Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla & Hyvä elämä keskiajalla

Sari Katajala-Peltomaa on yleisen historian dosentti ja keskiajan tutkija Tampereen yliopistosta. Hänen tutkimusteemansa keskittyvät arkeen, perheeseen, sukupuoleen ja elettyyn uskoon sydän- ja myöhäiskeskiajan Euroopassa. Ville Vuolanto on antiikintutkija ja yleisen historian dosentti. Hän on myöhäisantiikin ja varhaiskristillisen kulttuurin asiantuntija, joka on kiinnostunut erityisesti perheestä ja lapsuudesta sekä arjen sosiaalihistoriasta. Hän työskentelee Oslon yliopistossa. Olen aiemmin lukenut Katajala-Peltomaalta Noitavaimon ja neitsytäidin (2009 Atena).

Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla käsittelee lasten kokemuksia antiikissa ja keskiajalla. Teoksessa tutustutaan lapsuuden maailmaan tarkastelemalla lapsen arkea, lasten ajankäyttöä ja lasten ilojen ja surujen elämään kirjo pitkällä aikavälillä. Ajanjakso ulottuu 100-luvulta eKr. lähes 1400-luvun loppuun. Perheen ja lapsen aseman historiaa on kirjoitettu uudelleen monin tavoin viime vuosina.

Lapsuuden tuttu ja vieras maailma

Lapsuus ja lapsi itse rakentuvat kulttuurisesti. Ei ole olemassa vain yhtä lapsuutta tai vain yhtä tapaa suhtautua lapsuuteen, vaan lapsi ja lapsuus on nähty eri aikakausina, eri kulttuuripiireissä sekä eri sosiaalisissa ryhmissä ja tilanteissa eri tavoin – ja nähdään yhä.

Meihin on iskostunut käsitys, että keskiajan elämä oli vaikeaa, että ainakin lasten elämä antiikissa ja keskiajalla oli kurjaa ja heitä kohdeltiin julmasti. Tekijät ovat lähteneet ravistelemaan tätä lapsuuden kurjuuden myyttiä. Keskiaikaa on kirjoitettu Euroopassa uudelleen eli sitä ei nähdä enää pimeänä ja kurjana. Hannele Klemettilän kirjat ovat tästä meillä hyvänä esimerkkinä. Tyypillisesti vanhan ajan kurjuuden vastakohtana esitetään meidän oma valoisa ja sivistynyt lapsen oikeuksia korostava nykyaika. Näemme lapsen arjen ja tekemisen sen kautta, että leikki on lapsen työtä. Miten oli ennen, leikkikö lapsi, kokiko hän hellyyttä, rallatteliko hän loruja, elikö hän lapsuutta?

Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla -teoksessa tarkastelun kohteena on lapsen rooli, lapsen asema sekä lapsen merkitys. Lasta ja lapsenelämää luonnehtivat suhde vanhempiin ja muihin perheenjäseniin, leikki ja oppiminen niin koulussa kuin jokapäiväisissäkin askareissa. Lapsuuden tutkimuksen lähteet ovat usein haasteellisia, sillä tekstejä on niukalti, tekstit ovat suppean eliitin tai kirkonmiesten tekemiä ja säilyneessä aineistossa korostuu uskonnollisen ja opetuksellisen aineiston osuus.

Lapsuuden alku ja loppu

Mistä lapsuus alkaa? Osio käsittelee lapsen biologista syntymää sekä sosiaalista syntymää, jossa lapsi tulee osalliseksi yhteisön jäsenyydestä ja saa nimen. Antiikissa ja keskiajalla elinikä oli keskimäärin kaksikymmentä vuotta. Kuolema oli läsnä myös lapsen elämässä. Lapsuuden loppua enteili moni asia, esimerkiksi koulun, työn ja niiden tuomien velvollisuuksien aloittaminen. Lapsuuden ja aikuisuuden välillä ei ollut selvää rituaalia. Avioliitto oli selkeä virstanpylväs ihmisen elämässä. Se oli myös tärkeä etappi aikuisuuteen. Rahvaalla avioliittoikä oli huomattavasti korkeampi. Kristinusko salli vaihtoehdon luostarien muodossa eli nainen saattoi valita avioliiton sijaan luostarin, mutta tämäkin oli paremman perheen lapsen mahdollisuus.

Lapsuuden loppua enteili moni seikka, esimerkiksi koulun tai työssäkäynnin aloittaminen ja niiden mukanaan tuomat uudet velvollisuudet. Keskiajalla murrosikä toi mukanaan henkisen kypsymisen niin, että lapsen voitiin olettaa erottavan hyvän ja pahan toisistaan ja siis kykenevänsä syntiensä tunnustamiseen. Tämän jälkeen hän oli myös kelvollinen ja velvoitettu osallistumaan ehtoolliselle. Antiikin ja keskiajan yhteiskunnat asettivat lapsuuden lopulle myös selkeitä juridisia ikärajoja.

Hoivaa hellyyttä ja ristiriitoja


Millainen lasten ja heille läheisten ihmisten välinen suhde oli antiikissa ja keskiajalla? Ydinperheen malli ei toteudu edes nykyajassa kaikilla ja ennen vanhaan perhekäsite oli paljon laajempi. Samassa taloudessa asui useampi sukupolvi yhdessä, jolloin huolenpitäjiä ja kanssakasvattajia oli läsnä enemmän. Vanhempien menehtyessä lapset jäivät sukulaisten huomaan tai siirtyivät orpokotiin. Aina lapsi ei syntynyt odotettuna tai toivottuna, joten lapsia hylättiin kasvattilapsiksi lapsettomille tai annettiin orjiksi. Lapsi saatettiin hylätä huonon terveydentilan, esimerkiksi vammaisuuden vuoksi. Hylkäyksiä lisäsi avioton syntyperä.

Kirjoittajat korostavat, että lapsia ei hylätty tahallaan, sillä hylkäämisen syyt olivat usein taloudellisia tai olosuhteista johtuvia. Hylkääminen saattoi edesauttaa perheen selviämistä sen hetkisessä tilanteessa, mutta saatettiin myös asettaa toive, että lapsi saisi kenties paremman elämän toisaalla kuin vanhemmat itse olisivat pystyneet suomaan. Avioton syntyperä vaikutti lapsen tulevaisuuteen. Tekijät korostavat, että aikuisen ja lapsen tunneside oli vahva.

Elämän yleisen epävarmuuden vuoksi antiikin ja keskiajan vanhemmat eivät olleet suojattuja lapsen menettämisen aiheuttamalta surulta. Kuoleman mahdollisuus ja menettämisen suru oli esimodernissa maailmassa aina läsnä. Tämän tiesivät niin aikuiset kuin lapsetkin.

Työ ja koulutus

Antiikin ja keskiajan lasten arkeen kuuluivat koulu ja opetus - kuten meilläkin. Lapsen ikä ja vanhempien sosiaalinen asema vaikutti tehtäviin ja velvollisuuksiin, joita lapsilta odotettiin. Oman lisänsä tähän tuo myös maantieteelliset erot. Työ oli koulua merkittävämpi kasvatusmuoto ja lasten arjen määrittäjä. Lasten kasvatus vaihteli heidän vanhempiensa yhteiskunnallisen aseman mukaan. Ankaraa kurinpitoa ja kuritusta ei nähty väkivaltana. Tässä osiossa on mielenkiintoista lukea ohessa Huoneentaulun maailmaa Kasvatus ja koulutus Suomessa keskiajalta 1860-luvulle, jonka ovat toimittaneet Jussi Hanska ja Kirsi Vainio-Korhonen. (SKS 2010). Lasten tekemä työ vanhan maailman lapsuudessa on meille vieras ajatus.

Jo ennen varsinaista työskentelyikää pienet lapset otettiin mukaan vanhempiensa töihin, esimerkiksi pellolle. Tämä oli usein ainoa mahdollisuus imeväisikäisten ja taaperoiden hoitojärjestely. Vähän vanhempina lapset jo osallistuivat töihin aikuisten kanssa.

