Claes Andersson Hiljaiseloa Meilahdessa Oton elämä 2

Claes Andersson Hiljaiseloa Meilahdessa Oton elämä 2

Alkuperäisteos Stilla dagar i Mejlans

Suomennos Liisa Ryömä

WSOY 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.   

Claes Andersson (1937) valmistui lääketieteen lisensiaatiksi 1962 ja psykiatrian erikoislääkäriksi 1969. Vapaa kirjailija hän on ollut vuodesta 1973.

Kirjan esittelyssä sanotaan, että omaelämäkerrallinen Oton elämää saa jatkoa. Luettuani kirjan ajattelinkin, että vaikka kirja on kirjoitettu kolmannessa persoonassa, niin Otto on ikään kuin kirjailijan alter ego. Hän on Anderssonin oloinen niin ammatiltaan kuin ajatuksiltaan. Teos on fragmentaarinen, hetkiä on talletettu sieltä täältä muistoina ja kokemuksina.

Rakastetun ihmisen menettäminen voi tuntua niin tuskalliselta että se torjutaan kokonaan. Suru koteloituu, se kielletään ja työnnetään pois, elämä jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta jonkin ajan kuluttua, parin kuukauden, ehkä parin vuoden, suru vaatii että sitä kunnioitetaan ja että se myönnetään.

Otto kirjoittaa työhuoneessaan Helsingin Meilahdessa. Andersson ottaa kantaa maailman tapahtumiin, kun Venäjä miehittää Krimin ja Putin tahtoo palauttaa Venäjän mahdin ja hän huomioi Ruandan kansanmurhat sekä Balkanin puhdistukset. Politiikan kentän sivaltaminen menee minulta ohi, koska vähempää jokin aihealue ei minua voi kiinnostaa. Etenkin nykyinen meno saa antipatiat, kun koulutuksella ei ole mitään merkitystä. Ketä sodan läsnäolo ei kauhistuta, kenestä se on tarpeeksi etäällä ja onko edes tuollaista näkökulmaa?

Otto käy vanhainkodeissa puhumassa kuolemasta ja vanhenemisesta. Omat vanhemmat ovat antaneet oman painolastinsa Oton elämään, etenkin suhde isään. Ottoa ikääntyminen ja kuoleminen ajatuttavat. Myös yhteiskunnan eriarvoistuminen, terveydenhuollon hoitoon pääsy tulevat esiin. Eletty elämä katsoo peilistä, sillä ajan kerrostumat näkyvät. Aivoverenvuoto ja sydäninfarkti ovat aikalaisten vaatimaton tapa tehdä hiljainen vallankumous. Pelot, unet ja viha tuovat iloon väristyksiä ja synkkyyttä. Muistot tulvivat mieleen, myös ne salatuimmat.

”Ei se mitään”, sanoi seniorikerhon puheenjohtaja, valkotukkainen rouva, jonka ikää Otto ei tohtinut edes arvailla, ”meillä on aikaa vaikka millä mitalla, ainoa mistä emme voi jäädä pois on omat hautajaisemme”, ja hän nauroi suu levällään ja kovaäänisesti niin että hampaiden kruunut kimalsivat.

Otto avaa joitakin elämänsä episodeja, mutta ei paljasta niitä loppuun. Otto matkaa nuoruudessaan ystävänsä kanssa Sveitsiin. Garbriel haluaa tavata kuuluisan taiteilijan Henri Cartier-Bressonin, mutta tapaamiselle ei ole varattu tapaamisaikaa etukäteen.  Skootterin etupyörä irtoaa ja molemmat sinkoutuvat rotkoon ja  Gabriel katoaa.  Joitakin ihmisiä Otto tallettaa tekstiinsä, mutta olisin kaivannut nykyisen kumppanin läsnäoloa kirjassa muutaman maininnan lisäksi, edes varjona. Otto ei ole sylkenyt lasiin, jonka osoittaa tapaaminen Andersin ja Anitan häissä.

