Simone de Beauvoir Murtunut nainen

Minun pitäisi määritellä kirja novellikokoelmaksi, mutta minähän en pidä novelleista. Kierrän tukalan tilanteen kertomalla, että kyseessä on kaksi pienoisromaania yksien kansien välissä.

Murtunut nainen on kirja, jonka olen lukenut useamman kerran aina eri-ikäisenä. Rakastan tätä kirjaa. Minulle Simone de Beauvoir on yksi tärkeimmistä kirjailijoista. Rakastan Mandariineja, Kutsuvierasta, päiväkirjoja, kirjeitä, kaikkia ja jokaista erikseen. Olen miettinyt, miksi Beauvoirin ja Sartren kirjeitä ei ole suomennettu? Ei ole vain huvittanut? Simone de Beauvoir (1908-1986) oli ranskalainen filosofi. Hän eli Jean-Paul Sartren kumppanina, vaikka nämä eivät koskaan asuneet yhdessä tai saaneet yhteisiä lapsia. Simone de Beauvoir viittaa edelliseen ratkaisuun kirjassa Voiman vuodet: Ainoastaan lasten hankkiminen olisi ollut kyllin painava syy niin sanottujen laillisten tunnesiteiden solmimiseen.

Saat kymmenen sekuntia aikaa vastata kahteen seuraavaan kysymykseen. Kuka on kustantaja? Antamani vinkki on, että Murtunut nainen on ilmestynyt Arena-sarjassa. Toiset kymmenen sekuntia saat aikaa vastata toiseen kysymykseen. Mikä kirja tulee ensimmäisenä mieleesi samalta kustantamolta? Oma vastaukseni on Huilunsoittaja, Ystävykset, Matka aamun maahan jne.

Murtuneen naisen teemoja ovat kolmiodraama, keski-ikäisyys, vanhenemien, perhesuhteet, työura, äitiys, naisen asema ja elämä sekä naiseuden identiteetti. Beauvoir kirjoittaa ranskalaisen kepeästi mutta terävästi. Simone de Beauvoir oli vakaumuksellinen feministi, joka korosti, miten välttämätöntä naisen on osallistua yhteisiin asioihin, vapautua miehen luoman maailman kahleista, joka lähenee myös Virginia Woolfin Oman huoneen teemaa.

Simone de Beauvoir kuvaa kahden aikuisen naisen tarinan, Hienotunteisuuden vuosien nainen on ikääntyvä intellektuelli ja Murtuneen naisessa nainen on hylätty vaimo.

Hienotunteisuuden vuosissa kuusikymppinen nainen elää miehensä Andrén kanssa. Nainen on ikääntyvä kirjallisuudentutkija ja yliopisto-opettaja. Hän tuntee elämän rajallisuuden ja voimien vähenemisen.

Kirjallisuudessa on oma hyvä puolensa, sanoin. Kuvat muuttavat muotoon, kalpenevat. Mutta sanoja ihminen kantaa mukanaan.


Philippe on keskeyttänyt yliopisto-opiskelut, jota äiti ei sulata, vaikka isä myötäilee poikansa ratkaisua. Nainen ei ole valmis kohtaaman poikaansa, hyväksymään tämän ratkaisua, vaan hän haluaa särkeä välit. Tapahtumien aika lienee 1950–60 luku, sillä Philippe on ollut Algerian sodassa. Andre on yhteydessä poikaansa, hänessä ei ole naisen ehdottomuutta. Aikuisen pojan oma elämä ja omat ratkaisut eivät sovi äidin ajatusmaailmaan.

André puhuu äidistään, Ehdotin, että hän ostaisi television, mutta hän ei tahdo. Hän sanoi, että ei anna kenen tahansa tulla kotiinsa. Hän touhuaa puutarhassa. … Loppujen lopuksi tämä on paras osa hänen elämästään. Hän kuuluu niihin, joille vanhuus on onnellista aikaa… Hän on saanut raataa koko elämänsä, omistautua melkein aina muille.

Irene tulee puhumaan miehensä puolesta kertoen, kuinka hyvän viran hänen isänä oli pystynyt hankkimaan Philippelle. Miten pitkälle nainen on valmis menemään periaatteissaan?

Nainen tunnistaa vanhuuden läsnäolon, mutta Andren kanssa hän pystyy puhumaan. Miehen mennessä tapaaman äitiään, nainen jää Pariisiin. Nainen arvioi suhdettaan mieheensä ja poikaansa uudelleen. Hänellä on paremmat edellytykset tehdä arvionsa kuin toisen tarinan naisella. Hänellä on vahva ammatti-identiteetti ja itsellinen ote elämään.

Me olemme aina katsoneet kauas. Pitääkö nyt oppia elämään päivästä päivään? ... Aika oli pysähtynyt hetkeksi, se alkaa virrata uudelleen. Entä sitten? Voinko vielä tehdä työtä? Hälveneekö kaunani Philippeä kohtaan? Joudunko uudelleen vanhuuden pelon valtaan? Ei katsota kauas. Kaukana olivat kauhea kuolema ja jäähyväiset, tekohampaat, noidannuolet, vanhuuden vaivat, henkinen steriliteetti, yksinäisyys vieraassa maassa, jota emme ymmärrä ja joka jatkaa kiertoaan ilman meitä. Onnistunko kääntämään katseeni pois näistä näkymistä? Vai opinko katsomaan niitä ilman kauhua? André ja minä olemme yhdessä ja se on onnemme. Autamme toisiamme kokemaan tämän viimeisen seikkailun, jolta emme koskaan palaa. Kestämmekö sen toistemme avulla? Toivotaan. Muuta mahdollisuutta meillä ei ole.

Murtuneen naisen tarina on kirjan jälkimmäinen novelli. Sen rakenne on muutaman päivän välein kirjoitettu päiväkirja, jonka ensimmäinen merkintä on tehty syyskuun 13. päivänä ja viimeinen maaliskuun 23. päivänä. Nelikymppinen Monique on naimisissa Mauricen kanssa. Lapset ovat lähteneet kotoa. Aviomiehen kehotukset töihin menosta ovat järkeviä, mutta Monique haluaa muuta, elää viimeinkin itseään varten. Lapsista Colette on naimisissa Jean-Pierren kanssa ja Lucinne on mennyt Amerikkaan. Moniquen kantaa huolta myös hylätystä Marguritesta. Monique elämä romahtaa, kun hänelle selviää, että hänen miehellä on toinen nainen, Noelle Guérard. Mitä merkitystä on yhdessä eletyllä pitkällä avioliitolla.

Miksi hän ei rakasta minua enää? Pitäisi tietää, miksi hän rakasti minua ennen. Sitä ihminen ei koskaan kysy itseltään. Vaikkei olisikaan ylpeä eikä itsekeskeinen, pelkkä oleminen on niin ainutlaatuista, että sitä kuvittelee olevansa toisenkin ihmisen silmissä ainutlaatuinen. Hän rakasti minua, siinä kaikki. Ja ikuisesti, sillä minä olen yhä vain minä. (Ihmettelin, kun huomasin toisten naisten olevan näin sokeita. Omituista, ettei omaa elämää voi ymmärtää ottamalla opiksi toisten kokemuksista – se mikä ei ole omaa, ei auta.)

Monique kokee Quillanin tapaamisen myötä, että hänen viehätysvoimansa on jäljellä. Moniquen rooli rakastettuna vaimona, kodinhoitajana ja äitinä eivät olleet riittäviä. Koirouvan rooli on pätkätyötä siinä missä muukin. Koti-idylli ja ikuinen rakkaus ovat huteria ja turvattomia valintoja nyky-yhteiskunnassa. Toisen varaan elämää ei pidä nojata.

Suljettu ovi; jokin odottaa sen takana. Se ei avaudu ellen liikahda. Kunpa voisin ikuisesti olla liikkumatta. Pysäyttää ajan ja elämän. Mutta tiedän, että tulen liikkumaan. Ovi avautuu hitaasti ja saan nähdä mitä sen takana on. Tulevaisuus. Tulevaisuuden ovi avautuu. Hitaasti. Järkkymättömästi. Olen kynnyksellä. On vain tuo ovi ja jokin vaanii sen takana. Minä pelkään. Enkä voi kutsua ketään apuun. Minä pelkään.
 