Leikit, lelut ja lorut


Leikkimistä pidettiin osana lapsen luonnollista kehitystä myös antiikissa ja keskiajalla. Leikit ja ystävät olivat lapselle tärkeitä. Erityisen mielenkiintoinen osuus tässä osiossa on lasten ja eläinten välinen suhde. Eliitin lapsilla lemmikit olivat erilaisia köyhän perheen lapsilla. FT Hannele Klemettilä on kirjoittanut erinomaisen kirjan Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä, joka käsittelee ihmisten ja eläinten suhdetta keskiajalla (Atena 2013)

Leikki oli lasten elämänpiirin ominta aluetta, mutta koska se oli itsestään selvä asia, se tuli harvoin asioita kirjaavien aikuisten erityisen huomion kohteeksi.

Joistakin pikkulasten leluista on jäänyt materiaalisia jälkiä. Helistimiä eli värikkäitä, pyöreäreunaisia, äänekkäitä ja puremien kestäviä esineitä annettiin vauvoille jo tuhansia vuosia sitten. Antiikin aikana ne olivat usein poltettua savea ja eläimen muotoisia.


Uskonto lasten arjessa

Uskonto oli paitsi maailmakatsomuksen perusta myös arjen rytmittäjä ja yhteisöä ylläpitävä tekijä. Se sääteli arkielämää. Toisaalta arkielämä vaikutti uskon sisältöihin. Uskonto ei ollut vain sääntöjä ja normeja, vaan se oli tapa elää ja hahmottaa maailmaa ja elämänmenoa.

Nimenanto oli tärkeä riitti yhteisön jäseneksi hyväksymisessä aivan kuten kaste myöhemmin. Lapsilla oli osansa esimerkiksi epitafeissa eli muistotauluissa. Näiden muistotaulujen oli tarkoitus esittää perheen hyveellisyyttä ja nöyryyttä Jumalan ja seurakunnan edessä, myös lapset oli kuvattu näihin perhekuviin ja kuolleiden yläpuolelle oli piirretty ristit. Lapset eivät ole olleet passiivia koskaan, vaan kasvaessaan he pohdiskelivat itse ympäristönsä erilaisia, ristiriitaisiakin arvoja. Aina perheen ja ympäröivän yhteisön arvot eivät olleet yhteneviä, ja lapset tekivät itsenäisiä päätöksiä näiden välillä. Tämän osoittavat esimerkit niistä lapsista, jotka eivät hyväksyneet vanhempiensa valintaa vaan esimerkiksi päätyivät vastoin vanhempiensa tahtoa hengelliselle uralle tai päinvastoin hylkäsivät vanhempiensa suunnitelmat hengellisestä urasta.

Lasten keskeisestä asemasta kertoo myös antiikin tapa haudata kuollut lapsi muualle kuin varsinaisiin kalmistoihin ja hautausmaille, joskus jopa talon lattian alle tai kaupunkien rajojen sisäpuolelle.

Lapsuuden historiasta lapsen historiaan


Historiantutkimus on muuttunut viime vuosikymmeninä paljon: painopiste on siirtynyt yhteiskunnan rakenteista yksilöihin ja heidän kokemuksiinsa. Toisaalta myös poliittisten tapahtumien tutkimisesta arjen ja arkisten ilmiöiden tarkasteluun. Oma vaikutuksensa on ollut myös poikkitieteisellä tutkimuksella ja lähitieteiden kuten kirjallisuustieteen ja sosiologian teorioilla.

Kirjassa korostetaan, että lapset eivät olleet alistettuja tai väheksyttyjä sivullisia, vaan omatahtoisia yhteisönsä itsenäisiä toimijoita. Pitkä aikaperspektiivi antaa myös mahdollisuuden nähdä, että enemmän vaikutti sukupuoli ja sosiaalinen asema kuin ismit tai yhteiskunnallinen rakenne.

Siirtymä lapsuuden tutkimuksesta lasten arjen ja kokemusten tutkimiseen ei ole ongelmaton. Hyvä lähtökohta on kuitenkin keskittyminen lasten omaan toimintaan. Tämä toimijuus on sidoksissa sosialisaatioon eli kulttuuristen ja sosiaalisten normien ja käyttäytymistapojen siirtymiseen seuraaville sukupolville.

Teos on korkeatasoinen esitys lapsen roolista ja elämästä ennen vanhaan. Näin kokonaisvaltaista esitystä meillä ei ole ollut aiheesta. Tämä on puhtaasti yleistajuinen tietokirja, joka välttelee tiedejargonia. Tieteelliset termit ja käsitteet avautuvat lukijalle. Oma kiinnostukseni kirjaan keskittyi lapsen asemaan ja lapsen rooliin keskiajalla. Olen itse työstänyt keskiaikaa kirkon ja elävän kulttuuriperinnön kautta viime vuodet, joten lähestymistapani kirjaan on lähdemateriaalin kaltainen.

Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla –kirjassa tulee hyvin esille murroksessa elävä keskiajan käsittely, jota monet muutkin keskiaikaan perehtyneeet tutkijat ovat avanneet esimerkiksi FT Hannele Klemettilä. Tämä murros näkyy myös kaunokirjallisessa proosassa esimerkiksi FT Paula Havasteen historiallisissa romaaneissa kuten Tuulen vihoissa, joka sijoittuu varhaiseen keskiaikaan meidän oloisamme. Sari Katajala-Peltomaan & Ville Vuolannon Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla on antoisa ja uusia näkökulmia avaava tietokirja.


Sari Katajala-Peltomaa & Ville Vuolanto Lapsuus ja arki antiikissa ja keskiajalla
Gaudeamus 2013. Arvostelukappale. Kiitoksin.



Hyvä elämä keskiajalla


Hyvä elämä keskiajalla selvittää hyvinvoinnin käsitettä keskiajalla. Oliko keskiajalla hyvinvointia? Miten yhtenäinen keskiajan käsitys oli hyvästä elämästä ja sen muodoista? Kirjan tarkoituksena on osoittaa, että myös keskiajalla ihmiset tavoittelivat omassa arjessaan hyvää elämä ja parempaa oloa. Keskiajan ihminen eli, toimi ja kuoli hyvin erilaisessa Euroopassa. Elämän perusedellytykset olivat hyvin erilaiset. Hyvän elämän käsitys ei ole stabiili tai universaali, vaan se on vaihdellut eri aikakausina ja eri kulttuureissa.
Olen aiemmin lukenut aiheesta esimerkiksi Ihmeiden peilin Keskiajan ihmisen maailman kuvan (toim.) Susanna Niiranen & Marko Lamberg Atena 1998) sekä Turun yliopiston keväällä 1998 pidetyn luentokurssin pohjalta syntyneen kirjan Ikuisuuden odotus. (Meri Heinonen (toim.): Ikuisuuden odotus. Uskonto keskiajan kulttuurissa. Gaudeamus)


Hyvä elämä ja keskiajan syksy


Johdannossa Kìrsi Kanerva ja Marko Lamberg kirjoittavat, että teoksessa tarkastellaan myöhäiskeskiajalla eli noin 1200--1400-luvulla eläneiden eurooppalaisten ihmisten käsityksiä hyvinvoinnista ja hyvästä elämästä. Tänä päivänä ihmisen hyvinvointi määritetään sen mukaan, että tarpeemme ja voimavaramme ovat tasapainossa. Keskiajan hyvinvointia määritettäessä on selvitettävä oliko keskiajan ihmisten näkemys hyvästä elämästä ja hyvinvoinnista oman aikamme kaltainen? Kuitenkin elämän perusedellytykset olivat hyvin toisenlaiset sekä suhde tuonpuoleisuuteen. Kaiken perustana tarkastelussa on ymmärtää menneisyyden ihmistä tämän omien lähtökohtien kautta, sen ajan aikalaistodellisuuden kehyksessä.


Hyvä elämä, hyvä kuolema 

Stina Fallberg Sundmarkin mukaan Ars moriendi -kirjallisuus syntyi 1300-luvun lopulla pappien käsikirjoiksi. Ne sisälsivät pastoraaliteologisia ohjeita, neuvoja ja säädöksiä siitä, kuinka sairasta tuli valmistaa kuolemaan. Aluksi kirjallisuus oli latinankielistä, mutta vähitellen myös kansankielille toimitettua hartauskirjallisuutta.