Olen hyvin harvoin tuntenut samanlaista läheisyyttä kirjailijoihin tai heidän teoksiin, mitä joku mainitsee teoksissaan. Sivulla 158 Andersson nimeää koskettavimpia lukemiaan romaaneja. Mainitaan tässä nyt mm. Ingeborg Bachmann, Willy Kyrklund, Bo Carpelan ja Simone de Beauvoir.

Pidän Anderssonin kuulemisesta, siitä rauhallisesta ja viisaasta ihmisestä.  Odotan myös hänen koulutusalaltaan vastaavaa osaamista. En pidä siitä, että puhuja selvittää käsillään puheen tai haastattelun.

Seita Vuorela Lumi

Seita Vuorela Lumi

WSOY 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Lumi oli viimeistelyä vaille valmis kirjailija Seita Vuorelan menehtyessä äkillisesti huhtikuussa 2015. Vuorelan ystävä ja kirjailijakollega Vilja-Tuulia Huotarinen on auttanut käsikirjoituksen viimeistelyssä kirjaksi.

Tarina kertoo iranilaisperheestä kylmässä pohjoisessa maassa. Teheran on ensimmäinen luku 15-vuotiaan Siamakin elämässä, mutta sieltä perhe lähti pois jo aikoja sitten. Ensin he menivät Turkkiin Ankaraan, jossa ei ollut ankaraa, sillä naiset saivat kulkea tukka vapaana. Siamak oli kuusivuotias tullessaan pohjoiseen maahan. Pohjoisen maan itäinen lähiö on toinen elämä. Molemmissa paikoissa on omat vaikeutensa. Siamak on päättänyt sopeutua, hän osaa soluttautua uuteen yhteiskuntaan. Erilaisuus näkyy ulos, mutta sitä voi helpottaa olemalla yksi muista.

Pohjoisen maan pääkaupunki on mun koti, sen itäinen laita, jota me kutsutaan kavereiden kesken Lähi-Idäksi, vaikka on sillä muitakin nimiä, Exit Paradise ihan vain esimerkkinä. Siinä kiteytyy olennainen. Ei tämä mikään väkivaltainen slummi ole, mutta aina välillä silti joku putoaa luotiin. Sillä tavalla itäinen vyöhyke muistuttaa Teherania. Sen etikettiin kuuluu, että itseään täytyy puolustaa.

Siamak on nimetty Iranissa sankarina kuolleen setänsä mukaan. Siinä on haastetta kokonaiseksi elämäksi. On tosi hankala päihittää kuollutta poikaa. Setä kuoli viisitoistavuotiaana, se oli kapinallinen ja rohkea.  Pohjoinen maa on koti ja mahdollisuus.  Siamak rakastaa lunta ja on kaukalon jäällä nopeampi kuin muut.

Jäähalli on ostoskeskuksen lähellä. Siellä me pelataan lätkää jäällä, jonka taitoluistelijat ovat pilanneet pirueteillaan. Lätkä on mulle tärkeää, sanoisinko että tärkeää, sanoisinko että tärkeintä.

Siamakin perheeseen muuttaa viisitoistavuotias naapurintyttö Atisha Iranista. Atisha on yhtäkkiä Siamakin kodissa, kintereillä seuraava riesa, jota pitää hyyssätä mukana. Atisha on huivipäinen tyttö, vieras tässä kylmässä maassa. Miten ihmeessä 15-vuotias voi sitoutua tuttuun tyttöön?  Tyttöön ihan ylipäänsä. Kuka haluaa tytön kaukalon laidalle tuossa iässä? Onhan se eri asia bailata tytön kanssa, heittää läppää ohimennen, mutta ei omaan arkeen mahdu vierasta.

