Marion Brasch Ja nyt hiljaisuus. Romaani suurenmoisesta perheestäni

Marion Brasch (s.1961) on saksalainen journalisti ja kirjailija. Ja nyt hiljaisuus on kirjailijan ensimmäinen suomennettu teos.

Brasch kertoo omaelämänkerrallisessa romaanissaan etuoikeutetun itäsaksalaisen perheen tarinan. Ja nyt hiljaisuus on nuoren tytön kasvutarina, lapsen ja nuoren naisen näkökulmasta. Vaikka Brasch kirjoittaa perheestään, niin hän jättää nimet pois. Veljetkin ovat nuorin, keskimmäinen ja vanhempi kuin myös äiti, isä ja äitipuoli.

Perhekuvan miljöönä ovat Itä-Saksa ja Berliini aina muurin murtumiseen asti. Luin äskettäin samaan miljööseen ja osin samaan aikaankin liittyvän Christoph Heinin kirjan Vieras, ystävä. Ja nyt hiljaisuus ja Vieras, ystävä ovat myös osa samaa lukuhaastetta. En jätä aihetta tämänkään jälkeen, sillä lukupinossani odottavat jo Heinin Säestäjä ja Tien loppu, jotka onnisuin löytämään Kaisa-talosta.

Marionin isä pakeni natsien vainoja Englantiin 1940-luvun alussa. Heti toisen maailmansodan päätyttyä isä palasi synnyinmaahansa Saksaan ollakseen mukana maan jälleenrakentamisessa. Marion näki lapsesta asti erilaisia maailmoja. Isoäidin tarinoilla ei ole mitään yhteistä sen todellisuuden kanssa, jossa pojantytär eli. Potsdamin isoäiti kertoi varakkaasta juutalaisesta tehtaanomistajaperheestä, joka oli tullut Wroclawin läheisestä kyläpahasesta Berliiniin. Isoäiti kertoi kolmesta aviomiehestään, joista jokainen oli ollut toistaan pahempi. Hänen mukanaan Marion pääsi sunnuntaisin kirkkoon, vaikka isä oli kieltänyt tyttärensä viennin kirkkoon. Isoäiti halusi enemmänkin keljuilla pojalleen, koska tiesi poikansa vihaavan äitinsä katolilaisuutta.

Isoäitini eli vielä eron jälkeen kaksi vuotta ex-miehensä ja tämän nuoren vaimon luona näiden vierashuoneessa, ja kun sitten tuleva isäni palasi maanpaosta, löysi ex-mies heille pienen asunnon Potsdamista, jossa isoäiti vietti koko loppuelämänsä.

Lontoon isoäiti ei antanut ikinä anteeksi, että hänen tyttärensä oli sallinut ensin katolilaisuuteen ja sitten kommunismiin kääntyneen juutalaisen kuljettaa itsensä sodan jälkeen takaisin juuri tähän vihattuun Saksaan ja siellä vielä jopa siihen itäiseen. Äiti vastusti Saksaan lähtemistä kauhunsekaisin tuntein, koska hän oli Wienistä ja juutalainen. Äiti jäi pienen lapsen kanssa sisarensa ja tämän aviomiehen luo Lontooseen, mutta seurasi aviomiestään vuotta myöhemmin.

Isäni rakasti äitiäni. He menivät naimisiin ja puolen vuoden kuluttua syntyi vanhin veljeni. Mutta enemmän kuin omaa pientä perhettään isäni rakasti uskoaan maanpäällisestä paratiisista, jonka hän halusi rakentaa siihen maahan, jonka turvissa hän oli elänyt nuoruutensa. Saksaan.

Isä kohosi poliittisella urallaan DDR:n hallituksen ministeriksi. Perhe vietti elitististä elämää DDR:n poliittisen hierarkian huipulla, mutta isä joutui joksikin aikaa sivuun ja vanhimman pojan edesottamusten takia perheen kohtalona oli Karl-Marx-Stadt, kun vanhin poika otti julkisesti kantaa Neuvostoliiton tekemään Tšekkoslovakian miehitykseen.

”Minua ei kiinnosta ollenkaan se, että tyttäreni saisi erityisoikeuksia”, isä keskeytti rehtorin lauseen ja katsoi tätä vihaisesti. ”Jos hän ei kuulu parhaimpiin oppilaisiin, silloin hän ei kirjoita ylioppilaaksi. Niin yksinkertaista se on.”