Tekstit välittävät epäsuorasti myös kuvan hyvästä elämästä, joka tarkoitti kuolemaan valmistumista. Ars morendin elämä oli myös iankaikkista elämää tuonpuoleisessa.


Ruumis ja sielu skolastisen lääkärin tulkitsemina


Timo Joutsivuo kirjoittaa, että skolastinen lääkäri uskoi, että terve ja hyvä elämä oli jokaisella ihmisellä omanlaisensa, yksilöllinen, joka muuttui ikääntymisen myötä. Eli terveydentilojen kavalkadi oli moninainen. Joutsivuo mainitsee artikkelissaan Taddeo Alderottin teoksen, joka on varhaisimpia terveysoppaita 1290-luvun alusta. Voidaan puhua elämäntapalääketieteestä: muuttamalla potilaan elämäntapoja voitiin saada pysyvä muutos hänen terveyteensä. Passioiden avulla voitiin hoitaa myös sairauksia. Ilo ja mielenhallinta olivat tasapainoisen elämän välttämätön perusedellytys. Käsitys antiikin kultaisen keskitien opista välittyy tässä taustalla.

Reseptejä mielen vaivoihin

Susanna Niiranen jakaa keskiajan lääketieteellisen kirjallisuuden kahteen osaan eli toinen puoli käsitti yliopistojen piirissä syntyneen lääketieteellisen eli oppineiden kirjoitukset ja toinen käytännönläheisemmät tekstit. Jälkimmäisiä edusti terveysoppaat, kirurgiset ohjeet ja reseptikirjat. Niiranen käyttää otetta reseptikirjallisuuteen kuuluvasta oksitaaninkielisestä reseptikokoelmasta esimerkkinä artikkelissaan. Reseptikirjallisuus pohjautuu alun perin latinankieliseen rohtoja ja hoito-ohjeita käsittelevää materia medica -perinteeseen. Riivaukset ja perheiden hyvinvointi

Sari Katajala-Peltomaa kirjoittaa, että pyhimysten apuun kutsuminen oli keskiajan ihmisille normaalia hyvinvoinnin tavoittelua. Saatu apu sairaudesta parantumiseen vaikutti suoraan fyysiseen hyvinvointiin, mutta sillä oli keskeinen sija myös henkisessä hyvinvoinnissa. Keskiaikaiset pyhimykset toimivat välittäjinä ja auttajina arjessa. Apu ei ollut itsestään selvää ja siinä oli kahdensuuntaisuutta. Pyhimystä apuun anonut äiti ei siis ollut hoivassa epäonnistunut, vaikka lapsi ei olisi parantunutkaan. Yhteys pyhimykseen oli kristitylle keino olla vuorovaikutuksessa hengellisen sfäärin kanssa, kun taas liturgiat ja messut olivat varattu kirkonmiehille. Paholaisen riivaus oli fyysinen ilmiö, sillä aikalaiset katsoivat pahan hengen olevan konkreettisesti uhrin ruumissa. Kohde katsottiin viattomaksi, hän ei ollut vastuullinen myöskään teoistaan, jotka riivaus aiheutti, vaikka myöhemmin siinä nähtiin yhteistyötä paholaisen kanssa.

Ruumiin ehtyvät voimat

Marko Lamberg tarkastelee vanhuuden käsitettä, joka on aina vahvasti sidoksissa omaan aikaansa. Keskiajan lähteissä syntymäaika ja ikä eivät tule useinkaan esiin. Biologisten prosessien myötä elämän edetessä ihminen vanhenee ja fysiologiset muutokset heikentävät toimintakykyä, vaikka vanhuus ja raihnaus on yksilöllistä. Ikääntymisen myötä tapahtuvaa ruumiin voimien heikkeneminen voitiin nähdä positiivisina prosesseina, jotka ohjasivat yksilö suuntamaan huomionsa kaikkein olennaisimpaan eli sielun pelastamiseen. Parantumaton sairaus ja kuolinvuoteelle joutuminen toimivat siirtymäriittinä, joka pystyttiin käsittämään osana hyvää elämää. Että kuoleman kautta ihminen pelastuu.

”Uusi työ” moraalin uhkana

Salla Palmi-Felin tarkastelee artikkelissaan otetta Bartholomeus de Sancto Concordion teoksesta Summa de casibus conscientiae eli Omantunnon tapausten kokonaisuus. Summa-termillä nimiset teokset olivat genreä, joka oli tarkoitettu rippi-isille ja saarnamiehille käsikirjoiksi. Uusien ammattiryhmien muodostuminen lisäsi ohjekirjojen tarvetta. Hyvä elämä nähtiin yksilön ja yhteisön kannalta.


Kirkonmies ja viinin ilot

Jussi Hanska käyttää aloitustekstinä otetta italialaisen Salimbene Parmalaisena tunnetun fransiskaaniveljen teoksesta Cronica. Hanska luo alussa yleiskatsauksen viinin historiaan fransiskaanisesta näkökulmasta. Aikaansa sijoitettuna voidaan ymmärtää, että Salimbene saattoi nauttia pikarillisen viiniä, kunhan muisti kohtuuden merkityksen ja toi julki juoppouden terveydelliset haittavaikutukset. Juoppouden vastakohtana ei ollut raittius, vaan kohtuullisuus, jopa oikeus tuntea nautintoa ilman huonoa omaatuntoa. Antiikin aikainen kultainen keskitie kulkee tässäkin.


Hyvä ja paha viha


Kirsi Kanerva lähestyy aihetta otteella muinaisislanninkielisestä Brennu-Njáls -saagasta. Kanerva tarkastelee vihan käsitystä osana hyvää tai pahaa elämää. Kristillinen teologia katsoi vihan synniksi. Millainen viha olisi hyvä tuntea? Millainen viha saattoi olla osa hyvää elämää? Hyvään elämään kuulunut oikeutettu vihan tunteminen oli mahdollista, kun se oli oikeutettua ja yleisesti hyväksyttyjä. Vihan hillintä ja hallinta oli osa yhteisön hyvää elämää.
Hyvinvointi ja sen tavoittelu keskiajalla


Marko Lamberg ja Kirsi Kanerva korostavat, että jälkimaailman mielikuvissa keskiajassa on synkän aikakauden leima. Keskiaikaa kutsutaan pimeäksi, sen kuvataan olevan synkkää ja kurjaa. Näitä vanhoja myyttejä on tietoisesti pyritty ravistelemaan. Keskiajan ihminen eli omassa aikakehyksessään ja näyttää hyväksyneen epävarman ja nykyistä lyhemmän elinajan ja vaivalloisemman elämänkulun. Keskiajan ihminen ei tiennyt nykyisestä teknisestä tai lääketieteellisestä valmiudesta. Keskiajankin yhteiskunnan rikkailla ihmisillä oli erilaiset mahdollisuudet luksukseen aivan kuten tänä päivänä yhteiskunta on eriarvoinen, kaikilla ei ole kaikkea. Kuoleman demokraattisuus ilmeni keskiajalla kuolemantanssiaiheessa dance macabree, jossa kuolema vei tanssiin niin rikkaan kuin köyhän. Keskiajalla ihmisen oli helpompi turvata pyhimykseen, häntä oli helpompi lähestyä kuin taivaallista majesteettia. Pyhimys oli elänyt oman elämänsä, kilvoitellut ja kärsinyt. Hyvä elämä keskiajalla on mielenkiintoinen kirja. Hyvän elämän käsite ei toteudu edes meidän omassa ajassa ja yhteiskunnasamme samanlaisena yksilötasolla. Yhteiskunta on hyvin eriarvoinen. Sairauksia parannetaan tasokkaammin, perusterveydenhuolto on järjestetty kaikille, mutta varakkaalla on siitä huolimatta erilaiset mahdollisuudet hoitaa terveyttään. Kukin on oman elämänsä seppä ja luo elämästä hyvän olemassa olevien mahdollisuuksiensa mukaan.

