Anneli Kanto Pyöveli

Anneli Kanto on tamperelainen kirjailija ja käsikirjoittaja. Olen lukenut aiemmin hänen esikoisromaaninsa Piru, kreivi, noita ja näyttelijä, joka liikkuu osin saman aihealueen piirissä kuin nyt luettu kirja. Tämä kirja tuo mielen Mika Waltarin Mikael Karvajalan tarinan sekä Milja Kauniston Olavi Maununpoika -trilogian, jonka viimeistä osaa luen parhaillaan. Karvajalka on yksi tärkeimpiä lukemiani kirjoja Turmsin ohella. Myös noituuden osalta teksti oli tuttua. Esimerkiksi viime vuonna luin Leena Virtasen kirjoittaman Noitanaisen älä anna elää, joka on tosikertomus noitavainoista Suomessa 1666–1671. Kannolta luin viime vuonna hyvin erilaisen kirjan eli Pala palalta pois – Kertomuksia Alzheimerin taudista.  Pyöveleiden tarina on osin tuttua aihepiiriä, sillä olen lukenut Hannele Klemettilän kirjan Keskiajan pyövelit. Pyövelin tyylikkään kannen on suunnitellut Jenni Noponen.

 Anneli Kannon Pyöveli on fiktiivinen, mutta todellisiin tapahtumiin perustuva. Monilla kirjan hahmoilla on historiallinen esikuvansa, vaikka Johann-pyövelin, tuomari Wisanderin ja apteekkari Eggertsin elämänkulku on kuvitteellinen.

Me olemme vanhaa ja kunniakasta pyövelisukua. Jo isoisä oli pyöveli, vaikka häntä en muista, sillä hän kuoli, kun olin vielä sylilapsi. Hänestä ja isoäidistä olen kuullut isältä.

 Kirjan miljöönä on 1600-luvun yhteiskunta Pohjanmaalla, sillä tapahtumissa liikutaan Vaasassa ja Uudessakaarlepyyssä, mutta tarina kulkee myös Venäjällä ja Saksanmaalla. Ajankuvana taustalla hahmottuu Euroopan pyövelien historia, 1670-luvun Pohjanmaan noitavainot sekä mestaripyöveli Heikki Hakalaisen 40 vuotta kestänyt työura. Haastattelussa Kanto kertoo, että: ”Pyövelit olivat tarpeellisia yhteiskunnan virkamiehiä, mutta heitä halveksittiin ja kohdeltiin julmasti. Pyövelin pojalla ei ollut muuta tietä kuin tulla pyöveliksi, pyövelien tyttäristä tuli pyövelinvaimoja tai huoria.”

…

Tuomari on kaikkien yläpuolella. Mutta tuomarinkin yläpuolella on pyöveli, sillä ilman häntä ei rikollista rangaista. Tuomari ratkaisee, kuka on tehnyt pahan teon, varastanut, väärentänyt, puhunut valhetta tai tappanut. Hän määrää syylliselle rangaistuksen, mutta laki ei toteudu ilman pyöveliä, joka on tuomarin oikea käsi.

Pyövelien keskiössä on kolme miestä: pyöveli, apteekkari ja tuomari. Näiden välille rakentuu outo yhteys.  Pyövelin poika Johann omaksuu totuuden, että pyövelinpojista tulee pyöveleitä ja papinpojista pappeja. Hänen kohtalona on perintöpyövelin osa, halusi hän sitä tai ei, eli hän rikkeettä tai syyllistyen rikokseen. Hänet lähetetään kisällinoppiin Saksanmaalle Lyypekkiin päästäkseen pyövelien ammattikuntaan. Pyöveli oli yhteiskunnalle välttämätön rangaistusten toimeenpanijana ja järjestyksen ylläpitäjänä ja toisaalta tappajana ja tarpeen vaatiessa kiduttajana, ja häneen suhtauduttiin ristiriitaisesti, halveksien ja kammoten. Edes jumalanpalvelukseen ja ehtoolliselle häntä ei kelpuutettu varauksetta. Pyöveli oli se, joka seisoi elämän ja kuoleman portilla eikä pappi.  

Nevanlinna on kaupunki. Olen kuullut, että Viipuri on vielä suurempi, mutta Nevanlinna on tarpeeksi suuri minulle. Täällä käydään paljon kauppaa. Kaupungissa on suomalaisia, ruotsalaisia, saksalaisia ja venäläisiä. Venäläiset nimittävät kaupunkia Nijenšantsiksi.

