaantuvat kuin omasta tahdostaan. Eniten tämä vaikuttaa lukurytmiin, kun lauseet rakentuvat toinen toistansa seuraavaksi tajunnanvirraksi. Tämä kaikki on tietenkin tuttua Saramagon lukijalle, sillä siihenkin tottuu. Oikuttelevassa kuolemassa on kepeyttä, hauskoja ja humoristia hetkiä, kun kuolema ryhtyy lakkoon ja vieläpä rakastuu. Ihmisten hengissä kituuttelu aiheuttaa yhteiskunnallisia ongelmia monille aloille.

Jostain syystä Lissabonin piirityksen kirjuri oli minulle vaikea. En suosittele tätä aloitukseksi kirjailijan tuotantoon tutustumisessa. Oikutteleva kuolema on erinomainen aloitus kirja. Tämä teos vaatii keskittymisen ja paneutumisen.

Kustantajan oikolukija Raimundo Silva on yksineläjä, yli viisikymppinen mies. Hänellä ei ole naista, sisaruksia ja vanhemmatkin ovat kuolleet. Kotiapulainen piipahtaa muutaman kerran viikossa huoltamassa pyykin ja perussiivouksen. Silva vaikuttaa työlleen omistautuneelle poikamiehelle, joka ei ole avioliittoa ajatellut osakseen. Kuka häntä rakastaisi tai ketä hän rakastaisi? Käsikirjoitus on valmistumassa ja kustantaja huokailee niskaan, että työn on oltava valmis seuraavana päivänä.

Ensimmäistä kertaa tehtyään vuosikaudet niin pikkutarkkaa työtä Raimundo Silva ei lue kirjaa enää viimeistä kertaa kokonaan uudestaan. Sivuja on kuten sanottu neljäsataakolmekymmentäseitsemän, kaikki täynnä merkintöjä, ja lukeakseen koko jutun hänen pitäisi pysyä valveilla koko yö, tai melkein ainakin, eikä häntä innosta marttyyrinhommat, hän on jo alkanut suhtautua teokseen ja sen tekijään perin juurin penseästi, taas huomenna viattomat lukijat sanovat ja nuoriso toistelee kouluissa, että kärpäsellä on neljä jalkaa, koska niin on Aristoteles vakuuttunut, ja taas seuraavassa Lissabonin maureilta valtaamisen satavuotisjuhlassa vuonna kaksituhattaneljäkymmentäseitsemän, jos Lissabon on vielä olemassa ja portugalilaisia siellä asuu, varmasti joku presidentti siellä muistelee sitä ylivertaista hetkeä, jolloin viisikilpinen, voitonriemusta ylpeänä hulmuava lippu syrjäytti epäpyhän puolikuun ihanan kaupunkimme sinitaivaalla.

Silva kirjoittaa historiaa uusiksi, vaikka hän tekee vain pienen muutoksen Lissabonin piirityksestä kertovaan käsikirjoitukseen kirjoittamalla, että ristiretkeläiset eivät auttaneet Portugalin kuningasta kaupungin takaisinvaltauksessa 1147. Raimundon elämän muuttuu tuon pienen teon seurauksena totaalisesti. Aamulla Raimundon antaa työnsä myhäillen sitä noutamaan tulleelle Costalle tietäen, että Costa suuntaa suoraan latomoon onnellisen tietämättömänä mistään, mutta Raimundo menee keittiöön laittamaan itselleen maitokahvin ja paahtoleipiä voilla.

Jos oikolukijat vain voisivat, jos heitä ei olisi sidottu käsistä ja jaloista rikoslakien pakottavampaan kieltovyyhtiin, he voisivat muuttaa maailman kulun, perustaa universaalin onnen valtakunnan, antaa juotavaa janoisille, ruokaa nälkäisille, rauhan levottomille, ilon surullisille, seuraa yksinäisille, toivoa niille, jotka sen ovat menettäneet, puhumattakaan miten helppoa olisi poistaa kurjuus ja rikollisuus, koska tämän he tekisivät yksinkertaisesti muuttamalla sanoja, ja jos jotakuta nämä uudet demiurgit epäilyttävät, muistakoon vain että samalla tavalla tehtiin maailma ja tehtiin ihminen, samoilla sanoilla, yksillä ja tietyillä, jotta niin tapahtuisi eikä mitenkään muuten. tapahtukoon, Jumala sanoi, ja välittömästi tapahtuikin. 