Nuorin veli muuttaa Leipzigiin opiskelemaan, äiti sairastuu vakavasti. Paluu Berliiniin tapahtuu, kun tytär aloittaa yhdeksännen luokan. Äiti kuolee ennen joulua ja tiukka isä kertoo, että lapsen ei tarvitse mennä seuraavana päivänä kouluun. Vanhin veli lähtee länteen. Lapsen kanssa on vaikeampi puhua hankalista asioista, joten lapsen kohtelu aikuisena helpottaa, kun isä kertoo, että aikoo mennä uudelleen naimisiin. Sekin on väliaikainen muutos.

Pikkuhiljaa ymmärsin, miksi hän ei halunnut käydä tätä keskustelua huoneessani ja miksi hän oli tarjonnut minulle tupakan. Hän halusi, että olisin kuin aikuinen. Hän halusi että ymmärtäisin. Hän halusi minun siunaukseni.

Brasch ei silottele perhekuvaustaan, jossa isän sitoutuminen sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän rakentamiseen tapahtuu oman perheen kustannuksella. Perheen kolme poikaa luo uraa sosialistista järjestelmää kritisoivina taiteilijoina. Keskimmäinen poika kuolee ennen isää epäselvissä olosuhteissa. Suhteet poikiin jäävätkin etäisiksi. Lontoon isä kokee osaksi itseään nuoruutensa takia ja näyttää sen tyttärelleen, lännen. Perheen ihmissuhteet ovat solmussa, perimmäinen syy perheenjäsenten keskustelukyvyttömyyteen ja tunteettomuuteen eivät selviä. Tytär on lapsista ehkä uskollisin isälleen. Hänkin etsii ja kokeilee omaa paikkaansa hakien.

Ja nyt hiljaisuus on helppolukuinen teos, joka on kirjoitettu häivyttäen ja etäännyttäen. Se häilyy fiktion ja toden välillä välittäen eletyn arjen sellaisena kuin kirjoittaja sen koki.

Marion Brasch Ja nyt hiljaisuus. Romaani suurenmoisesta perheestäni
Alkuperäisteos Ab jetzt ist Ruhe
Suomentaja Arja Rinnekangas.
Lurra Editions 2014. Kustantajalta. Kiitoksin.
Kannen kuva Marion Brasch, kirjailijan kokoelmat. Kirja on uusi ja kansi kaunis kirjassa, vaikka vanha kuva näyttäytyy blogissa kuluneelle.

Osallistun tällä kirjalla Tahattoman lukijan Leningrad - Ost-Berlin - lukuhaasteeseen.
Kirjan on lukenut myös Peegee hydatoon

Toivotan kaikille hyvää viikonloppua. Palaan 1.3. ellen löydä ajastamatonta blogitekstiä.

Christoph Hein Vieras ystävä

Christoph Hein on (1944) on saksalainen kirjailija ja kääntäjä. Vieras, ystävä on ensimmäinen tutustumiseni kirjailijan tuotantoon.

Heinin romaani Vieras, ystävä on yhteiskunnallinen ihmissuhderomaani. Tapahtumien miljöönä on Itä-Berliini 1980-luvulla. Tarinan minä-kertoja on Claudia, joka on nelikymppinen lääkäri, joka asuu sinkkuna tornitalon yksiössä. Miljöön ja aikansa perusteella tarinan voisi sijoittaa niiden kehyksiin ja lähestyä teosta yhteiskuntakritiikin kautta. Teos on kuitenkin irti sidoksistaan, sillä se toimii myös oman yhteiskuntansa ulkopuolella yhtä hyvin niin tässä ajassa kuin menneessä. Se on ajaton ja henkeäsalpaavan hieno kirja.

Vieras, ystävä teki minuun voimakkaan vaikutuksen. Se on yksi parhaimpia lukemiani kirjoja. Minulle tämä kirja toi mieleen voimakkaasti Christa Wolfin kirjan Erään naisen elämän. Tuo kirja on minun parhaimpien kirjojen joukossa, ollut kauan, hyvin kauan, ei nyt sentään suomentuessaan, mutta lukiossa luin tuon kirjan ensimmäisen kerran. Luin kirjan myös blogiini, kun puolisoni osti ehjän kirjan vanhan ja nuhruisen tilalle. Näiden kahden kirjan naiset ovat sivistyneitä, hyvin koulutettuja, mutta tavattoman erilaisia. Kun Christa T. on herkkä ja hauras, niin Claudia on itsenäinen ja vahva. Ajallisesti tarinoilla on parinkymmenen vuoden väli.

