Lucinda Riley Keskiyön ruusu

Naistenviikon postauksista voit lukea enemmän Tuijatan blogissa täällä. Tuijata kertoo kirjoittavansa naisten viihteestä. Sieltä löydät muutkin naistenviikolle lähteneet blogit. Sattumalta huomaan, että minunkin kaksi ensimmäistä kirjapostausta edustaa viihteellisempää linjaa. Kirjapostausten lisäksi teen viikon ajan Naisten aakkosia jatkaen D-kirjaimesta. Olen ajastanut vain Naisten aakkoset etukäteen, joten en osaa kertoa enempää tulevista kirjoista.

Lucinda Riley Keskiyön ruusu

Alkuperäisteos The Midnight Rose (2013)

Suomentanut Hilkka Pekkanen

Bazar 2016. Kustantajalta. Kiitoksin

Lucinda Riley (s. 1967) on Irlannista kotoisin oleva kirjailija, joka asuu Englannissa. Keskiyön ruusu on hänen ensimmäinen suomennettu kirjansa.

Esittelyteksteissä Keskiyön ruusua mainostetaan Maeve Binchyn ja Kate Mortonin tyylisenä. Binchy saa minut varuilleen, mutta Morton vakuuttaa.  Keskiyön ruusu on kiehtova, historiallinen kahden aikatason sukutarina 1900-luvun alun Intian kimaltavista palatseista modernin nykypäivän Englannin kartanomiljööseen. Tarinan keskiössä ovat Anahita Chaval, Lordi Astbury, Ari Malik ja Rebecca Bradley.

Tarinan alussa Anahita Chaval täyttää sata vuotta ja tietää elämänsä päättyvän pian. Hän valitsee vanhimman tyttärensä pojan esikoisen, Ari Malikin uskotukseen.  Anahita lahjoittaa tämän huostaan kirjoittamansa tekstin elämästään. Ari on kiireinen liikemies, jolla on omat ongelmat. Hän saa järjestettyä aikaa saapuakseen suvun matriarkan syntymäpäiville, mutta hautajaisiin hänen aikansa ei riitä. Mumbaissa asuva Ari unohtaa saamansa tekstin vuosiksi, sillä hänellä ei ole kiinnostusta menneisyyteen. Höperö vanhus jankuttaa sukulaisilleen pojastaan, jonka menehtymisestä on kuitenkin täysin asiallinen kuolintodistus. Hän menehtyi kolmivuotiaana Englannissa, mutta Anahita ei ole hyväksynyt koskaan pojan kuolemaa. Arin suhde kariutuu ja hänen rakastettunsa on valmis vanhempiensa järjestämään avioliittoon vanhemman miehen kanssa.

Ari otti avaimen isoisoäitinsä kädestä, käänsi avainta lukossa ja otti esiin vanhan käsikirjoituksen.

”Mikä tämä on?” hän kysyi.

”Se on isoisoäitisi elämäntarina. Kirjoitin sen kadonnutta poikaani varten. Ikävä kyllä en ole löytänyt häntä.”

Ari näki, että Anahitan silmät kostuivat. Hän oli kuullut isänsä puhuvan monta vuotta sitten pojasta, joka oli kuollut lapsena Englannissa, kun isoisoäiti oli ollut siellä ensimmäisen maailmansodan aikana. Jos hän muisti oikein, isoisoäiti oli joutunut jättämään poikansa Englantiin palatessaan Intiaan. Ilmeisesti Anahita kieltäytyi uskomasta, että poika oli kuollut.

Tarinassa kerrotaan Anahita Chavalin nuoruudesta. Hän on jalosukuisen mutta köyhtyneen intialaisperheen tytär, joka ystävystyy prinsessa Indiran kanssa ja pääsee asumaan palatsiin ja myöhemmin Englantiin sisäoppilaitokseen ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. Indira on hyväntahtoinen ystävä, mutta prinsessana hyväksytty vieraassa kulttuurissa toisin kuin hänen seuralaisensa. Anahita majoittuu vaatimattomissa tiloissa ja aterioi palvelijoiden seurassa. Anahita tutustuu Donald Astburyyn, josta on tuleva upean Astburyn kartanon perijä, mutta jonka elämää säätelee voimakastahtoinen äiti.