Marko Lamberg & Kirsi Kanerva (toim.): Hyvä elämä keskiajalla. SKS 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.

Ruokakulttuuri islamin maissa

Mikään kulttuuri ei ole kaikkiruokainen, vaan kaikki yhteisöt rajoittavat käytettäväksi kelpaavia ruoka-aineita. Rajoitukset eivät aina ole pelkästään käytännön sanelemia, sillä toisinaan uskonnollisten kieltojen tai etnisten tapojen takia ei käytetä edes helposti saatavilla olevia ruoka-aineita.

FT Helena Hallenberg on tutkinut islamin pyhimyskulttia sekä Kiinan muslimien terveyskäsityksiä. Hän on muun muassa toimittanut Helena Allahwerdin kanssa teoksen Islamin porteilla. Helena Hallenbergin kirja Apteekki keittiössä on tuttu lääkekasveista kiinnostuneille.

FT Irmeli Perho on tutkinut islamin aate- ja yhteiskuntahistoriaa, toimittanut Heikki Palvan kanssa teoksen Islamilainen kulttuuri (Otava 1998) ja kirjoittanut useita tieteellisiä julkaisuja.

Ruokakulttuuri islamin maissa kirjalle myönnettiin vuoden tiedekirja -palkinto 2010


Ruokakulttuuri islamin maissa esittelee ruoka- ja nautintoaineiden kulttuurihistoriaa Lähi-idässä ja muissa islamin vaikutuspiiriin kuuluvissa maissa 500-luvulta profeetta Muhammadista nykypäivään asti. Islamilainen ruokakulttuuri on käsitteenä hyvin laaja, sillä muslimeja elää kaikissa maanosissa ja monilla ilmastonvyöhykkeillä.

Ruoka-aineiden valinnalla vahvistetaan myös kuulumista tiettyyn uskonnolliseen, etniseen tai sosiaaliseen ryhmään, kuten muslimeihin, kehonrakentajiin tai vegaaneihin.

Ruoat liittyvät kaikissa kulttuureissa uskonnollisiin juhliin ja elämän suuriin yhteisöllisiin siirtymiin.

Islamilaisen ruokakulttuurin juuret ovat Arabian niemimaan beduiinien yksinkertaisissa ruoissa ja tavoissa, keskiajan hallitsijoiden hoveissa ja nykypäivän aterioilla muslimien keskuudessa missä päin tahansa. Ruokakulttuuri islamin maissa avaa kiehtovan maailmankeittiön näkymiä monipuoliseen ruokakulttuuriin. Islamin maat ovat toimineet siltana eri kulttuuripiirien välillä, sillä vanhaa Silkkitietä myöten vaikutukset kulkivat Kiinasta ensin Iraniin ja sieltä edelleen länteen. Näitä ruoka-aineita ja ruokalajeja kahvista kaalikääryleisiin on välittynyt maapallon laidalta toiselle.

Useat tärkeät ravintokasvit ovat peräisin Lähi-idästä. Aluetta, joka ulottuu Välimereltä Palestiinasta Etelä- ja Kaakkois-Turkin kautta Pohjois-Irakiin ja Iranin länsiosiin, kutsutaan muotonsa vuoksi hedelmällisen puolikuun alueeksi. Sen maaperä soveltuu erittäin hyvin viljalle ja palkokasveille, joiden varassa Lähi-idän ruokatalous edelleenkin lepää. Juuri näille vanhoille kulttuurialueille islamin omaksuneet arabit tulivat 600-luvulla Arabian niemimaalta.

Mausteiden ja yrttien vaikutus perustuu niiden sisältämiin eteerisiin öljyihin. Mausteilla on myös parannettu ruoan makua ja saatu vaihtelua yksitoikkoiseen ruokavalioon.

Liitteenä on kattava kokoelma makunystyröitä hemmottelevia ruoka-ohjeita Marokosta Kiinaan. Ruokakulttuuri islamin maissa –kirjasta nauttii niin ruoan historiasta kiinnostunut kuin ruoka-alan ammattilainen. Kirjan ruokaohjeet on valittu islamin ydinalueelta Lähi-idästä, Iranista ja Turkista. Resepteissä on huomioitu meikäläiset olot annosten koossa sekä raaka-aineiden saatavuus. Meillä onkin laaja kirjo etnisiä ruokakauppoja, joiden tarjonta on monipuolinen jopa tuoretavarana. Ennen kaikkea Ruokakulttuuri islamin maissa avaa ruokakulttuurin monia merkityksiä ja luo kulttuurien välisiä yhteyksiä myös moninaistuvassa Suomessa.

Ruokakulttuuri islamin maissa on erittäin kunnianhimoinen ja monipuolinen tietokirja islamilaiseen kulttuuriin. Kirja on erittäin mielenkiintoinen myös täällä meillä, sillä monikulttuurisessa yhteiskunnasamme kohtaamme toisiamme, vaikka olemme lähtöisin eri ruokakulttuureista. Kirjassa on myös katsaus islamin maiden ruokakulttuuriin meillä. Monikulttuurisuuden lisäksi matkailu ja etniset ravintolat ovat avartaneet kohtaamistamme eri ruokakulttuureihin. Omasta kokemuksestani voin kertoa, että järjestin tarjoilun noin 30 ihmiselle kotonani, jossa minun oli huomioitava islamilaisuuden asettamat vaatimukset. Katsoin, että minun oli helpompi luoda välimerellinen tarjoilu, jossa kaikki sopi kaikille, koska kaikki olivat enemmän tai hyvinkin paljon maailmaa kolunneita.

Ruokakulttuuri islamin maissa kirja oli minulle ennestään tuttu uskontotieteen kursseilta, jossa kartoitimme islamilaista maailmaa ruoan kautta. Tämä on omistamisen arvoinen kirja, joka avaa näkymiä islamilaisten yhteiskuntien arkeen ja juhlaan. Pidin erityisesti yrttien osuudesta mukaan lukien niiden lääkekäytön. Paikalliset ruokakulttuurit johdattavat lukijan tutustumaan muun muassa iranilaiseen, pakistanilaiseen, arabialaiseen, turkkilaiseen, Suomen tataarien ja Kiinan muslimien ruokakulttuureihin. Kirjan ulkoasu on innostava ja värikäs. Kirjan ulkoasun on suunnitellut Jukka Aalto.

Helena Hallenberg & Irmeli Perho Ruokakulttuuri islamin maissa
Gaudeamus 2, painos 2014. Arvostelukappale. Kiitoksin.

Verkko suljettu & Sosiaalisen median lyhyt historia

Verkko suljettu käsittelee internetin avoimuutta, toimintaympäristöjä ja käytön rajoja eri puolilla maailmaa. Teos sisältää suomalaisen ja ruotsalaisen uuden polven informaatioajan ajattelijoiden tekstejä. Tekstin tekijöinä ovat Hanna Nikkanen, Johanna Vehkoo, Kim Viljanen, Antti Rautiainen, Christopher Kullenberg, Rasmus Fleischer, Karl Palmås, Mathias Wåg & Jiri Nieminen.

Verkko suljettu Internet ja avoimuuden rajat sisältää kahdeksan kirjoitusta verkon luonteesta, käytöstä ja merkityksestä. Rasmus Fleischer: Vastavallankumous, Christopher Kullenberg: Verkon tunnelit ja niiden kaivajat, Mikael Brunila: Runsauden räjähdys – internet hakutalouden jälkeen.

Hanna Nikkanen: Massavalvonta ja puolivarjoisat tilat, Pontus Purokuru: Nettinimettömyyden politiikka, Mathias Wåg: Verkkopopulismi 2.0, Antti Rautiainen: Idässä internetkin on toista –Venäjän tietoverkot ja verkostot Kimmo Kallio: Tie, avaruus, putkisto – kolme metaforaa Internetin tilasta.

