Ian McEwan Lapsen oikeus

Ian McEwanin uusin kirja on ilmaisultaan tiivis, vain parisataa sivua. Arvostan kirjailijaa, vaikka en fanita häntä täysin. Luin kirjan hieman epäilevin fiiliksin. Kirjan aihepiiri ei kiinnosta minua, sillä oikeussalidraamat ovat minusta vastenmielisiä. Tämä kirja ei ruoki edes kiinnostustani brittiyhteiskuntaan nykyajassa liikkuessaan. Tiedät varmaan James Bowenin kirjan Katukatti Bob? Kirjan kaunokirjalliset arvot ovat mitä ovat, mutta sen antama ajankuva ja nyky-yhteiskunnallinen ote on uskottava. En tarkoita tällä mitään pahaa, vaan yritän selvittää omaa kiintymystäni brittiläiseen elämänmenoon menneessä ajassa Menneen maailman –hengessä.

Mietin minkälaisen blogisuosion tämä kirja mahtaa saada? Minut tämä jätti kylmäksi, ollen paikoin jopa vastenmielinen. Luin kirjan enemmän velvollisuudesta kirjailijaa kohtaan kuin minkään muun syyn takia. McEwan on minulle omalla tavallaan tärkeä kirjailija, vaikka en meuhkaa hänestä. Tämä kirja olisi voinut olla täydellinen ilman oikeussalikiemuroita. Minua vaivaa myös kirjan alku, mutta en pysty ratkaisemaan syytä. Tuntuu kuin, että en keksisi jotain olennaista. Kirjan alku sunnuntai-illan kuvauksesta, jossa Lontoon High Courtin Fiona Maye, 59-vuotias perheoikeuden tuomari on kotonaan, on täydellinen. Kuinka kuvaus kasvaa räjähtävään raivoon puolison, muinaishistorian professori Jackin tunnustuksesta.

Lontoo, viimeinen istuntokausi alkanut viikko sitten. Säälimätön kesäkuinen ilma. Ylioikeuden tuomari Fiona Maye sunnuntai-iltana kotona loikoilemassa seslongilla ja tuijottelemassa sukkien verhoamine jalkojensa yli huoneen toiseen laitaan, missä näkyi upotettuja kirjahyllyjä takkaseinustalla ja vähän sivummalla korkean ikkunan vieressä Renoirin pienenpieni kylpijää esittävä kivipiirros, jonka hän oli ostanut kolmekymmentä vuotta sitten viidelläkymmenellä punnalla. Väärennös varmaankin.

Luin vuoden alussa Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää, ja siinä ollaan myös perimmäisten kysymysten äärellä. Kirja on chicklitiä parhaimmillaan ja pahimmillaan. Pahimmillaan se tekee oikein kunnollisen mahalaskun rähmälleen jakaen maallista mammonaa roppakaupalla ja antaen jopa viisaita neuvoja poikaystävän valinnan suhteen. Parhaimmillaan osuudessa se litistää lukijan aika ahtaaseen rakoon. Voidakseni katsoa itseäni peiliin, minun oli puhallettava pilliin peli seis. Olen nähnyt elämää sen verran, että en voinut nyyhkiä Willin ratkaisun edessä häpeämättä. Ainakin kolmesta syystä, joista ensimmäinen on elämän oikeutus, toinen oikeus taakattomuuden tunteeseen ja kolmantena nuo tuntemani ihmiset, niin on minun uskallettava sanoa, että Willin tila ei ollut riittävä. Katsotaan, miten McEwan selviää osuudestaan…

McEwan vie lukijan läpi Fiona Mayen ajankohtaisimpien tapauksien. Perheoikeuden tuomari Maye ratkoo työkseen kiperiä avioero-oikeudenkäyntejä, lasten huoltajuuskiistoja ja erilaisia perheoikeudellisia riitoja. Yksityiselämässään hänen avioliitonsa on ajautunut ongelmiin. Hänen miehensä ilmoittaa yllättäen haluavansa solmia kuusikymppisenä ulkopuolisen suhteen nuoreen naiseen, kaksikymmentäkahdeksanvuotiaaseen tilastotieteilijään. Jack haluaa kokea vielä kerran elämässään hurmion Melanien kanssa. Fiona on lapseton, hylätty nainen, joka oli kulkenut meriitistä toiseen urallaan ja kuului nyt oikeudelle niin kuin jotkut naiset olivat ennen olleet Kristuksen morsiamia.