Kun asuin palatsissa maan ylhäisimpien joukossa keskellä tätä taianomaista kaupunkia, oli helppo ajatella, että olin prinsessa niin kuin monet leikkitovereistani olivat.

Mutta tietenkään minä en ollut prinsessa.

Yhdeksän vuoden ikään saakka olin elänyt alapuolellani näkyvillä kaduilla liikkuvien ihmisten joukossa.

Äitini Tira polveutui vanhasta baidh-suvusta, tietäjänaisten ja parantajien suvusta. Jo lapsena jouduin istumaan hänen vierellään, kun kaupunkilaiset tulivat hakemaan häneltä apua ongelmiinsa. Takapihamme pienessä puutarhassa hän kasvatti monia hyvältä tuoksuvia yrttejä, joista hän sekoitti parantavia ayurveda-juomia...

Arin kautta näkökulma siirtyy nykyaikaan ja Englantiin, sillä Ari Malik tekee työmatkan Lontooseen ja päätyy vierailemaan Astburyn kartanoon. Viimeinkin hän on kiinnostunut myös menneisyydestä ja isoisoäitinsä Anahitan tarinasta. Kartanossa asuu nykyinen, hieman erakkomainen lordi Anthony Astbury, joka on antanut kartanonsa filmiryhmän käyttöön. Sattuman oikusta amerikkalainen, juuri kihlautunut filmitähti Rebecca Bradley kuvaa Englannin maaseudulla Astburyn kartanossa.

Anthony vilkaisi paperiarkkeja, ja Rebecca huomasi, että hän vaikutti epävarmalta. ”Ei minua oikeastaan kiinnosta tutkia suvun historiaa. Mitä kannattaa elää menneisyys uudelleen, kun siinä on niin paljon tuskaa?”

”Olen pahoillani Anthony. En halunnut hermostuttaa sinua.”

”Suo anteeksi.” Anthony terästäytyi ja soi Rebeccalle vaisun hymyn. ”Pystyn hädin tuskin elämään nykyhetkessä.”

”Ymmärrän. Voisinkohan minä siinä tapauksessa lukea nämä sivut? Se voisi auttaa minua ymmärtämään sitä aikakautta jonka Elizabeth eli.”

”Minun henkilöhahmoni elokuvassa”, Rebecca selitti. 

Keskiyön ruusu kertoo rakkaudesta ja ajankuvaa luonnehtii sota-ajan heittelevyys ja arvaamattomuus. Toisaalta tarinassa ovat myös läsnä goottikauhun elementit, kuten kartanomiljöö, linnanherra, vilahtelevat hahmot ja mielenterveyden häiriöt.  Voimakastahtoiset ihmiset ovat pyrkineet hallitsemaan kunakin aikana lastensa valintoja ja kohtaloita. Anahita kokee erilaisuutensa, sillä hänellä ei ole Indiran kaltaista arvostatusta. Toisaalta tarinassa kulkee mukana Anahitan kyvyt ja taito lääkitä ayurvedan mukaisesti. Muukalaiseen suhtaudutaan varauksellisesti ja hänen kykyihinsä suhtaudutaan  tilanteen mukaan joko hyväksyen tai hyläten. Minua kiehtoi tarinan rakenne, sillä tarinaa kuljetetaan kahdella aikatasolla jännittävästi. Anahitan  tarinaa seurataan alusta loppuun. Keskiyön ruusu on kaunis ja viehättävä lukuromaani. Ja kirjan luettuani korostaisin yhteyttä Mortonin kirjoihin ja unohtaisin Binchyn, sillä Mortonin Paluu Rivertoniin muistuu usein mieleen tätä lukiessa.

 

Jhumpa Lahiri Tulvaniitty

Jhumpa Lahiri on sukujuuriltaan intialainen, hän syntyi Lontoossa 1967. Lahiri kasvoi aikuiseksi Yhdysvaltain itärannikon Rhode Islandissa, opiskeli Bostonin yliopistossa. Hän asuu nykyään Brooklynissa New Yorkissa journalistimiehensä ja kahden lapsensa kanssa. Hänen esikoisteoksensa oli palkittu novellikokoelma Tämä siunattu koti (2001), joka on käännetty 29 kielelle. Sen jälkeen hän on kirjoittanut romaanin Kaima (2005) ja uuden novellikokoelman Tuore maa (2008). Kirjan on suomentanut Sari Karhulahti.

