Alice Hoffman Punainen puutarha

Luin äskettäin Alice Hoffmanin Aavikon kyyhkyset. Aloitin lukemisen ilman, että ymmärsin kokonaisuutta. Olin ohittanut Punaisen puutarhan täydellisesti. Ymmärsin kirjaa lukiessani, että minulla on Alice Hoffmanin aiemmat kirjat kirjahyllyssä. Kirjan on suomentanut Raimo Salminen.

Aavikon kyyhkyset sai uuden aspektin oivallukseni myötä, sillä osasin suhteuttaa lukemani kirjailijan aiempaan tuotantoon. Aavikon kyyhkystä on paikoin vaikea lukea, mutta en tarkoita tuolla ymmärtämistä. Olen suorittanut uskontotieteen kursseja, joten tarinan karu ajankuva oli minulle tuttu. Aavikon kyyhkyset on historiallinen romaani. Se ei ole paras mahdollinen avaus kirjailijan tuotantoon. Se on erinomainen kirja, mutta se on niin erilainen. Kokonaisuuden hahmottuessa minulle avautui myös Aavikon kyyhkysten Širan rooli.


Punaisen puutarhan luokittelu on vaikea, onko se romaani, novellikokoelma, 14 kertomuksen kertomuskokoelma vai mikä? En haluaisi korostaa kertomuksellisuutta, sillä kirjan tarinat muodostavat kokonaisuuden, kertomukset sitoutuvat tavalla tai toisella toisiinsa. Ne sitoutuvat eri tavoin eli kronologisella aikajanalla, sukupolvien välisellä jatkumolla tai kertomusvälitteisenä legendana. Punainen puutarha edustaa maagista realismia. En pidä tuosta termistä. Se on jokatytön ja jokapojan termi tänä päivänä, mutta ei tuo termi ollut kaikkien huulilla, silloin kun Kettumäki, Noitasisaret, Lyhtyjen yö tai Päivän korento ilmestyivät. Hoffmanin tekstissä on fantasian elementtejä, taianomaisia kohtauksia ja arkipäivän outoja sattumuksia. Hoffmanin tekstiä kuvaa enemmän termi shape shifting kuin metamorfoosi, voimaeläin kuin myytit jne. Kirjasta välittyy Villin Pohjolan ja Twin Peaksin tunnelmat. Tarinaa ei voi irrottaa luonnon ja ympäristön kontekstista tai ihmisen luontosuhteesta.


Punaisen puutarhan miljöönä on Blackwellin kaupunki Yhdysvaltain Massachusettsissa. Alunperin nimi oli ollut Bearsville, mikä ei ollut omiaan houkuttelemaan uudisasukkaita. Moniääninen historiallinen romaani alkaa Blackwellin yhteisön uudisasukkaista vuonna 1786 ja päättyy nykypäivään. Tarina kuljettaa lukijaa yli 200 vuoden ajan. Tietyt asiat toistuvat, tiettyihin henkilöihin viitataan sukujatkumona, tiettyjä ihmisiä muistetaan. Myös luonto elää mukana, sillä Eel Riverin virtaa yhä ja Elämänpuu kasvaa. Ikuinen onni ja rakkaus ei juhli usein. Yksinäisyys taitaa olla hellempi kumppani kuin mies.

Ihmiset sanoivat, Bradyn talollla oli unohdettu historia, aivan kuten he sanoivat, että itse Johnny Appleseed oli istuttanut kieroonkasvaneen omenapuun, joka tuotti Blackwell Look-No-Furtherina tunnettua paikallista, erinomaisesti piirakoihin ja siiderin valmistukseen soveltuvaa lajiketta. Vanhoina aikoina kaupunkilaiset olivat nimenneet puun Elämän puuksi, ja he väittivät kivenkovaan, että Blackwell säilyisi yhtä kauan kuin se. Joka puolella kaupunkia oli yhä useita siitä otettuja pistokkaita, joista oli jo kasvanut isoja puita.

Kenen tarina tämä on? Uudisasukkaiden vai Blackwellin, yhden amerikkalaisen kaupungin tarinan tarina? Punainen puutarha nostattaa tunteet esiin, sillä Hoffman kuvaa voimakkaita naisia, lapsia, kuolemaa, luontoa, mustakarhuja, rakkautta ja uskollisuutta. Kaupungin koirat ovat collieita, mutta ihastuttava mopsi valtaa omistajansa. Omistautumisen periaatteissa opimme Topsyn myötä, että uskollisuutta ei voida siirtää, testamentata. Kyllä tuossa uskollisuudessa kuivasi silmäkulmiaan. Topsy ei ole fiktiivinen, meidän maailmassa elää Topsyja. En tiedä, mitä nuo ihmiset tekevät saadakseen tai ansaitakseen tuon lopullisen kiintymyksen osoituksen.


