Henning Mankell Juoksuhiekka

Mankell tunnetaan parhaiten Kurt Wallander -dekkarisarjastaan, mutta itse ihastuin tänä kesänä Italialaisiin kenkiin ja Ruotsalaisiin saappaisiin. Näissä kummassakin teoksessa on dekkarimaisia elementtejä, mutta dekkaria niistä ei saa. Mankell julkaisi ensimmäisen kirjansa vuonna 1972. Tilasin viikolla Kirsten Jacobssonin kirjoittaman Mankellin elämäkerran ja odotan sen lukemista. Itse asiassa sen lukeminen olisi ollut hyvä pohja tämän kirjan lukemiseen.

Välttelen ns. sairausgenren kirjoja, mutta halusin lukea Mankellin teoksen, vaikka tiesin sen taustat. Henning Mankell sai kuulla sairastavansa syöpää joulun alla 2013.  Kirjassa sivutaan Mankellin sairastumista, mutta se on silti vain taustalla mukana. Mankell on nähnyt paljon maailmaa, elänyt mielenkiintoisen elämän.  Juoksuhiekkaa on viisaan miehen kunnioitus eletylle elämälle ja tilintekoa menneelle.

Eläminen syövän kanssa on elämää ilman takuita. Syöpäsolut vaeltavat pitkin huonosti valaistuja polkuja samaan tapaan kuin kissat öisillä reiteillään, joita emme tunne.

Juoksuhiekka ei ole omaelämäkerta, vaikka se sisältää omaelämäkerrallisuutta. Kirjailija palaa lapsuuteensa, levottomaan nuoruuteensa ja Afrikassa vietettyihin vuosiinsa. Hän raottaa suhdettaan äitiin, joka hylkäsi hänet lapsena. Se oli 1950-luvulla epätyypillistä, että äiti lähtee kodista ja jättää lapsensa. Äidin korvikkeena toimi iäkäs isänäiti. Mankell tapaa äitinsä myöhemmin tukholmalaisessa ravintolassa, mutta tätä asiaa ei käsitellä silloinkaan. 

Samaan aikaan kirjailija ulottaa ajatuksiaan ihmisen kollektiiviseen muistiin kauas jääkausiin ja toisaalta hän visioi tulevaisuuskuvaa kauas tulevaan.  Mankellin pohdinta käy keskustelua niin ekokriittisen, humaanin kuin oikeudenmukaisen maailmanäkemyksen kautta. Näkökulma on niin yksilöllinen kuin universaalinen.

Voin kirjoittaa, että elän kahden jääkauden välissä. Puut, jotka olivat olemassa ennen syntymääni ja jäävät pystyyn poismenoni jälkeen, eivät kuitenkaan tule kasvamaan ikuisesti. Myös ne katoavat jonakin päivänä, kuten saaren kaikki pinnanmuodot, maaperä, hiekkarannat, kaikki mitä elämässäni olen kokenut.

Mankell aloittaa kirjansa autokolarista, johon hän joutuu työmatkalla. Tämä ei ole tietenkään syövän alku, mutta hyvä aloitus siinä, kuin joku muukin. Seuraava luku teki minuun erityisen vaikutuksen. Luvun nimi on Ihmisiä vastahakoisesti matkalla varjoihin. Mankell käy kaksi päivää kolarin jälkeen kotinsa lähellä olevassa Släpin kirkossa. Hän kertoo kirkon epitafista, jossa on kuvattuna Gustaf Fredrik Hjortberg, hänen vaimonsa ja heidän viisitoista lastaan. Epitafien kieli on samanlainen kristikansan pyhätöissä, niihin kuvataan myös kuolleet lapset ristein ja perheen isä hyveellisenä seurakuntalaisena ja nöyränä kirkonpalvelija. Muistosta ja muistamisesta, muiston säilymisestä – niistähän tässäkin on kyse.

Mitä ajattelivat maalarit tehdessään kallioseiniin kuvia, etupäässä eläinkuvia, hankalasti saavutettavissa onkaloissa vuorten uumenissa? He hakivat luolista suojaa säätä ja petoeläimiä vastaan, jotka uhkasivat heidän olemassaoloaan. Mutta samalla he koristelivat omia luonnon muovaamia katedraalejaan. Oliko heillä mielessään ajatus, että heidän kuvansa jäisivät eloon ja tulevat sukupolvet arvioisivat niitä?

Mankell tavoittelee teoksessaan laajaa aikaperspektiiviä ja sen kulkua. Hän pohtii ihmisiä, jotka omistavat elämänsä työlle, joka ei tule valmistumaan koskaan heidän elinaikanaan. Pariisin Notre Damen kivimestari ei saanut nähdä koskaan katedraaliaan valmiina. Sitä rakennettiin vuodesta 1163 vuoteen 1345 ja työhön tarvittiin kaikkiaan viisi sukupolvea. Sen paremmin luolamaalarit eivät tienneet, kenelle he tallensivat kiviset kuvansa. Monet monumentaalisiksi kaavaillut rakennukset ovat jääneet piirustuksien asteelle. Mankell pohtii tulevaa aikaa seuraavan jääkauden jälkeen sekä jättämäämme perintöä eli ydinjätteiden varastoja. Minkälaisin symbolein pystymme varoittamaan tulevia sukupolvia jättämästämme yllätyksestä?

