Aino Kivi Maailman kaunein tyttö ja Laura Gustafsson Korpisoturi

Aino Kivi Maailman kaunein tyttö
Into 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Aino Kivi on 30-vuotias teatteriohjaaja. Hän on kirjoittanut näytelmiä ja tehnyt dramatisointeja. Kivi on valmistunut Teatterikorkeakoulun lisäksi teatteritieteestä Helsingin yliopistosta ja Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjalta. Maailman kaunein tyttö kisaa HS:n esikoiskirjallisuuspalkinnosta, jonka voittaja julkistetaan 16. marraskuuta. Olen lukenut vain kaksi kotimaista esikoiskirjaa, jotka ovat mukana tavoittelemassa tuota palkintoa. Kiven lisäksi olen lukenut Johannes Ekholmin teoksen Rakkaus niinku. Ja Hanna Weseliuksen teoksen Alma! haluaisin vielä lukea. 

Äiti halusi neljä tytärtä. Siitä hän aina puhui.

Maailman kaunein tyttö on perhetarina ja sisarustarina. Neljä tytärtä, jotka pääsivät tanssitunneille ja soittotunneille ja parhaisiin kouluihin ja parhaimpiin työpaikkoihin ja ihan minne tahansa. Teos on intohimoinen romaani sisaruudesta ja symbioottisesta rakkaudesta. Se seuraa neljää sisarta kolmella vuosikymmenellä. Täydellisen perheen neljä kaunista tytärtä ovat Aliisa, Ada, Alma ja Anni.

Äiti puhuu siitä illalla, kun koko perhe istuu ruokapöydän ääressä, tummilla tuoleilla kaikki kuusi: neljä äidin tytärtä ja äiti ja isä. Se on kuin muotokuva. Täydellinen potretti täydellisestä perheestä. Keskellä istuu äiti. Hänellä on pyöreä salaperäinen ilme. Äidin oikealla puolen istuu Aliisa, neljätoista vuotta. Maailman kaunein tyttö.

Kesän puolivälissä me lähdemme saareen.

Tarina alkaa vuodesta 1994, jolloin grungepioneeri Kurt Cobain kuolee oman kätensä kautta toivonsa menettäneenä narkomaanina. Cobain kulkee läpi tarinan. Kesän puolivälissä täydellisen onnellinen perhe viettää kesälomaa saaressa, kun isän kesäloma alkaa juhannuksena. 14-vuotias Aliisa on maailman kaunein tyttö.  Ada on pian kolmetoista, Anni viisivuotias ja Alma vuoden.  Toiset matkaavat Espanjaan tai mökille Keski-Suomeen, mutta tämä perhe ei.

Merkillistä, miten hän ehtii moneen. Minun sisareni Aliisa Amanda. Sillä vaikka hän on maannut koko päivän laiturinnokassa ottamassa aurinkoa, joku on käynyt vuoraamassa mökkihuoneemme seinät Kurt Cobainin kuvilla.

Me vaan puhuttiin, hän sanoo. Me vain puhuttiin, äiti kiltti.

Vuotta nuorempi sisko Ada vihaa sisartaan sydämensä pohjasta. Aliisan keho on valmiimpi kadehdittavaksi, hänen laiturilla makaava kuparinruskeaksi paahtuva keho ärsyttää, nukkumaan mennessä  Adan oma keho ujostuttaa. Perhe viettää yhteistä aikaa, pelataan seurapelejä, ongitaan ja ollaan yhdessä. Tukahduttavaa.  Naapurin opettajaperheen piipahdukset kylään tuovat vaihtelua. Aliisan syntymäpäivä on kohokohta.  Jotain kesässä sattuu.

Ja sitten koittaa se päivä. Viimeinen päivä saaressa. Sen jälkeen me emme saareen mene, vaikka isä käykin hakemassa mökistä tavarat ennen kuin kaupungin miehet tekevät kuntotarkastuksen ja vuokraavat sen eteenpäin. Silloin on jo tosin seuraava kevät, helmikuun alku, ja isä kulkee jäätä pitkin mökille, vaikka on pyhästi luvannut hoitaa asian ennen lumen tuloa.