Punaisessa puutarhassa kasvaa ainoastaan punaisia kasveja. Kerrotaan, että puutarhasta voi löytää totuuden, jos sitä vain osaa ja uskaltaa etsiä. Tuonne Urhea Hallie Brady päätyy aviomiehensä kanssa. He päättävät perustaa kotinsa ankeriaita tulvillaan olevan joen rantaan. Näin syntyy Blackwellin kylä. Ensin mustakarhuja on lähes yhtä paljon kuin mäntyjä ja joessa enemmän ankeriaita kuin penkereillä saniaisenversoja, mutta vähitellen kylä kasvaa, ja seuraavat sukupolvet syntyvät jo paljon suurempaan kaupunkiin. Hallie Bradyn jälkeläiset rakastavat, vihaavat, perustavat perheitä, jäävät yksin, jättävät kaupungin taakseen, palaavat taas takaisin ja kulkurit poikkeavat lähteäkseen. Vanhat tarinat elävät kaupunkilaisten mielessä. Loppujen lopuksi moni asia säilyy muuttumattomana vuosisatojen kuluessa, kuten ihmisten ajatukset rakkaudesta ja menetyksestä, vaikka ajankehyksissä ympärille kasvaa kokonainen kaupunki.

Lillian asui korkealla mäellä ympärillään joukko eläimiä, jotka hän oli pelastanut. Hänellä oli pesukarhu joka istui tuolilla ja joi teetä mukista, kaksi ajokoiraa jotka olivat eräänä päivänä ilmestyneet metsästä, kesy varis sekä ilves, joka näytti vain isokokoiselta, harmaanruskealta kotikissalta, kunnes Ben kumartui siirtämään sitä ja se paljasti hampaansa.

Jotkut kirjan tarinoista ovat voimakkaampia kuin toiset. Voimakkaimmin esiin kohoaa muun muassa: Kalastajan vaimo, Punainen puutarha, Karhun talo, Totuus äidistäni, Omistautumisen periaatteet. Kertomuksessa Punaisessa puutarhassa on Louise. Hän oli kaupungin perustajien lähin verisukulainen, koska oli äitinsä puolelta sukua Hallie Bradylle ja isänsä puolelta Partridgeille. Lähistöllä asui yhä paljon Partridgeja. Louisen isä oli joidenkin muiden lailla aikoinaan lähtenyt Kaliforniaan, luultavasti kevään ensi viikkojen aikana, koska ei ollut kyennyt ajattelemaan selkeästi kaikkien ympärillä kuhisevien mäkäräisten takia, eivätkä Blackwellin Partridget olleet pitkään aikaan tienneet hänestä mitään.

Karhun talossa syntyy Hallien legenda. Kaupungin perustajan tarina. Harry oli lopen väsynyt ja kylmissään. Hän oli nukahtanut Hallien olkapäätä vasten. Onnekseen. Hän ei nähnyt luolassa olevaa isoa karhua. Hallie seisahtui. Hänen hengityksensä kävi kiivaana. Hänellä oli kaksi vaihtoehtoa: palata ulos kinoksiin ja kuolla yhdessä Harryn kanssa tai paneutua maaten nukkuvan karhun viereen, jotta se lämmittäisi heidän puoliksi jäätyneitä ruumiitaan. Hän valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon.


Kalastajan vaimo on mystinen ja hiljainen nainen. Vaimon musta tukka oli niin pitkä, että hän olisi astunut sen päälle, ellei olisi kiinnittänyt sitä pinneillä päälaelleen. Hän ei puhunut kenenkään kaupunkilaisen kanssa eikä edes nostanut katsettaan, jos häntä tervehdittiin. Kukaan ei tiennyt hänen nimeään, saati mistä hän oli kotoisin. Siihen aikaan ei kyselty sellaisia.