Tulvaniitty (The Lowland, 2013) alkaa veljesten Subhashin ja Udayanin lapsuudesta Kalkutassa tulvaniityllä. Tarina alkaa ajasta jolloin he olivat erottamattomat. Vuosien myötä he ajautuvat erilleen ja valitsevat eri tiet 1960-luvulla. Vallankumouksen repimässä Intiassa Udayan päätyy kommunistiseen naksaliittiliikkeeseen, kun taas Subhash lähtee valmistuttuaan tutkijakoulutukseen Amerikkaan.


Tulvaniitty on Subhashin, Udayanin ja Gaurin tarina. Jotkut lukijat tuntevat Gaurin tarinan voimakkaimpana, jotkut lukijat tuntevat tarinat tasavertaisina. Itselleni tämä oli Subhashin ja Belan tarina. Bela on Gaurin tytär, jonka Subhash kasvattaa. Vuosikymmeniä siivittävä ja maanosien läpi rientävä tarina kuvaa, kuinka emme ole vapaita juuristamme ja velvollisuuksistamme, vaan meihin kohdistuu odotuksia ja vaateita, joita noudatamme tai emme noudata. Kirjan keskeisiä kysymyksiä ovat muun muassa. Miten Gaurin tie yhtyy Subhashin kanssa? Mikä on Subhashin rooli Belan kanssa ja miten se määrittyy? Lahiri avaa tarinaa eri kohdista eri näkökulmin jättäen lukijalle avaamattomia ajatuksia.


Lahiri kuvaa Gaurin tarvetta itsenäistyä, saavuttaa oma asema. Hänelle ei riitä aviovaimon osa. Hän halajaa yliopistolle ja luennoille. Mutta 20 vuotta oli kulunut, eikä kumpikaan heistä ollut tullut. He eivät olleet käskeneet Gauria palaamaan luokseen. Hän oli saanut sen, mitä oli vaatinut; hänelle oli suotu juuri se vapaus, jota hän oli tavoitellutkin.


Belasta kasvaa itsenäinen nainen, erilaisen yhteiskunnan kasvatti kuin vanhempansa. Bela luo oman erilaisen elämän. Bela sanoi Drew'lle, että hänen äitinsä oli kuollut. Hän sanoi aina niin, kun häneltä kysyttiin äidistä. Hän kuvitteli, että Gauri oli palannut Intiaan, ja sanoi, että äiti oli mennyt käymään siellä ja sairastunut. Vuosien varrella hän oli alkanut itsekin uskoa tarinaansa. Hän kuvitteli, että äidin ruumis oli poltettu ja tuhka oli hajonnut tuuleen.


Subhash elää elämänvaiheista toisesta toiseen ja on kiitollinen elämästään. Hän katsoo ympärilleen viimeisen kerran, koska tietää, ettei tule koskaan takaisin. Hän kävelee kohti yhtä kiveä, kompastuu ja ottaa siitä tukea. Saa elämänsä illassa muistutuksen siitä, mitä ihmiselle annetaan ja mitä ihmiseltä otetaan.


Lahirin tarina ottaa lukijansa alusta lähtien mukaan. Minulle hän on jäänyt kirjailijana vieraammaksi, koska en ole novellien lukija. Olen iloinen, että hankin tämän koskettavan kirjan. Lahiri kirjoittaa kaunista kieltä. Hän toimii erilaisten yhteiskuntien tulkkina. Monin tavoin hän tuo mieleeni Murakamin äänen kertojana. Tulvaniitty on kaunis ja viehättävä kertomus juurettomuudesta ja erilaisuudesta. Nämä ihmiset ovat yksin toisen kanssakin eläessään. Lahirin luontokuvaus elää merkityksinä eikä täytteenä.


Jhumpa Lahiri Tulvaniitty
Tammi. Hankittu 31.3.2014 Adlibris

Osallistun tällä Opuscolon Keltaiseen kesään.