Atisha on paennut maasta kielletyn bloginsa vuoksi. Atisha ei ole nähnyt lunta, mutta hän tuntee sadun Lumikuningattaresta, jonka suudelma totuttaa uhrinsa kylmään ja saa tämän unohtamaan mistä on tullut. Atisha kirjoittaa sadun mukailtua versiota. Atisha haluaisi, että  Siamak muistaisi omat juurensa.

Atishan blogi on suljettu ja niin on Omidinkin. He ovat kadonneet Facebookista ja Twitteristä niin kuin he ovat kadonneet kadulta ja kotoaan, verkosta samalla tavoin kuin läheistensä elämästä (joskaan eivät heidän mielestään). Blogin sisältö on kuitenkin tallessa, Atisha on säilönyt sen muistitikulle, kaikki Rubadehin kirjoitukset.

Lumi on koskettava tarina maahanmuuttajien lapsista, integroitumiseen aivan toisenlaiseen kulttuuriin, kasvamista täysin eri kansallisuuteen kuin vanhempansa. Fereshteh on tyytymätön tyttöön. Perheen äiti toivoi, että Atisha olisi pitänyt hänelle seuraa, että he puhuisivat Teheranista, muistelisivat kaupungin katuja, juhlia ja arkea, mutta Atisha löytää muutamassa viikossa paikkansa, jota on Fereshteh etsinyt kaikki nämä vuodet. Atisha ei halua moskeijaan, vaan opiskelee pohjoista kieltä.

Atisha viipyy heidän luonaan tulevat viikot. Kyse ei ole välttämättä pitkästä ajasta, hänen isänsä on sanonut, mutta kuulostanut niin epävarmalta, ettei Fereshteh pidä mahdottomana ajatusta, että tyttö on pois heidän luotaan kuukausia, vuoden, kaksi tai kolme.

Lumi on mielenkiintoinen tarina, arvioin tätä kirjaa lukiessani neljän-viiden tähden kirjaksi, mutta en pitänyt lopusta. Se toi mieleeni toisen kirjan alun ja pudotti tähtien määrän kolmeen. Alku ja loppu eivät olleet tasapainossa toisiinsa nähden, niin hyvin tarina kuvaakin toiseutta ja muukalaisuutta. Lopun tapahtumat käynnistyvät Siamin ex-tyttöystävän, Nooran, bileissä, kun Atisha joutuu pakenemaan sieltä ja saa peräänsä Siamakin ja Nooran. 

 Maahanmuuttajuuden lisäksi tarina osoittaa myös yhteydet lähtökulttuuriin, sillä tulijoilla on myös oikeus juuriinsa. Vuorela on tuonut Siamakin erilaisena, ja siihen hänellä on oikeutensa. Jokin minussa meni jumiin, kun rekkamies astui kuvaan mukaan. En päässyt enää takaisin tarinaan. Lumi on nuortenkirja, mutta se on  yhtä avartava myös aikuiselle. 

Blogeissa toisaalla: Kirjasähkökäyrä, MarikaOksa, Hannan kirjokansi

Indriðason Muistin piinaamat ja Ekholm Tähtisilmä ja Marrasjännityksen koonti

Arnaldur Indriðason Muistin piinaamat

Alkuperäisteos: Kamp Knox, 2014

Suomentaja: Seija Holopainen

Blue moon 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Arnaldur Indriðason (1961) on islantilainen kirjailija, historiantutkija, elokuvakriitikko ja toimittaja. Syksyllä 2016 ilmestynyt Muistin piinaamat on 13. dekkarisuomennos.

Muistin piinaamat on toinen lukemani Indriðason-dekkari. Aiemmin olen lukenut Varjojen kujat. Tarvitsin viime vuonna islantilaisen kirjan Kirjalliseen retkeen Pohjoismaissa. 

