Michael Cunningham Tunnit

Michael Cunningham (s. 1952) on yksi Yhdysvaltojen merkittävimmistä nykykirjailijoista. Kirjailijana hän teki läpimurtonsa juuri tällä Pulitzer-palkitulla romaanillaan Tunnit. Alkuperäisteos on The Hours. Kirjan on suomentanut Marja Alopaeus.

Selasin blogiani hämmentyneenä ja tulin lopputulokseen, jonka takia naputan tätä tekstiäni eli minun oli uskottava, että en ole tehnyt tätä. Yritän saada käsintehdyistä muistiinpanoistani selvää. Olen lukenut kirjan useamman kerran niin suomeksi kuin englanniksi, mutta eihän se muutu enää miksikään elokuvan nähtyäni. Kirjaakin lukiessa Meryl Streep valitsee kukkia, kulkee huoneissa, puhuu Richardin kanssa. Julianne Moore on ikävystynyt kotiäiti Laura Brown, joka leipoo kakkuja. Nicole Kidman on hauras kirjailija Virginia Woolfina, joka taistelee hauraan mielen ja päänsärkyjen kanssa. Eikä minkään tarvitsekaan muuttua. Meryl Streep on ollut suosikkinäyttelijäni Ranskalaisen luutnantin naisesta lähtien.

Jo prologi alkaa kuvauksesta kertoen, missä mennään: Hän on jättänyt kirjeen Leonardille ja toisen Vanessalle. Hän kävelee määrätietoisesti kohti jokea, on varma aikeestaan, mutta jopa nyt hänen ajatuksensa harhautuvat, kun hän näkee kumpuilevan maan, kirkon ja pienen valkoisena hohtavan, hieman rikinkeltaiselta vivahtavan lammaskatraan laiduntavan tummenevan taivaan alla.

 Tunnit on yhdenpäivänromaani, joka kuljettaa kolmea naista eri aikakausina kietoen naisten kohtalot lopussa kauniisti yhteen, kun Clarissa avaa oven vieraalleen. Toinen sanoo pitäneensä huolta parhaansa mukaan ja tulija sanoo toivoneensa  voivan tehdä enemmän. Tunnit on intertekstuaalinen Virginia Woolfin teoksen Mrs. Dallowayn suhteen. 

Huokaan kyllä raskaasti tätä tehdessäni, sillä en ole edes vilkaissut, kuinka muut ovat suoriutuneet tästä tehtävästä. Tämä on minun parhaimpia lukemiani kirjoja. Ehkä te tiedätte, että minulla on yksi valtavan suuri heikkous eli rakastan kissoja, rakastan punaisia kissoja. Mahdatteko tietää, että kun tuomari saa pöydälleen kissan, joka on … mietin, miten sanani valitsisin, että en parkuisi itkusta, että en olisi ylimielinen.  No täydellinen, kaiketi minä saan niin kirjoittaa… Silloin järeinkin mies sulaa ja ottaa kynän käteen ja piirtää suuren sydämen sisään kauniit sanat. Ne ovat hetkiä, jotka ihminen haluaisi elää uudelleen ja uudelleen. Tämä on juuri sellainen kirja, jonka lukee uudelleen ja uudelleen ja mieluiten piirtäisi sydämeen sisään vain Best of the Best.

 Joten tässä lyhyesti.

Tunnit tapahtuu kolmella aikatasolla. Yhdellä tasolla Virginia Woolf kirjoittaa Mrs. Dallowayta  miehensä Leonardin valvoessa vaimonsa jaksamista Richmondissa. Virginia on kaukana rakastamastaan Bloomsburysta vuonna 1923.

Virginia halveksii Richmondia. Hän janoaa Lontoota ja toisinaan hän uneksii kaupunkien sydämistä.

Toisella tasolla Laura Brown on nuori vaimo ja pienen Richien äiti, joka elää Los Angelesissa vuonna1949. Arjen rutiinit ovat ylivoimaisia ja hän haluaa kadota jonnekin mukanaan vain tarkoin vaalimansa kirja, Mrs Dalloway. 