Kun ihmiset vanhenee, ne unohtaa millaista on olla tällainen.

Kahdeksan vuotta myöhemmin perheen kolmas lapsi, Anni Irina Katariina, tulee murrosikään ja on valmis tekemään melkein mitä tahansa tullakseen näkyväksi.  Hän kirjoittaa päiväkirjaa, havainnoi itseään ja haaveitaan. Ja on Susannan seuraa, jonka kanssa kuljetaan Helsingissä ja kokeillaan kaikkea. Lojutaan Alppipuiston kalliolla, makaillaan Josafatinkadun talon katolla ja eksytään Nuuksiossa kommuuniin.

Minulle annettiin mahtipontinen nimi Alma Marina.

Vuonna 2014 perheen nuorin tytär, Alma, on jo aikuinen, hän syntyi kaksikymmentäneljä vuotta sitten. Eloonjääneistä siskoksista Anni asuu New Yorkissa ja kirjoittaa romaaniaan. Hän voitti kirjoituskilpailun ja käytti rahat matkaan. Rakastui kaupunkiin ja jäi sille tielle. Alma tapaa sisartaan usein, sillä Ada on käytännönläheinen ja onnellinen. Alma opiskelee kirjallisuuden historiaa ja kirjallisuustiedettä. Aliisa sairastui aikuisiän kynnyksellä skitsofreniaan. Aliisa oli laitoshoidossa melkein kaiken aikaa ja kotona ollessaan pysytteli huoneessaan. 

Vähitellen me unohdimme Aliisan ja totuimme elämään, jonka kulkua hänen lomansa eivät rytmittäneet. Mutta Aliisa ei unohtanut meitä. Hän kulkee mukanani vaativampana kuin kumpikaan elossa olevista siskoistani.

Almalla on vain vähän muistoja Aliisasta. Alma on opiskellut viisi vuotta humanistisessa ja tehnyt kandidaatintutkielman Sylvia Plathin romanista Lasikellon alla. Hän osallistui graduseminaariin, mutta lopulta se johti umpikujaan aiheen valinnan tullessa ajankohtaiseksi.

Onnellisimpia ovat ihmiset, jotka eivät mieti liikoja. He täyttävät elämänsä Hyvätuulisella krääsällä, pienellä puuhastelulla. Minulla on vai rutiini. Ne pitävät minut pinnalla. Aliisa on maannut jo yhden kevään mullan alla.

Sisarukset eivät vapaudu sisarestaan. Aliisa ei unohda sisariaan. Hän kulkee mukana vaativampana kuin elossa olevat sisaret.  Alma kyselee Adalta, millainen sisar oli ennen sairastumistaan. Elokuun lopulla Anni palaa New Yorkista ja sisarukset menevät Adan tila-autolla Annia vastaan.

Ada kysyy yllättäen:

Tiedätkö, miksi minusta tuli lääkäri.

Et ole kertonut, vastasin.

Halusin selvittää, mistä siinä oli kyse, hän sanoi.

Missä niin, kysyin.

Aliisassa, Ada vastasi. Sinä taidat vielä miettiä häntä, eikö vaan?

Maailman kaunein tyttö on tyttöyden kehitystarina. Se säkenöi nuoruutta, nuoruuden energiaa ja vimmaa niin, että teosta on verrattu Jack Kerouacin ja J.D. Salingerin teoksiin. Tarinasta ei voi oikeastaan kertoa enempää. Voin vain kehottaa lukemaan tämän intensiivisen ja hehkuvan kirjan. Kirjaa lukiessani mieleeni tulvi Jeffrey Eugenideksen kirja Virgin suicides –Kauniina kuolleet sekä sama Virgin suicides elokuvana.

