Emmi Itäranta Kudottujen kujien kaupunki

Luin viime vuonna Emmi Itärannan Teemestarin kirjan. Ihastuin kirjaan, sen kieleen ja tarinaan. Teemestarin kirja sijoittuu tulevaisuuteen ja on dystopia. Tämän kirjan takia olin asettanut odotukseni korkealle Itärannan uuden kirjan osalta. Kudottujen kujien kaupunki (Teos 2015) on hyvin erilainen kuin edeltäjänsä. Se tapahtuu jossain kaukaisessa tulevaisuudessa tai kenties rinnakkaistodellisuudessa, mutta toisaalta voisin sijoittaa tarinan myös menneisyyteen, kun taas tarinan gondolit ja hapraantuneet kirjat vievät ajatukseni Venetsiaan ja huomaan ajattelevani keskiaikaa.

Itäranta kuvaa saartaan:

Kuinka rannat kohoavat unen horisontissa sateenvärisinä, ja niiden vaiteliaassa kehässä rakennukset: kanaalien reunoille kasvaneet talot, mustemestarien pajat, matalakattoiset tavernat. Sanojen Talo katsoo sisäänpäin korkeiden muurien takana. Sokkeloiksi sidotut langat juoksevat Seittien Talosta kaikkiin suuntiin, ja ilmakondolit ovat seisahtuneet vaijereihinsa, kuolleet painot katujen yllä.

Tarinassa on fantasian kuvastoa, runollisuutta ja unenomaisuutta. Teemestarin kirjassa oli pulaa vedestä, mutta Kudottujen kujien kaupungissa vettä on yllin kyllin. Kummallekin tarinalle on yhteistä voimakkaasti hallitseva diktatuuri. Hallitsemisen tematiikka tulee hyvin esille kirjassa, kun lukija joutuu pohtimaan, kuka meitä hallitsee ja miten meitä hallitaan erilaisilla valtarakenteilla? Luin iltaisin tämän ohessa Haruki Murakamin Maailmanloppua ja ihmemaata, jossa henkilöillä ei ole oikeutta varjoonsa ja äänetkin vaiennetaan, kun taas Itäranta vie unennäön.

Myöhemmin opin, ettei meripihkaan vangiksi jääneitä olentoja voi vapauttaa. Ne ovat menneisyyden kuvia, ajan ulkopuolelle pudonneita, ja se on niiden ainoa tapa olla olemassa. Kun kääntelen mennyttä silmieni edessä, ajattelen korentoa. Ajattelen läpikuultavaa kirkkautta, joka varjelee sitä ja vääristää sitä. Siivet eivät värähdä, se ei koskaan käännä tuntosarviaan. Silti, kun valo lävistää kiven uudesta kulmasta, korento näyttää muuntuvan toiseksi. Ja kauan sitten pysähtyneeseen asentoon on jo kirjoitettu se, mikä tulee myöhemmin. 

  Niin myös minun menneessäni kasvaa tämä nykyisyys jo sinä ensimmäisenä yönä, kun näen hänet. 

  Hän makaa sileillä kivillä kasvot maata vasten, ja kestää hetken, ennen kuin ymmärrän, ettei hän ole kuollut.

Kirjan miljöönä on tulvan uhkaama saariyhteisö. Gondolit kulkevat vedessä ja ilmassa, on vesilennätin, sähköä ei ole, mutta valo tuotetaan itsevalaisevalla levällä. Ihmisten lisäksi kirjassa on älykkäitä olentoja, jotka eivät ole ihmisiä. Yhteiskunnassa on outouksia, sillä naiset eivät osaa lukea tai kirjoittaa ja myös unien näkeminen on kiellettyä. Unennäkijät ovat uniruttoon sairastuneita ja heidän kohtalona on Tahrattujen talo. Yhteiskuntaa hallitsee Neuvoston kasvoton vallanpitäjien joukko hyvin hierarkkisessa yhteisössä. Ihmiset ovat tatuoituja, merkittyjä, joten jokainen tietää paikkansa sen avulla. Tietyllä tavalla aistin myös kuvan saaren menneisyydestä, aiemmasta tuhotusta kulttuurista, ehkä luostarimaisesta yhteisöstä. Mietin, miksi lukeminen on kiellettyä? Oletan, että lukeminen on vaarallista, koska sen avulla voidaan kyseenalaistaa, saadaan vaikutteita.