Simone de Beauvoir ei tuomitse, vaan auttaa ymmärtämään, niin hyvin kuin hän itsekään ymmärsi. Ei voi olla eksymättä ajattelemaan Simone de Beauvoirin omaa suhdetta. Hän halusi olla vapaa, mutta käsitteleekö hän kokemaansa näissä novelleissa. Toimiiko vapaa suhde, vai onko toinen siinä aina sorrettu ja toisen armopaloilla? Voiman vuosissa hän kirjoittaa, että vain Sartren seurassa viettämäni aika tuntui minusta tärkeältä, mutta käytännössä elin monet päivät ilman häntä. Enimmäkseen luin, en mitenkään järjestelmällisesi vaan umpimähkään Sartren suositusten mukaan ja omien oikkujeni mukaan.

Simone de Beauvoirilla oli omaa rahaa ja omaa tilaa ja hän omisti elämänsä kirjoittamiselle ja ajattelulle. Hänestä oli tärkeää, että nainen ei rakenna elämäänsä miehen varaan, että hän on kykenevä muovautuman eri elämänvaiheiden vaatimukseen. De Beauvoirin eksistentialistinen maailmankäsitys sävyttää kumpaakin novellia eli miksi taistella, mitä tavoitella? Murtunut nainen on yhtä ajankohtainen kuin ilmestyessään.


Simone de Beauvoir kirjoittaa Asioiden laidassa: Mikään ei estä tulkitsemasta Murtunutta naista feministisesti: Moniquen paha olo kumpuaa rippuvaisuudesta, johon hän on itse antanut suostumuksensa. Minä en sitä paitsi tunne velvollisuudekseni valita esimerkillisiä sankarittaria Epäonnistumisen, erehtymisen ja vilpillisyyden kuvaaminen ei minun mielestä ole kenenkään pettämistä.


Simone de Beauvoir Murtunut nainen Suomentaja Mirja Bolgar

Kirjayhtymä 2. painos 1978. Kotikirjasto.

Michael Cunningham Tunnit

Michael Cunningham (s. 1952) on yksi Yhdysvaltojen merkittävimmistä nykykirjailijoista. Kirjailijana hän teki läpimurtonsa juuri tällä Pulitzer-palkitulla romaanillaan Tunnit. Alkuperäisteos on The Hours. Kirjan on suomentanut Marja Alopaeus.

Selasin blogiani hämmentyneenä ja tulin lopputulokseen, jonka takia naputan tätä tekstiäni eli minun oli uskottava, että en ole tehnyt tätä. Yritän saada käsintehdyistä muistiinpanoistani selvää. Olen lukenut kirjan useamman kerran niin suomeksi kuin englanniksi, mutta eihän se muutu enää miksikään elokuvan nähtyäni. Kirjaakin lukiessa Meryl Streep valitsee kukkia, kulkee huoneissa, puhuu Richardin kanssa. Julianne Moore on ikävystynyt kotiäiti Laura Brown, joka leipoo kakkuja. Nicole Kidman on hauras kirjailija Virginia Woolfina, joka taistelee hauraan mielen ja päänsärkyjen kanssa. Eikä minkään tarvitsekaan muuttua. Meryl Streep on ollut suosikkinäyttelijäni Ranskalaisen luutnantin naisesta lähtien.

Jo prologi alkaa kuvauksesta kertoen, missä mennään: Hän on jättänyt kirjeen Leonardille ja toisen Vanessalle. Hän kävelee määrätietoisesti kohti jokea, on varma aikeestaan, mutta jopa nyt hänen ajatuksensa harhautuvat, kun hän näkee kumpuilevan maan, kirkon ja pienen valkoisena hohtavan, hieman rikinkeltaiselta vivahtavan lammaskatraan laiduntavan tummenevan taivaan alla.

 Tunnit on yhdenpäivänromaani, joka kuljettaa kolmea naista eri aikakausina kietoen naisten kohtalot lopussa kauniisti yhteen, kun Clarissa avaa oven vieraalleen. Toinen sanoo pitäneensä huolta parhaansa mukaan ja tulija sanoo toivoneensa  voivan tehdä enemmän. Tunnit on intertekstuaalinen Virginia Woolfin teoksen Mrs. Dallowayn suhteen. 

Huokaan kyllä raskaasti tätä tehdessäni, sillä en ole edes vilkaissut, kuinka muut ovat suoriutuneet tästä tehtävästä. Tämä on minun parhaimpia lukemiani kirjoja. Ehkä te tiedätte, että minulla on yksi valtavan suuri heikkous eli rakastan kissoja, rakastan punaisia kissoja. Mahdatteko tietää, että kun tuomari saa pöydälleen kissan, joka on … mietin, miten sanani valitsisin, että en parkuisi itkusta, että en olisi ylimielinen.  No täydellinen, kaiketi minä saan niin kirjoittaa… Silloin järeinkin mies sulaa ja ottaa kynän käteen ja piirtää suuren sydämen sisään kauniit sanat. Ne ovat hetkiä, jotka ihminen haluaisi elää uudelleen ja uudelleen. Tämä on juuri sellainen kirja, jonka lukee uudelleen ja uudelleen ja mieluiten piirtäisi sydämeen sisään vain Best of the Best.

 Joten tässä lyhyesti.

Tunnit tapahtuu kolmella aikatasolla. Yhdellä tasolla Virginia Woolf kirjoittaa Mrs. Dallowayta  miehensä Leonardin valvoessa vaimonsa jaksamista Richmondissa. Virginia on kaukana rakastamastaan Bloomsburysta vuonna 1923.

Virginia halveksii Richmondia. Hän janoaa Lontoota ja toisinaan hän uneksii kaupunkien sydämistä.

Toisella tasolla Laura Brown on nuori vaimo ja pienen Richien äiti, joka elää Los Angelesissa vuonna1949. Arjen rutiinit ovat ylivoimaisia ja hän haluaa kadota jonnekin mukanaan vain tarkoin vaalimansa kirja, Mrs Dalloway. 

Kuinka, Laura miettii, joku joka kykeni kirjoittamaan tuollaisia lauseita – joka kykeni tuntemaan kaiken minkä tuollaiset lauseet sisälsivät – saattoi tappaa itsensä? Mikä ihme ihmisiä vaivaa?

Kolmannella tasolla ollaan modernisoidussa versiossa, jossa  Clarissa Vaughan elää New Yorkin kiihkeässä sykkeessä 1900-luvun lopulla. Hän suunnittelee illaksi juhlia palkitun runoilijaystävänsä, aidsin runteleman Richardin kunniaksi.  Clarissa elää elämäänsä Sally kumppaninaan. Richard on entinen rakastettu, ystävä, runoilija. Richard kutsuu Clarissaa nimellä Mrs. Dalloway tai Mrs. D.

”Ruusuja ei voi koskaan olla liikaa”, Clarissa sanoo,

Sally ojentaa kukat hänelle, ja hetken he molemmat ovat yksinkertaisesti ja täysin onnellisia. He ovat läsnä juuri nyt, ja he ovat jotenkin onnistuneet rakastamaan toisiaan kahdeksantoista vuoden ajan. Tällä hetkellä se on kylliksi.

Tunnit pitäisi lukea ennen elokuvaa, sillä elokuva on niin hyvä, että se liimautuu kirjan päälle. Minä en pysty pääsemään näyttelijöiden vallasta irti. Elokuva noudattelee tarkoin kirjaa. Tunnit on upea niin kirjana kuin elokuvana.

Michael Cunningham  Tunnit
Gummerus. 2000. Kotikirjasto.

Laitan vain muutaman linkin, koska blogitekstejä on paljon:

P.S. Rakastan kirjoja

Pihin naisen elämä
Kirjan jos toisenkin

Michael Cunningham Illan tullen

Michael Cunningham (s. 1952) on yksi Yhdysvaltojen merkittävimmistä nykykirjailijoista. Kirjailijana hän teki läpimurtonsa Pulitzer-palkitulla romaanillaan Tunnit. Michael Cunningham asuu New Yorkissa ja opettaa luovaa kirjoittamista Yalen yliopistossa. Alkuperäisteos on By Nightfall. Kirjan on suomentanut Laura Jänisniemi.