Tarinassa eletään vuotta 1979.  Nainen kärsii psoriasiksen aiheuttamista ihovaivoista. Hän hakee helpotusta vaivoihinsa Reykjanesin niemen eteläosassa sijaitsevasta lammen sinivaaleasta lauhdevedestä. Paikka on Svartsengin lämpövoimalan vieressä. Veden helpottavan vaikutuksen arveltiin johtuvan veden piiyhdisteistä. Eräällä reissulla nainen havaitsee kengän, mutta pian hän tajuaa, että kengän lisäksi lammessa on muutakin.

Nainen oli käyttänyt lammen länsiosaa ja kävellyt sinne Grindavikin tieltä yli sammalen peittämän laavakentän. Lampi oli siinä kohdassa matala, ja hän oli maannut vedessä tunnin verran sivellen ihoonsa pohjamutaa ennen kuin oli päättänyt lähteä takaisin kotiin. Päivät olivat lyhyitä ja oli alkanut hämärtää, eikä hän halunnut kömpiä laavan yli pimeässä kuten oli tehnyt edellisellä kerralla ja hädin tuskin löytänyt autonsa.

Kopavogurin poliisiassemalla Erlendur Sveinsson tutkii päällikkönsä Marion Briemin kanssa tapausta. Tutkimustulokset osoittavat varsin pian, että mies ei ole hukkunut lampeen, vaan hän on kuollut pudottuaan jostain korkealta.  Mieheltä ei löydy  mitään dokumenttia, joka kertoisi henkilöllisyyden. Vaatetus viittaa amerikkalaisiin, sillä hänellä on farkut, cowboysaappaat ja alusvaatteiden valmisteiden merkit ovat amerikkalaisia. Lisäksi Keflavikissa on amerikkalaisten sotilastukikohta ja sen valtava lentokonehalli.

Erlenduria vaivaa myös vanha  selvittämätön katoamistapaus, sillä neljännesvuosisata sitten Dagbjört-niminen tyttö katosi koulumatkallaan. Erlendur on kulkenut usein tytön koulumatkalla käyttämän reitin ja ohittanut samalla toisen maailmansodan aikana rakennetun Kamp Knoxin -parakkialueen. Siitä tuli sodan jälkeisessä asuntopulassa köyhien asuinalue sotilaiden poistuttua. Tytön katoamistapaus palautui jälleen mieleen, kun aamun lehdessä oli muistokirjoitus isästä ja tyttären menetys mainitaan siinäkin.

Hänellä oli käynyt mielessä jutella tytön tunteneiden ihmisten kanssa, läheisten ja ystävien, mutta oli jättänyt sen tekemättä eikä liioin ollut koskaan alkanut varsinaisesti tutkia katoamista. Tapahtuneesta oli kulunut pitkä aika ja oli melko todennäköistä, että tyttö oli riistänyt itseltään hengen, mutta Erlendur ei pystynyt unohtamaan hänen tarinaansa, vaikka yritti pyyhkiä koko tarinan mielestään.

 Erlendur Sveinsson ja Marion Briem pohtivat lammesta löytyneen miehen kohtaloa. Onko heillä syytä olettaa miestä amerikkalaiseksi sen perusteella, että Keflavikin kansainvälinen lentokenttä on lähellä? Onko miehen vaatteetkaan riittävä peruste? Miehen vaatteet ovat valmistettu Yhdysvalloissa, mutta niistä useimpia saa Reykjavikin vaatekaupoista.  Patologi vahvistaa miehen putoamisen korkealta, mutta tuskin lampeen vaan kovalle ja tasaiselle alustalle. Miehen henkilöllisyys varmistuu sisaren avulla, joka tunnistaa veljensä lehtiuutisista. Kristvinin askeettinen asunto paljastaa jonkin verran kiinnostavaa. Kumpikin poliiseista kiinnittää huomion sisaren tukkaan, joka saa selityksen myöhemmin.

Tukikohdan olemassaolo herättää paikallisia tunteita, mutta myös tukikohdassa ollaan yhtä varautuneita ulkopuolisten suhteen. Tukikohta luo omat vaikeutensa, sillä islantilaisilla ei ole oikeutta puhuttaa heitä  ja vastaavasti tukikohdan väellä ei ole velvollisuuksia puhumiseen. 