”Miksi auttaisit heitä?” Kehrääjä kysyy.  Hänen äänensä on pehmeää sihiää, veden kihinää kuumaa metallia vasten. ”Kansasi on hukuttanut maailman yhä uudelleen ja uudelleen, ja tehnyt sen taas.”

Koska he ovat rakentaneet maailman yhä uudelleen, kerran toisensa jälkeen löytäneet toivoa sieltä, missä sitä ei aikaisemmin ollut, sanon. ”Eikö se merkitse mitään?”

Seittien Talossa asuva päähenkilö kutoja Eliana on teoksen minäkertoja, mutta lisäksi kirjassa on toinenkin ajattomampi kertoja. Eliana salaa asioita, sillä hän osaa kirjoittaa ja lukea.  Elianan salaisuuksien selvittäminen on olennaista. Eliana on orpo, mutta hän on yhteydessä ainoaan elossa olevaan sukulaiseensa, sillä hänen veljensä Janos työskentelee etuoikeutetussa asemassa Sanojen Talossa, jossa hän tuhoaa asukkaisiin liittyviä dokumentteja. Eräänä päivänä Seittien Talon pihalta löytyy puhekyvytön, verinen nuori nainen Valerian. Vuosittaisissa rituaaleissa poltetaan kirjoja, merkitään ihmisiä,  jota Neuvosto seuraa naamioituneena eli näkymätöntä valtaa käyttäen.  Kutojat kutovat ja purkavat työtään, joka tuntuu oudolle. Myös kudottu kuvio on määrätty.  Ihmisten alistamisen, kontrollin ja ryhmittelyn voi heijastaa meidänkin maailmaan, että erilaisuutta ei hyväksytä ja vieras koetaan uhaksi. Saarella toimii salainen vastarintaliike yhteiskunnan laitamilla olevien keskuudessa, ja nämä kysenalaistavat yhteiskunnan toimintapaa ja nämä näkevät myös unia.

Myöhemmin, kun ilma lämpenee, kutomosalien taitto-ovet avataan aukion suuntaan. Monet kantavat kangaspuunsa ulos, seittilangasta kudotun katoksen ylle. Jos nyt sisä- ja ulkotiloja voi erottaa toisistaan  Seittien Talossa: täällä huoneet siirtyvät usein. Makuusalit ja kammiot pysyvät. Ne on muurattu kiveen, sillä nukkuminen on rajattava kiinteiden seinien sisälle, sitä ei voi laskea vapaana vaeltamaan. Mutta kivirakennusten ympärillä huoneet, seinät ja kadut kohoavat ja katoavat, eikä niiden ole määräkään pysyä. Se on Kutojaneitsyen tahto.

Jonkin verran lukemistani haittasi, siis lukemisen rytmiä,  isoilla kirjaimilla kirjoitettu nimistö keskellä tekstiä, koska näitä ilmaisuja on runsaasti: Seittien Talo, Puolitien Kanaali, Puhtaan Unen museo, Tahraattujen Talo, Kaikkeuden Verkko, Sanantuhkauksen aamu, Musteellamerkinnän Päivä.   

Luin viime vuonna Maria Turtschaninoffin kirjan Maresi: punaisen luostarin kronikoita. Maresin miljöönä oli luostarimainen naisyhteisö. Kirja oli luokiteltu nuorten aikuisten kirjaksi kirjastossa, kun Itärannan Kudottujen kujien kaupunki on luokiteltu aikuisten osastolle.  Kudottujen kujien kaupunki on ehdottomasti kiehtova tarina aikuiselle lukijalle. 