 

Kustantaja myy kirjaa takakannen lauseella: Se on ylistyslaulu öiselle New Yorkille, elämän pienille sattumuksille ja kauneudelle. Luin itse kirjan ensimmäisen kerran istuen miljoonakaupungin hotellin ikkunalla. Olin yksin maailmalla ja tuo lause tuli osaksi minua niinä pitkinä viikonlopun yön tunteina. Katsoin vuorokauden läpi sykkivää kaupungin eloa ja maistelin Cunnighamin täydellisiä lauseita. Tuskin olisin voinut lukea tuota kirjaa otollisimmissa olosuhteissa. Kuinka täydellisesti tuo kiteyttää kirjan? Joskus pienet, viattomattomat sattumukset suistavat kaiken.

Kirjan teemana on parsisuhde, elämän tarkoitusta etsivän miehen tarina, vanheneminen, vanhemmuus, kuolemakin sekä seksuaalisten identiteettikategorioiden murtaminen. Kerronta on kolmannen persoonan kautta, välillä lukijaa otetaan ajatuksiin. Lukija seuraa tapahtumia Peterin kertomana ja välittämänä. Hieman samalla tavalla kuin katsoja kuulee enkelien omat ajatukset ja enkelien kuulemat ajatukset elokuvassa Berliinin taivaan alla. Tarinan käynnistyessä kirjan pariskunta lipuu taksissa Manhattanilla, jossa hevosen mahdollisen kuoleman absurdius saa ajatukseni harhautumaan Don Delillon kirjaan Cosmopolis. Urbaani miljöö ja sen ihmiset haparoivissa suhteissaan ovat Cunninghamille tyypillisiä.

Ehkä ihmissydäntä eivät loppujen lopuksi sykähdytäkään toisten hyveet vaan miltei sietämättömän osuva tuttuuden tunne, kun näemme heidät alhaisimmillaan, surullisina, mässäilemässä, tekemässä typeryyksiä.

Pariskunta elää New Yorkin upeissa taidepiireissä. Nelikymppinen Peter Harris on taidegalleristi. Hänen vaimonsa Rebecca on arvostettu taidelehden päätoimittaja. Pariskunnan elämä säröytyy, kun Rebeccan kulkurimainen pikkuveli, 23-vuotias Mizzy, löytää heiltä väliaikaisen asumuksen. Kauniin ja huolettoman Mizzyn elämä keskittyy joutenoloon ja huumeisiin.  Tytär Bea rakentaa omin ehdoin erilaista elämää Bostonissa.  Hän toteaa isälleen puhelimessa:” Minä luulen, että sinä rakastit minua niin hyvin kuin osasit. Sinulla taisi olla omia puutteita.” 

Peterin ja Mizzyn välille syntyy yhteys, jota Peter ei ollut odottanut.  Mizzyn nuoruus, menetetty ja taakse jätetty suistaa Peterin. Cunningham kuvaa hyvin, että lokerointi on väärin, kuinka ihmisiä ei pidä syyllistää kuvioista, jossa ihmiset elävät elämäänsä riippumatta seksuaalisesta suuntautumisestaan. Ei elämä ole vain mustaa ja valkoista. Tässä teoksessa olisi yllin kyllin tarttumapintaa, mihin pureutua, kuten intertekstuaaliset viittaukset Thomas Mannin teokseen Kuolema Venetsiassa, jossa iä­käs kir­jai­li­ja hul­laan­tuu nuo­reen poi­kaan. Itselleni tuo Mannin pieni, ohut teos on ollut aina merkittävimpiä tämän kirjailijan tuotannossa. Cunninghamin tarjoama taiteen maailma kulissina on kiehtova, mutta en ole tarpeeksi taidefriikki, joten taidetrivia hulahti ohitseni. Peterin hahmoon tunsin sympatiaa ja kiintymystä.

Tätäkö se on? Onko myötätunto toista ihmistä kohtaan ainoa asia jolla on todellista merkitystä? Rakkaus, anteeksianto, sietäminen.

Ei se ole niin yksinkertaista. Kyky välittää toisesta olennosta, kyky kuvitella, millaista on olla toinen ihminen, kuuluu kokonaisuuteen. Se on tärkeää satunnaisille pyhimyksille (jos sellaisia on), mutta se on vain yksi osa elämää, helvetin suurta ja sekavaa, sydäntä raastavaa elämää.

On se silti jotain.

Illan tullen on kaunis romaani, mutta ei parhain lukemani Cunningham. Tämä on parempi kuin Lumikuningatar, mutta miten mikään voisi ohittaa romaania Tunnit? Korkealle minä tämän sijoitan.  En rankannut kirjoja järjestykseen kirjan ilmestymisvuonna. Googlasin kuitenkin Lumiomenan parhaat vuonna 2011 täällä ja tuon perusteella arvioisin, että olisin rankannut tämän kymmenen parhaimman lukemani joukkoon vuonna 2011 ulkomaisissa, ehkäpä viidenkin.

Pidin kirjan opusta. Pidin mahdollisuudesta. Muutahan epätäydellisillä ihmisillä ei ole. En tiedä, haluaisinko edes lukea täydellisen ihmisen kirjoittamaa kirjaa. Uskon, että jokainen ihminen on itse vastuussa omasta elämästään, eikä omia epäonnistumisia voi sälyttää toisen vastuulle. Omistaisinkin tämän epätäydellisille ihmisille ja meitähän on.

Michael Cunningham Illan tullen

Gummerus 2011. Kotikirjasto

Illan tullen on luettu niin monissa blogeissa, että tyydyn vain muutamaan linkkiin.

Lumiomena

Lukutuulia

Erjan lukupäiväkirja

 JK. Anteeksi, en voi olla lisäämättä. Cunningham sulatti sydämeni.
Lucy ja Berlin. s. 29

Christa Wolf Erään naisen elämä

Christa Wolf (s. 1929) kuului merkittäviin saksalaisiin nykykirjailijoihin. Hän oli myös esseisti ja kriitikko. Häneltä on suomennettu muun muassa Jaettu taivas 1966, Kassandra 1983, Medea (Medeia, kertomus kuudelle äänelle)1996, Häiriötapaus 1987 sekä Kesänäytös 1987. Erään naisen elämä ilmestyi Kirjayhtymän Areena-sarjassa vuonna 1970. 

Teoksen alkuperäinen nimi on Nachdenken Über Christa T. Ruotsinkielinen nimi on Vem var Christa T?, Englanninkielinen nimi on The Quest for Christa T.  Eli monissa käännöksissä ja alkuperäisteoksessa on etunimi kirjan nimessä. Suomenkielinen teoksen nimi viittaa erään naisen elämään, kun ruotsinkielinen teos kysyy suoraan, kuka oli Christa T?

Kirjan miljöönä on sosialistinen, itäsaksalainen yhteiskunta, mutta kirja on kuitenkin paljon enemmän kuin historiallinen ajankuva: maailmansotien jälkimainingit ja kylmän sodan aika. Kirjalla on poliittinen ja yhteiskunnallinen aspekti suhteessa yksilöön. Kirjan teemoina ovat yksilön identiteetti, olemassaolo, yksilö yhteiskunnan rakenteessa.

Hän uskoi, että menneisyyden hyväksi on työskenneltävä samoin kuin tulevaisuuden, sen luen muistiinpanoista, joita hän teki kirjoista.

Erään naisen elämä on Christa T:n elämän kuvaus. Kertoja taltioi Christa T:n eli ystävänsä elämän, sen vaiheet ja kirjoittaa tämän muotokuvan. Kertojan henkilöllisyys ei selviä. Kerrontatekniikka on fragmentaarinen. Kertoja rakentaa sitä muistoista, muistikuvista, kirjeistä, päiväkirjamerkinnöistä, kuvitelmista, Christa T:n jälkeenjääneistä papereista, joten näistä muodostuu kollaasiromaani. Kertoja yrittää selvittää kuka hänen koulutoverinsa, opiskelijakaverinsa ja ystävättärensä oli. Hän yrittää tavoittaa toisen ihmisen olemuksen, mutta se pakenee, väistyy, katoaa. Mitä me tiedämme ystävästämme, hänen ajatuksistaan?

Vuodet, jotka jälleen nousevat esiin, eivät ole enää samoja vuosia. Valo ja varjo lankeavat vielä kerran kasvoillemme, jotka kuitenkin pysyvät levollisina. Eikö sen pitäisi hämmästyttää meitä?