Laura Gustafsson Korpisoturi
Into 2016. Kustantajalta.

Laura Gustafssonin (s. 1983) esikoisromaani Huorasatu julkaistiin 2011. Korpisoturi on kertomus, yksilöstä yhteisön jäsenenä ja selviytymisstrategioista tiukan paikan tullen.

Musta varjo kallioiden ja kivikkojen kyljessä.

Korpisoturi tarkastelee suomalaisen yhteiskunnan nykytilaa.  Ahma on erämaan eläjä, tiettömien taipaleiden kävijä. Hän muuttaa itärajalle omavaraiseksi erakoksi, mutta jonkin verran kontakteja ilmaantuu silti hänen reviirille. Ahma elää ilman mukavuuksia, viljelee vanhoja suomalaisia hyötykasveja, härkäpapua, spelttivehnää ja lanttua, kerää marjoja ja sieniä varmuusvarastoksi. Läheinen järvi on sikafarmarin pilaama. Vietin itse lapsuuden kesät hämäläisessä kylässä ja olen nähnyt järven umpeenkasvun, kun sikatilallinen laski kaiken suruitta pieneen järveen.

Ei Ahma tietenkään olisi tässä, omalla maallaan, ilman rahaa. Mummu kuoli, perintö jaettiin. Ahma lunasti vapautensa. Kun tonttikauppa oli selvä, nimet paperissa ja kuvitteelliset numerot avaruudessa siirtyneet toisen hallintaan, tuntui keveys, selkään kasvoi siivet. Hän lakkasi pitämästä yhteyttä työttömyyskassaan ja Kelaan.

 Ahma varautuu maailmanloppuun, mutta kaikki muuttuu todemmaksi nopeammin kuin mies osaakaan arvioida. Ahma puntaroi ihmisen luontosuhdetta ja varustautuu omavaraiseksi keräämällä varmuusvarastoa. Yhteiskunnanrakenteiden pettäminen ja sähköverkon romahdus katkaisee yhteydet, jonka jälkeen yhteys on vain toiseen ihmiseen. Kirjassa uhka tulee osin idästä ja osin EU-rakenteista.

Ahma ei kaivannut maailmaa eikä maailma häntä.

Itsenäinen Ahma viihtyy omissa oloissaan, sillä hän ei kaipaa seuraa tai seuranpitäjiä. Tahtomattaan hän ajautuu pienen lauman jäseneksi. Rautakaupan kassalla Ahma tutustuu Pamsuun.  Linnea auttelee hevosensa Pollen kanssa. Villiintynyt sikakin ottaa hänet omakseen, tosin lanttusatoa verottaen.

Tähän korkeaan havumetsään on joku joskus raivannut puuttoman puolikkaan hehtaarin. Tai silloin aukiota ympäröi eri metsä, yksikään pihaa varioivista männyistä ei vielä ollut olemassa. Näiden puiden keskeen Ahma teki pesänsä. Osti tontin muuttotappioiden kunnan perukoilta, kaukana palveluista, olemattomien liikenneyhteyksien päästä.

Sähköverkon kaatuessa yhteydet kaatuvat, tavarat loppuvat, pakasteet sulavat ja logistiikkaongelmien takia kaikesta on pulaa. Ei ole netin keskusteluryhmiä, mutta pattereilla toimiva radio välittää informaatiota. Kansalaisia kehotetaan käyttämään jokamiehenoikeutta. Se on tietenkin työläämpää kuin leipäjonoissa seisoskelu. Pakolaisten tulon rajoitukset johtavat EU:n kauppasaartoon.   Ahman luo hakeutuu myös Lynx, keskustelupalstan nimimerkki, joten ehkä se siitä, elämäkin. Jollain tavoin nämä naiset ja lastensaannit tuntuvat ylimääräisille kiviriipoille Ahmaan keskittymisen sijaan.