Kolmetoista päivää myöhemmin miehen tekonen paljastuu, mutta potkujen sijasta hän saakin uuden mahdollisuuden kirjoittaa Portugalin vaihtoehtoisesta historiasta. Raimundo Silva kirjoitti myös Lissabonin piirityksen historian kirjoittajalle kirjeen, jossa oli tarpeen vaatima määrä pahoitteluja. Jatkaessaan työtään Raimundo Silva saa työnsä tarkkailijaksi tohtori Maria Saran. Tapaamisessa nainen antaa oikolukijalle oman erityisen kappaleen Lissabonin piirityksestä, sillä ainokaisena siinä ei ole oikaisulappua välissä. Maria Sara kertoo myös, että jatkossa vedokset tarkistetaan hänen tai jonkun muun toimesta. Kustantamon tunnollinen oikolukija huomaa historian kirjoittamisen rinnalla uusia, mutta sykähdyttäviä tunteita.

Saramagon kirja on mainio, jokainen oikoluvun kanssa töitä tehnyt hymyilee tekstiä lukiessa. Kaikkein vaarallisinta tekstin tekijälle on sokeus omaan tekstiin. Luin kerran yhdestä kirjasta, että eräs sieni kasvaa sänkipellolla, nauroin katketakseni sille. Ei siinä ollut mitään hauskaa, sillä se sopii hyvin ko. sienen habitaatiksi. Nauroin itselleni ja kieroudelleni. Kuljen tuota pellon reunaa Hallan kanssa iltaisin, mutta kun sen näki painettuna, niin se nauratti hervottomasti. Mutta tuosta vaarallisuudesta oman tekstin suhteen, sillä siitä minun piti kirjoittaa, että itse on niin sokea omalle tekstilleen, että ei huomaa toisenkaan tekemiä korjauksia. Olin kirjoittanut kerran, että keltavahvero on ensimmäisiä ruokasieniämme tarkoittaen alkukesää, juhannuksen tienoota, ja sain tekstin takaisin, että kanttarelli on kevätsieni, ulvoin jo tuosta liiasta t-kirjaimesta. Toisaalta luen mielelläni lattareita oikoluvussa, koska ne ovat päässäni, niin en mieti niiden kirjoitusasua. Kuulen ja näen, jos niistä puuttuu kirjain. Ne vain hallitsee ja paljon paremmin kuin suomenkieliset nimet, joita ei tarvitse.

Luulen, että Saramagon kirja on jokaiselle tekstintekijälle nautittava lukukokemus. Kirjan suomennos on hieno ja käsittämättömän hyvin hallittu. Lainauksistani välittyvät nuo huikean pitkät virkkeet.

José Saramago Lissabonin piirityksen kirjuri 

Alkuperäisteos História de Cerco de Lisboa 

Suomentaja Antero Tiittula. 

Tammi 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Kulttuuri kukoistaa nautti Saramagon matkassa ja valoi minuunkin tekstillään jaksamista.

José Saramago Oikukas kuolema

Saramago on itse luonnehtinut Oikukasta kuolemaa jatkoksi teokselle Kertomus näkevistä.
Olen jokseenkin tottunut Saramagon tyyliin, joten kirjailijan tyyli rikkoa kieliopin sääntöjä ei haittaa minua. Enemmän minua haittaa tekstin hahmottaminen, kun repliikkiviivoja ei ole. Pilkun jälkeiset isot kirjaimet kismittävät. Koen lukijana, että en saa rytmiä tauoista. Lause saattaa kestää sivun. Kyse on enemmän lukemisen sujuvuudesta.

Oikukas kuolema on yhteiskunnallinen satiiri, jossa on mukana hilpeyttä, vaikka lukijaa viedäänkin kuoleman kulttuurissa. Tarinan ymmärtäminen mahdollistuu kuoleman kontekstin kautta, että tunnemme tietyt käsitteet kollektiivisista kertomuksista, saduista, uskomuksista ja kansanperinteestä. Meillä on jonkinlainen käsitys kuoleman hahmoista ja apureiden symboliikasta.