Christa T. on poissa, hän on kuollut leukemiaan vai elämän vaikeuteen? Hän eli tavallisen elämän. Hän kävi kouluja, meni naimisiin, perusti perheen ja kuoli 30-vuotiaana. Kertoja aloittaa kouluvuosista. Ei ole mitään merkitystä, että kirjoitan päähenkilön kuolleen leukemiaan, koska kyse ei ole tapahtumien ennakoimisesta. Kukaan ei varmasti odota, että tämä olisi juoniromaani. Siitä huolimatta kirjan jännite kantaa alusta loppuun.

Vasta kuolemansa jälkeen hän antoi vastauksen, vastoin odotuksia ovat hänen paperinsa kertoneet minulle perusteellisesti, hänen lapsuutensa varmuudesta ja epävarmuudesta. Myös siitä, ettei voi olla haitaksi, vaikka lapsena oppiikin tiedostamaan tietyt ilmiöt, esimerkiksi seitsentoistavuotiaana, on jo nähnyt paljon ja pysyvästi. Sehän on otettava lukuun, mikäli vain elää niin kauan.

Erään naisen elämä on yksi parhaimpia kirjoja, joita olen lukenut. En lukenut kirjaa ensimmäistä kertaa, en todennäköisesti edes viimeistä kertaa. Kirjani on kauhtunut ja ajan patinoima, mutta jokin saa minut palaaman tähän kirjaan yhä uudelleen. Kirjassa on monia yhtymiä kirjailijaan itseensä, jotka eivät liene merkityksettömiä. Eli lukija joutuu miettimään kirjan käännösnimiä ja kirjailijan alter egon problematiikkaa.  Ehkä oma ymmärrykseni on, että tässä ollaan fiktion ja biografian rajamailla. Wolfin kieli on niin ainutlaatuista, se pitää otteessaan alusta loppuun. Erään naisen elämä on kuitenkin vaikeaselkoinen ja hidaslukuinen. Varmasti tämä on  yksi vaikeimpia lukemiani kirjoja ja silti rakastan tätä kirjaa. Kirjaa lukiessa ei voi välttyä mielleyhtymiltä kirjoihin Marguerite Durasin Lol V. Steinin elämä tai Heinrich Böllin Nainen ryhmäkuvassa etenkin tämän kertojaproblematiikassa.  Blogiteksti on etusivun BOB-palkin kirjoja.

Halutaan nähdä hänet, sehän on ymmärrettävää, Kysytään, oliko kyseessä todella se toinen hahmo, johon suru itsepäisesti liittyy. Tuodaan siis hänen esille, kerran. Jotta epäilykset vaikenisivat ja jotta hänet nähtäisiin.

Milloinka siis, jos ei nyt?

Christa Wolf Erään naisen elämä
Kirjan on suomentanut Keijo Kylävaara. 
Alkeperäisteos Nachdenken Über Christa T.   
Kirjayhtymä Arena-sarja1970. Kotikirjasto.

John Williams Stoner

John Williams (1922) oli amerikkalainen kirjailija sekä yliopisto-opettaja ja tutkija. John Williamsin Stoner ilmestyi alun perin vuonna 1965. Kirja sai kuitenkin uuden elämän ilmestyessään uutena painoksena vuonna 2006, jolloin sitä myös käännettiin useille kielille. Stoner on tavoittanut niin lukijat kuin kriitikot. Kirjan on suomentanut Ilkka Rekiaro. Myös Williamsin romaani Butcher’s Crossing suomennetaan.

Stoner  on hyvin erikoinen kirja ilmestymishistoriansa takia. Kirjoissa on usein kustantajien korulauseita edistämässä myyntiä, mutta tässä kirjassa niille pystyi vain nyökyttelemään hyväksyntää. Ian McEwan kiteyttää ajatuksensa näin: ”Olen ihmeissäni, että näin hyvä romaani jäi ilman laajaa huomiota niin pitkäksi aikaa.”  Stoner on luettava aikansa kehyksissä useammastakin syystä. 

Stonerin miljöö on yliopisto, joka on konservatiivinen ja moniin tapoihin kangistunut instituutio ja vielä vanhoillisempi yliopistosta riippuen.  Valtataisteluiden konfliktit siirtävät syrjään ihmisiä vallan mahdilla, jossa heikompi syrjäytyy. Willliams välittää tuon instituution karikot, ainaisen kilpailun ja hierarkkisen elämän. Tapahtumien aikakehys alkaa vuodesta 1910, johon myös sota antaa sävynsä. Lukija, joka tuntee Jane Austenin maailman ja Virginia Woolfin kulissit, lukee kirjan nauttien.

Stonerin teemat ovat rakkaus, rakastamisen vaikeus ja epäonnistumisten taakka. Kirjassa on selkeä juoni eli ihmisen tarina, joka kulkee aikajanaa uskollisesti seuraten. Se ei ole vaikeatajuinen, ei edes hidassoutuinen. Tarinassa on surullinen perusvire, kun elämä kulkee tapahtumasta toiseen ja epäonnistumisesta toiseen. Kirjan kanssa on pakko hengähtää.  En kuvaisi siltikään kirjaa ankeaksi, vaan sanoisin rohkeasti, että William Stoner elää hyvän elämän. Ei hänen elämä ole edes huono akateemisen mittapuun mukaan, sillä apulaisprofessuuri on hyvä meriitti. Stoner on ihmisenä hieman naiivi, hyväuskoinen ja ylitoiveikas. Ennen kaikkea hän toivoo avioliitoltakin niin paljon, jopa sentimentaalisin odotuksin.  

Stoner oli nyt elämäntilanteessa, jossa hänen mieleensä nousi yhä useammin niin kauhistuttavan yksinkertainen kysymys, ettei hänellä ollut edellytyksiä kohdata sitä. Hän mietti, oliko hänen elämänsä elämisen arvoista, oliko se milloinkaan ollut.

Kirjan kertoja on William Stoner, jonka elämää kuvataan nuoresta opiskelijapojasta eläkeikään. William Stoner varttuu vaatimattoman maalaistilan poikana ja lähtee opiskelemaan yhdeksäntoistavuotiaana maataloutta, mutta vaihtaa myöhemmin englannin kieleen ja kirjallisuuteen. Valmistuttuaan Stoner palkataan opettajan virkaan yliopistolle. Hän menee naimisiin Edith Bostwickin kanssa. He saavat lapsen, Gracen. Edith on vain liian voimaton huolehtimaan kodista niin ennen raskauttaan kuin jälkeenkin, joten Stonerin vastuulle jää paljon, mukaan lukien Gracen kasvatus.

William Stoner on lojaali työlleen, mutta elämä tuottaa vain pettymyksiä vuosikymmenestä toiseen.  Hänen ainoat intohimot ovat rakkaus ja opiskelu, mutta hän tuntee epäonnistuneensa molemmissa. Williams  on tunteiden ja empatian välittämisen tulkki. Lukija tuntee olevansa läsnä Stonerin työhuoneissa kirjojen ja paperien keskellä jakaen hänen intohimonsa sen eri alueilla.

Hän oli tavalla tai toisella suhtautunut intohimoisesti elämänsä jokaiseen hetkeen ja kenties varauksettomammin juuri silloin kun ei ollut edes tiennyt tekevänsä niin. Se oli intohimoa, mutta ei hengen eikä lihan intohimoa vaan voima, joka käsitti ne molemmat kuin ne olisivat olleet yhtä rakkauden materiaa, ainetta josta rakkaus muodostuu, Tuo intohimo sanoi naiselle tai runolle mutkattomasti: Katso! Minä elän.

Stoner on ensimmäinen tänä vuonna lukemani 2015 ilmestynyt kaunokirja. Luin maaliskuun alussa 2014 Michele Lesbren Punaisen sohvan ja tiesin heti sen sijoittuvan kolmen parhaimman joukkoon omissani. Sain Stonerista ennakkokappaleen viime perjantaina ja luin sen välittömästi.  Stonerin uusintapainosta mainostettiin näin: the must-read novel of 2013. Kirja on todellakin lukemisen arvoinen. Olen vakuuttunut, että rankkaan tämän kirjan vuoden parhaana sijoille 1-5, vaikka en ole edes muita lukenut!  