Internetin tieto ei aina halua olla vapaata. Se ei ole missään nimessä avoimuuden ilmentymä, vaan siellä on myös rajansa. Erilaiset informaatiovirtaa ohjaavat portit, kuplat ja tunnelit ovat aina olleet tiedon valtatien perusrakennepalikoita. Internet muuttuu yhtä aikaa avoimemmaksi ja suljetummaksi. Jaamme itsestämme yhä enemmän tietoa, toisaalta suurin osa verkon liikenteestä kulkee harvempien solmukohtien kautta. Esimerkiksi sosiaalista mediaa hallitsevien suuryritysten takia tieto keskittyy yhä harvempien käsiin. Kasvava osa koko verkon liikenteestä kulkee sosiaalisia verkkopalveluita tarjoavien jättien Facebookin, Googlen ja Twitterin kautta. Verkko suljettu on ensimmäinen suomenkielinen teos, joka kartoittaa avoimen ja suljetun ristiriitaa. Mitä avoimuus tai sulkeutuneisuus tarkoittavat ja miten niihin tulisi suhtautua digitaalisissa tietoverkoissa? Kirjassa selvitetään internetin luonnetta ja sen muutoksia.

Otan kirjan aiheista lähempään tarkasteluun sellaisia, jotka kiinnostavat tavallisia verkonarkikäyttäjiä. Internetin palveluista käytän itse päivittäin s-postia, twitteriä, bloggeria, facebookia, joten keskityn niihin. Kirjassa on paljon tietoa somessa toimivalle. Itse perustin kotisivut vuonna 1995, eikä mieleeni tulisi edes ajatus palata niihin. Eniten haen lähdekirjallisuutta, sillä monet sarjajulkaisut ovat kaikkien saatavilla, luen kustantajien luetteloita ja lehdistä eniten Hesarin kulttuurisivuja. Internetistä tietoa etsivän on itse kyettävä arvioimaan tiedon laatu, valikoimaan ja arvottamaan. Olen itse tiedonhaun ammattilainen ja sitä kautta tottunut arvioimaan tiedon laatua. Informaatioähkystä puhuttaessa viitataan tarjolla olevan tiedon määrään. Internet voi toimia myös portinvartijana.


Vallankumous

Fleischer tuo esiin näkemyksen, että Internetissä on meneillään vastavallankumous. Tämä merkitsee, että internetillä ei ole tiettyä annettua toimintalogiikkaa. Internet ei ole hyvä, huono, eikä varsinkaan neutraali. Sen sijaan silllä on historia, joka käynyt jo useamman vaiheen läpi. Fleischer katsoo, että mitään digitaalista vallankumousta ei koskaan ole ollut, vaikka tietynlaisia kapinaa on ollut havaittavissa. Sen sijaan voimme todistaa digitaalisen infastruktuuurin massiivisia keskittymiä. Arkipäiväistä kommunikaatiotamme välittävät, suodattavat ja valvovat yhä suuremmissa määrin muutama harva taloudellinen toimija. Tätä kehitystä kutsutaan sosiaaliseksi mediaksi.

Tietovirtojen keskittyminen liittyy verkon rakenteeseen ja taloudelliseen monopolisaatioon, jossa kourallinen yrityksiä on saanut etusijan: Amazon, Apple, Facebook ja Google sekä Spotify ja Twitter. Verkko suljettu -kirjassa tuodaan esille e-kirjan kohtaloa, kuinka se on hiipumassa vastaavien musiikkilaitteiden tavoin älypuhelimien ja tablettien kehittymisen myötä. Tietynlaiset kytkyt ovat yleisiä, sillä moni on sitouttanut itsensä sopimukseen, jotka sitovat tiettyyn yritykseen vuosikausiksi.

Google oli aluksi vain hakukone, yksi muiden joukossa, jonka kehitys lujittui 2007. Facebookin myötä erilaiset pikaviestimet kävivät tarpeettomiksi, kun Facebook tarjosi chatin.

Verkon tunnelit ja sen kaivajat

Internet ei ole yksi tila vaan monta. Avoimen verkon rinnalta löytyy suojattujen tunneleiden maailma. Tunnelit suojaavat tietojamme kun asioimme verkkopankissa tai syötämme salasanan Facebookiin. Internet on muuttumassa avoimemmaksi ja suljetummaksi. Tästä on esimerkkinä Facebookin suljetut keskusteluryhmät.

Emme miellä protokollia, mutta verkkoselain kätkee kaikki protokollat meiltä, jonka takia emme koe tilaa, vaan aikaa. Jos surffaamme Facebookissa, meiltä kätketään se tosiasia, että kun avataan Facebook, niin kuljetaan ensin kymmenien palvelimien kautta johonkin palvelinkeskukseen Kaliforniassa, jossa Facebookin tietokoneet sijaitsevat.

Runsauden räjähdys – internet hakutalouden jälkeen

Googlen tavoitteena tuntuu olevan juuri täydellistä informaation tuottaminen. Personalisoidut hakutulokset ja mainokset kohdennetaan sen mukaan, miten olemme aikaisemmin toimineet verkossa. Googlen tavoite on hallita verkon jatkuvasti kasvavaa runsasta tietoa. Linkit eivät ole huvin vuoksi eli Page-Rank arvo eli sivun arvo määrittyy, kuinka usein sivua likataan, jossa olennaista on myös verkkosivujen suhde toisiin verkkosivuihin, sille liikenne hyödyttää ja palvelee mainostajia.

Massavalvonta ja puolivarjoisat tilat

Jatkossa tehokas suojautuminen valvonnalta saattaakin olla mahdollista vain, jos käyttäjä on joko erittäin perehtynyt tai hyvin varakas - esimerkiksi taitava hakkeri tai teollisuusvakoilun vakavasti ottava suuryritys.

Anonyymiksi luultu keskustelu verkkofoorumilla on kaukana anonyymistä, jos sekä viranomaiset että kymmenet mainostajat osaavat yhdistää nimettömät viestit henkilöön, jonka Facebook-profiili, kotiosoite, puhelinnumero ja pankkitili ovat tiedossa. Samaan pakettiin voidaan yhdistää sähköposti- ja muiden viestien sisällöt, hakuhistoria, luottokorttiostokset ja puhelimen keräämä paikkatieto.


Nimettömyyden politiikka

Internetissä pyritään yhä enemmän omalla nimellä esiintymiseen. Todennäköisesti se alkoi Facebookista. Nimettömänä eli anonyymeinä kommentoijat ovat yhä yleisiä esim. bloggerissa. Anonyyminä on helpompi sanoa asioita, joita ei sanottaisi omalla nimellä. Anonyymius ei ole uutta, sillä sitä on esiintynyt kirjallisuudessa kautta historian. Nimettömyys on johtanut törky- ja vihapuheisiin ja blogihäiriköihin.

Bloggaajan ei tarvitse olla hajuton ja mauton nimellään blogatessaan. Useimmilla oman nimen käyttö on suodatin, mitä jakaa itsestään. Oikealla identiteetillä esiintyminen alistaa kuitenkin yksilön automaattiselle tiedonkeruulle. Twitterillä tuskin olisi mitään merkitystä anonyymi-statuksella. Omassa nimessäni ei ole mitään vikaa, että sitä pitäisi sievistellä. Twitter-nimeni oli luontainen valintani. Joskus olen miettinyt Facebook avatartani, mutta tullut tulokseen, että haluan kissakansan tunnistavan minut maailmalla, sillä sinnehän minäkin olen suuntaamassa. Ei minulla ole tarvetta, että minut liitettäisiin kasveihin tai sieniin eli ammatti-identiteetti väistyy harrastuksissa. Bloginimeni on tylsä ja ihailenkin monien iskeviä nimiä, joista jotenkin hahmottuu kirja.

Vaatimus nimellä esiintymisessä on korostunut 2000-luvulla. Erityisesti yhdysvaltalaisten sosiaalisen median palveluiden suosio on muokannut käsityksiä anonymiteetista ja julkisesta esiintymisestä. Miksi nimet kiinnostavat meitä? Nimimerkkien taakse piiloudutaan yleensä poliittisten, uskonnollisten, henkilökohtaisten tai työelämään liittyvien syiden takia. Tuiki tavallinen Virtanen haluaa erottautua edes netissä. Anonyymius on kuitenkin vaikeaa, sillä IP-osoite on verraton jäljitin.