Salakuljetus on tarinan kolmas elementti. Mikä on salakuljetuksen osuus tapauksessa?  Mikä on veljesten Vignirin ja Ellertin osuus? 

Dagbjörtin selvittämätön katoaminen vaivaa Erlendurin mieltä, sillä tytön vanhemmat ovat kuolleet, mutta tytön tädin Svavan tavoittaa vielä. Dagbjört oli talven 1953 pimeimpänä päivänä täyttänyt juuri kahdeksantoista vuotta ja viettänyt syntymäpäiviään ystäviensä kanssa. Pian tuon jälkeen tyttö oli lähtenyt kouluun saapumatta koskaan perille. Päiväkirja ei paljasta mitään, osin sen takia, että irtolehtisestä mapista saattoi lisätä ja poistaa liuskoja. Dagbjörtin  ystävä puhui Kamp Knoxin pojasta. Ystävää voidaan vielä puhuttaa. Oliko poikaa edes olemassa? 

Siksi että Dagbjört oli järkevä tyttö, Svava sanoi. – Siitä syystä. Tiedän etten saisi puhua tällä tavoin, mutta niin se vain oli. Olen sitä mieltä ja siksi sanon sen ääneen. En usko että hän oli kenenkään parakkialueen pojan kanssa, sillä siitä ei saatu mitään vahvistusta. Kukaan alueella ei ollut kuullut sellaisesta, eivätkä he tienneet kuka Dagbjört oli.

Erlendur kokee kiinnostusta vanhaan tapaukseen. Hän lukee ylipäänsä paljon kadonneista ja kadonneiden tarinoita. Monet kiinnittävät huomion tuohon ominaisuuteen. Erlendur kantaa omia salaisuuksiaan ja menetyksiään mukanaan.

Kollegan ääni oli niin kolea, että Marion kääntyi katsomaan häntä.

- Onko sinulla omakohtaista kokemusta siitä? Senkö takia sinä ahmit niitä katoamisista kertovia kirjoja?

- On oltava varovainen, Erlendur sanoi. – Muutoin voi käydä huonosti.

Pidän Indriðasonin romaaneista, koska ne ovat tavallista perusdekkaria syvällisempiä. Ajankuva, tapahtumien miljöö ja yhteiskunnan arjen kuvaus viehättävät minua. Kirjailijan historiantuntemus tulee esille jämäkästi kirjoissa.

Osallistun tällä kirjalla Tuijatan järjestämään Marrasjännityksen teemaviikkoon.

Kai Ekholm Tähtisilmä

Atena 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Kai Ekholm (1953) on Kansalliskirjaston yli­kirjastonhoitaja. Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava on hänen esikoisdekkarinsa. Halusin lukea Tähtisilmän silkasta uteliaisuudesta, sillä havahduin henkilön olemassaoloon hänen maaliskuisten irtiottojen myötä.

Tähtisilmä on Kai Ekholmin toinen Kalju & Kihara -dekkari. Etsivätoimisto Kalju & Kihara elää Kaljun yöllisillä taksirengin tuloilla, kun juttuja ei löydy ratkottaviksi. Pasilan poliisipiirin etsivä Reinikka saa sydänkohtauksen ja vanhat ratkaisemattomat jutut piinaavat häntä.

Aluksi Heinoilla kaikki oli mennyt hyvin. Pankki oli myöntänyt lainaa, kun takaajana olivat velattomat vanhemmat. Takuuna talot ja mökit. Myös lähisukulaiset takasivat. Sitten tuli Harri Holkerin kesäparta ja Elisabeth Englannista. Lama hiipi maahan kuin halla alaville maille.