Siistiä talousmetsää, noista männyistä hän kuori nilat ja jälsit. Voisi pyrkiä siihen, ettei tarvitsisi puita syödä. Vaikka mitä oudompaa siinä on kuin eläinten syömisessä. Ehkä se, että puut jäävät seisomaan pystyyn, muistuttavat tehdystä rikoksesta. Eläimet katoavat. Kulkevat ruoansulatuselimistön läpi ja muuttuvat maaksi.

Elämä on oikeastaan vahinko tai onnekas sattuma. Jos sen siten haluaa ajatella, onnekkaana.

 Maailmanlopuista erotan kaksi erillistä linjaa, sillä dystopinen materiaali maistuu, mutta kulttiryhmien uskonnolliset maailmanloput jäävät lukematta. Parhaat lukemani apokalyptiset romaanit ovat olleet Neil Shuten Viimeisellä rannalla ja Walter M. Millerin Viimeinen kiitoshymni.  P. C. Jersildin teoksen Vedenpaisumuksen jälkeen lukemista olen harkinnut. Olenkin leikitellyt myös ajatuksella, että lukisin kertauksena Shuten blogiini, mutta en vain omista tuota kirjaa.

Korpisoturi on tärkeä ja ajankohtainen kirja, joka tuskin saa ansaitsemaansa huomiota. Itselleni kirjoissa kieli on merkityksellinen ja Korpisoturin realistinen ilmaisu ei viehätä minua. Uskoisin, että Korpisoturi on helpompi ohittaa kuin paneutua sen sanomaan. Olen viettänyt ehkä liian paljon eräelämää, että kuvaus jaksaisi innostaa minua ja kuitenkin selviäisin keskivertoa ihmistä paremmin luonnonantimilla. Kirjan ekologinen ja yhteiskunnallinen kritiikki ansaitsee kuitenkin huomiota.

Blogeissa toisaalla: Kanavaklassikko, Eniten minua kiinnosta tie, Tekstiluola, Kirja vieköön!, Pihi nainen.

Denise Rudberg Toinen toista pahempi

Denise Rudberg Toinen toista pahempi
Alkuteos Två gånger är en vana
Suomentaja Anu Koivunen Into 2016. Kustantajan ennakkokappale. Kiitoksin.

Toinen toista pahempi on Denise Rudbergin toinen suomennettu teos. Yksi tappava syrjähyppy aloitti Marianne Jidhoff –kirjat. 

Rudberg on valinnut hieman erilaisemman keskushahmon dekkariinsa, sillä Marinne Jidhoff on teräväpäinen syyttäjänsihteeri. Yllättävää kyllä, niin Marianne on 55-vuotias leskinainen, kun yleensä dekkareiden keskiössä taitaa olla kolmekymppinen, eronnut blondi lapsiensa kera. Sarkastisuuteni johtunee siitä, että minua kismittää, kun Marianne Cedervallin dekkarit jäivät kahteen suomennettuun (ikäryhmä sama, mutta, mutta naispari). Jidhoff on varakas nainen, ehkä on hyvä lisätä, että hän on todella hyväosainen ja se tuodaan kirjassa myös esiin, jos ensimmäinen osa on jäänyt lukematta.  Hänen upea talonsa Östermalmilla mainitaan tarpeeksi usein, että se ei pääse unohtumaan. Tapahtumien miljöönä on muutenkin paremman väen Tukholma. 

Keskusrikospoliisin uusi tutkintayksikkö ryhtyy selvittämään salaperäisen yhtiön tarkkaan vaiettuja kuvioita. Syyttäjänsihteeri Marianne Jidhoff, parkkiintunut rikostutkija Torsten Ehn ja nuori konstaapeli Augustin Madrid ovat tarinan keskiössä.  Aloitusosasta on pakko tuoda esille, että Marianne on jäänyt siinä juuri leskeksi. Hän ei ole suinkaan surun murjoma, vaan enemmänkin helpottunut. Hans ei ollut laisinkaan uskollinen aviomies. Itse asiassa ensimmäinen osa päättyy Irene Sundbergin valitsemiseen lääninpoliisijohtajan tehtävään, ja tämä häilyy tässäkin tarinassa taustalla. Tämä valinta ei ole merkityksetön Mariannelle. Nyt tapahtumat käynnistyvät kun sijoitusyhtiö The Chinese Wallin osakas, Fredrik Palmgren, hakataan henkihieveriin. 