Henning Mankell Juoksuhiekka

Alkuperäisteos Kvicksand

Suomentaja Tuula Kojo

Otava 2015. Kotikirjasto. Syyskuun uutuusostos.

Henning Mankell Ruotsalaiset saappaat

Ruotsalaiset saappaat on itsenäinen jatko Italialaisille kengille. Löysin tämän kirjan sattumalta Kirjavalaan blogista, sillä olin etsimässä aivan toista puuttuvaa kirjaa Mankellilta. Olen lukenut kirjailijan kirjat satunnaisessa järjestyksessä ja päätin kesällä koota hänen suomennetun tuotannon itselleni.  Löysin Italialaiset kengät (2007) yllättäen kesällä ja nautin sen lukemisesta. En edes osannut kuvitella, että tuo tarina saisi jatkoa.

Ruotsalaiset saappaat omaa dekkarimaisia elementtejä, talo palaa / poltetaan, poliisi tutki paloa / tuhopolttoa.  Mankell kuitenkin pohtii kirjassaan eksistentialismin käsitettä vanhuuden kautta. 

Seitsemänkymppinen Fredrik Welin on vetäytynyt syrjäiseen saareen. Hän tietää olevansa muukalainen, että hän ei tule koskaan osaksi yhteisöä, vaikka hänen lääkintaidoista on  toki hyötyä monellekin.  Vaarin kautta hänellä oli juuret saareensa, vaikka tämä olikin nainut puolison kaukaiselta Ahvenanmaalta. 

Frederik on entinen kirurgi, joka luopui aikoinaan urastaan erään ikävän työvirheen takia. Hän herää elokuisena yönä siihen, että hänen talonsa palaa ja hän pakenee jaloissaan kaksi vasemman jalan kumisaapasta. Katsoessani nokeentunutta omenapuuta mieleni täyttyi surusta ja inhosta. Se oli kuin hyökkäys äitini vanhempien muistoa vastaan. Kuvittelin, että puu kantaisi nyt mustia, pahanhajuisia omenia. Kukaan ei voisi syödä niitä. Puu eli, mutta oli silti kuollut.

Menin lähemmäksi. Musta raunio oli myös hautausmaa. Koko aiempi elämäni oli polttohaudattu. Yöllä talo oli muutaman järisyttävän tunnin aikana muuttunut uuniksi, jossa koko omaisuuteni oli sulanut tuhoisassa kuumuudessa.

Hänen menneisyytensä palaa tuhkaksi. Mummin ja vaarin vanha talo ikään kuin kuolee. Fredrikin olisi löydettävä voimat uuden alun aloittamiseen. Hän tuntee itsensä vanhaksi ja väsyneeksi. Mitä silloin on jäljellä, kun hän kuolee? Jääkö hänestä mitään jälkiä? Mitä hän on saanut aikaan elämässään? Jääkö kukaan kaipaamaan häntä?

Ajoin halki maiseman, jossa syksyn värit loistivat kauniina, mutta samalla näkymä tympäisi minua. Aiemmin elämässäni vuodenajat eivät vaikuttaneet minuun. Mutta viime vuosina kylmyys ja pimeys olivat herättäneet minussa yhä suurempaa huolta.

Edellisessä kirjassa Fredrik kohtasi nuoruuden rakastettunsa Harrietin. Harriet ilmestyi yhtäkkiä hänen silmiensä eteen mökin jäälle kuolemansairaana viimeisenä toiveena  – luvatun lammen näkeminen. Tuo nainen vaati, että annettu lupaus on viimein toteutettava. Harriet johdattaa Fredrikin heidän yhteisen tyttärensä yhteyteen ennen kuolemaansa. Louise ilmaantuu ja katoaa omien halujensa mukaan. Isän ja tyttären suhde on karikkoinen. Fredrik tutustuu tulipalon yhteydessä myös kolmekymmentä vuotta nuorempaan paikallislehden toimittaja Lisa Modiniin.

Fredrik joutuu hankalaan tilanteeseen talon palamisen takia, sillä kaikki viittaa tahalliseen tuhoon, tuhopolttoon. Kukaan ei salaa ajatuksiaan siitä, että potentiaalinen tekijä olisi Fredrik itse.

Eräänä yönä hän ja minä ja Louise olimme nukkuneet asuntovaunussa yhdessä. Se oli ennen kuin vaunu siirrettiin tänne. Nyt Harriet oli poissa, ja Louise makasi pariisilaisessa sairaalassa synnyttämässä lasta.

Kirjan juoni kuljettaa niin palomysteeriä, kuolemaa, ikääntymistä kuin rakkautta. Tarinan miljöönä on eristävä saari.  Kuolema ja sairaus vilahtelevat muistoissa ja ihmisissä. Fredrik kaipaa tunteita, joihin ei enää uskonut, mutta kaipuun ja turvallisuuden tunne ajaa häntä kintereillään pelko ja yksinäisyys.  Ehkä hän saa jakaa vielä hetken  tunteitaan. Hienoa Mankellia. Minä vain viihdyn tämän kirjailijan seurassa. Mankell rakentaa tarinansa ilman inhorealismia. Hieno kirja.