Kuinka, Laura miettii, joku joka kykeni kirjoittamaan tuollaisia lauseita – joka kykeni tuntemaan kaiken minkä tuollaiset lauseet sisälsivät – saattoi tappaa itsensä? Mikä ihme ihmisiä vaivaa?

Kolmannella tasolla ollaan modernisoidussa versiossa, jossa  Clarissa Vaughan elää New Yorkin kiihkeässä sykkeessä 1900-luvun lopulla. Hän suunnittelee illaksi juhlia palkitun runoilijaystävänsä, aidsin runteleman Richardin kunniaksi.  Clarissa elää elämäänsä Sally kumppaninaan. Richard on entinen rakastettu, ystävä, runoilija. Richard kutsuu Clarissaa nimellä Mrs. Dalloway tai Mrs. D.

”Ruusuja ei voi koskaan olla liikaa”, Clarissa sanoo,

Sally ojentaa kukat hänelle, ja hetken he molemmat ovat yksinkertaisesti ja täysin onnellisia. He ovat läsnä juuri nyt, ja he ovat jotenkin onnistuneet rakastamaan toisiaan kahdeksantoista vuoden ajan. Tällä hetkellä se on kylliksi.

Tunnit pitäisi lukea ennen elokuvaa, sillä elokuva on niin hyvä, että se liimautuu kirjan päälle. Minä en pysty pääsemään näyttelijöiden vallasta irti. Elokuva noudattelee tarkoin kirjaa. Tunnit on upea niin kirjana kuin elokuvana.

Michael Cunningham  Tunnit
Gummerus. 2000. Kotikirjasto.

Laitan vain muutaman linkin, koska blogitekstejä on paljon:

P.S. Rakastan kirjoja

Pihin naisen elämä
Kirjan jos toisenkin

Don DeLillo Cosmopolis

Don DeLillo (1936) on amerikkalaisen nykykirjallisuuden merkittäviä nimiä. Don DeLillo on kasvanut New Yorkin Bronxissa italialaisen siirtolaisperheen lapsena. Häneltä on suomennettu myös Omegapiste (2011), Esittäjä (2001), Alamaailma (1999), Mao II (1993), Vaaka (1988) ja Valkoinen kohina (1986). DeLillo kuuluu kirjailijoihin, jotka puhuvat mieluiten työnsä kautta, mikä onkin minulle mieleen, sillä en ole kiinnostunut kirjailijoiden haastatteluista.

Olen lukenut aiemmin Don DeLillon kirjan Omegapiste. Omegapiste sattui koskettamaan minua, sillä se rakentui osin Hitchcockin elokuvan Psyko kautta. Minulla oli tarttumispintaa aiheeseen ja sain otteen kirjasta. Toisin oli Cosmopoliksen kanssa, vaikka olen lukenut Cosmopoliksen ja katsonut elokuvan, niin paikoin olin kovilla.

Cosmopolis ei ollut kuitenkaan kirja, jonka kohdalla olisin miettinyt keskeyttämistä. Sen sijaan minulla oli vaikeuksia elokuvan kanssa ja sen jälkeen kirjoitetussa blogitekstissä. David Cronenbergin ohjaama elokuva jakoi aikoinaan mielipiteitä Cannesin elokuvajuhlilla. Itse kompuroin henkilökohtaisten vaikeuksien kanssa, sillä kirjan päähenkilö on Eric Parker, jonka roolissa nähdään Robert Pattison. Minun oli hieman vaikea saada Twilight-hurmuri irti vampyyrin leimastaan, joten se teki katsomisesta hyvin epätodellisen ja paikoittain aiheettomasti koomisen. Joka tapauksessa Cosmopolis on erinomainen mahdollisuus näyttelijälle jättää vampyyrit taakseen.