Joillekin kohdille kirjassa on pakko hymyillä, koska ollaan hyvän maun rajoilla uskottavuudessa. Ehkä on parempi kertoa, että jos haluat rypeä kurjuudessa ja elämän ankeudessa, niin voit saada sapen karvaita röyhtäyksiä Mariannen seurassa. Mariannen elämää kuvataan muutenkin kuin töiden kautta. Hänen mieskuviot ovat osana tapahtumia. Seksuaalisuus pyrkii esiin myös, kun käsitellään rikosuhrien kohtaloita. Mariannen aikuiset lapset ovat läsnä, sillä vanhin tytär Nina Larson, on muuttanut kotiin eronsa jälkeen ja Peder Larson on palannut äidin hoiteisiin opiskeltuaan taloustiedettä Australiassa. Mariannen toisella tyttärellä Sigridillä on ylellinen naistenvaatteiden ompelimo, josta saa ihanuuksia aina tarpeen vaatiessa.

He molemmat nauroivat, ja Marianne ymmärsi, että ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan hän oli voinut olla täysin rehellinen miehelle, jonka vierellä hän makasi alastomana. Siitä huolimatta että mies edusti kaikkea hänen halveksumaansa, eikä hän edes luottanut tähän tippaakaan. Jollakin merkillisellä tavalla se teki hänen olonsa turvalliseksi.

Luin jostakin haastattelusta, että Denise Rudbergin omassa elämässä hänen vanhempansa erosivat Denisen ollessa kuusivuotias ja hän jäi isälleen. Myös Marianne on elänyt isänsä kanssa, koska Mariannen äiti kuoli synnytyksessä vuonna 1955. Myös Mariannen voimavarat ja ihmissuhteiden merkitys nousevat esiin. Ystävät ovat jaksamisen voimavaroja. Marianne elää sinkkuna, eikä ole kovin valmis vaihtamaan osaansa. Hän eli pitkään valheessa petollisen miehensä kanssa. Nyt tapahtumat sijoittuvat joulun ja vuodenvaihteen tienoisiin, jotka juhlina voivat olla traumatisoivia.  Mariannen poppoo miettiikin, voisiko juhlat jatkossa viettää jossain etelän lämmössä.

Välillä Marianne oli kauhuissaan miettinyt, millaista hänen elämänsä olisi ollut ilman lapsia. Miten tyhjää se olisi ollut. Hän oli ehkä ennakkoluuloinen, mutta sellainen elämä olisi ollut kamalaa. Hän pystyi vain kuvittelemaan Irene Sundbergin surun. Ja sen miten vaikeaa oli joutua tekemään valinta, jota ei halunnut tehdä.

Rudbergin lopetukset ovat ällistyttäviä. En tarkoita, että teoksen loppuratkaisu kyhättäisiin kasaan viimeisillä sivuilla. Rudbergin lopetukset ovat toisenlaisia. Ensimmäisessä on tuo työkuvio. Ja tässä  Torsten juttelee balettia opiskelevan Noah poikansa kanssa. Noah kertoo ystävästään ja yöllisistä poissaoloistaan, sillä isällehän voi kertoa kaiken. Sitä vartenhan isä on? Rudberg osaa koukuttaa.

Rudbergin kirjoissa kurkistat elämään, jota et ehkä itse elä. Jos kaipaat huikeaa jännitystä, niin sitä et saa. Pahinta näissä on ruoka, sillä suosittelen, että et tartu näihin nälkäisenä ja dieetin ohessa.  Viihdyin Mariannen seurassa ja toivon, että kustantaja suomentaa Rudbergin kirjoja jatkossakin.