Kalastaja Horace on valmis tekemään vaihtokaupan newyorkilaisen Ben Levyn kanssa, joka kerää kansantarinoita ja rakastuu kalastajan vaimoon. Horace on valmis vaihtamaan juuttisäkin Benin kenkiin. Ben matkaa aukealle, jossa kohtasi Susanin ensi kerran, laskeutuu rantaveteen ja avaa juuttisäkin suun. Rantavedessä vartosi odottamassa toinen, valtava musta ankerias.

Kertomuksessa Punainen puutarha:

Louise taistelee viljelystensä kanssa ja raivostuu taimitarhan osaamattomuuteen. Ruusut olivat auenneet. Kukat olivat tummanpunaiset. Louise tiesi varmasti, että lapuissa oli lukenut Sunburst, ja sen lajikkeen olisi pitänyt tehdä keltaisia kukkia, joissa oli kuparinvärinen keskusta. Lehtisalaatti, jota hän oli ostanut, näytti saavan rubiininpunaisia sävyjä. Itse multa näytti tummanpunaiselta. Hän otti sitä kourallisen ja hankasi sormien välissä. Kun hän päästi mullan putoamaan maahan, hänen kätensä olivat tahrautuneet verenpunaisiksi. Toisessa kämmenessä oli pieni luu.

Nykyisin kirjoissa on kuvia ja koristeita sisäkansissa ja etulehdillä. Tämä kirja olisi ansainnut kartan ja jonkinlaisen sukupuun. Kirjan kansi kaunis yhtä elävä kuin sen tarjoamat tarinatkin. Punainen puutarha on erinomainen kirja. Ehkä tämä kirja vaatii fantasiageenin ja luovuuden sillan, joilla ylittää takaisin satujen ja taian maailmaan. Muuten lukijaa jää ulkopuolisen kulkurin rooliin, jollaisia Blackwellin kaupunkiin silloin tällöin sujahtaa. Nämä ehjät kertomukset rakentavat ehjän kokonaisuuden eikä irrallista tai epätasaista kertomuskokoelmaa.

Alice Hoffman Punainen puutarha

Gummerus 2012. Kustantajalta

Alice Hoffman Aavikon kyyhkyset

Amerikkalainen Alice Hoffman (s. 1952) on kirjoittanut yli kaksikymmentä romaania, ja niitä on käännetty yli kahdellekymmenelle kielelle. Hoffmanin kirjoja on tehty myös elokuviksi. Hoffmanin aiempaa tuotantoa leimaa maaginen realismi, fantasiamaiset elementit sekä taianomainen kerronta. Arkisiin asioihin ja tapahtumiin liittyvä maaginen ote. Häneltä on suomennettu muun muassa Kettumäki, Noitasisaret, Lyhtyjen yö sekä Päivän korento. Olen ohittanut täysin Punaisen puutarhan ja hätkähdin tajutessani kirjailijan aiemman tuotannon, että olen lukenut ja omistan sen. Tämä näkökulma avasi myös tätä teosta. Aavikon kyyhkysten englanninkielinen alkuteos The Dovekeepers ilmestyi vuonna 2011. Kirjan on suomentanut Raimo Salminen.

Masada on vuori Juudean erämaassa Israelissa, Kuolleenmeren läheisyydessä. Aavikon kyyhkysten tarina sijoittuu juutalaisten kapinan kukistumiseen Jerusalemissa vuonna 70 ja sitä seuranneisiin kolmeen vuoteen. Tämän ajanjakson lopulla roomalaiset piirittivät kapinallisten hallussa ollutta Masada-nimistä linnoitusta. Muinaisen historioitsija Josefuksen mukaan kaksi naista ja viisi lasta selvisivät piirityksestä. Näihin historiallisiin tapahtumiin pohjautuva Aavikon kyyhkyset on fiktiivinen romaani neljästä Masadaan päätyneestä naisesta. Kirja on ainoita kertomuksia tuon ajan naisesta.

Temppelin hävittämistä edeltäneinä kuukausina, kamppaillessamme vihollista vastaan, Jerusalemissa oli vallinnut kaaos. ponnistelimme parhaamme mukaan voittaaksemme sodan, mutta aivan kuten Herra on luonut elämän, samoin Hän on luonut tuhon. Nyt, raivoisassa av-kuussa, oli kaupungin ja valkeana hohtavan Öljymäen välinen syvä Kidroninlaakso täynnä turvonneita ruumiita.
Joka tapauksessa lähdin etsimään veljeäni, ja löysin hänet torilta ystäviensä seurasta. Näillä kapeilla kujilla kulkevien miesten joukossa ei monestikaan nähty yksinäisiä naisia.