Läpi elokuvan minua häiritsi limusiinin matelu, sillä yritin tavoittaa mieleen klassikkoelokuvan, mutta en ole keksinyt vieläkään elokuvan nimeä. Elokuva lienee mustavalkoinen, 1950-60 -lukulainen, jossa nainen etenee muotihuoneesta toiseen, jossa juoni on minimaalinen, mutta se luetaan merkittäviin elokuviin. Onko ohjaajana sitten Truffaut, Buñuel, Fellini vai kuka?

Cosmopoliksessa korostuu yhteiskunnallis-poliittinen aspekti, jossa raha, teknologia, ihmisen ulkopuolisuus, väkijoukot sekä terrorismi ovat keskiössä. Kirjan juoni on limusiinin liikkeestä syntyvä futuristinen performanssi Manhattanilla, jonka juonena lienee parturiin matkaaminen tai oodi New Yorkille? Vai onko tämä edes narratiivinen tarina vai enemmänkin satiirinen dokumentti?

Tietokonevalta epäilystä lopun. Kaikki epäilys kumpuaa menneestä kokemuksesta. Mutta menneisyys on katoamassa. Ennen me tunsimme menneisyyden, mutta emme tulevaisuutta. Siihen on tulossa muutos. Kinski sanoi. "Me tarvitsemme uuden aikateorian."

Cosmopolis tapahtuu yhden päivän aikana Manhattanin kadulla. Limusiini lipuu  verkkaisesti uhmaten väkijoukkoja ja kaaosta. Cosmopolis on dystopia, joka tapahtuu tulevaisuudessa, jonkin aikaa meistä tuonnempana. Eric Packer on 28-vuotias upporikas miljardööri-valuuttakeinottelija, joka astuu hulppeasta kattohuoneistostaan kadulla odottavaan ylellisesti varustettuun valkoiseen limusiinitoimistoonsa. Tänä huhtikuun päivänä vuonna 2000 hänellä on ohjelmassa käydä kauppaa jenillä, seurata finanssimaailmaa ja leikkauttaa tukkansa kaupungín toisella puolella.

Ericin matka parturiin on moderni Odysseia. Matkaa hidastuttaa monet syyt: presidentin autosaattue, mielenosoitukset, ilkivalta, rap-idolin hautajaiset ja elokuvan kuvaus. Autoon piipahtaa vieras toisensa perään, turvamies kulkee vierellä, lääkäri tekee erittäin perusteellisen ja intiimin terveystarkastuksen  jne. Välillä Eric lähtee autosta intiimiin tapaamiseen, kun taas välillä tapaaminen hoituu limusiinissa.

 Cosmopolis on mielenkiintoinen romaani, jonka lukee mielellään, mutta enemmänkin se voisi avautua eli lukija joutuu paikoin koville. DeLillon näkemys rahan mahdista kulttuurissamme on hätkähdyttävä ja dystopiana ahdistava. Eric Packerin inhimillisyys paljastuu hänelle liian myöhään kaiken jo ohitse lipuneena..

Don DeLillo Cosmopolis

Tammi 2004. Keltainen kirjasto, 2. painos. Kotikirjasto.

Cosmopolis on luettu Erjan lukunurkassa

Frans Emil Sillanpää Elokuu

Frans Emil Sillanpää (16. syyskuuta 1888 Hämeenkyrö – 3. kesäkuuta 1964 Helsinki) on ainoa Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut suomalainen kirjailija. Palkinto myönnettiin hänelle vuonna 1939  maansa maalaisväestön kuvauksesta ja taidosta kuvata kansanihmisiä, heidän elämäntapaansa ja heidän luontosuhdettaan.

Sillanpään  Elokuu alkaa miljöön ja elokuisen päivän tunnun kuvauksella. Tarinassa seurataan elämää maaseudulla pienen kanavan äärellä verkkaisesti etenevän elokuisen lauantain ja sunnuntain varhaisaamun välistä aikaa.

Päivät olivat vieläkin pitkiä ja poutaisia; varsinaisista kesähelteistä ei oikeastaan voikaan puhua ennen elokuuta. Kumminkin oli taivas jo käynyt korkeammaksi, ja ihmiset alkoivat maisemassa liikkuessaan sitä silmäillä - mitä he eivät juuri tee alkukesän kukkivina päivinä.