Miten kiinnostavaa on lukea huoltajuusriidoista, parisuhderiidoista, kulttuurisista vanhemmuuskäsityksistä? Marokkolaistapauksessa isä oli lupauksistaan huolimatta vienyt pikkutytön Rabattiin oikeuden ulottumattomiin eikä ole ilmoittanut itsestään eikä tytön olinpaikasta edes asianajajalleen. Siamilaisten kaksosten tapauksessa Matthew ja Markus ovat sidoksissa toisiinsa, eikä tapaus ratkea arvottamalla, että toisen olisi arvokkaampi. Erottamatta jättäminen puolestaan merkitsisi heitteillejättöä ja molempien menetystä, ja toisen pelastaminen tietää toisen kuolemaa.

Kirjan peruskysymyksiä ovat, mihin pisteeseen saakka ihmisellä on oikeus päättää omasta elämästään? Kumpi painaa enemmän, usko vai oikeus elämään? McEwan ei ota kantaa aiheeseen, sillä olisi hieman outoa hakea oikeudelta ratkaisua asiassa, jossa elämää ja kuolemaa jaettaisiin oikeussalista. McEwan ei hae edes uskonnon radikalismia, uskonnon ja tieteen välistä konfliktia, vanhemmuuden tunteita, sillä Adamin vanhempien motiivit jäävät taustalle. Voiko tuomari toimia Jumalana tai kuoleman kuriirina ja kenen jumalan tai jumalien päätökset ovat toista pätevämpiä?


Fiona sotkeutuu tapaukseen, jossa Wandsworthissa sijaitseva Edith Cavellin sairaala hakee päätöstä, että heidän olisi lainmukaista edetä ilman vanhempien suostumusta tapauksessa, jossa seitsemäntoistavuotias, leukemiaa sairastava poika tarvitsee kiireellisen verensiirron. Perhe on Jehovan todistajia. Tapauksessa pyritään selvittämään, kenen tahto on kyseessä, yksilön, vanhempien vai liikkeen vanhempien? Verensiirtoon suostuminen tietäisi yhteisöstä erottamista, vanhempien tuki on taivaan riemuista kertomista. Fiona ylittää ammattietiikan rajat Adamin tapauksessa.

Adam Henry on muutamaa kuukautta vaille täysi-ikäinen, mutta en näe tuota ikäperspektiiviä olennaisena. Tuo selkeä dogmi juurtuu lapseen jo pienestä. Olen itse ollut lapsesta asti srk:n toiminnassa mukana kerhoissa ja pyhäkoulussa, mutta äitini hyväntekeväisyystoiminnan takia jouduin sietämään vierasuskoista, ikäistäni tyttöä kodissani lomilla. Kutsun häntä A:ksi ja meistä kummastakin riippumattomista syistä siedimme toisiamme lähes aikuisuuteen asti. Tuo verikortti oli hänelle yhtä kuin elämä. Hän oli täysin fanaattinen sen suhteen, täysin valmis kuolemaan sen edestä. Tuo kortti unohtui joskus kotiin, ja hän sekosi saaden hysteerisen kohtauksen julkisella paikalla. Olimme lapsia, mutta minäkin ymmärsin, että hän olisi kuollut veren hukkaan joutuessaan onnettomuuteen. Voiko oikeus määritellä uskonnollisen kultin tai liikkeen toimintametodeja? Jehovan todistajia pidetään kristinuskon pohjalta syntyneenä uutena yhteisönä, jota kristilliset kirkot eivät pidä mormonien tavoin kristittyinä.