Verkkopopulismi

Yksinkertaisen perusmääritelmän mukaan populismi viittaa kuvitelmaan, jossa yhteiskunnan keskeinen vastakkainasettelu on kansan ja eliitin välillä. Populismi voidaan nähdä työkaluna, jolla massat voidaan mobiloida hallitsevaa ideologiaa vastaan.

Yhdistetyt sosiaaliset verkostot kuten Facebook, Google+, Twitter, Wordpress, Flikcr, Instagram, Vine ja Snapchat ovat aidattuja puutarhoja. (eng. Walled gardens), joissa suurin osa verkon sosiaalisesta kanssakäymisestä tapahtuu. Tavallinen käyttäjä liikkuu yhä enemmän "aidattujen puutarhojen" saaristossa: Vaikka ihmiset jakavat itsestään jatkuvasti enemmän tietoa, Tieto ja sen käytöstä päättäminen keskittyy yhä harvempiin käsiin. Jokapäiväisestä elämästämme kerääntyy yhä enemmän keskitettyä tietoa, jota emme välttämättä itse koskaan näe, ja edesottamuksiamme saattaa tietämättämme seurata laaja näkymätön yleisö. Verkkopopulismi jaetaan useaan kategoriaan.

Bloggaaminen alkoi yleistyä 2000-luvulla. Blogin muoto sopi hyvin 2000-luvun vaihteen yhteiskunnalliseen keskusteluun, koska blogi oli helppo tapa ilmaista päivänpoliittisia kommentteja sekä antaa palautetta valtamedian artikkeleihin.

Bloggaaja. Olen miettinyt, montaako bloggaajaa seuraat? Minkä verran käytät ajastasi muiden blogien seuraamiseen päivässä? Seuraan itse aktiivisesti noin 30 blogia, yleensä bloggerin ja twitterin kautta bloggerin päivityksiä. Uskon enemmän laatuun kuin määrään, että pystyn hahmottamaan blogin kirjoittajan. Yritän löytää ihmisen blogin takaa. Liikun aika suppealla aihetasolla eli seuraan luonto-, kasvi-, puutarha- ja kirjablogeja. Pidän eniten aiheessa pitäytyvistä blogeista, jotka eivät rönsyile sinne tänne. Olen enemmän vaivaantunut kuin utelias. Käytän päivässä ehkä 5-15 minuuttia muiden blogeihin.

Idässä internetkin ovat toista

Internetin kansainvälisyydestä huolimatta kansalliset normit ja lainsäädäntö sanelevat sen käyttöä ja toimintaa kaikkialla. Internetistä povattiin aluksi maailmaverkkoa, mutta nykyhetki osoittaa, että sosiaalinen mediaa käytetään eri maissa eri tavoin. Kansainvälisyydestä huolimatta kansalliset normit ja lainsäädäntö ohjaavat Internetin käyttöä ja toimintaa. Venäjällä internet on aina ollut erilainen kuin muualla, sillä suuret ihmismassat ja kielimuuri ovat mahdollistaneet paikallisten teknisten ja käytännöllisten ratkaisujen kehittymisen. Artikkelissa viitataan historian havinaan, että omat asiat on totuttu pitämään itsellä. Todennäköisesti vastaavia esimerkkejä löytyisi muualtakin.

Verkko suljettu on erinomainen kirja internetin monialaisuudesta eli se koskettaa aivan tavallista käyttäjää, jonka olen pyrkinyt tuomaan esille oman henkilökohtaisen internetin käytön kautta. Periaatteessa sosiaalisessa mediassa käyskentelevän on hyvä tietää internetin pelimerkeistä. Kirja on yleistajuinen jokaiselle nettiä käyttävälle, sillä ei ammattilaisten kannata kirjoittaa tekstejään toisilleen. Tämän rinnalla suosittelisin lukemaan Stubbin ja Enbusken Twitterkirjaa, joka on erittäin hyvä ja helppotajuinen kirja osaavilta ihmisiltä, sillä hekin ovat aloittaneet tyhjästä somen.


Mikael Brunila & Kimmo Kallio (toim.) Verkko suljettu Internet ja avoimuuden rajat
Into 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.



Sosiaalisen median lyhyt historia

Kirjan kirjoittajat ovat digitaalisen kulttuurin tutkijoita ja opettajia. He ovat aikaisemmin kirjoittaneet yhdessä teoksen Funetista Facebookiin – Internetin kulttuurihistoria (2009).


Sosiaalinen media arjessa


Sosiaalinen media on läsnä lähes jokaisen suomalaisen elämässä tavalla tai toisella. Vielä 2000-luvun alussa sitä ei ollut edes olemassa. Sosiaalisen median lyhyt historia kartoittaa sosiaalisen median voittokulkua ja läpilyöntiä meidän elämäämme. Yhteiskunnan eri osa-alueet ovat kytkeytyneet niin voimakkaasti sosiaaliseen mediaan eli lyhyemmin someen, että somesta kieltäytyminen aiheuttaa jopa syrjäytymistä.


Mihin ihmeeseen tarvitaan historiaa näin nuoren ilmiön kuvaamisessa? Kirjan nimenä Sosiaalisen median lyhyt oppimäärä olisi vanhentunut jo ilmestyessään, joten sitä on syytä katsoa historian turvin. Sosiaalisen median historia on ajallisessa mittakaavassa lyhyt, mutta sen kulku on kehittynyt, muuttanut muotoaan niin nopealla vauhdilla, että monet käytännöistä ovat vanhentuneet. Mihin katosivat IRC-Galleria, MySpace, Jaiku? Kuka jaksaa päivittää enää kotisivujaan? Multimediateokset jäivät alkutaipaleelle. Facebook on yksi sosiaalisen median suosituimmista sovellutuksista, mutta kuka osaa ennustaa Facebookin elinkaaren tai Google+:n nousun? Suomessa Twitter on jäänyt Facebookin jalkoihin.


Jälkimmäistä käyttävät ”massat”, kun taas sosiaalisen median eliitit eli nettitrendien edelläkävijät suosivat Twitteriä.


Sosiaalinen media aikajanalla


Sosiaalisen median lyhyt historia etenee vuosittain lähtien liikkeelle vuodesta 2003 ja ulottuu vuoteen 2012. Todennäköisesti kännyköiden tekstiviestiominaisuudet muovasivat ihmisten valmiuksia netinkäyttöön ja sosiaaliseen mediaan. Ehkä puhelinvastaajat palvelivat tavallaan jatkuvaa tavoitettavuutta. Tässä luotiin perusta jatkuvalle läsnäololle, että toisen voi tavoittaa reaaliaikaisesti. Monessa asiassa maailma tuli tutummaksi, ihmiset lähemmiksi maantieteellisiä rajoja murtaen, yhteydenpidon helpottuessa ja halventuessa.

Sosiaalinen media on käytöissä ja puheissa vakiintunut tarkoittamaan netinkäytön uutta vaihetta, jossa käyttäjän rooli on erilainen – kenties aktiivisempi kuin aiemmin.

Sosiaalinen media – sellaisena kuin se tällä hetkellä yleisesti ymmärretään – viittaa siis tietyn aikakauden digitaaliseen verkkoviestintään sekä viestinnän multimodaalisuuteen eli monikanavaisuuteen ja –aistisuuteen. Sosiaalinen media ankkuroituu muutamiin kansainvälisiin suosikkipalveluihin, jotka perustuvat sisältöjen jakamiseen sekä verkostojen ja yhteisöjen rakentamiseen ja ylläpitämiseen. Tämäkään määritelmä ei ole pysyvä.

Leiritulien paluu

Some on nähty kansalaisjournalismina, oppimisalustana, talouskasvun välineenä tai identiteetin rakenteluna, toisinaan taas hömppänä tai jopa kommunikaation vallankumouksena. Some on tuonut yhteisöllisyyden takaisin arkeen monin tavoin. Yhteisöpalvelimien kautta pidetään yhteyttä, jaetaan kuvia ja videoita. Facebook toi omalla nimellä esiintymisen nettietikettiin.