Tämän enempää en avaa juonta. Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki on täydellinen kirja syksyiseen viikonloppuun, kun vettä sataa aamusta iltaan, ja haluan pysytellä sisällä. Vaikutuin Teemestarin kirjasta aivan valtavasti. Kumpaisessakin kirjassa väijyy ympäristökatastrofin uhka ja ekokriitiikin läsnäolo. Tunnen tarvitsevani aikaa pystyäkseni tekemään vertailua näiden kahden kirjan keskinäisestä paremmuusjärjestyksestä. En aio tehdä myöskään vertailua Laura Linstedtin Oneironin ja tämän välillä. Kumpainenkin edustaa sellaista kotimaista kirjallisuutta, josta pidän paljon. Kudottujen kujien kaupunki on parhaimpia kotimaisia lukemiani kirjoja tänä vuonna.

Emmi Itäranta Kudottujen kujien kaupunki
Teos 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

 Kudottujen kujien kaupungin ovat lukeneet mm. :  Kirjapolkuni,  Mai, Sara, Kulttuuri kukoistaa,  Tuijata, Katri,   Suketus.

Emmi Itäranta Teemestarin kirja

Vesi on kaikista elementeistä muuttuvaisin. Niin isä kertoi minulle päivänä, jolloin hän vei minut paikkaa, jota ei ole.

Emmi Itäranta (s. 1976) on kaksinkertainen maisteri ja kolumnisti, joka työskentelee Kentin yliopistossa Canterburyssa, Isossa-Britanniassa. Hän on toiminut mm. dramaturgina, käsikirjoittajana, teatterikriitikkona ja tiedottajana. Emmi Itärannan tekstejä on julkaistu science fiction -lehdissä ja -antologioissa Suomessa ja Isossa-Britanniassa.

Teemestarin kirja on Emmi Itärannan esikoiskirja. En ole scifien tai fantasiakirjojen lukija. Tulevaisuuteen sijoittuvista kirjoista minua on viehättänyt kuitenkin Carola Sandbackan Satu Sarastron tiestä ja Vonda McIntyren Unikäärme ja Margaret Atwoodin Orjattaresi sekä Oryx ja Crake. Monissa blogeissa kehuttiin kovasti Teemestarin kirjaa, joten halusin lukea sen. Löysin kirjan pokkaripainoksen uutuutena Teoksen luettelosta.

Teemestarin kirjan tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Suomeen, jossa kasvaa teepensaita. Maailmasta on loppumassa vesi. Teemestarin kirja on dystooppinen kuvaus tulevaisuudesta pohjoisessa Uuden Qianin Skandinavian Unionissa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat meitä edempänä olevaan nykyisaikaan, mutta aiemmassa ajassa on tapahtunut suunnattoman suuri katastrofi kenties ilmastonmuutoksen tai muun syyn seurauksena. Tämän takia ihmiskunta sinnittelee veden vähyyden ja sen säännöstelyä hallitsevan sotilaallisen diktatuurin vallan alla. Vesirikkomukset, erilaiset salavesijohdot ovat vakavia rikkeitä, joista seuraa ovenpielien maalausmerkinnät. Ruotsi ja Norja ovat menetettyjä alueita, jonne ei ole pääsyä.

Kun suljin silmäni, näin etäisyyden, joka erotti taloamme kylästä, ja toisesta talosta, omaamme haalistuneemmasta. Sen ovessa sininen ympyrä tuijotti valoisaan yöhön rajat niin terävinä, että ne voisivat haavoittaa. Etäisyys ei ollut suuri, ja jos katsoisin liian pitkään, se alkaisi kaventua, kunnes pystyisin koskettamaan toisen talon ovea, kuuntelemaan liikahduksia sen takana.