Claudia on ollut naimisissa, mutta eronnut. Vanhempiensa luona vieraillessaan hän kuulee ex-miehestään. Äiti elättelee toiveita, että Claudia suostuisi jatkamaan suhdetta Hinnerin kanssa. Avioliitto jäi lapsettomaksi. Claudialla on hyvä työ, mutta hänen ihmissuhteensa ovat olemattomia. Suhde vanhempiin on etäinen. Äiti kärsii tyttären etäisyydenhakuisuudesta, joka tuntuu hänestä pahalle. Lukijana tunsin tuon torjunnan jopa tahallisena kyvyttömyytenä.

Äiti itki taas hiukkasen ja kertoi sitten sanan pari naapureista. Lähtiessään hän kysyi minulta, eikö minustakin ollut hyvä, että olimme kerrankin keskustelleet oikein kunnolla. En ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, mutta kerroin olevani samaa mieltä.

Hein kuvaa päähenkilön tarkkaan, joten lukija aistii, että Claudia on ulkopuolinen omassa elämässään. Kuitenkin Claudia tutustuu samassa talossa asuvaan Henry-nimiseen arkkitehtiin, joka suunnittelee atomivoimaloita.  Heidän suhteensa jää etäiseksi, vaikka he tapailevat ja viettävät aikaa yhdessä. Henry tekee selväksi, että häneltä ei pidä odottaa mitään enempää. Erään kerran hän paiskaa vasten toisen kasvoja, että hänellä on vaimo. Henry käy joka toinen tai kolmas viikonloppu tapaamassa kemisti vaimoaan ja lapsiaan Dresdenissä. Vaimon miesystävä asuu tämän luona ja kaikki osapuolet hyväksyvät järjestelyn. Henry on ulkopuolinen ja etäinen Claudian tavoin. Henry hakee huolettomuutta, jopa vaaraa autoillessa.  Claudia tuntee viehtymistä valokuvaukseen. Kummankin elämä on eksistentiaalista etsimistä ja haahuilua.

Minua häiritsevät ne luonnottomat asennot, joita ihmisillä kuvissa on. Puut tulevat toimeen omillaan, ne eivät yritä antaa itsestään poikkeuksellisen edullista kuvaa. Minua joka tapauksessa kiinnostavat vain viivat, horisontit, linjat, kaikki ne yksinkertaiset tosiasiat, joita luonnossa on ja joita löytyy myös siitä, minkä luonto on uudelleen ottanut omakseen.

En oikeasti tiedä, mitä tarinasta voi kertoa. Tarina rakentuu erään tilaisuuden ympärille niin alussa kuin lopussa, johon osallistumista Claudia miettii. Osallistumista ei oikein kehtaa jättää väliinkään, vaikka sillä ei ole mitään merkitystä toisen osapuolen tai edes muiden osallistujien kannalta. Samanaikaisesti järjestetään kaksi tilaisuutta, eikä Claudia edes tiedä, kumpaan seurueeseen hänen kuuluu.  Tämäkin episodi korostaa kuitenkin Claudian osattomuutta ja sivullisuutta.

Claudia painostaa lopussa itseään, että hänellä on kaikki hyvin. Onko hänellä kaikki hyvin vai yrittääkö hän vain manipuloida itseään? Onhan minulla kaikki hyvin?

Ihoni on kunnossa. Minulla on varaa siihen, mikä minusta on hauskaa. Minä olen terve. olen saanut kaiken sen, mikä on ollut saatavissa. Minulta ei tietääkseni puutu mitään. Minua on onnistanut. Minun asiani ovat hyvin.

Kirja oli minulle ennestään tuntematon, mutta luin tämän kirjan Ketjukolaajan lukuhaasteeseen. Toiseksi kerään Otavan Sinistä kirjastoa ja satuin löytämään tämän kirjan. Siinä ohessa löysin yhden helmen parhaimpiini. Jos Hein pitäisi rinnastaa johonkuhun toiseen kirjailijaan, niin ehkä se olisi Heinrich Böll tai Botho Strauss. Kumpikin on minulle merkittävä.