McEwan tympiinnyttää minua oikeuskäytännöillä, lakitulkinnoilla ja argumentoinneilla puolesta ja vastaa, kun taas parisuhdedraama iskee paremmin minuun. Vähemmillä juridisten kysymysten käsittelyllä kirjasta olisi saanut täydellisen. Länsimainen ajattelu ja oikeus johtavat konflikteihin monikulttuurisessa yhteiskunnassa yhä enemmän (vrt. Sharia-lain integroiminen länsimaiseen oikeusjärjestelmään). Kohtaus kohtaukselta McEwan vie lukijan loppuun asti jopa kiellettyä suudelmaa myöten. Minulla tämä ei yllä Ikuisen rakkauden, Rannalla, Sovituksen tai Vieraan turvan tasolle.


Alkuperäisteos on The Children Act.
Suomentaja Juhani Lindholm.
Ian McEwan Lapsen oikeus 2015. Kotikirjasto.

Kirjan on lukenut myös Omppu englanniksi.

Ian McEwan Ikuinen rakkaus

Olen lukenut viikon ja luen myös pääsiäisen, joten minusta on mielenkiintoista nähdä, miten puran lukusuman blogiini. Tämä on oikeastaan ihanteellinen tilanne saada lukea tekemättä muuta, mutta oloni ei ole ollut parhain. Olen lukenut Ikuisen rakkauden vuosia sitten, muistan katsoneeni elokuvan, jossa Daniel Craigh on miespääosassa. Elokuva on erittäin hyvä. Ian McEwan ei ole suosikkikirjailijani, mutta luen hänen kirjoittamia kirjoja ja omistan hänen kirjansa. McEwan on yksi muiden kirjailijoiden joukossa olematta mitään erityistä. Ei hän silti ole minulle yhdentekevä. Sementtipuutarhan luin aikojen alussa ja en muista oikeastaan mitään siitä.  Rannalla on minusta hieno kirja, samoin Sovitus. Lapsen oikeus on… siitä myöhemmin.

Ikuinen rakkaus alkaa hitaasti, kirjan alku on vaikea tai mahdoton lukuolosuhteista riippuen. Se alkaa kuin hetken tai tapahtuman hidastuksena, ja jos et kuule omia ajatuksiasi, niin et pysty keskittymään, niin et pääse myöskään mukaan tarinaan. Yritän kuvata tässä itseäni lukijana, että en kuuntele musiikkia lukiessani eli keskityn lukemaani. Olen viettänyt sievoisen ajan elämästäni lukusalien rauhassa, ahertanut yksin omassa työhuoneessa tutkijana, en voisi kuunnella radiota tehdessäni tekstiä.  Asun hiljaisessa ympäristössä metsän keskellä. Tällä hetkellä pahin meteli on joutsenten aiheuttama kalkatus rannassa. Lukukokemukseni ei ollut häävi, aloitin alusta useamman kerran. En saanut tekstiä etenemään.  Luin kirjan torstaina pienessä huoneessa, jossa toinen terrorisoi minua pitämällä tv:n äänen täysillä, puhumalla puhelimeen, käyttämällä puhelinta äänitorvena ymmärtämättä laitteen toimintamekanismia.

Tarinan alussa tiedetoimittaja Joe Rose on kumppaninsa Clarissan kanssa piknik-retkellä tunnin matkan päässä Lontoosta aukealla niityllä.  Tuolla he joutuvat onnettomuuden silminnäkijöiksi ja Joe tavallaan osalliseksi tapahtumaan. Joe ryntää usean miehen kanssa apuun, kun kuumailmapallo karkaa korkeuksiin lapsi mukanaan. Sattuman kautta tarinaan kytkeytyy ihmisiä, joiden ei olisi pitänyt olla paikalla, ei ainakaan yhdessä. Lisäksi näiden kahden ihmisen läsnäolo tapahtumapaikalla jättää väärän viestin eräälle ihmiselle. Tämä erheellinen viesti olisi voinut jättää selvittämättömänä ylimääräisen arven leskelle.

En tiennyt enkä ole koskaan myöhemminkään saanut selville, kuka päästi irti ensimmäisenä. En suostu uskomaan, että se olisin ollut minä. Kaikki kuitenkin väittävät, etteivät he olleet ensimmäisiä. Varmaa on se, että jolleivät rivimme olisi hajonneet, olisi yhteinen painomme joka tapauksessa vetänyt pallon maahan rinteessä jokseenkin pian, kun puuska muutaman sekunnin kuluttua asettui.