Liitän mukaan englanninkielisen kirjan asun, joka on hyvin onnistunut.  Kirja ilmestyy 26.2, mutta kirjassa ei ole embargoa, joten blogitekstin saa tehdä jo nyt. Jokin tuossa tekstin viereisessä kannessa ihastuttaa minua, sillä en saa silmiäni siitä irti.

John Williams Stoner

Bazar 2015. Ennakkokappale. Kiitollisena.

JK. Huomiothan, että Image 1/2015 helmikuu esittelee myös tämän kirjan s. 77 Juha Itkonen.  Artikkeli on erinomainen.

Kristín Steinsdóttir Omaa tietä

Sigþrúuðrin pujahti Hateigurin kirkon ovesta sisään juuri ennen yhtä.

Olen asettanut itselleni tavoitteen lukea laajemmin ja tein sen ympärille projektin Kirjailijat maailmankartalla. Islannin tyhjyyttä ajattelin paikata lukemalla Kolmannen merkin uudelleen, mutta sitten löysin tämän kirjan ja pyysin sen.

Reykjavikissa asuva Kristín Steinsdóttir (1946) on toiminut vuodesta 1988 alkaen vapaana kirjailijana. Hän on kirjoittanut lastenkirjoja ja toiminut kääntäjänä. Teos oli Islannin ehdokas Pohjoismaiden Kirjallisuuspalkinnon saajaksi vuonna 2007. Islanninkielinen alkuperäisteos Á eigin vegum. Teoksen on suomentanut Marjakaisa Matthiasson.

Minulle kirjasta välittyi sama tunnelma kuin Muriel Barberyn Siilin eleganssista. Steinsdóttirin kirjassa ei ole portinvartijaa, mutta se ei ole olennaista, sillä Ionescon Erakossa on portinvartija, mutta se ei nouse mieleeni tästä kirjasta. Eli kirjan tunnelmassa, itseironiassa ja kielessä on samoja karuja sävyjä.

Omaa tietä on kertomus leskeksi jääneen naisen elämästä hänen itsensä valitsemassaan yksinäisyydessä. Sigtrud Ólafsdóttir on vähäpuheinen vanhempi nainen, joka asuu Reykjavíkissa kellariasunnossa. Hän elää yksin, mutta hän ei ole yksinäinen. Hänellä on hänen oma tapahtumarikas, sisäinen maailmansa. Teos on myös kuvaus Islannin yhteiskunnallisesta rakennemuutoksesta maatalousmaasta moderniksi yhteiskunnaksi.

Kirjan päähenkilö on Sigþrúður. Ainakin aluksi lukemistani haittasi, kun en saanut mieleeni henkilöiden nimiä. Yritin tallentaa muistiini erilaisia merkkijonoja. Sigþrúður kertoo omasta elämästään ja arjestaan. Hän jakaa aamuisin lehtiä. Aamulehden luettuaan hän tekee suunnitelmia päivän varalle. Hän käy taidenäyttelyissä ja museoissa, osallistuu avajaisiin niin varmana, että kenellekään ei tule edes mieleen kysyä kutsukorttia. Hän osallistuu hautajaisiin ja saattelee tuntemattomia ihmisiä viimeiselle matkalleen. Hän hellii ja hoivaa kissojaan, Caesaria ja Kleopatraa. Tómaksen kuoltua hän muokkaa elämänsä omanlaisekseen.

Eräänä iltana hänen ei onnistunut herättää Tómasta enää sen jälkeen, kun tämä oli nukahtanut istualleen sohvalle television eteen. Hän avasi ikkunan päästääkseen hengen ulos, sytytti kynttilät ja istuutui Thómasin viereen.

Sigþrúður muistelee mennyttä ja miettii elämänvaiheitaan. Äidin jättämiin kirstun tavaroihin sisältyy viittaus ranskalaisiin juuriin, joita Sigþrúður yrittää selvittää. Hänen vasen kätensä on evämäinen, ja se on haitannut häntä koko elämän, eristänyt ja erottanut. Petrina, hänen äitinsä kuoli hänen syntyessään. Sigþrúður eli kasvattiäitinsä hoivissa. Hallfriður oli hänelle hyvä ja nimesi lapsen oman äitinsä mukaan. Sigþrúðurin elämä saattaisi vaikuttaa ankealle, mutta hän ei valita. Hän on vieras hautajaisissa, hän laulaa kauniisti, nauttii kahvitilaisuuksien annit ja kiirehtii kotiin.

Sitten hän pujahti vuoteeseen, etsi lehdestä muistokirjoitukset ja kävi ne lävitse. Kissat hiipivät vuoteeseen ja käpertyivät kerälle hänen jalkopäähänsä. Huoneeseen laskeutui rauha, ja koko joukko torkkui aamupäivään.

Omaa tietä on hienovireinen, nopealukuinen ja älykäs kertomus. Omaa tietä on osin karu, mutta se osoittaa, että hyvin vähin mahdollisuuksin pystyy rikkaaseen elämään. Sigþrúður on uhrautunut koko elämänsä muiden edessä, miehensäkin. Hänen sisäinen elämäntulensa on roihunnut oikeista juuristaan, jotka olisivat hänen todellinen elämänsä. Itse asiassa ruotsinkielisen teoksen nimi Sin egen väg kuvaa paremmin kirjaa ja kiteyttää sen kolmeen sanaan. Tämä kirja on yksi kirjavuoteni parhaimpia lukuelämyksiä. Älä ohita tätä kirjaa.


Kristín Steinsdóttir Omaa tietä
Lurra Editions 2010. Kustantajalta. Kiitoksin.

Carlos Fuentes Inez

"Meillä ei ole mitään sanottavaa omasta kuolemastamme."

Minun on pitänyt tutustua Carlos Fuentesin tuotantoon jo pidempään. Hän kuului samaan ikäpolveen kuin kolumbialainen Gabriel Garcia Marquez ja perulainen Mario Vargas Llosa. Fuentesin Inez, Artemio Cruzin kuolema, The Years with Laura Diaz sekä Aura ovat odottaneet vuoroaan jo pidempään. Latinalaisen Amerikan kirjallisuuden tuntemukseni on heikko, joten parantamisen varaa on. Olen lukenut kirjan aiemmin englanniksi, mutta siitä on aikaa.

Carlos Fuentes (1928-2012) oli meksikolainen kirjailija, esseisti ja kolumnisti, jota pidetään yhtenä arvostetuimpana espanjankielisenä nykykirjailijana. Hän syntyi diplomaattiperheeseen Panamassa. Hänen tuotantoaan on käännetty laajalti useille kielille. Fuentesin suomennettuja teoksia ovat muun muassa Artemio Cruzin kuolema (1967), Lohikäärmeen pää (1978), Tarina Heredian suvusta (1980), Vanha gringo (1985), Aura (1997) sekä Kotkan istuin (2003). Enemmänkin olisi voitu suomentaa. Alkuperäisteos Instinto de Inez ilmestyi vuonna 2000 ja suomeksi Inez ilmestyi vuonna 2002 Tarja Härkösen suomentamana.

Inez kertoo orkesterinjohtaja Gabriel Atlan-Ferraran ja sopraano Inez Pradan haikean rakkaustarinan. Heidän ensikohtaaminen tapahtuu Hector Berliozin Faustin tuomion harjoituksissa, he kohtaavat toisensa tuolloin tavalla, jolla he tulevat kohtaamaan toisensa elämänsä eri vaiheissa. Heidän ajoituksensa ei ole koskaan oikea ja elämä liian lyhyt enempään. Yksinkertaisesti Fuentes kertoo niin yksinkertaisen rakkaustarinan, että olennaista on, mitä jää sanomatta rivien väliin, josta syntyy kirjan haikea sävellaji.

Kirjan alussa maestro on 93-vuotias ja istuu iäti kulkeutunut kristallisinetti käsissään. Hän istuu hiljaa muistoissaan. Joskus kauan sitten Lontoossa Faustin kuorolainen rikkoo äänellään kuoron soinnin. Yhdeksässä vuodessa tuo kuorolainen, Inés Rosenzweig, on noussut bel canton huipulle. Hän on Inez Prada. Gabriel Atlan-Ferrara on nähnyt Inezin Milanossa, Pariisissa ja Buenos Airesissa tämän tietämättä. Toisella kerralla he ovat kohtaamassa vuoden 1940 pommitusten jälkeen Méxicossa kesällä 1949. Silloin Gabriel tekee kohtalokkaan virheen haluten nähdä varatun laulajattaren tämän kotimaassa ennen harjoituksia varoittamatta.