Blogeissa toisaalla: Mummo matkalla

Andy Weir Yksin Marsissa

Yhdysvaltalainen Andy Weir on tietokoneohjelmoitsija ja avaruusnörtti. Hän on innostunut suhteellisuusteorian, astrodynamiikan ja miehitettyjen avaruuslentojen historiasta. Yksin Marsissa -kirjan käännösoikeudet on myyty 34 maahan ja Ridley Scottin ohjaama elokuva sai ensi-iltansa lokakuussa 2015.

Lähdin lukemaan kirjaa hieman epävarman oloisena, sillä scifi ei ole mielialuettani. Karsastan varsinkin avaruusjuttuja ja kutsunkin niitä teknoscifeiksi. Mutta olenhan minä katsonut Stanley Kubrickin ohjaaman Avaruusseikkailu 2001 sekä Peter Hyamsin ohjaaman jatko-osan 2010 leffana, tosin vapaaehtoisuudestani voidaan olla montaa mieltä. Kuitenkin muistan alkumusiikin. Kiinnostuin Weirin kirjasta sen saamien myönteisten arvioiden mukaan.

Kuusi päivää aiemmin Mark Watneyn oli tarkoitus olla ensimmäisiä ihmisiä Marsissa, mutta nyt hän on ensimmäinen ihminen, joka kuolee siellä. Ares 3:n miehistö joutuu keskeyttämään tehtävänsä hiekkamyrskyn takia. Evakuoinnin aikana Markiin osuu katkennut antenni ja hänen avaruuspukunsa vaurioituu. Tietokoneen elintoiminnot näyttävät nollaa. Komentaja Lewis olettaa hänen kuolleen ja antaa Mars-nousijalle lähtöluvan. Mark jää Marsiin ja herää jonkin ajan kuluttua.

Myrsky vei antennit ja Markille ei ole yhteyttä maahan tai Arekseen. Ruokaa hänellä on säännöstelemällä noin 400 sadaksi päiväksi, mutta happigeneraattorin ja vedenkerääjän tulee toimia ilman häiriöitä. Seuraavan miehitetyn Mars-lennon on määrä tapahtua neljän vuoden kuluttua, mutta sekin laskeutuu 3200 kilometrin päähän. Näillä välineillä on mahdotonta matkata sinne. Lisäksi ruokakin loppuu paljon sitä ennen. Toisaalta Mark on optimisti ja selviytyjä luonteeltaan. Hän ei aio luovuttaa vaan kamppailla selviytymisestään kosmisten voimien edessä.

Jokaisella ryhmän jäsenellä oli kaksi erikoisosaamista. Minä olen botanisti ja mekaniikan insinööri; käytännössä se retkikunnan yleismies joka korjaa kaiken ja pelailee kukkien kanssa. Mekaaninen osaamiseni saattaa pelastaa henkeni, jos jokin menee rikki.

Mark ryhtyy valmistamaan kukkapurkillisesta maasta tuotua multaa, Marsin maaperästä ja omista jätteistään ”multaa”. Ongelmana on, että siinä pitää olla käynnissä tietty maaperäeliöstön toiminta. Toinen ongelma on vesi, jota on aivan liian vähän tällaiseen tarkoitukseen. Mark räjäyttää miltei itsensä vettä valmistaessaan, mutta siitäkin selvitään.

Kävin läpi ruokavarastoja ja silmiini osui monenmoista mitä voisin istuttaa. Herneitä esimerkiksi. Papuja on joka lähtöön. Löysin myös kaksitoista perunaa. Jos yksikään niistä itäisi kaiken kokemansa avaruusmatkailun jälkeen.