Tarinan päähenkilö on tuoni. Pienellä alkukirjaimella. Kertomus alkaa uudenvuodenpäivästä, kun eräässä kuningaskunnassa yksikään ihminen ei kuole. Ajankohtakin on uskomaton, että kuolemia ei tapahtuisi, kun ihmiset juhlivat, käyttävät liikaa alkoholia, lähtevät maanteillä kilpasille, selviävät hurjista kolareista, mutta kuolonsanomia ei vain kerry. Kuolemattomuus ei ole vain iloinen asia, sillä ajan mittaan se aiheuttaa ongelmia. Sairaalat ja hoitokodit täyttyvät. Kuolemattomuus rajoittuu vain tähän maahan, jota ei nimetä. Kuolemaisillaan olevia aletaan kuljettaa maan rajojen ulkopuolelle, jotta kuolemaisillaan olevat saisivat ikilevon. Tilanne aiheuttaa myös yhteiskunnallisia ongelmia, kun terveydenhuollon väki, hautausalan toimijat ja eri uskontokunnat listaavat omat ongelmansa. Hautaustoimistojen edustajat vaativat, että hallitus määrää pakolliseksi luonnollisella tai tapaturmaisella tavalla kuolleiden kotieläinten hautauksen tai tuhkauksen ja huomioivat myös  toimialan vaatimat  rakennemuutokset sekä uuden know-how'n osaamisen. Onhan eri asia haudata ihminen kuin saattaa viimeiseen leposijaan kanarialintu, kissa, sirkusnorsu tai kylpyhuoneen krokotiili.

Seuraavana päivänä ei kukaan kuollut. Sellainen elämän normeja perin pohjin rikkova seikka herätti ihmismielissä tavatonta hämmennystä, mikä oli toki joka suhteessa asiaankuuluva seuraus, muistettakoon ettei maailmanhistorian neljästäkymmenestä niteestä ollut löydettävissä, miltään ajalta tietoa tämänkaltaisesta ilmiöstä, ei minkäänlaista esimerkkitapausta, että olisi kulunut kokonainen vuorokausi,  kaikki päivään ja yöhön, aamuun ja iltaan jakautuneet kaksikymmentäneljä rikassisältöistä tuntia, joiden mittaan ei olisi sattunut ainoatakaan sairauden aiheuttamaa kuolemantapausta, hengen vaatinutta kaatumista, onnistunutta itsemurhaa tai mitään vastaavaa, lyhyesti  sanoen yhtään mitään.

Kuolemalla eli tuonilla on naisen hahmo, siis ihmiskunnan tuonilla. Kotvan kuluttua hän muuttaa systeemiään siten, että kuoleminen käynnistyy uudelleen. Jokainen kuoleva saa viikkoa aikaisemmin kirjeitse tiedon tulevasta kuolemastaan, jotta kuoleva osaa valmistautua lähtöönsä. Violetti kirjekuori alkaa luoda kammoa. Tuoni joutuu ongelmiin tässäkin tilanteessa, kun yksi kirje palautuu. Tuoni haluaa selvittää, millainen ihminen hänen voimaansa vastustava olento on.  Tämän sellistin oli pitänyt kuolla nuorena, koska niin oli määrätty. Hänen oli tarkoitus kuolla vain neljäkymmentäyhdeksänkesäisenä, mutta tämäpä vain oli kehdannut täyttää viisikymmentä. Hän oli häpäissyt siten kohtaloa, päiviemme määrää, horoskooppia, sallimusta ja kaikkia muita mahteja.

Kirjaa lukiessa ei jaksa uskoa, että loppua kohden vaihdetaankin satiirista rakkauskertomukseen. Tuoni rakastuu koiransa kanssa elävään sellistiin, joka harjoittelee  Johann Sebastian Bachin soolosellosarjoja. Tuoni istuu aitiossa kuuntelemassa, juttelee miehen kanssa, seuraa tätä miehen kodissa, valvoo miehen unta, sillä tuoni ei nuku koskaan.

Oikukas kuolema on erinomainen,  mustaa huumoria hyödyntävä teos. Sen voi nähdä kuvaavan nykyaikaakin, kun ihmiset voivat paremmin, toipuvat sairauksista ja elävät yhä vanhemmiksi. Saramago kirjoittaa erittäin hyvin ja hänen inhimillinen elämänkatsomuksensa ihastuttaa. Taitavasti Saramago vie lukijan mielikuvituksen rajoille ilman, että tarina lässähtäisi absurdisuuteen.