Hän halusi kristallisinetin käteensä, jotta voi rakastaa Ineziä, rakastaa kuolemaan asti.

Savoy-hotellin sviitissä Inez tietää, että ovelle koputtaa Gabriel. Gabriel on kuusikymmentä ja Inez pian neljäkymmentäseitsemän - kumpikin epäilemättä varjoja nuoruudestaan. On kulunut kaksikymmentä vuotta siitä kun he tekivät Berliozin Faustuksen tuomion Méxicossa. Silloin oli vuosi 1949 ja nyt vuosi 1967. Ja nyt he kohtaavat Lontoossa Covent Gardenissa Faustuksen tuomiossa.

- Pahoitteletko mitään? Kadutko jotain mitä olisit voinut tehdä, mutta jätit tekemättä? Olisiko meidän pitänyt mennä naimisiin Meksikossa?
- En tiedä. Sanon vain että meillä on ollut onni säästyä kariutuneen suhteen tai sietämättömän avioliiton taakalta.
- Poissa silmistä, poissa mielestä.
- Joskus olen ajatellut, että rakastuminen sinuun uudelleen olisi vain vapaaehtoista päättämättömyyttä.
- Minusta taas tuntuu joskus ettemme rakasta toisiamme, koska emme halua nähdä toisiamme vanhoina.

Kirjan toinen, rinnakkaistarina a-nel ja ne-el kurkottuu kauas alkuaikaan, esihistorian näyttämölle. Magia ja myyttisyys kulkevat rinnan.

Carlos Fuentesin Inez on tyylikäs johdatus kirjailijan tuotantoon. Helmi, joka oli minulta hukassa omassa kirjahyllyssä. Olin lukenut sen englanniksi joskus aikoinaan, mutta unohtanut. Jotenkin muistin, että lukemassani korostui enemmän Lontoo ja Dorset kuvauksina, mutta aika tekee mieleen kepposiaan.Tämä tarina on kuitenkin kiehtonut minua ja kiehtoo yhä luettuani sen. Sen voimakas lataus säilyy pitkään. Kirjan aikamuodot koettelevat lukijaa, niin kuin ne ovat koetelleet varmasti myös kääntäjää. Olen opettanut maantiedossa Meksikon näin, mutta noudatan käännöksen muotoa tekstissä.

"Haihduimme kuin haamut toistemme elämästä."

Carlos Fuentes Inez
Gummerus 2002. Kotikirjasto.

Inez on luettu myös Mari A:n kirjablogissa.

Mark Helprin Talvinen tarina

Mark Helprin Talvinen tarina

Suuri kaupunki on vain muotokuva itsestään, mutta kaiken kaikkiaan sen lukemattomat näkymät ja kuvat ovat osa syvästi liikuttavaa suunnitelmaa. Kirjana josta lukea tätä suunnitelmaa, New York on ylittämätön.

Talvinen tarina on kirja, joka monen mielestä tulisi lukea talvella. Entä, jos inhoan talvea, lunta, kylmyyttä ja jäätä? Olen alkukevään lapsi, joka saa voimansa kevään heräämisestä, uudesta alusta? Minä luin siis tämän kirjan heinäkuun parhaimmilla helteillä ulkona. Kaiken lisäksi tälle kirjalle on vain yksi oikea kansi. Minun on pokkari, joka saa palvella minua, kunnes löydän omani. Olen lukenut kirjan aiemmin kovakantisena, mutta nyt tämä pokkari löysi minut.

Winter's Tale ilmestyi 1983 ja ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi jo 1985. Suomenkielinen käännös on Eva Siikarlan. En voi ymmärtää, miksi tekijän muita teoksia ei ole suomennettu.

Valkoinen hevonen oli liikkeellä hiljaisena talviaamuna, kun lumi oli hiljalleen peittänyt kadut mutta ei ollut syvää, ja taivas oli täynnä kimaltelevia tähtiä, paitsi idässä, missä aamu alkoi sarastaa vaaleansinisenä valomerenä.

En minä aio kertoa Talvisen tarinan juonta, sillä sen kertominen ei vain onnistu, vaikka moni on sitä yrittänyt kirjan ilmestymisestä lähtien. Tämä kirja on jokaisen itse luettava. Voin vain todeta, että tämä on yksi parhaimpia lukemiani kirjoja, rakastan tätä tarinaa. Tämän kirjan lukee lumottuna joka kerta. Tämä kirjaa saa uskomaan, että seison ihmisvilinässä jouluisessa New Yorkissa. Jouluna luen yleensä Dickensin Joululaulun, Jouluaaton jossakin muodossa. Usein luen tämänkin kirjan joulun seutuna. Kirjan sivumäärä on huikeat 891, mutta ne katoavat illuusioon ja unelmiin. Katsoin nyt myös kirjasta tehdyn DVD:n. Eihän siinä ole kuin murto-osa tarinaa, mutta olen minä nähnyt huonompiakin elokuvia. Elokuvassa henkilögalleria on typistetty ja Athansorin osuus rajattu. Olen niitä, jotka katsovat kiltisti Potterit, Indiana Jonesit ja Bondit, en nyt vapaaehtoisesti...mutta olosuhteiden pakosta katson. Upside Down tuli myös eilen mieleeni elokuvan aikana.

Peter Lake oli täynnä pelkoa, kun hän vähän ennen joulua lähti valkoisen hevosen kanssa (Athansorin) Pennien talolle, joka seisoi korkealla pilvisen puiston luoteisrinteellä.

Talvisen tarinan miljöönä on myyttinen New York ja sen lähiympäristö ja aikakautena 1900-luvun alku ja loppu. Viktoriaaninen aikakausi ja teollistumisen alkaminen. Talvinen tarina on illuusiota, maagista realismia, lentäviä hevosia, demoneja, kuolemisia ja ikuista elämää. Talvinen tähtitaivas ja sille uudet syntyvät, säkenöivät tähdet. Jos kirjaa vertaisi johonkin, niin Alice Hoffmanin Punaisessa puutarhassa on hitusen samaa. Ainakin tämä kirja edellyttää fantasiageenin, kyvyn astua satujen maailmaan ja lumikristallien kimmellykseen. Kirjan lumovoima saa talven tuntumaan täydelliselle, ainakin jos todellisuus on kesän kuumimmassa helteessä kirjaa lukiessa. Aikuisten satu, sitähän tämä on.

Maailman haudat kulkivat hänen ohitseen hypnoottisella vauhdilla, kuin kontrarytmit joita viuhuvan pyörän puolista sinkoaa. Hän ei ollut järkyttynyt, eikä hän tuntenut sääliä, sillä hän oli aivan liian kiireinen ja hänen katseensa välähteli liian nopeasti. Tekemistä oli paljon.

Mitätön mekaanikko ja taskuvaras, Peter Lake tapaa ryöstöretkellään Upper West Sidella kartanon tyttären, kuolemansairaan Beverly Pennin. Beverly on näkijä, joka näkee ja tuntee universumin. Kirja on näiden kahden rakkaustarina, mutta samalla kertaa se kertoo sivujuonien ja erillisten tarinoiden loppumattomien tulvan. Hyvän ja pahan taistelu kilvoittelee tässä taas kerran. Valkoinen hevonen, Athansor on Peter Laken suojelusenkeli, joka katsoo syvälle ihmisen sisimpään. Athansor ilmaantuu jo kirjan ensimmäisillä sivulla, tosin tuolloin vielä nimettömänä. Coheeriesjärvi on paikka, jota ei ole kartoissa, jonne on vaikea löytää.

Tätä kirjaa ei unohda koskaan sen luettuaan. Tämän kirjan lukemisen jälkeen tulee tyhjä olo. Seuraava kirja kärsii, sillä se ei saa ansaitsemaansa huomiota. Talvisen tarina on täydellinen kirja ja huikea lukuelämys.


Mark Helprin Talvinen tarina
Tammi. Kotikirjasto.


Osallistun tällä kirjalla Opuscolon Keltainen kesä haasteeseen.

Talvinen tarina on luettu myös Lumiomenassa ja Taikakirjaimissa.