Johannin palattua Vaasaan samaan aikaan seudulle saapuu myös outo kulkija vaimoineen, joka kertoo olevansa apteekkari Petter Eggerts ja tulevansa kaukaa Nevanlinnasta. Seurue oli joutunut kuitenkin ryöstön kohteeksi ja menettänyt rahat ja todistukset.  Pietin Sipinpoika alias Per Grelsinpoika ja tuleva Eggerts haki apteekkarinkisällin opit Nevanlinnassa kohtaamaltaan apteekkari Fredric Stappeniukselta.

Sinä vuona ruoskin yhden naisen Vaasassa ja kolme Vöyrillä sekä seitsemän Lapualla. Mestasin naisen Närpiössä, toisen Mustasaaressa ja Vöyrillä kuusi.  Se oli pahin vuosi, mutta ei ainoa.

Pohjanmaan noitavainojen alkaminen ja niiden luoma uhka vaikutti niin tuomarin, apteekkarin kuin pyövelin elämää. Noitavainot käytiin pahimmillaan juuri Pohjanmaalla ja Ahvenanmaalla, jossa paholaisen liittolaisia jahdattiin, ilmiannettiin ja epäiltiin.  

Tuomari Wisander oli ymmällään. Hänkin epäili, että noituutta oli käytetty papin tappamiseen, mutta noidista hän tiesi kovin vähän. Vasenius olisi tiennyt enemmän, mutta tämä oli nyt kuollut, ehkä juuri tietojensa tähden.

 Katovuodet ja piinaavat taudit veivät miestä säätyyn katsomatta. Pyövelikin hautaa lopuksi kirveensä ja köytensä metsän kuoppaan ja noitavainotkin laantuvat. Kissan kanssa kaksin käy pyövelin päivän toimet, sillä jopa kerjäläiset karttoivat pyövelin tupaa.

Kannon kuvaus on uskottavaa ja taustatyöhön perehtynyttä. Kirjan lopussa on mielenkiintoinen kirjallisuusluettelo, joita liitetään liian harvoin romaaneihin. Pidän Kannon ilmaisusta ja tavasta kertoa tarinaa. En pidä itseäni historiallisten romaanien lukijana, mutta se johtunee kammostani linnanrouvien ja kartanonrouvien romantiikkaan. Kanto luo elävää ajankuvaa ja avaa mikrotason historiaa eli ihminen se pyövelikin oli.

Anneli Kanto Pyöveli
Gummerus 2015. Kustantajalta. Kiitoksin.

Anneli Kanto Pala palalta pois Kertomuksia Alzheimerin taudista

 Anneli Kanto kirjoittaa omakohtaisen kokemuksen perusteella teoksen siitä, mitä on elää Alzheimerin tautiin sairastuneen äidin tyttärenä. Hän kertoo  kaunistelematta  raskaan matkan varrella tulevat tunteet, ärtymyksen, vihan, katkeruuden, väsymyksen, surun, ikävän ja pelon. 

Luin kirjan hieman huonoon aikaan, sillä olin äskettäin lukenut Lisa Genovan kirjan Edelleen Alice (2010)  ja  John Bayleyn kirjan Elegia Irikselle (2001).  Alicen ja Iriksen maailma on tutumpi, he elävät ja toimivat, kunnes katoavat pala palalta. Heidän elämänkulkunsa  ymmärtää paljon paremmin, kun hoitokodin ja vanhainkodin vuodeosastot ovat vieraammat.

Ensimmäisessä osassa Minulla on se paha tauti  kirjailija eläytyy oman äitinsä, Ailan,  monologiin itsensä kautta.

Tytär sen kanssa puhuu kuin vanhalle tutulle. Kai se jotakin on käynyt lääkärin  kanssa etukäteen juonittelemassa, ennen kuin minua tänne kyörättiin. Lääkärikin on olevinaan niin tuttua kanssani. Sentään teitittelee ja kutsuu rouvaksi. Nykyään ne joka paikassa huutelevat etunimeltä ja sanovat sinä, vaikkei ole sinunkauppoja tehty.


Toisessa osassa Kertomuksia mikä-mikä-maasta kirjailija kuvaa vertaiskertojien tarinanpätkiä ja  Alzheimer-faktaa.

 Käsikoukkua kulkeva pariskunta tulee Emmiä vastaan. Hän ei pysty väistämään heitä hermostuttaa jo etukäteen, vaikka tietääkin, mitä on tulossa. Pariskunta pysähtyy Emmin eteen ja tukkii kulun.