Hän meni keittiöön, sytytti tulitikun, vaatimattoman tulitikun, vaikka olisi voinut tuhota paperin pelkällä katseellaan ja muuttaa sen tuskin näkyväksi tomuksi, vaikka olisi voinut sytyttää sen sormiensa kosketuksella, mutta silti aivan tavallinen arkinen tulitikku poltti poroksi tuonen kirjeen, jonka vain tuoni itse voi tuhota. Siitä ei jäänyt tuhkaa. Tuoni meni takasin sänkyyn, sulki miehen syliinsä ja käsittämättä mitä hänelle oikein tapahtui, hänelle joka ei koskaan nukkunut, tunsi kuinka uni sai hellästi hänen silmäluomensa painumaan kiinni. Seuraavana päivänä ei kukaan kuollut.

José Saramago Oikukas kuolema

 As intermitências da morte 2005

Suomentaja Erkki Kirjalainen
Tammi 2008. Keltainen kirjasto. Kotikirjasto

José Saramago, Elefantin matka

José Saramago sai kirjallisuuden Nobelin palkinnon vuonna 1998. Saramago kuoli vuonna 2010, joten voidaan kirjoittaa, että hänen viimeiseksi romaaniksi jäi vuonna 2008 ilmestynyt Elefantin matka. Saramagolta on suomennettu 10 kirjaa. Uskon kumminkin, että kirjailijalta riittää suomennettavia teoksia, sillä tänä syksynä Keltaisessa kirjastossa julkaistaan Lissabonin piirityksen kirjuri.


Jokainen meistä tietää, kuinka vaikuttava ilmestys elefantti on. Intian elefantti on pienempi kuin Afrikan. Olen itse seurannut Kenian luonnossa elefantin liikehdintää, kuvannut ja ihaillut sen majesteetillista olemusta. Moni meistä on katsonut elokuvan tai lukenut Sarah Gruenin kirjan Vettä elefanteille ja rakastunut tuohon otukseen siinäkin.

Elefantin matka voi vaatia hieman lukemiseen orientoitumista, jos ei ole sinut Saramagon tekstin kanssa. Pilkkua seuraavat isot kirjaimet ja nimet alkavat pienellä kirjaimella. Repliikkiviivojakaan ei ole antamassa rytmitystä tekstin hahmottumiseen. Vain harvoin lyhyet rivit tai kappaleiden alut tuovat pientä tauotusta, muuten teksti kulkee tasaisena virtana sivun sisälaidasta ulkoreunaan.

Ei pidä paikkaansa väite, että taivas suhtautuisi välinpitämättömästi meidän murheisiimme ja toiveisiimme. Se lähettää meille jatkuvasti merkkejä ja varoituksia, ja jos emme mainitse hyviä neuvoja, se johtuu vain siitä että kummankin kokemus, siis taivaan ja meidän, on osoittanut ettei kannata rasittaa muistia liikaa, koska se on meillä kaikilla enemmän tai vähemmän huono.

Elefantin matka on niin historiallinen romaani kuin matkakirjan edustaja. Vuonna 1551 Portugalin, silloisen mahtavan siirtomaavallan, kuningas Juhana III pohti sopivaa kihlajaislahjaa vaimonsa serkulle, Itävallan arkkiherttua Maksimilianille. Vaimon tekemä kaino ehdotus elefantin lahjoittamisesta kuulosti heti sangen hyvälle, kerrassaan erinomaiselle. Tästä alkaa tosipohjainen ja samalla sadunomainen kertomus Salomo-elefantin ja sen hoitajan Subhron matkasta Lissabonista Wieniin, vaellus halki Portugalin ja Espanjan, yli Ligurianmeren, poikki Lombardian, yli lumisten Alppien ja pitkin Inniä ja Tonavaa.

Kuulehan sinä elefantinhoitaja, mitä sinä oikein aiot tehdä tuon eläimen kanssa siellä wienissä, Luultavasti samaa kuin lissabonissakin, ei mitään erityistä, vastasi subhro, sille taputetaan, ihmisiä tulee kaduille sankoin joukoin, ja sitten se unohdetaan, sellainen on elämän laki, voitto ja unohdus.