Henning Mankell Ruotsalaiset saappaat      

Alkuperäisteos Svenska gummistövlar

Suomentaja Kari Koski

Otava 2015. Kotikirjasto. Syyskuun uutuusostos.

Henning Mankell Italialaiset kengät

Luin yhtenä kesänä Mankellin dekkareita, mutta tein harmittavan virheen eli luin kirjat satunnaisessa järjestyksessä. Wallander-dekkareissa on kuitenkin jatkumoa ja tunsin menettäväni jotain olennaista. Voisin lukea hänen kirjansa uudelleen. Mankellin Afrikkaan sijoittuvat teokset kiinnostavat minua vähemmän. Sen sijaan Italialaiset kengät viehätti minua.

Frederik Welin on entinen kirurgi, joka on vetäytynyt ulkosaariston yksinäisyyteen. Kirjan alku on uskomattoman hyvä, olisin voinut lukea koko kirjan Welinin muisteluita menneestä ja hienovaraisia kohtaamisia postintuoja Janssonin kanssa. Tuo on vain tarinan alku. Jotkut tarinan episodit ovat hieman painolastina, jotka olisi voinut jättää jopa pois. Yhteiskunnallinen tematiikka tuntuu liialliselle tässä yhteydessä. Yksinäisen koiran kohtaaminen vaikuttaa irralliselle, mutta sen Mankell saa kytkettyä tarinaan hyvin. Kirjan takakansi spoilaa liikaa, joten en suosittele sen lukemista. Aion itse kertoa paljon niukemmin.

Menin ulos ja avasin takaoven. Koira hyppäsi heti autoon ja käpertyi kerälle. Yksinäinen koira, ajattelin. Kuin hyvin yksinäinen ihminen.

Welin on kuudenkymmenenkuuden vuoden ikäinen ja hänellä on eletty menneisyys. Hän on erakko, joka asuu itärannikon saarellaan eristyksissä kissan ja koiran kanssa. Pohjoinen, skandinaavinen luonto on läsnä. Welin oli nuori antaessaan eräälle naiselle lupauksen. Elämä vei parin eri teille. Itse asiassa Welin lähti kertomatta lähdöstään, katosi sanaakaan sanomatta stipendinsä turvin Yhdysvaltoihin. Elämä meni menojaan paluunkin jälkeen. Welin ehti vuosikymmenien aikana kahteen avioliittoonkin.

Vaikka olin nähnyt hänet viimeksi lähes neljäkymmentä vuotta sitten, tiesin että se oli hän, Harriet Hörnfeldt, jota olin kerran rakastanut enemmän kuin ketään muuta naista.

Eräänä päivänä talvisessa maisemassa, hän hahmottaa talonsa edessä rollaattoriin nojaavan vanhan naisen. Näky ei suostu olemaan kangastus. Tälle naiselle hän oli luvannut jotain kauan sitten. Ja nyt tämä nainen oli saapunut lunastamaan lupausta neljänkymmenen vuoden jälkeen. Harriet Hörnfeldt on kuolemassa syöpään ja pyytää, että Frederik täyttäisi kauan sitten antamansa lupauksen ja veisi hänet eräälle tietylle pohjoiselle metsälammelle.

Olen joutunut käyttämään paljon voimia sinun unohtamiseesi. Se ei koskaan onnistunut. Nyt kun vihdoin seison täällä sinun lampesi jääkannella, kadun että etsin sinut käsiini. Mitä minä oikein kuvittelin? En enää tiedä. Kuolen pian. Miksi käytän aikani vanhojen haavojen auki repimiseen? Miksi olen täällä?

Frederikillä on menneisyydessä haavoja, hän jätti kirurgin ura, koska hän sortui työssään virheeseen. Kaikkien näiden vuosien jälkeen hänen on kohdattava henkilö, jonka hän vaurioitti. Harriet esittelee myös tyttärensä ennen loppua. Tarinaan liittyy myös kummallinen tarina ”veneen poltosta”. En osaa hämmentyä sitä oikeastaan mitenkään, vaikka sitä on kritisoitu. Jos miettii edes hetken mahtitalojen hautakappeleita, niin…

Italialaiset kengät on hieno romaani rakkaudesta, anteeksiannosta, yksinäisyydestä, ystävyydestä, odotuksesta ja sovituksesta. Ystävyydellä en tarkoita ihmissuhteiden merkitystä, sillä se rajaisi liikaa tuollaisissa olosuhteissa. Tämä kirja ei anna paikkaa tauolle.


Henning Mankell Italialaiset kengät
Alkuperäisteos Italienska skor (2006)
Suomentaja Laura Jänisniemi
Otava 2007. Kotikirjasto.


Blogeissa toisaalla

Satun luetut

Kirjavinkit

Laitan tähän vielä Jokken kirjanurkan linkin, jossa on erittäin hyvä katsaus Mankelliin.