Jos tähdittäisin lukemani kirjat blogiin, niin tämä kirja saisi viisi tähteä. Tämä kirja on niin minunlainen. Teos on ilmaisultaan tiivis ja selkeä. Teoksen tunnelma on elokuvamainen ja ihmissuhteiden kuvaus on intensiivistä. Luettuani mietin, että haluaisin löytää seuraavan helmen, että en todella kaipaisi äskeistä tyhjänpäiväistä lukukokemusta. 

Osallistun tällä kirjalla Tahattoman lukijan Leningrad - Ost-Berlin - lukuhaasteeseen.

Christoph Hein Vieras, ystävä

Der fremde Freund

Suomentaja Markku Mannila

Otava.  Otavan kirjasto 1985. Kotikirjasto.

Myös Tahaton lukija ja Leevi levitoi ovat lukeneet tämän kirjan.

Murong Xuecun Unohda minut tänä yönä, Chengdu

Murong Xuecun Unohda minut tänä yönä, Chengdu
Alkuperäisteos Chéngdū, jīnyè qĭng jiang wŏ yíwàng
Suomentaja Rauno Sainio
Basam Books, 2015. Kustantajalta Kiitoksin.

Murong Xuecun (1974) on koulutukseltaan lakimies, mutta toimii nykyisin vapaana kirjailijana asuen pääkaupungissa Pekingissä. Hänen esi­kois­ro­maa­nin­sa Unohda minut tänä yönä, Chengdu julkaistiin luku ker­ral­laan so­si­aa­li­ses­sa me­dias­sa ja vasta sen jälkeen paperiversiona. Murong Xuecun on kir­joit­ta­nut useita best­sel­le­rei­tä. Hänen ai­he­va­lin­tan­sa ovat joh­ta­neet usein sen­suu­rin kynsiin.

Ehkä meille on vaikeinta ymmärtää korruption ja sensuurin säätelymekanismit. Käsikirjoitus saattaa sisältää erilaisia loppuja, joista soveliain pääsee etenemään. Myös ensimmäinen painos on sensuroiduin. Kirjailija sensuroi myös itseään kirjoittaessaan, joka vaikuttaa kirjoittamiseen. Murong Xuecun sanoo haastatteluissa, että joihinkin aiheisiin ei kannata puuttua, kuten maantieteellisiin tai ihmisoikeudellisiin kysymyksiin. En pidä siitä, että teoksesta on eri versioita.

Katson harvoin televisiota. Sattumoisin olen seurannut sarjaa nimeltä Nuuskija. Tämä ukrainalainen jännityssarja sijoittuu Moskovaan kuvitteelliseen lähitulevaisuuteen. Keskushenkilö omaa erehtymättömän hajuaistin, jonka avulla hän pystyy haistamaan totuuden kovimmastakin rikollisesta. Sarjassa on tahatonta komiikkaa, joka syntyy trendikkäästä elämänmenosta, futuristisesta Loft -toimistoasunnosta, jonka rinnalla kuvaus tapahtuu agraarisessa maaseutumiljöössä maatuskoineen. Lisäksi nainen kuvataan seksistisenä ja esineellistettynä olentona.

Unohda minut tänä yönä, Chengdu koettelee myös lukijaa. Tarinan keskiössä on kolme miestä Chen Zhong, Li Liang ja Läskipää Wang. Keskeisin näistä on 28-vuotias, urbaani, nuorimies Chen Zhong. Minulla oli jonkin verran vaikeuksia kiinalaisten nimien muistamisessa, vaikka olen joutunut omaksumaan niitä jonkin verran työn kautta. En pitänyt kirjan henkilöistä pätkääkään, en kenestäkään. Chen Zhong on hyvin cool ja iloluonteinen elintasopröystäilijä.

Chengdu on kesäkuussa tulvillaan elämää. Kukat ovat alkaneet kukkia, vesimelonit ovat tulleet myyntiin ja ilmassa voi aistia jasmiinin suloisen tuoksun. Pimeän tultua kadulla näkee aina ihmisiä, jotka itkevät, ja ihmisiä, jotka nauravat. Heidän joukossaan olen minä.

Chen on aluksi naimisissa Zhao Yuen kanssa, mutta avoin suhde vie eroon. Tarina antaa autenttisen kuvan modernista Kiinasta, bisnesmaailmasta, yksilön elämästä, avioliiton parisuhteesta ja ystävyyssuhteista. Jotenkin miespolon elämä on tyhjää, masentavaa ja fatalistista.