John Logan on oxfordilainen yksityislääkäri, neljäkymmentäkaksivuotias, naimisissa ja perheellinen. Hän pitää kiinni loppuun asti, kun muut luovuttavat. Hän pitää kiinni loppujen lopuksi kiinni turhan takia.

 Jed Parry on yksi pelastustöihin osallistuneista miehistä. Hän rakastuu Joeen pakkomielteisesti ja aloittaa vainon. Joe yrittää karkottaa tunkeilijan, mutta Jed on täysin vakuuttunut rakkauden molemminpuolisuudesta ja tulkitsee olemattomia merkkejä vastakaiuksi.  McEwanin kuvaus on trillerimäistä, paikoin ahdistavaa, mielipuolista ja epätodellista.  Joskus mietin näkeekö muut Jedin, onko hän edes olemassa todella. Ikuinen rakkaus on psykologinen romaani parisuhteesta, pakkomielteestä, miesrakkaudesta ja sairaasta mielestä.  Tapahtumien näyttämönä on Lontoo.  Lopuksi Joe ottaa oikeuden omiin käsiinsä, mutta tappaako sekään ikuista rakkautta?

Pidin lukemastani ja olisin toivonut saavani lukea sen rauhassa. Ian McEwan paistattelee blogisavuissa, mutta minä en ylistä, mutta minä en myöskään kritisoi häntä. Ehkä hän on liian hajuton ja mauton makuuni. Pidän hänen kielestä ja ilmaisusta enemmän kuin tarinoista. Alkuperäisteos Enduring Love  ilmestyi vuonna 1997. Kirjan on suomentanut Juhani Lindholm.

Ian McEwan Ikuinen rakkaus

Otava. Kotikirjasto 1998.

Ian McEwan Rannalla

Ian McEwan on englantilainen Aldershotissa 1948 syntynyt kirjailija. Vaikka hän syntyi Englannissa, niin hän vietti suuren osan lapsuudestaan eri puolilla maailmaa isänsä sotilasuran vuoksi. Hän on opiskellut Sussexin yliopistossa ja myöhemmin East Anglian yliopistossa pääaineenaan englantilainen kirjallisuus. Alkuperäisteos On Chesil Beach ilmestyi vuonna 2007. Kirjan on suomentanut Juhani Lidholm.

Minulla on hirveän ristiriitainen tunne lukemisteni kanssa. Uutuuksia on odottamassa, mutta haluaisin blogini näyttävän minulta. En haluaisi, että kukaan blogiani lukeva ei tietäisi, että minulle tärkeimmät sanat ovat Hermann Hesse, Simone de Beauvoir, Margaret Atwood, Peter Handke sekä Virginia Woolf. Että voisin pärjätä lähestulkoon pelkän Keltaisen kirjaston varassa. Olen vaeltanut tämä vuoden kuin Liisa Ihmemaassa. Yritän vuoden loppua kohden korjata blogiani enemmän todellisuutta vastaavammaksi, sillä en halua leimautua uutuuksien jukeboxiksi.

Luin Ian McEwanin sen ilmestyessä vuonna 2007 ja palautin sen nyt mieleeni, jotta voin kirjoittaa sen ulos. Olen lukenut McEwanin tuotantoa 1980-luvun lopulta lähtien eli kulkenut kirjailijan mukana pitkän tien. Julian Barnes mainitaan usein McEwanin rinnalla, mutta tämän teoksille en ole lämmennyt.

Rannalla on pieni tarina hääyöstä ja ajankohtana on vuosi 1962, mutta mitään muuta pientä ei sitten olekaan. Edward ja Florence ovat korkeasti koulutettuja ja ovat viettämässä hääyötään hotellissa Dorsetin rannikolla, josta avautuvat näkymät Englannin kanaalille ja Chesil Beachin somerikkorannalle. Florence elää musiikilleen ja on paremman porvarisperheen tytär, kun Edward tulee alemmista oloista. Florencen äiti on yliopiston professori ja isä menestyvä liikemies. Edward ja Florence on vihitty St. Mary’sin kirkossa Oxfordissa miltei vuoden verran kestäneen kunniallisen seurustelun jälkeen. He viettävät elämänsä romanttisinta iltaa ja ovat valmiita astumaan aikuisuuteen ja yhteiseen tulevaisuuteen.