Mark istuttaa vain perunat ja käyttää koko saamansa sadon uuden sadon kasvattamiseen. Kirjailijan botaniikan taidot eivät oikein vakuuta minua. Markin olisi pitänyt kasvattaa herneitä ja papuja, koska ne olisivat sitoneet suoraan ilmakehän typpeä ja siten lannoittaneet maata perunalle ja herneen versoja olisi voinut syödä, ei niistä herneitä olisi kannattanut odottaa.

NASA:ssa on huomattu, että Mark on elossa Marsia kiertävien satelliittien kuvien perusteella, mutta minkäänlaista yhteydenpitomahdollisuutta ei ole. Mark tekee miltei päivittäin lokimerkintöjä, joissa kertoo hyvinkin tarkasti mitä on tehnyt ja kommentoi niitä omalla mustalla huumorillaan. Jei!

Yksin Marsissa on super scifi-trilleri, elossa säilymistaistelu, jota lukee ahmimalla. Siinä on paljon teknistä nippelitietoa ja kuvauksia laitteista ja niiden toiminnasta, mutta nämä kaikki lukee lähes samalla innolla kuin muunkin tekstin. Suomennetussa tekstissä häiritsi muun miehistön pelkät sukunimet Lewis, Martinez, Beck, Vogel ja Johanssen. Kirja etenemisen myötä paljastuu mm. että komentaja Lewis on nainen. Englanninkielisessä versiossa tämä olisi varmaan selvinnyt paljon aikaisemmin. Tekstissä on myös välillä Apollo 11  ja  toisaalla Apollo 13. Yksin Marsissa on jännittävä ja epätoivoinen selviytymistarina olemattomin mahdollisuuksin.

Andy Weir Yksin Marsissa

Alkuperäisteos The Martian : A Novel (2011, 2014)

Suomentaja Kaj Lipponen

Into 2015. Kustantajalta. Kiitoksin

Kirjan ovat lukeneet myös Taikakirjaimet, Notkopeikko, Nipvet, Lukupino,

Boris Akunin Erikoistehtäviä

Kirjailija, filologi, Japaniin perehtynyt historioitsija ja kääntäjä Boris Akuninin (1956) oikea nimi on Grigori Tšhartišvili. Hän on kirjoittanut neljätoista Erast Fandorin  -romaania, joista neljä on ilmestynyt suomeksi vuosina 2001-2003 (WSOY) ja tämä Erikoistehtäviä on viides. Erikoistehtäviä sisältää kaksi kertomusta: Patasotilas, jossa eletään vuotta 1886 ja Somistaja, joka kertoo vuodesta 1889. Patasotilas on ilmestynyt myös itsenäisenä kertomuksena vuonna 2003 (WSOY). Akuninin kirjoja on käännetty 35 eri kielelle ja niitä on myyty maailmanlaajuisesti yli 25 miljoonaa.

Valitsin Akuninin dekkarin luettavakseni uteliaisuudesta. Venäläinen dekkari vaikutti eksoottiselle, jollaista en ole lukenut aiemmin. Odotin jotain hitaasti etenevää, dostojevskilaista tarinaa, jollainen Patasotilas onkin.  

Akuninin kirjojen pääosassa on ruhtinaan erikoistehtävistä vastaava virkamies, hovineuvos Erast Petrovitš Fandorin. Hänen tehtävänään on toimia kenraalikuvernööri Dolgorukoin kaikkialle näkevänä silmänä santarmikunnan ja poliisin tekemissä tutkimuksissa. Kirjaan sisään pääsyä haittaa  henkilöiden nimien monimuotoisuus, sillä esimerkiksi Fandorinistä käytetään vuoroin nimiä hovineuvos, Fandorin tai Erast Petrovitš. Henkilön yhdistäminen yhdeksi ja samaksi ottaa aikansa.  Tämä koskee kaikkia muitakin kirjassa esiintyviä nimiä (ruhtinas, kenraalikuvernööri ja Dolgorukoi ovat sama henkilö).