Paksussa kirjassa (624 sivua) on viisi osaa, joissa kertojina toimivat Jael, Revka, Aziza, Šira ja jälleen Jael. He käyvät tarinassa läpi elämänkohtalonsa. Tapahtumat sijoittuvat kesän 70 ja talven 73 välille. Kirja on hyvin väkevää kerrontaa, paikoin raakaa, rankkaa ja ankeaa. Naisen asema on mikä on ilman kaunistelua. Ruumiita syntyy tiuhaan tahtiin, vaikka tarina pohjaa tositapahtumiin, ja se juuri tekee luetusta niin raastavan. Kirjaa on hetkittäin vaikea lukea. Naisten kertomuksissa on pakosti toisintoa, kun samoja tapahtumia avataan eri näkökulmista. Joitain kiusallisia yksityiskohtia jää selviämättä: miten esimerkiksi muutaman tunnin ikäinen vauva selviää usean tunnin vesiallaskohtauksesta ja miten ja miksi Jaelilla on valkoinen talo?

Valittu kymmenikkö jatkoi tappamista meidän kunniamme ja Jumalan suuruuden nimissä, ja tähän saakka he olivat tehneet hyvää työtä. Noustuani rappuset vuoren tasaiselle laelle näin, että ruumiita lojui kaikkialla, niiden jotka olivat rakastaneet toisiaan, niiden jotka olivat halveksineet toisiaan, niiden jotka olivat uskoneet Siionissa koittavaan vapauteen, niiden jotka olivat seuranneet miestään tai veljeään, niiden jotka olivat syntyneet täällä vuorella, niiden jotka olivat haaveilleet kuolevansa täällä, kaikki sikin sokin aukion kiveyksellä

Jael 
Salamurhaajan tyttären Jaelin äiti kuoli synnytyksessä, ja hänen isänsä ei toipunut siitä koskaan, eikä osannut olla syyttämättä.

Revka Revkan tytär tapetaan ja hänelle jää kaksi tyttären puhumatonta poikaa, jotka näkivät roomalaisten karkureiden tappavan äitinsä.

Šira Šira on alexandrialainen, Moabin noita. Šira karkotettiin erämaahan synnytettyään 13-vuotiaana Azizan. Hän tuntee muinaisen magian ja parantamisen salat.

Aziza Rebekka on Širan tytär. Rebekka otti nimen Aziza ja ryhtyi pojaksi suojellakseen itseään ja veljeään.


Kohtalo kuljettaa nämä neljä naista eri syistä Masadaan, jonka Rooman legioonat piirittävät. Naiset kohtaavat linnoituksen kyyhkyslakoilla kunkin kantaessa entisen elämänsä raskasta taakkaa. Itsenäiset, vahvat naiset eivät ole toistensa ystävättäriä, vaikka heidän elämänsä on erottamattomasti toisiinsa sidotut.

Hän keitti värimataran juurta, kasvin jonka sanotaan muuttavan sitä syövän eläimet luut punaisiksi. hän lisäsi mukaan karhunvatukan marjoja ja antoi sitten tätä höyryävän kuumaa, tulipunaista teetä. Join juoman, vaikka se poltti huuliani. Šira sanoi, ettei se suinkaan ollut tarvitsemani lääke, mutta saatoimme toivoa, että se tekisi lopun kouristuksista.

Lopuksi silmäilin blogeja, mutta en löytänyt juurikaan tekstejä saati blogisavuja. Alice Hoffman kertoo saaneensa innoituksen aiheeseen vieraillessaan Masadassa. Hän kertoo kiitoksissa, että hän on pyrkinyt pitämään kiinni tapahtumien taustoista, Raamatun tuolloisesta ajankuvasta ja juutalaisuudesta ja, että hän työsti kirjaa viitisen vuotta. Hän on halunnut antaa äänen niille, jotka ovat pysyneet vaiti niin kauan. Hoffman kertoo, että vierailulla oli voimakas vaikutus häneen. Hän kuvaili kokemaansa: oli kuin Masadassa eläneet ja kuolleet olisivat käyskennelleet siellä vain joitakin tunteja sitten. Tämän tuntemus välittyy lukijalle tämän kirjan sivuilta. Aavikon kyyhkyset on koskettava ja vaikuttava kuvaus ajasta, jolloin naisen asema oli epävakaa.



Alice Hoffman Aavikon kyyhkyset
Gummerus 2014. Kustantajalta.