Elokuu on Sillanpään viimeisimpiä romaaneja. Sen teemana on avioliittokuvaus, alkoholismin kuvaus, luokkayhteiskunnan kuvaus  ja maaseudun kuvaus.

Elokuu on lukunsa kesken jättäneen Viktor Sundvallin, juopon kanavanvartijan tarina. Tarinassa on takaumia, muistoja, muistot ovat kultautuneet vuosien kuluessa ja saaneet sädekehän ja arki näyttäytyy ehkä raaempana kuin se edes on.  Symboliikka on läsnä, ukkonen ja rajuilma leijuu uhkaavana,  kesä on lopulla, ihmisen elämä on illassa, rappio on läsnä.

Taloon odotetaan tamperelaispariskuntaa, mutta Maija Länsilehto saapuukin kylään yksin ilman miestään ja tuo muistot mukanaan. Hän oli Viktorin läheinen ystävä, mielitietty ennen Saimaa joskus kauan sitten. Länsilehdon tuliainen on viheliäinen konjakkipullo. Saima on jo muutenkin huolestunut miehensä alkoholinkäytöstä ja hän piilottaa pullon. Viktor vaatii Saimaa antamaan vähän väliä tilkkasen, aina kun hän tarvitsee pienen ryypyn.

Viktor Sundvall oli kirjoittanut pitkään suurta näytelmää, joka ei koskaan valmistunut. Hänessä elää vahva usko, että kaikki olisi paremmin kun näytelmä valmistuisi, viinankin valta nujertuisi. Sillanpää kuvaa, että: Ihminen kestää niin kauan kuin se aivan tosissaan ajaa takaa jotain harhakuvaa. Se on viimeinen oljenkorsi elämänmereen hukkuvalle - niin kuin kuolevalle sairaalle aamun koittaminen.   Viktor Sundvall  oli nainut piikansa, joka yrittää pitää miehensä, tyttären ja palveluväen kurissa. Tyyne, 16-vuotias tytär haikailee illan iltamiin, jotka Saima kieltää.

Viktor Sundvallin elämän patsas oli se, että hän katsoi tilapäiseksi kaiken alennuksensa, jota hänelle elämän aikana oli sattunut. Kun hänen opintonsa olivat keskeytyneet ja hän oli joutunut tuohon poliisikamarin ilmaan, joka lemahti pesemättömiltä vaatteilta, silloinkin hän piti sitä vain tilapäisenä viivytyksenä, hän palaisi kyllä vielä päättämään lukunsa. Hän lukikin iltaisin ja säilytti huolellisesti kurssikirjansa ja muistiinpanonsa.

...

Tajusi yleensä, että hän, Viktor Sundvall, nyt oli lopussa kaikin puolin. Tällöin suu vaistomaisesti huusi äitiä.

...

Ja Taave astui rauhallisesti tuota nuorta koulutyttöä kohti ja tarjosi hänelle kättään. Tyyne tarttui siihen - ja kaiketi ensi kerran heidän tämän tapaamisensa aikana katsoi Taavea silmiin.

Ukkonen jyrisee ja rajuilma nousee.  Sen myötä kanavanvartijan humalatila ja ahdistus ottavat ylivallan. Kanavanvartija kuolee rajujen sekavuuskohtausten keskelle. 

Sillanpään Elokuu on haikea kuvaus ihmisistä, joiden toiveet eivät toteudu ja elämä ei suju odotusten mukaan. Pidemmälle vietynä ongelma kuvautuu myös Sillanpäähän itseensä. Yleensä Sillanpään tuotannossa kuvastuu luonto ja sen ykseys, ja luonnon kaikkivoipaisuuden kuvaaminen. Elokuu on hieno kirja menneestä ajasta, jota Sillanpää taidokkaasti kuvaa, kyllä hän on arvostuksensa ansainnut kertojana.  Hän kuljettaa tarinan upeasti välittäen sen tämän päivän lukijalle.