Ei ollut koko maailmassa ketään yhtä onnetonta kuin Anisi Tjulpanov. Ellei sitten jossain pimeimmässä Afrikassa tai Patagoniassa, mutta tuskinpa missään likempänä…  Anisi lähtee töihin ennen aamunkoittoa…  Mutta mitä Kaikkien Surevien kirkon valkoisen ristin päällä näkyi?

Valkoinen kyyhkynen! Äitivainaa, joka oli ollut varsinainen ennusmerkkien tuntija, olisi heti sanonut että valkoinen kyyhkynen ristin päällä tietää onnea ja iloista yllätystä.. Muka mikä ihmeen onni häntä oikein voisi kohdata?

Patasotilaan alussa lähetti Anisi Tjulpanov santarmihallinnosta saapuu tuomaan viestiä Fandorinille. Kesken kaiken Fandorin kutsutaan kenraalikuvernöörin luokse ja hän ottaa Anisin mukaansa. Ruhtinaan luona selviää, että englantilaiselta lordilta on huijattu asuntokaupassa 100 000 ruplaa. Tästä alkaa Momuksen eli Patasotilaan etsiminen. Patasotilaan petokset saavat jalosukuiset ylimykset naurunalaisiksi ja siksi vaaditaan nopeita toimia. Fandorin palkkaa saamattomaksi kuvatun Anisin avustajakseen, joka kohoaa kertomuksen myötä hänen jalosukuisuutensa kollegireistraattori Anisi Pitirimovitš Tjulpanoviksi. 

Patasotilas on Maurice Leblancin Arsene Lupin –tyylinen veijaritarina ja hyvin kelpoa luettavaa. Akuninin Japanin sidoksista kertoo ehkä se, että Fanodorinilla on japanilainen palvelija Masa, jonka kanssa hän puhuu japania ja harjoittelee itämaisia taistelulajeja.

Koristeellinen tammiovi lennähti auki. Kynnyksellä seisoi lyhyt ja vanttera aasialainen, jolla oli pienet vinot silmät, paksut posket ja tuuheat harjastukaksi leikatut hiukset. Palvelija tuijotti vierasta äkäinen ilme kasvoillaan ja kysyi: ”Mitä sinä harua?”

Toisessa tarinassa Somistaja mennään aivan eri tunnelmiin, sarjamurhaajan maailmaan. Fandorin ja Anisi joutuvat etsimään raakaa sarjamurhaajaa, Somistajaa, joka jatkaa Moskovassa Lontoossa aloittamaansa Viiltäjä-Jackin uraa. 

Urakka osoittautui ikäväksi, paljon pahemmaksi kuin edellisenä päivänä. Ennen pakkasten alkua haudatut ruumiit olivat mädäntyneet pahasti, ja niiden katsominen oli täysin epäinhimillinen tehtävä, puhumattakaan niiden saastuttaman ilman hengittämisestä. Pari kertaa Anisinkin oli pakko oksentaa, sille ei voinut mitään.

Nimiasiaa ei helpota, että tässä tarinassa Fandorinin titteli on kollegineuvos, 6. virkaluokan virkamies ja Anisi kuvernementtisihteeri. Toisin kuin Patasotilas niin Somistaja on raaka ja inhottava. Tarina on sinänsä ihan hyvä, juonenkäänteitä riittää, ehkä liikaakin. Tarinan ensimmäisen kappaleen nimi on Inhottava alku ja viimeisen Inhottavan tarinan inhottava loppu.  Pidin Patasotilasta erittäin hyvänä ja aion jatkaa kirjailijan parissa.  Somistaja on kovempi tarina ns. kovaksi keitettyä. Somistaja on  tarinana enemmän pohjoismaalaisempi.

Boris Akunin Erikoistehtäviä

Into 2015. Kustantajalta. Kiitoksin

Osobyje porutšenija (1999)

Suomennos Anton Nikkilä