Ihminen niittää sitä mitä kylvää. Wenshu-luostarin munkki sanoi minulle kerran: ”Onnella ja onnettomuudella ei ole juuria. Rakkulat jaloissasi olet itse kävelemällä synnyttänyt. Vuori silmiesi edessä on oman mielesi tuotos.”

Kerroin alussa Nuuskijan tahattomasta komiikasta, niin tässä sitä vasta onkin. OMG. Jos riitelet jonkun ihmisen kanssa, niin mitkä ovat sinun rivoimmat sanasi tai syytämäsi loukkaukset? Lukija ei tiedä pitäisikö hänen itkeä vain nauraa näille ihmisille, jotka suutuksissaan sanovat ”nussivansa” kumppaninsa äidin tai koko suvun (ilmaisu on usein kirjassa). Erilaiset kulttuurit joutuvat tässä konfliktiin, sanonta huvittaa. Abortti ei ole mitenkään kummoisempi tapahtuma kuin hammaslääkärissä käynti. Chen Zhong lähteekin parhaimman ystävänsä Li Liangin morsiamen Ye Mein seuraksi viikonlopun viettoon, kun on päässyt käymään vahinko, näin saadaan moinen pois päivänjärjestyksestä. Vastuuntuntoinen petikaveri.

Elämä on pelkkä hautuumaalla järjestettävä juhla-ateria. Voit syödä ja laulaa sydämesi kyllyydestä, mutta kuolema tanssahtelee aina jossain lähistöllä kärsivällisesti odottaen. Kun ihminen peilin edessä seisoessaan huomaa, että hänen ennen niin nuorekkaat kasvonsa ovat alkaneet näyttää vanhoilta, muistaako hän vielä nuoruutensa ensimmäiset hellyydenosoitukset tai sydänsurut?

Chen Zhongin maailman peruspilareita ovat raha, elitismi ja valta. Raha on hänelle kaikki kaikessa niin oma kuin firman ja varsin sekavassa suhteessa. Työkuviot antavat aika etovan kuvan arjesta, juonittelusta ja vilpistä. Emotionaalinen kypsyys on jäänyt jonnekin, kun rahapelit, huumeet, prostituutio ja räävitön meno ovat arkipäivää. Kotona parisuhde on varsin modernin avoin. Sivusuhteita ei yritetä edes peittää tai salata. Ja naiset vuodattavat kyyneliä, kun kaikki ei ole kunnossa. Kyyneleillä on iso rooli kirjassa.

Ihan syystä Cheng Zhong pohtii: 

Silloin kuulen sydämeni äänen kysyvän: Cheng Zhong, tätäkö sinä elämältäsi olet aina halunnut?


Chen Zhong voi huonosti, hän kaipaa aikaa, jolloin kaikki oli paremmin. Hän ei saa korjattua itseään takaisin oikeille raiteille. Arkielämän haasteet tuntuvat olevan nykyajan Kiinan suurimmissa kaupungeissa turhauttavan tuttuja. Kirjan tarina ei olekaan niin simppeli kuin aluksi lukija luulee, mutta länsimaisen lukijan on vaikea löytää / perata tarinan punainen lanka kaiken kuonan alta ja ymmärtää Xuecun Murongin sanoma.

Unohda minut tänä yönä, Chengdu on nopealukuinen kirja, ei siinä mitään. Se ei myöskään unohdu helpolla. Kirjan suomennos on erinomainen. Jään kuitenkin lukijana hieman ulkopuoliseksi, koska kiinalainen yhteiskunta ei ole minulle tarpeeksi tuttu.

Luin tämän kirjan Kurjen siivellä -haasteeseen (Itä-Aasia lukuhaaste). Tietoisesti aion liikkua laajemmalla alueella kuin pysytellä Haruki Murakamissa ja Jun'ichirō Tanizakissa jne. Viikonloppuna luin Takashi Hiraiden Kissavieraan ja Sun-mi Hwangin kirjan Kana joka tahtoi lentää. Aikomukseni on lukea myös Han Suyin Päivien kimalluksen ja James A. Michenerin Sayonaran, joista en muista kuin niiden tunnelman.

Blogeissa toisaalla:

Omppu ja Mummo matkalla

Kaisa Reetta kirjoittaa blogissaan aiheesta Talviaurinkoa ja pohdintaa oman ymmärryskyvyn rajoista. Tämä kirja saattaa sopia tuohonkin näkökulmaan, että lukijalta jää jotakin oman kulttuurisen identiteetin ja sidonnaisuuden takia ymmärtämättä.