- Suoka anteeksi, rouva sanoo sivistyneellä äänellä. Voitteko ehkä neuvoa, missä täällä on info?

...

Vastauksen saatuaan rouva puristaa miehensä käsivartta. Mies on heistä hiljaisempi ja puhuu harvoin. Nyt hän avaa suunsa.

- Tämä on pitkä risteily.

Kolmannessa osassa Elämässäni on musta aukko  Anneli Kanto kertoo oman tarinansa Alzheimer-äidin tyttärenä. Hän purkaa itseensä kertyneen väsymyksen, epäuskon ja on valmis luovuttamaan roolistaan, päästämään irti.

Hän kertoo kirjeestä, jossa kaupunki ilmoittaa , että "saadakseen näkökulmaa vanhustyöhön"  se on kilpailuttanut vanhusten kotipalvelun, ja työ siirretään yksityiselle yritykselle.

Kun kirjailija huomauttaa äitinsä likaisuudesta, hän saa kuulla, että puhtaaltahan hän näyttää, naureskelee vanhempi hoitaja.

Että kotihoito soittaa minulle puoli yhdeksän uutisten aikaan ja sanoo: Äidiltäsi on tullut kakat lattialle. Tule siivoamaan."
Ohjeissa kerrotaan, ettei kotihoito  laita vessaan uutta paperirullaa, kun edellinen on loppu.

Saan äidille laitospaikan. Luonto hoitaa, ajattelen. Hän on viimeiset ajat laitoksessa ja kuolema korjaa, ennen kuin sairaus vie. Kestän kyllä.

Kului kaksi vuotta. Kuolema ei korjaa. Äiti lakkaa puhumasta.

Kannon parodia kotihoidosta  saa minut kikattamaan. Hänen tekstiään lukiessaan ymmärtää, että hän ei pystyisi tähän kirjaan ilman kokemuksiaan. Emme ole valmiita uskomaan, miten pahassa paikassa elämme. Ulkoistamalla kunta pystyy palkkaamaan ihmisiä, joilla ei ole edes alinta lähihoitajan tutkintoa. En ole koskaan nähnyt kotihoitajaa, joka ymmärtäisi tulleensa toisen kotiin.

En pysty samaistumaan Kannon ajatuksiin, että tunteet katoavat ensimmäisenä. Itse näin lähiomaisen kadottavan kaiken muun, mutta tunteet jäivät lähes loppuun. Lähes loppuun asti hän valitsi tutun numeron. Tuska ja huoli ei kuollut koskaan, vaikka viisaus ja tieto katosi.  Tunteet eivät kuolleet häpeään,  yöllisiin vaippojen repimisiin. Tunteet eivät kuolleet turhautumisiin, että täältä ei pääse kunniallisesti pois. Olen lukenut epikriisejä liikaa ja olisin ollut minä hetkenä tahansa valmis tunkemaan ne kirjoittajan nielusta alas. Niissä revitään ihmisen palasiksi, viedään  viimeinenkin itsekunnioitus. Vihasin Alzheimerin kasvoja, tyhmää ja tyhjää hymyä, joka kuoli ennen kohteen saavuttamista. Ihminen oli edessä olematta läsnä.

En voi sanoa pitäneeni Kannon kirjasta. Voiko siitä edes pitää? Sen sijaan ymmärsin kirjan. En edes tiedä sen tarpeellisuudesta.  Tai paremminkin mietin, miksi sen pitää olla niin tarpeellinen? Lisääkö se omaishoitajien ja läheisten tuskaa? Toimiiko se vertaistukena ja ainoana lohtuna, että joku toinenkin on kulkenut saman tyhjän tien?  Ehkä se piti kirjoittaa, jos se saa yhdenkin terveydenhuollon ammattilaisen kohtaamaan potilaassa ihmisen.  Vanhukset ja vammaiset pidetään ulkoistettujen palveluiden avulla kotona helveteissä, joiden verhoa kukaan ei raota julki. Kukaan ei puutu henkiseen väkivaltaan, ei tähän kouluttamattomien terrakotta-armeijaan.  Kannon kirja kuvaa hyvin todellisuuden. Pelkään vain, että moni pistää pääkin pensaaseen, en mä uskalla lukea. Kuulin juuri yhdeltä omaishoitajalta vitsin, kun hän pyysi talvikumeja pyörätuoliin. Teillähän on kaksi pyörätuolia, vaihtakaa toisesta.

Anneli Kanto Pala palalta pois
Kertomuksia Alzheimerin taudista

.