Luin kirjan Kirjabingon haasteena ja katsoin kirjan pohjalta tehdyn samannimisen elokuvan vuodelta 1956, jonka on ohjannut Matti Kassila. Kassilan Elokuu  kuvattiin Muroleella.  Sillanpään romaanin tapahtumat sijoittuvat toisaalle sillä hän kuvaa Ruoveteläistä Kautun kanavaa. Matti Kassilan ohjaama Elokuu on erittäin arvostettu ja palkittu. Katsomassani DVD:ssä oli Peter von Baghin johdanto.  Kanavanvartijan roolissa eli Viktor Sundvallina nähdään Toivo Mäkelä, jonka roolisuoritus on upea hurjia juoppohulluuden rajatiloja myöten. Elokuva nojautuu hyvin kirjan tekstiin. Elokuvakin alkaa renkipoika Taaven yksinpuheluna, joka toistuu muuallakin elokuvan kuljettajana.  Elokuva päättyy myös Taaven kuvailuun.  Elokuvassa kanavanvartija on pettynyt elämäänsä, avioliittoonsa kuin myös kariutuneisiin toiveisiin kirjoittajan urasta ja menehtyy lääkärin diagnoosin mukaan sydänhalvaukseen. Elokuvassa korostuu renkipoika Taaven roolisuoritus.

Frans Emil Sillanpää Elokuu

Otava 1963. Kotikirjasto ja DVD Porvoon pääkirjasto

Osallistun tällä Kirjabingo haasteeseen sekä Jokken 14 nobelistin  haasteeseen.

Peter Handke Suuri Putous

Peter Handke Suuri Putous

Itävaltalaisen Peter Handke on kirjoittanut romaaneja, novelleja, näytelmiä, runoja ja tehnyt  lukuisia elokuvakäsikirjoituksia. Yksi niistä on käsikirjoitus Wim Wendersin elokuvaan Berliinin taivaan alla (1987), jonka luen parhaimpiin katsomiini elokuviin.  Kirjailijana Handke nostaa heti mieleeni kaksi hänen romaania eli Vasenkätinen nainen (1981) ja Poissa (1991). Lisäksi Handken romaaneista on suomennettu: Puhtaan kokemisen hetki (1979), Kivun kiinalainen (1985), Toiston pysyvyys (1989), Moravalainen yö (2013), Riisuttu epäonni (2003), Don Juan (2008) sekä Jukeboxista (2005).
Kirjan on suomentanut Arja Rinnekangas.

Peter Handken Suuri Putous on yksittäisen päivän kuvaus näyttelijän elämässä, joka kulkee kohti suurkaupunkia kauniina kesäpäivänä. Se päivä, joka päättyi Suureen Putoukseen, alkoi aamuisella ukkosmyrskyllä. Handken proosa vain ei kulje lukijan toiveiden mukaisesti, eikä edes ole tarve. Toiminta soljuu mielessä ja sen tasoilla.  Kertoja on tai ei roolissa, mutta välillä näyttelijä tuntee ja aistii, välillä kertoja kuvaa "minun näyttelijäni" tekemisiä. Tarinaa kuljettavaa dialogia ei ole. Handken matkalaiset matkaavat minuuteen, pääsemättä koskaan perille, välillä jääden itsekin ulkopuolisiksi. Tässä kirjassa matkalainen on näyttelijä, joka ei halua enää näytellä, vaikka rooleja olisi tarjolla. Hän kulkee kaupungin laidalta, kävelee, juoksee suurkaupungin laitamilta sijaitsevasta talosta pyökkilehtojen läpi, maantienvartta pitkin, asuinalueiden ohi, sotaakäyvien lähinaapureiden keskuudessa kohti ydinkeskustaa. Hän aloittaa kävelynsä metsästä miettien: Aikojen kuluessa omistamisesta oli kuitenkin tullut hänelle taakka. Omistaminen ahdisti häntä ja rajoitti häntä ja hänen mielenmaisemaansa.