Tarinan keskushahmo on elefantinhoitaja Subhro. Hänen kauttaan lukija elää matkan vaiheet, elefantin tuntemukset ja kumpaisenkin kokemukset. Kuninkaallista lahjaa saatetaan asiaankuuluvan juhlallisesti: alkutaipaleella mukana on portugalilainen ratsuväenosasto, loppumatkasta itävaltalaiset. Salomo keräsi osakseen huomiota kaikkialla, kun ihmiset eivät koskaan olleet nähneet mitään vastaavaa. Valladolidin kaupunkiin päästyään Salomo joutuu pesuoperaatioon, ja arkkiherttuan intendentti ilmoittaa, että tästä lähtien elefantti on nimeltään Suleiman. Subhro ei ilahdu nimenmuutoksesta, mutta yhtä vähän häntä itseään ilahdutti, että hänkin joutui hylkäämään oman nimensä, kun hänestä tehtiin Fritz. Itävalta oli täynnä fritzejä, mutta vain yhdellä oli elefantti.


Tarinassa on kertoja, joka ohjaa lukijaa hieman samoin tavoin kuin kertojat Handken Moravilaisessä yössä, Sundin Onnellisessa pienessä saaressa tai Kochin Illallisessa. Kertoja on ironinen välittäessään lukijalle tapahtumia, hän on tietäväinen tuntojen tulkki. Kertoja huolehtii lukijan tarpeista huomautellen tyyliin: Lukijaa kiinnostaa luonnollisesti tietää… Tarinan tosipohjaisuus ja vertauskuvallisuus eivät ole minun hallitsemia asioita. Minulle riittää Saramagon koukeroinen kieli ja humaani kunnioitus kaikessa eriarvoisuudessaan, jota matkalaiset kohtaavat tai keiden oikkuihin alistuvatkaan. Voiko elefantin saada taipumaan ihmetekoon?

Sitä miestä elefantti kohteli aivan erityisen ystävällisest. Se hyväili miehen hartioita ja päätä kärsällään niin lempein liikkein, että ne vaikuttivat lähes ihmisen kosketukselta. Ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa eläin jätti kouriintuntuvat jäähyväiset ihmiselle, aivan kuin se olisi ollut velvollinen osoittamaan tälle ystävällisyyttä ja kunnioitusta, mitä meidän käyttäytymisnormistomme eivät missään nimessä tue, mutta mikä saattaa olla tulikirjaimin kirjoitettuna elefanttien perustuslakeihin.

Sanotaan, sen jälkeen kun tolstoi sanoi sen ensiksi, että onnellisista perheistä ei ole kerrottavaa. Ei sitä näytä olevan onnellisista elefanteistakaan. Katsotaan nyt vaikka suleimanin tapausta. Pitäisikö tuo lainaus kirjata ylös, että kuinka usein siihen havahtuu?

Jokin vain tässä kirjassa on niin pakahduttavaa, että otetaan nyt vaikka subhron ja komentajan eronhetki sivulla 134. Miten paatunut pitää olla ohittaakseen sen ilman kyyneleitä?

Näemmekö me vielä joskus, komentaja kysyi, Tuskimpa, wien on kaukana lissabonista, Se on harmi, nyt kun meistä ehti jo tulla ystävätkin, Ystävä on iso sana, herra komentaja, minä olen pelkkä elefantinhoitaja jonka nimi on muutettu, Ja minä ratsuväen kapteeni, jonka sisimmässä on myös jotain muuttunut tämän matkan aikana.

Hyvin harvoin tulen todenneeksi lukeneeni täydellisen kirjan. Tämä on sellainen. Ehkä en rankkaa tätä Saramagon parhaimmaksi, mutta siltikin tämä kuuluu parhaimpien lukemieni kirjojen joukkoon. Kirjan kannet ovat myös yhdet kauneimmista.

José Saramago, Elefantin matka
Alkuteos A Viagem do Elefante, 2008
Suomentaja Sanna Pernu
Tammen keltainen 2011. Kotikirjasto

Kirjan ovat lukeneet myös:

Luettua elämää, Kulttuuri kukoistaa, ja Mai,