Kirja on kerrottu minä-muotoisesti ja sen kertoo perheen tytär, Noria. Noria on teemestarien sukua, ja on hänen vuoronsa ottaa vastaan täysivaltaisen teemestarin arvo ja samalla sitoutua edeltäjiensä tavoin varjelemaan siihen liittyviä salaisuuksia. Muovihaudasta Noria löytää ystävänsä Sanjan kanssa tavaroita entismaailmasta.

Vedellä ei ole alkua tai loppua, eikä niitä ole myöskään teemestarin liikkeillä hänen valmistaessaan teetä. Jokainen hiljaisuus, jokainen pysähdyskin on osa virtausta, ja jos liike näyttää taukoavan, tämä johtuu vain siitä, etteivät ihmisen aistit riitä sen havaitsemiseen. Virtaus ainoastaan kasvaa ja vähenee ja muuttuu, kuin vesi rautapadassa, kuin elämä.

Kirjan keskeisiä kysymyksiä ovat, kenellä on oikeus omistaa vesilähdettä, kun muilla on pulaa. Kirjat ja tietämisen perinne on kielletty eli ihmisiltä halutaan kätkeä historia ja menneisyys. Vain teemestarien sukupolvien ajan pitämät päiväkirjat muistuttavat entisistä ajoista. Täältä matkustetaan Uuteen Pietariin tai Xinjingiin, joista jälkimmäisen yliopistoon matkustaa Norian äiti. Kirjan keskeisenä teemana on ekologinen näkemys, luonnonvarojen kestävän käytön huomioiminen ja niiden käytön kontrolli.

Kun hiljainen tila salaisuuden ympärillä kerran särkyy, se ei voi enää eheytyä. Säröt pitenevät ja levenevät, kurkottavat kauas ja haarautuvat kuin maanalainen rihmasto, kunnes lopulta on mahdotonta sanoa, mistä se alkoi ja päättyykö se minnekään.

Teemestarin kirja huokuu zeniläistä, ikiaikaista filosofiaa, jota teeseremonioiden tiukat normit kannattelevat. Ihminen on läsnä eletyssä hetkessä ja hänen tulee hyväksyä oman elämänsä rajallisuus. Noria kertoo tarinan uskottavasti, lukija pystyy samaistumaan aikaan ja paikkaan, jossa jää ja valkoinen talvi ovat muisto. Itärannan kieli on kaunista ja runollista. Hänen kielensä koskettelee vakavia asioita ja uhkia herkin vedoin.

Tämä ei ole se loppu, jonka itselleni kuvittelin. Tämä on kuitenkin ainoa, joka minulla on. Tai ehkä se ei ole aivan totta: voisin kai juosta ulos portista ja jatkaa juoksemista, kunnes kuulisin ilmaa leikkaavan pamahduksen ja tuntisin terävän poltteen jossain päin vartaloani.

Emmi Itärannan esikoisromaani Teemestarin kirja on harvinaisen hieno ja hieman pelottavakin kuvaus tulevaisuudestamme. Minimalistisin vedoin Itäranta kuvaa tapahtumien keskiössä olevat henkilöt ja tapahtumat. Vesi ja kuolema kulkevat teoksessa käsi kädessä. Olen iloinen, että löysin tämän kirjan blogikollegoiden suosituksista. Mitä pidemmälle luin, sitä enemmän pidin. Kirjan ekologinen dystopia vangitsi minut omakseen.


Vedellä ei ole alkua tai loppua, mutta kuolemalla on molemmat. Kuolema on molemmat. Toisinaan kuolema kulkee kätkettynä veteen, ja toisinaan vesi karkottaa kuoleman, mutta ne kulkevat aina yhdessä, maailmassa ja meissä.


Emmi Itäranta Teemestarin kirja
Teos 2014. Kustantajalta kiitollisuudella.

Teemestarin kirjasta on blogattu myös täällä: Anna minun lukea enemmän
ja Kirsin kirjanurkassa