Blogien edeltäjinä oli nettipäiväkirjat. Blogien keskustelevuus, vuorovaikutus toisten kanssa on olennainen osa bloggaamista. Kuinka moni on opiskellut somen kautta? Kuinka moni on tehnyt verkkotenttejä, kuunnellut luentoja, kommentoinut reaaliaikaisesti luennoitsijaa, suorittanut verkko-opintoja tai palauttanut oppimistehtäviä verkon välityksellä? Kielitoimiston yritykset suomentaa somen termistöä on osoittanut hyvin epäonnistuneeksi, vai tulisiko mieleesi livertää twitatessasi tai päivittää naamakirjan statusta? Jokin aika sitten internet kirjoitettiin oppikirjoissa isolla alkukirjaimella.

Joskus edelläkävijöiksi mielletyt käyttäjäryhmät ovat saattaneet tulla suosikkipalveluun jälkijunassa. Näin kävi esimerkiksi Facebookille, josta alkujaan puuttuivat Suomessa teini-ikiset käyttäjät. He ovat siirtyneet muun muassa IRC-Galleriasta vahvemmin Facebookiin vasta viime vuosina. Kaiken kaikkiaan Facebookista on tullut sosiaalisen median tai jopa internetin synonyymi. Nuoret saattavat olla kuitenkin vain käymässä ja siirtymässä jonkin muun suosikkipalvelun pariin.

Sosiaalisen median tulevaisuus

Sosiaalisessa mediassa ei ole portinvartijoita, joten sen tunteminen on monin tavoin omankin toiminnan kannalta perusteltua. Toisaalta tiedon oikeellisuus ja sen laatu korostuu aina vain enemmän. Internetissä on myös väärinkäytöksiä ja rikollisuutta, sen toimijoissa niin hyviä kuin pahoja, niin oikeita identiteettejä kuin varastettuja ja tekaistuja. Itsestään jaetun tiedon tallentuminen on myös riski, sillä jaettua tietoa hyödyntävät myös viranomaiset ja palveluntarjoajat. Facebookissa jaettu teksti välittyy myös työnantajalle eli on merkitystä mitä, milloin ja missä kunnossa jaat tietoa itsestäsi ja perheestäsi. Ennen kiusaaminen päättyi työ- tai koulupäivään, nyt se jatkuu ympärivuorokautisena. Digitaalisen jalanjäljen jättäminen on pysyvää, joten on pystyttävä katsomaan omaan ja perheenkin tulevaisuuteen.

Sosiaalinen media on tunkeutunut ihmisten arkeen ja muuttunut tuttavallisimmin someksi. Sosiaalisesta mediasta on tullut lähes ubiikkia, kaikkialla läsnä olevaa, ja muutos on tapahtunut alle kymmenessä vuodessa.

Sosiaalisen median lyhyt historia –kirjassa on vuosittainen jäsentely, joka tuo haasteensa kirjaan, toisaalta yksilö pysty hahmottamaan omaa kehitystä somelaisena, mutta jonkinlainen yleisaikajana olisi helpottanut tiedon omaksumista. Näin lähiaikainen historia on mielenkiintoista, sillä monet ovat olleet mukana alusta lähtien. Myös ilmiön globaalisuus ja samanaikaisuus tekee ilmiöstä mielenkiintoisen. Sosiaalisen median lyhyt historia tuo hyvin esiin muutoksen vauhdin, liikkuvuuden, kuinka toiminnot muuttuvat, kehittyvät ja korvautuvat aina kehittyneemmillä käytännöillä. Aiheenmukainen esitystapa olisi ollut helpompi omaksua ja kokonaiskuvallisempi. Somessa oleva ja siinä toimiva tarvitsee myös tietoa ja tällainen teos on omiaan jokaiselle somen käyttäjälle. Kirjan rinnalla on hyvä lukea Stubbin ja Enbusken Twitterkirjaa sekä Brunilan ja Kallion toimittamaa Verkko suljettu -kirjaa (Into 2014).


Jaakko Suominen, Sari Östman, Petri Saarikoski & Riikka Turtiainen: Sosiaalisen median lyhyt historia
Gaudeamus 2014. Kustantajalta

Kuoleman kulttuurit Suomessa

Outi Hakola, Sari Kivistö & Virpi Mäkinen (toim.): Kuoleman kulttuurit Suomessa.



Kerroin Aaloesta öljypuuhun esittelyn ensimmäisessä kappaleessa tietokirjojen tuomisesta blogiini.Toisin sanoen kerron siellä, kuinka olen rakentanut siltani Kuoleman kulttuurista elävään kulttuuriperintöön.


Kuoleman kulttuurit Suomessa on monitieteellinen työ, joka lähestyy kuolemaa kokonaisvaltaisesti kulttuurisena, sosiaalisena, uskonnollisena ja filosofisena ilmiönä. Kuolemaa tarkastellaan niin lääketieteen, biologian, arkeologian, historian, geenitutkimuksen, taiteen kuin populäärikulttuurin kautta. Kirjan teemana on kuolemaan valmistautuminen yhteiskunnasamme, kuolemiseen suhtautumisen muutokset yhteiskunnassamme sekä erilaiset kuoleman riitit ennen ja nyt. Kirjassa etsitään vastausta hyvään kuolemaan, jos sellaista on edes on olemassa. Teoksen kirjoittajat edustavat laajasti eri tieteenaloja lääketieteestä ja mediatutkimuksesta teologiaan ja uskontotieteeseen. Kaiken kaikkiaan kirjassa on 19 tekstintekijää.


Paikoin kirjan nimeksi olisi soveltunut paremmin Kuolemisen kulttuurit Suomessa, koska aiheet rajautuvat enemmän kuolemisen fokukseen. Itseäni kiinnostaa enemmän, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen yksilön kontekstin kautta ja vastaavasti jälkeen jäävien kautta. Toisin sanoen kuolemiseen liittyvät rituaalit, yksilön muiston säilyminen ennen ja nyt. Juha Pentikäinen on kirjoittanut hyvin tyhjentävän selvityksen pohjoisesta kuolemankulttuurista kirjassaan Suomalaisen lähtö (1990). Kuolemaa on käsitelty valtavan paljon, kuten bibliografia Kuolema suomalaisessa perinnetieteellisessä kirjallisuudessa osoittaa. Kirsti Paavolan väitöskirja Kepeät mullat valaisee hyvin suomalaista hautauskulttuuria ja sen kehittymistä. Janne Vilkuna kirjoittaa Suomalaisten vainajien karsikoista ja ristinpuista (1992) ja Katariina Koski kirjoittaa Kuoleman voimista (2011). Hautausmaiden aihetta lähestyvät mm. Voitto Viro Vanha hautausmaa (Hietaniemi) (1997), C. J. Gardberg Maan poveen (2003) ja Pentti Lempiäinen Viimeiset leposijamme (1990) sekä Ilmari Wirkkala Suomen hautausmaiden historia 1945. Heli Hulmi on kirjoittanut kirjan Kuoleman horisontti kirjoittamisen ohjaamiseen liittyen. Heikki Lehikoisen Manalan syvä kannu käsittelee kuoleman kulttuurihistoriaa Suomessa (2011). Kuoleman kulttuurit Suomessa on hieman hajanainen, sillä siinä liikutaan aiheesta toiseen hieman liian laajalla skaalalla.


Kuoleman kulttuurit Suomessa jakautuu kolmeen päälukuun johdannon lisäksi.

Johdannossa tuodaan esiin, että Kuolema ymmärrettiin vielä 1960-luuvlla hengityksen lakkaamiseksi ja sydämen pysähtymiseksi, mutta nykylääketieteen keinoin sekä hengitystä että sydämen sykkimistä on mahdollista ylläpitää keinotekoisesti... Voidaan sanoa, että kuolemme osittain joka hetki, eikä varsinaista lopullista tyhjiin raukeamisen ajankohtaa oikeastaan ole ennen kuin ruumis on täysin hajonnut ja ihmisten muistot meistä hävinneet.