Hermann Hesse Kulkija

Puut ovat aina olleet minulle saarnaajista hartaimpia. Kunnioitan niitä niiden eläessä kansoittain ja perheittäin, metsissä ja lehdoissa.

Kulkija sotki lukumaratonille tekemäni suunnitelmani, löysin tämän vasta tällä viikolla. Olin ohittanut tämän totaalisesti. Porvoon kirjastoissa ei ole edes tätä kirjaa. Tämän lukumaratonin takia en ole ehtinyt selvittää, sisältyvätkö nämä kertomukset joihinkin kokoelmiin tms. Selasin äsken kirjani ja en löytänyt. Omistan kirjan ruotsiksi Vandring (1977). Ruotsinkielinen teos sisältää runot, joita suomenkielisessä versiossa ei ole. Kummastakin puuttuu alkuperäisen 14 akvarellia. Hyllyssäni 28 kirjaa Hesseltä eri kielillä. Onnistuin saamaan tämän lainaan Käpylän sivukirjastosta. Tietenkin minun on saatava tämä omaksi, mutta tällä aikataululla en ehtinyt siihen.

Hermann Hesse (1877-1962) syntyi Etelä-saksassa, pienessä Calwin kaupungissa. Hänen isänsä Johannes Hesse oli syntynyt Virossa Venäjän kansalaisena. Äiti Marie Gundert oli syntynyt Intiassa, jossa äidinisä toimi pietistisenä lähetyssaarnaajana. Hesselle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1946.

Anuirmeli Sallamo-Lavi kirjoittaa Keskisuomalaisessa 4.1.2011 19:43 :

Oli pelottavaa tarttua Hermann Hessen Kulkija-kirjaan. Kun Arosuteen rakastumisesta on kulunut yli kolmekymmentä vuotta, pelkää väkisinkin, että ajan hammas on iskenyt kieleen tai vähintäänkin oma elämänkokemus tehnyt Hessen teksteistä naiiveja. ...Huokaisen, sillä pelkoni on osoittautunut sittenkin turhaksi. Ei näissä kansissa välttämättä mitään uutta ole, mutta sitäkin vahvistavampaa kylläkin. Eikä ajan hammas pysty hyvään kirjallisuuteen. Tunsin itse aivan samat ajatukset ja lopussa saman huojentavan tunteen. Nuoruuden angstit tuntuvat kirjailijan mitätöinniltä, sillä ihminen etsii itseään läpi elämänsä.

Kulkija saattaa yhteen Hessen kaksi keskeistä pienoisteosta - kaksi omaelämäkerrallista matkakuvausta. Vaellus (1920) on toiveikkaan kulkijan näkemys elämästä.

Nürnbergin-matka (1927) vie Hesseä velvollisuudesta rautateitse kaupungista toiseen.

Kulkijaan sisältyy suomentaja ja Hesse-tutkija Teppo Kulmalan essee. Hessen toistuvana teemana on matka, matka omaan itseen. Jatkuva itsensä etsintä, jonka päättää vasta kuolema. Teppo Kulmala on eräässä haastattelussa miettinyt, että fantasian suosio voisi palauttaa lukijoita Hessen ääreen. Hessellä on keskeisessä roolissa luonto, sadunomaisuus ja fantasiaan taipuva henki. Tämä haastattelu on äärimmäisen hienosti Hesseä tulkitseva, mutta hän vakuuttaa minut myös Kulkijassa.

Pystyn vain raapaisemaan pintaa, sillä lukemastani on niin lyhyt aika. Olen sanomattoman närkästynyt itseeni, että en omista tätä kirjaa. Yhtä onnellinen olen löydöstäni.

Halusin olla runoilija ja minusta tuli runoilija. Halusin saada talon ja pystytin sellaisen. Halusin vaimon ja lapsia ja minulla oli heidät. Halusin puhua ihmisille ja vaikuttaa heihin ja tein sen. Ja jokainen täyttymys eteni nopeasti kyllästymiseen. Mutta olla kylliksi oli jotain mitä en voinut sietää. Runoileminen kävi minusta halveksittavaksi. Talosta tuli ahdas. Yksikään saavutettu tavoite ei ollut päämäärä, jokainen tie oli kiertotie, jokainen levähdys synnytti uutta kaipuuta.

Nürnbergin-matkalla Hesse pohtii ajankäyttöä, jossa hänen ajatuksensa yhtyvät tämän hetken ihmisen taisteluun ajan kanssa. Tekstien välillä on väliä vain seitsemän vuotta. Vaelluksessa Hesse on avoin etsijä, luontosuhteen aistija ja välittäjä. Teksti on romanttista, kaipuuta, lähtöä, kulkemista.

Tai mikäli tämä ei minulta onnistu, kysyttäköön sitten näin: onko nyt ylipäätään niin tärkeää, mitä kaltaisellani ihmisellä on kertomista yhdestä matkasta, ihmisellä, joka hyljeksii rautateitä ja käyttää niitä silti hyödykseen, joka tuhlaa päivänsä joutavuuksiin ollen alituisesti väijymässä itselleen huvituksia ja leikittelyä, joka kutsuttaa itsensä luentotilaisuuteen samalla kun ajattelee tätä toimintaa äärimmäisen skeptisesti ja jolle vakavan, todellisen, modernin, kunnollisen, työteliään elämän torjuminen ja halveksiminen on muodostunut eräänlaiseksi tympeäksi urheiluksi?

Nürnbergin-matkalla Hesse ironisoi itseään, uraansa, modernisoituvaa yhteiskuntaa ja ajankäyttöään varsin kriittisesti. Nürnbergin-matkalla hän kärttyilee kokemusmaailmansa kanssa.

 Tein tuttavuutta erään lukijan kanssa, joka tervehti minua innokkaasti Peter Camenzindin tekijänä. Siinäpä seisoin ja häkellyin. Mitä miehelle kuuluisi sanoa? Pitäisikö hänelle todeta, etten enää voi muistaa kyseistä kirjaa, en ole lukenut sitä viiteentoista vuoteen, muistoissani se vaihtui usein Säckingenin torvensoittajaan?

Paikoin Gabrielle Zevinin Tuulisen saaren kirjakauppias tulee mieleeni. A. J. Fikry haluaisi myydä kirjoja ilman esillä oloa, hyviä kirjoja, Hesse tuntee myös mielensä huojentuneeksi saadessaan olla rauhassa:

 Ei ollut maanittelevaa lehdentoimitusta, ei korrehtuureja kinuavaa kustantajaa, ei nimikirjoitusten metsästäjää, ei nuorta kirjailijaa, ei lyseolaista pyytämässä neuvoa aineeseen, eikä myöskään joidenkuiden germaanisten raivopääyhdistysten uhka- ja häväistyskirjeitä, ei mitään siitä kaikesta, ei muuta kuin hiljaisuutta, rauhaa!

Näin juhannukseen sopii, että Hessestä oli naurettavaa, että kun kaupunkilaiset etsiytyvät maalle löytääkseen puhdasta luontoa, he vaativat matkoiltaan urbaania ilmapiiriä, seuranpitoa, hygieniaa, teknisiä matkametodeja, eleganssia ja ohjattavuutta, jonka kaiken tarkoituksena on vain täyttää turistien mukavuudenkipeät olosuhteet.

Mistä matkan Hesseen voisi ja kannattaisi aloittaa? Arosuden veroisia aloituksia ovat Lasihelmipeli, Mannin Taikavuori, Murdochin Meri, meri, Woolfin Aallot tai Majakka sekä Musilin Mies vailla ominaisuuksia tai Proust. Ehkäpä juuri tämä Kulkija, Kertomuksia tai Matka aamun maahan, Ystävykset, Ihmeellinen viesti toiselta tähdeltä ja muita tarinoita sopisivat tutustumiseen. Pieni fantasiageenin murunen olisi tarpeen. Itse aloitin kauan sitten matkan teon klassisesti Siddharthalla. Valehtelisin, jos sanoisin, että en osaa Arosuden runoja ulkoa tai Huilunsoittajan palasia, joten en sano niin. Tein tämän arvion lukukokemuksen jälkeen, mutta matkaan vielä tovin jos toisenkin tämän kirjan kanssa. Ehkä sen tekee erityiseksi, että siinä kirjailija puhuu itse. Sanoja lukee hänen sanoina.

Hermann Hesse Kulkija
Suomentaja Teppo Kulmala
SanaSato 2010. Kotikirjasto.