 Lähtiessään aukeamalta metsästä poispäin kaupungin suuntaan näyttelijä käveli viimeiset askeleensa aukeaman reunalta takaperin. Olin jo useasti kiinnittänyt hänen kohdallaan huomiota tähän tapaan, kun hän hyvästeli jonkin paikan, joka oli merkinnyt hänelle jotakin, eikä tämä takaperin kävely tullut esille yksinomaan hänen elokuvissaan, kuitenkin hän teki sen, pitemmän tai ihan lyhyen hetken ajan jokaisessa elokuvassaan, joskus sitä tuskin edes huomasi samalla tavalla kuin Alfred Hitchcockin sekunninpituisia esiintuloja omissa elokuvissaan.

 Handken sivujen mittaiset maisemakuvaukset, pikkutarkat arkiset kohtaamiset kuuluvat hänen tekstiinsä. Hän ei sijoita tarinoidensa tapahtumia paikkaan. Tällä matkalla hän kulkee tunnetiloista toiseen,  samaistuu lähes kaikkeen kohtaamaansa, tuntee kohtaamiensa ihmisten elämät ja jäljet, vaikka heitä ei enää ole sekä visioi luontopolkujen toiset luonteet. Camus'n Sivullinen, Musilin Mies vailla ominaisuuksia kulkevat lukijan mielessä kirjaa lukiessa.  Hän kulkee elämän laitakulmiin kohdaten marjanpoimijoita ja asumuksensa hylänneitä telttailijoita. Koirat haukkuvat. Ihmiset sotivat. Väkivalta ja sota ovat läsnä. Institutionaalisia kohtaamisia edustavat poliisi ja pappi. Näyttelijä kertoo niukasti elämästään, vihjaa sellaistenkin kuin pojan ja naisen kuuluneen joskus elämäänsä. Joskus Handken tarkan sanomisen paradoksi jättää lukijan usein vielä ulkopuolisemmaksi.

Se oli kirkko, yhtä pieni kuin kadun varrella olevat talot, kirkoksi sen saattoi tunnistaa sen pienestä tornista, joka oli haalistuneen sininen, tornin huipulla oli ruosteinen risti, joka yhtä hyvin olisi voinut olla televisionantenni.

 Saapuessaan keskustaan näyttelijä poikkeaakin tavastaan:

 Saapuessaan alhaalla  kaupungin keskustaan näyttelijä olisi voinut tapojensa mukaisesti, jättäessään yhden tienoon taakseen, kulkea jälleen muutaman askeleen takaperin. Mutta nyt se ei tullut kysymykseen.  Hän ei kävelisi enää takaperin sinä aikana, minkä hänen kertomuksensa kestäisi, eikä edes vilkaisisi olkansa ylitse eikä enää kulkisi kiertoteitä, vaan liikkuisi tiukasti kohtisuoraan, sattuisi kohdalle sitten ties kuinka monta kiertotietä.  Kuningas Taaksepäinkävelijän loppu.

Handke ei juuri palkitse lukijaansa, vaan leikittelee tällä loppuun asti, kertoen, että teos on kirjoitettu Montanassa paikassa Great Falls heinä-syyskuussa 2011. Mitä väliä sillä on, että teos on kuitenkin ilmestynyt maaliskuussa 2011 eli sanotaankin se fakta irti ja jätetään lukija pohtimaan yksin kirjan nimeä ilman vai otetaanko siinä tulevaisuuden aspekti mukaan?


Tuo päivä, joka päättyy Suureen Putoukseen, alkoi aamun ukkosmyrskyllä.


Miehen kertomus on kerrottu, hänen joka heräsi voimakkaaseen ukkosmyrskyyn. Yksinkertainen lause, lauseiden kaiut, upea kieli ja symboliikka on ihan entistä Handkea, johon palaan seuraavaksi Moravalainen yön kanssa.

Peter Handke Suuri Putous

Lurra Editions 2013. Arvostelukappale.Kiitoksin.