Myöhäiskeskiajalla kuolemaa kuvattiin maalaustaiteessa kuolemantanssina. Kuolemantanssin avulla pyrittiin hallitsemaan kuolemanpelkoa aikana, jolloin kuolema päivittäin niitti kaikenikäisiä ihmisiä.


Ensimmäisessä osiossa teemaa lähestytään Hyvän kuoleman kautta, jonka aiheina ovat Suomalainen kuolema, Luonnollinen vai joudutettu kuolema, Kuolevan kohtaaminen sekä Kuoleman kokemus.

Ursula Vala tuo esiin näkemyksen, että alkoholin aiheuttama kuolema on usein kaikin puolin huono kuolema. Onnekkaimmat kuolevat nopeasti kaaduttuaan humalassa siten, että saavat kohtalokkaan vamman. (…) Vaikeinta on kuolla hitaasti alkoholisairauksien heikentämänä, kun asianomainen on jo menettänyt perheen, työn, asunnon ja ystävät. Jäin miettimään, miten väsynyt kaiken nähnyt on?

Mikko Salmela katsoo, että omakohtainen kokemus on tärkeä psykologinen edellytys kyvylle samastua toisen asemaan ja kokemuksiin. Hänen näkemyksensä mukaan mikään aiempi kärsimys ei kuitenkaan valmista yksilöä kohtaamaan oman lähestyvän kuoleman aiheuttamaa ahdistusta, joka syntyy oman olemassaolon päättymisestä. Hän perustelee näkemystään, että syöpä pysäyttää ihmisen, mutta siitä selviytyminen on kohentunut paljon. Vertaukset ovat hieman ontuvia, koska onnistuessaan hoidot palauttavat yksilön jopa entisenlaiseksi ehkä yhtä kokemusta rikkaampana. Kuitenkin etenevät sairaudet valmistavat ihmistä erilaisen tulevaisuuden hahmotukseen, jos ihminen on kolmekymppisenä pyörätuolissa syötettävä, puettava ja pestävä, niin ehkä eläkeikä ei häily mielessä auvoisena. Olen nähnyt niin paljon nuoria tuollaisessa elämäntilanteessa, että uskon tuollaisen kokemuksen pysäyttävän. Myös monet sairaudet, kuten aivohalvaus ja aivoinfarkti lamauttavat ihmisiä kesken elämän, joista ainakin osa kokee elävänsä jatkoajalla, elämää rajoittavien kipujen ja puutteellisen toimintakyvyn kanssa kenties lukittuna pystyäkseen ilmaisemaan millään tavoin itseään.

Toinen osio käsittelee Yhteisöllistä kuolemaa seuraavien teemojen kautta: Kuolemanrituaalit Suomessa, Sosiaalinen kuolema, Perinnön jakaminen ennen ja nyt sekä Urheilusankarin kuolema.

Yhteiskunnassa on tapahtunut etääntyminen kuolemasta. Seurakuntien hautausmaat ovat perinteisesti sijainneet kirkkojen yhteydessä. Kun Suomessa 1700-luvulta alkaen kiellettiin vainajien hautaaminen sisälle kirkkoon, hautausmaiden merkitys korostui entisestään. Etenkin tiheämmin asutuilla alueilla kirkossa käytiin säännöllisesti. Kun kirkkoon viikoittain kuljettiin hautausmaan halki, kuolemasta oltiin alati tietoisia, vaikka haudat eivät olisi kovin syvällisiä kuolemanajatuksia aina herättäneetkään. Kirkosta erillään sijaitsevat hautausmaat loitontivat entisestään kuolleita omaisistaan.

Perinteinen käsityksemme kuolemisesta on, että omainen kuolee, minkä jälkeen häntä surraan ja hänet haudataan. Kuolemaa ennakoiva liminaalinen tila joko vanhainkodissa tai sairaalassa ei kuitenkaan noudata tätä vanhaa kulttuurista mallia.

Koska kuolema ei ole muusta yhteiskunnasta erillinen saarekkeensa, kuolemanrituaalit eivät oikeastaan kerro kuolemasta vaan elämästä. Miten elämässä saavutettu yhteiskunnallinen asema vaikuttaa kuolemanrituaaleihin, keitä ja miten kuoleman ajatellaan koskevan ja millainen suhde kuolleilla ajatellaan olevan eläviin? Tästä syystä kuoleman historia on koko yhteiskunnan historiaa

Sosiaalinen kuolema saattaa olla jopa lähentynyt sosiaalisen median kautta. Kuolema on eristetty virallisten toimijoiden tehtäväksi, mutta saatamme tehdä päivityksen Facebookin tilapäivitykseen: Äiti kuoli. Yksilö saattaa liittää kuvan kukkavihkon laskusta. Yleensä nämä muistamiset R.I.P, Rainbow Bridge kohdistetaan Internetissä perheen lemmikeille ja painetussa mediassa henkilöiden muistolle: In memoriam.

Urheilijasankarin kautta lähestytään kuolemaa, josta tuli osa kollektiivista ja yhteistä kansallista kokemusta ja kultturista muistia. Vastaavia esimerkkejä ovat presidentti Kekkonen ja globaalisella tasolla John F. Kennedyn murha ja prinsessa Dianan kuolema. Prinsessa Dianan hautajaisia oli mahdollisuus seurata eri puolilta maailmaa televisiovastaanotinten äärellä, jolloin yleisö samanaikaisesti pirstaloitui ja levittäytyi. Kensingtonin palatsin kukkameret välittyivät kaikkialle. Myös Mannerheimin hautajaiset ja hautajaissaattue Hietaniemeen oli voimakas kokemus aikalaisilleen.

Kolmas osuus kuvaa kuolemaa ilmiönä: Lopullinen kuolema muun muassa uskontojen kautta, biologisena ilmiönä, kuten Kuolemattomuus uskonnoissa, Kuoleman ja kuolemattomuuden biologia, Itsemurha, Kuoleman pahuus.

Epilogi on Helena Rannan kirjoitus aiheesta Ammattina kuolema. Hän kertoi, että työ kuoleman parissa on opettanut minut ymmärtämään läheisensä menettäneiden omaisten tuskaa ja kunnioittamaan heidän oikeuttaan tietää, mitä on tapahtunut. Jotta eloonjääneet voisivat sulkea oven menneisyyteen ja rakentaa tulevaisuutta raunioille, heidän täytyy tietää totuus.

Kirjassa on lisäksi tietolaatikot aiheista Kuolevien vanhusten omaishoiva, Tapaus Garp sekä Koulusurmat ja paikallisyhteisöt.

Moni lukija koskee kirjan aiheen vastenmieliseksi, sillä kuolemaa ei haluta ajatella. Ohjelmasarja Viimeiset sanani nousi otsikoihin ja sen tekemistä arvosteltiin. Monilla on halu ajatella elävänsä ikuisesti ja kuolema siirretään kellarin varastoon.


Kuoleman kulttuurit Suomessa käsittelee kuolemiseen liittyviä käsityksiä eri uskonnoissa, mutta kirjan kannalta toimivampi lähtökohta olisi ollut kuoleminen monikulttuurisessa Suomessa eli miten nämä käsitykset heijastuvat suomaiseen yhteiskuntaan. Kuoleman kulttuurit Suomessa lähestyy suomalaisen kuoleman erityispiirteitä, kuoleman kokemusta, kuolevan kohtaamista sekä kysymyksiä itsemurhasta ja kuoleman jouduttamisesta. Kirjassa käsitellään myös koulusurmat, sodan uhrien tunnistaminen ja urheilusankarin kuolemalle annetut merkitykset.

Kuolemankulttuurit Suomessa antaa laaja-alaisen näkemyksen kuolemankulttuuriin meillä. Kirjan aihe ravisuttelee nykyihmistä ajattelemaan elämänkulkuaan. Helena Rannan osuutta olisin lukenut mielelläni enemmänkin, sillä hyvin harvalla on niin laaja-alaista näkemystä ammattina kuolemaan.

Outi Hakola, Sari Kivistö & Virpi Mäkinen (toim.): Kuoleman kulttuurit Suomessa
Gaudeamus 2014. Mediakappale.