Tarinan alussa isä, äiti, kaksi lasta ja isoisä hyppäävät kuolemaan Suomenlinnassa Kustaanmiekan kalliolta vuoden 1995 laman jälkipyykissä. Tapaus tallentuu japanilaisturistin videolle, jonka tytär äitinsä kuoltua laittaa videon YouTubeen kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Tapaus otetaan uudelleen tutkintaan yhtenä Reinikan selvittämättömistä painajaisista. 

Poliisilla on ylimääräistä rahaa palkata Kalju & Kihara tutkimaan asiaa poliisipiirin nurinoista huolimatta. Yllättäen mukaan astuu Varjomies, joka alkaa listiä ihmisiä olan takaa…
Toisaalla poikkeuksellisen lahjakas mielisairaalan asukki Arno piirtää savantin tarkkoja piirustuksia. 

Heinoilla oli ollut 1990-luvun puolivälissä vihannestukku, joka käteisvaikeuksien takia ajautui vekselikriisiin, josta häikäilemättömät bulvaanit ottivat kaiken mahdollisen irti. Sinällään tapaus kuvaa täydellisesti tämän päivän tilannetta, jossa muutama harva johtaja kuittaa potin ja keskiluokka maksaa kulut. Veroparatiisi-iloittelu on harvojen ilo.

Reinikka miettii asioita sairaalavuoteessa:

Kierrolla oleva lääkäri kuului käyvän Reinikan sängyllä.

- Kauanko mulla on elinaikaa?

- Sen näkee sitten hautakivestä.

Reinikalle määrätään myös uusi ruokavalio:

- Nyt tehdään niin, että pistän sinulle saman tien testosteronilaastarin. Uusit sen kerran kuukaudessa. Se jo pistää potkimaan. Sitten lisäät ruokavalioon paljon vireää, todella paljon, ja pellavansiemenöljyä joka aamu, marjasmoothieta ja loput kerron rouva Reinikalle.

Tämähän on kuin Kiharan ruokavaliosta.

- Pakuriteetä en suostu juomaan. Natsiterveysruokaa!

Ekholm leikkii verbaalisesti monilla asioilla, jotka eivät mitenkään sitoudu juoneen ja tekevät kirjasta sekavan. Juoni on koukeroisen veijarimainen, hyvin mutkikkaaksi punottu, mutta ennakoitavissa. 

Ekholm liittää kirjaan yhteiskuntakritiikkiä, tökkii yhteiskunnan rakenteita, havainnoi yhtenäiskulttuurin vähenemistä sekä yhteiskunnan eriarvoistumista, mutta välittyykö niiden sanoma rikoskirjallisuuden kautta? Teoksessa on jonkin verran ihmisten oikeita nimiä. Kirjailija toteaakin lopussa: Mahdolliset yhteydet todellisiin henkilöihin ovat valitettavan todennäköisiä.

Ekholmin tarinassa on runsas henkilögalleria, ja henkilöiden taustoja avataan kohtuullisesti, mutta silti syvyys jää puuttumaan. Helsinki-dekkarilla on pitkät perinteet, joten niiltä  edellytetään myös paljon. En lämmennyt tarinaan sen sirpaleisuuden takia. 

Marrasjännitys

Osallistuin Ekholmin kirjalla Tuijatan järjestämään Marrasjännityksen teemaviikkoon. Ehdin lukemaan peräti viisi kirjaa, kiitos lumisen viikonlopun. Ekholmin kirja oli ollut jo pidempään kesken eli se oli sellaista pakko saada luettua. Rönnbackan uusin jäi hitusen kesken. Tuomainen oli varsinainen löytö. Tuija Lehtisen kirja oli miellyttävä yllätys. Indriðason on eriomainen rikosromaani.

Marrasjännitykseen luetut kirjat:

1. Antti Tuomainen Mies joka kuoli 

2. Tuija Lehtinen Väärä vainaja

3.   Indriðason Muistin piinaamat (tässä tekstissä)

4. Ekholm Tähtisilmä (tässä tekstissä)