John Bayley Elegia Irikselle

Brittiläinen kirjallisuuden professori John Bayley kuvaa teoksessaan Elegia Irikselle avioliittoaan kirjailija Iris Murdochin kanssa ja tämän sairastumista. John Bayley on syntynyt Intiassa 1925 ja opiskellut Etonissa ja Oxfordissa. Hän on kirjoittanut romaaneja, kirjallisuuskritiikkiä sekä tutkielmia Thomas Hardysta, Jane Austenista ja Henry Jamesista. Hän kuvaa Iriksen elämänkaarta ja avioparin yhteistä taivalta 1950-luvulta lähtien. 

Teos on koskettava kuvaus kahden itsenäisen ihmisen yli neljästäkymmenestä vuodesta, luovasta työstä, rakkaudesta, arvostuksesta ja kumppanuudesta. Teoksessa kuvataan, miten Alzheimerin tauti vie otteen Iriksen elämästä. Iris Murdoch kuoli 8. helmikuuta 1999, mutta John Bayley asuu yhä Oxfordissa ja meni uusiin naimisiin Iriksen kuoltua.

Kirjan kertoja on aviomies, joka kirjoittaa hieman vanhanaikaisesti, nostalgiamaisesti ja oxfordimaisesti. Iris Murdochin elämäkertaa ei ole suomennettu tai onhan tämä, mutta tarkoitan ulkopuolisemman kuvaamaa. Minua häiritsee jokin kirjassa, ehkä liian paljon minä muotoa, minä joka ei välttämättä ole niin kiinnostava, joka toimii portinvartijana. Tässä jää sanomatta niin paljon. Kirja on minulle koettelemus, koska tiedostan tämän kertovan henkilöstä, jonka kirjoja arvostan suuresti. Alzheimer oli vain osa häntä. Meillä Iris Murdochin tuotanto on jäänyt vieraaksi, eikä se ole saanut samanlaista arvostusta kuin kotimaassaan. Monet ovat hakanneet päätään seinään aloittamalla teoksesta Meri, meri. Joudun käyttämään lainauksia enemmän kuin yleensä, koska teksti kuljettaa niin taiturimaisella tavalla, että sen on saatava oma ääni tässäkin.

Kirjan takaumat luovat näkymää menneisyyteen. Ne kuvaavat suhteen alkamista, tutustumista ja onnellisia pyörä- ja uintiretkiä.  Iris on parin tavatessa kolmekymmentäneljävuotias ja Bayley kaksikymmentäkahdeksan.  Iriksen suhde toisiin ihmisiin peilautuu hyvin kirjan alussa, hän ei ole omistettavissa.

 Se tapaus merkitsi suhteessamme käännekohtaa, vaikka en silloin ymmärtänyt enkä  tajunnut asian merkitystä ennen kuin vasta paljon myöhemmin. Totuus on, että Iris sinä päivänä kysyessään Maurice Chartonilta, saisinko minä tulla mukaan lounaalle jonka Charlton oli suunnitellut heitä kahta varten, raotti minulle ensi kerran jotakin toista ystävyyssuhdetta.

 Bayley kuvaa parisuhdettaan hieman karustikin, hän oli yksi rakkauden kohde, mutta muitakin mahtui mukaan. Seksuaalisuus itse tuntuu olevan hieman toissijainen asia. Rakastajana Bayley on vaatimaton roolissaan, ehkä jopa ihmettelevä ja vähättelevä itseään kohtaan saadessaan Iriksen vierelleen. Bayley kirjoittaa hienoa proosaa luodessaan koskettavan ylistyslaulun puolisolleen ja rakkaudelleen.

 Nytkin hän teki lempeää, mutta sitkeää vastarintaa, kun kiskoin pois päällimmäisiä vaatekerroksia. Kuluneessa vanhassa yksiosaisessa uimapuvussaan (tai oikeastaan kaksiosaisessa, koska siinä oli erillinen hame ja tunikayläosa) hän oli kömpelö ja hätääntynyt olento, sukat syltyssä nilkoissaan. Niistä hän ei millään ilveellä suostunut luopumaan, enkä minä jaksanut tapella vastaan. Ohi puksutti huvivene, jonka kannella paistatteli päivää tyylikäs bikiniasuinen tyttö ja ruorissa seisoi nuori mies valkoisissa shortseissa. Molemmat kääntyivät katsomaan meitä lievän epäuskoisina. En olisi ihmetellyt vaikka he olisivat puhjenneet epäkohteliaaseen hohotukseen, sillä täytyihän meidän olla koominen näky - iäkäs herra repimässä vaatteita pois.

 Bayley pystyy pukemaan kuivaa huumoria pilke silmäkulmassa karmeisiinkin asioihin. Iris on Bayleyn asettamalla jalustalla pysyvästi. Hän tuntee omat tunteet niin omina ja yksityisinä, että tuttavan alzheimerintauti ei tunnu edes sopivalle:  En mahtanut mitään sille että minua puistatti vihjaus, että Iriksen kärsimyksellä voisi olla jotakin yhteyttä tuon hilpeän naisen aviomiehen vaivan kanssa. Bayley tuo järkyttävän todellisesti esiin kasvojen naamiomaisen ilmeen ottaessaan esiin tutun vertauksen leijonankasvoista, kuinka ne kuvaavat leijonakuninkaan ilmeettömänä.

 Bayley kuvaa Iristä: Ja vähemmän narsistista ihmistä kuin Iris on vaikea kuvitella. Alzheimerintauti saattaakin olla hirvittävä niille, jotka pitävät tiukimmin kiinni identiteetistään. Identiteetittömyys näytti kuljettavan Iristä hellävaraisemmin sairauden tyhjään maailmaan.

 Mutta Iris on monin tavoin entinen itsensä. Keskittymiskyky on poissa, samoin kyky muodostaa yhtenäisiä lauseita ja muistaa missä on tai on ollut. Hän ei tiedä että hän on kirjoittanut kaksikymmentäkuusi merkittävää romaania sekä joukon filosofisia teoksia, että hänet on vihitty monessa suuressa yliopistossa kunniatohtoriksi, että hänet on aateloitu.

 Bayley kirjoittaa rutiineista ja niiden voimasta, kuinka niiden avulla saavutetaan entisiä hetkiä, lyhyitä välähdyksiä jostakin kadonneesta, taltioidaan elettyyn hetkeen rytmiä. Bayley kuvaa joulua 25.12.1997 kuljettaen lukijaa hiljentyneessä Lontoossa joulupäivänä, jossa kirkonkellon kutsu tai ohikulkija ei havahduttaisi heitä. Kävellessään Kensingtonin puistoon Bayley myhäilee Henry Jamesin, Robert Browningin, T. S. Elliotin asumuksista. Aiemmin he olivat tähyilleet näiden talojen ikkunoita. Nyt Bayley vain mainitsee nimet. Hän miettii, että muistaako Iris, sillä tämä hymyilee hienoisesti.

 Nimissä on tuttu sointi, yhtä tuttu kuin aamuisessa hiljaisuudessa. Nämä kirjailijat ovat juuri täksi aamuksi laskeneet kynän kädestään.

Bayley kuvaa hiljaisuuden samankaltaiseksi kuin prinsessan kuoltua, kun koko Kensingtonin nurmikenttä oli yhtenä lakastuvien kukkien ja sellofaanien merenä. Ja hiljaista oli silloinkin. Yhtä hiljaista, sanoivat tiedostusvälineet kunnioittavasti, kuin jouluaamun rauhassa. Surijat ristivät kätensä rituaaliseen rukoukseen, kuin kiltit lapset nukkumaan mennessään.

Bayley kertoo muistavansa vain yhden sateisen joulun, ja silloin tuli myös hiukan lunta. Kysyn Irikseltä muistaako hän sen joulun. Hän hymyilee. Turha muistaa, kun tämä rituaali korvaa muistin.

... Iris tulee nukkumaan sikeästi. Myöhemmin kuuntelemme joululauluja. Ja minusta tuntuu kuten alzheimerpotilaiden onnekkaista puolisoista varmasti tällaisina hetkinä aina, illusorisesti, että elämä on aivan samanlaista kuin ennen eikä mikään ole muuttunut.

John Bayley Elegia Irikselle

Wsoy 2001. Kotikirjasto