Kaksi toisilleen melkein vierasta ihmistä oli merkillisesti päätynyt aivan uudelle olemassaolon tasolle riemuitsemaan yhdessä aviosäädyn suomasta vapaudesta ja loputtomalta tuntuneen nuoruuden päättymisestä – Edward ja Florence,vihdoinkin vapaat!

He tapasivat toisensa vasta kun opinnot Lontoossa olivat ohi ja kummatkin päätyivät takaisin hiljaiseen lapsuudenkotiinsa viettämään pari kuumaa ja pitkästyttävää viikkoa tutkintotuloksia odotellen.

Aikakausi on yhä toinen kuin meillä tässä ja nyt. Meidän on pystyttävä katsomaan tapahtumia annetun vuosiluvun kehyksissä, Edward ja Florence elävät sodanjälkeisessä maailmassa. Vasta tulevaisuudessa on edessä seksuaalinen vapaus, Marilyn Frenchin Naisten huone saati Hite-raportti. Ehkäisypilleri on vasta hassu huhu lehdistössä. Edward ei ole yöpynyt koskaan edes hotellissa saati käynyt ulkomailla. Edward odottaa iltaa kiihkeänä, mutta Florence on pidättyväinen ja peloissaan. He eivät pysty keskustelemaan tulevasta yöstä. Florence oli nauttinut häiden valmistelusta ja oli sivuuttanut tunteen, että jostakin olisi pitänyt puhua ennen vihkimistä. Hän inhosi Edwardin tapaa työntää kieli suuhun suudellessa.

Ja mikä heitä esti? Heidän persoonallisuutensa ja menneisyytensä, tietämättömyytensä ja pelkonsa, arkuutensa, turhankainoutensa, kyvyttömyytensä vaatia asioita, kokemuksen puutteensa ja jäykkyytensä, joka oli jäännettä uskonnollisesta ahdasmielisyydestä, heidän englantilaisuutensa ja luokka-asemansa sekä historia itse.

McEwanin teoksissa toistuu teema, kuinka asiat voivat mennä pieleen, pienet asiat suistavat kaiken tulevankin. Rannalla jakautuu selviin osioihin ennen ja jälkeen. Lukijalla kirjassa ei ole kiire mihinkään. Rannalla tapahtuu yhdessä illassa. Ja kuitenkin kirjan lopussa kuljetaan Edwardin elämänkulku muutamassa sivussa. Jätän puuttumatta erääseen kohtaukseen, jossa lienee jonkinlainen avain Florencen käytökseen, sillä kukin saa tulkita sen itse.

Edward, joka itsekin on täysin kokematon, ei tiedä, että Florence pelkää tulevaa yötä. Florence elää oppimansa mukaan eli hänen on selviydyttävä tietyistä suorituksista, jotka kuuluvat elämän vaatimuksiin. Nythän minäkin kirjoitan kuin viktoriaaninen yläluokan nainen… McEwanin tyyli on vain niin hienoa, runollisen kaunista kaikessa raadollisuudessaan.

Mitä Florence tekee hienon sviitin rauhassa? Juoksee karkuun ja pakenee rannalle? Väärin käytetyt mahdollisuuksien hetket tuhoavat kaiken. Nuori Florence kohtaa rannalla miehensä. Kysymykset ja vastaukset eivät kohtaa toisiaan. Kun toinen kysyy, että oliko pakko mennä näin kauas. Niin toiselle matkan pituudella ei ollut merkitystä, kun oli pakko päästä pois. Rakkaudellakaan ei ole merkitystä, kun sanat solmuuntuvat. Ei edes mustarastaan laulu riitä. Kun Florence tunnustaa rakkautensa, niin kukaan ei epäile sitä. Hän oli kelvoton ja lähtee pois.

Edward muistaa elämänsä aikana Florencea, heidän yhteisiä hetkiään, mutta ohittaa ne turvallisesti. Joissakin tuokioissa aistin Carlos Fuentesin Inezin, joka rankkaan korkeuksiin.

Ian McEwan Rannalla
Otava 2007 Kotikirjasto.