Rosamund Lupton Hiljaisuuteen hävinneet

Rosamund Lupton Hiljaisuuteen hävinneet
Gummerus 2016
Alkuteos The Quality of Silence 2015
Suomentaja Outi Järvinen
Kotikirjasto. Oma ostos.

Olen varmaan viimeisiä Rosamund Luptonin Hiljaisuuteen hävinneet -lukijoita, sillä tästä on postattu niin paljon. Valitsin tämän kirjan lukurauhan päivään. Olen aiemmin lukenut Rosamund Luptonin kirjan Sisar, joka teki minuun lähtemättömän vaikutuksen.

Taivaalla näkyy tähtiä, ja minä ajattelen linnunpoikasia jotka opiskelevat tähtikuvioita jotta ne osaavat lentää kotiin. Tähtien joukossa näkyy yksi uusi valo, niin kuin hidas tähdenlento, ja se tulee meitä kohti. Mutta minä kyllä tiedän ettei tähdenlentoja ole olemassakaan.

Luptonin trillerin miljöönä on Alaska, joka luo ennen kaikkea etäisyydet sekä upeat ja armottomat olosuhteet tälle selviytymistarinalle. Alaskan talvinen luonto on julma ja villi. Pidän Alaskaan sijoittuvista romaaneista kuten David Vannin Kylmä saari ja Eowyn Iveyn Lumilapsi.  Alaskan talvessa päivät ovat kuin yöt ja kylmyys on läsnä keskellä Alaskan kesyttämätöntä luontoa.  Jännitys on sopivaa, sillä en kaipaa raakoja tarinoita.

Kymmenvuotias, kuuro Ruby matkustaa äitinsä Yasminin kanssa rekan kyydissä Alaskan halki. Ruby on tottunut kuurona hiljaisuuteen. Viittomat ja tviitit ovat Rubyn maailma. He etsivät luontokuvaajana toimivaa Rubyn isää,  ja Yasminin miestä. Matt ei voi olla kuollut. Hänen on pakko olla elossa. Hänet on nähty viimeksi pienessä inuiittikylässä. Kylän uskotaan tuhoutuneen tulipalossa, mutta toivo isän löytymisestä ei ole sammunut.

Myrsky on ohi! Täällä ei ole enää kylmä! Lumihirviö on sulanut kojelaudalle ja minä kaadan äidille kuplivaa samppanjaa ja vedän paukkukarkkeja ja tunnen olevani ihan kihelmöivästi elossa, niin kuin joka ikinen soluni olisi hereillä ja riemuissaan ja heittelisi sähikäisiä ulos lumeen.

Yasminin ja Rubyn matkatessa hitaasti jäisillä teillä lumimyrskyn yltyessä matkanteko saa uusia piirteitä, kun rekan taustapeiliin piirtyy yhtäkkiä tuntemattoman auton etuvalot. Joku seuraa heitä pimeydessä. Kyse ei ole vain isän ja miehen etsimisestä, vaan myös äidin ja tyttären välisestä suhteesta. Rakkaus, luottamus ja pelkojen voittaminen ovat osa tarinaa. Tarinaa ei voi avata enempää pilaamatta toisen lukukokemusta.

Tuhansien mailien säteellä tämän paikan ympärillä lumivalkoinen muinainen tundra ja sen hauras ekosysteemi olivat edelleen koskemattomia. Mutta tässä kohtaa maata oli haavoitettu, ja tuloksena olivat nämä kraaterit. Mattin alapuolella hydrauliset putket menivät kahden mailin syvyyteen, levittivät sinne suoniaan ja rikkoivat maaperää.

Suositun englantilaisen kirjailijan, Rosamund Luptonin, jännitysromaani on hyytävän koukuttava, joka ottaa lukijan valtaansa älyllä, ei raakuudella.  Hiljaisuuteen hävinneet on hyinen trilleri, jossa luontosuhteella on voimakas vaikutus.

Yasmin yritti muistella, missä hän oli aikaisemmin törmännyt tuon yrityksen nimeen. Se oli rekkojen levähdyspaikalla jossa Adeeb oli sairastunut; pysäköintialueella oli ollut kolme Am-Fuelsin rekkaa elementtitalot lavallaan. Kaikki niistä olivat olleet matkalla takaisin Fairbanksiin, häipymässä paikalta. Ja Fairbanksissa, ennen kuin he olivat edes lähteneet matkaan, heidän oli pitänyt odottaa vuoroaan kääntyä varikon pihalta tielle, koska vastaan oli ajanut monta Am-Fuelsin rekkaa.

 

Andrew Michael Hurley Hylätty ranta

Andrew Michael Hurley Hylätty ranta

Alkuteos The Loney 2014
Suomentaja Jaakko Kankaanpää

WSOY 2016. Kustantajalta. Kiitoksin.

Hylätty ranta palkittiin Britanniassa vuoden 2015 parhaana esikoisromaanina. Kirjan ulkoasusta sen verran, että teoksen suojapäällisen voi valita joko mustana tai valkeana. Näinhän oli myös Susanna Clarken kirjan Jonathan Strangen & Mr. Norrellin kohdalla joitakin vuosia sitten. 

Ehkä se oli kansikuva ja Stephen Kingin lainaus ”Hylätty ranta ei ole vain hyvä, se on suurenmoinen. Hämmästyttävää kirjallisuutta.", jotka virittivät minut väärälle taajuudelle. Odotin hieman rajumpaa tarinaa. Kaikesta huolimatta kirjan tunnelmassa on jokin outo, tumma, kauhuun vivahtava sävy.

Coldbarrow. Nimi jota en ollut kuullut pitkään aikaan. En kolmeenkymmeneen vuoteen. Kukaan tuttu ei enää puhunut siitä ja olin itsekin yrittänyt parhaani mukaan unohtaa. Mutta kaipa olin aina tiennyt, että se, mitä siellä tapahtui, ei pysyisi salassa loputtomiin. Ei vaikka olisin toivonut kuinka kovasti.

Tarinan minäkertoja on Tonto, joka palaa ajatuksissaan menneeseen lukiessaan Coldbarrowssa sattuneesta maanvyörymästä ja lapsen ruumiista. Tonto muistelee, kuinka hän teini-ikäisenä oli mykän veljensä Hannyn kanssa viettämässä rannan ränsistyneessä rinnetalossa perinteistä pääsiäisretriittiä. Katolilaisen perheen äidissä eli vahvana usko, että paikallisen kappelin pyhä vesi parantaisi hänen poikansa. 

Loneyta ei kuitenkaan voinut oikeasti tuntea. Se muuttui jokaisen vuoroveden tullessa ja mennessä, ja aina joskus matalin luode paljasti niiden luita, jotka olivat kuvitelleet osaavansa lukea rantaa niin hyvin, että säästyisivät sen kavalilta virtauksilta. Eläimiä, joskus myös ihmisiä, kerran molempia: paimen ja hänen lampaansa, jotka olivat jääneet saarroksiin ja hukkuneet seuratessaan ikiaikaista Cumbrian polkua. Ja vielä nykyäänkin, sata vuotta myöhemmin, Loneylla oli tapana työntää hukkuneiden luita rantaan kuin todistaakseen jotakin.  

Loney on kavala, jumalanhylkäämä asumaton rantakaistale Luoteis-Englannissa Wyren ja Lumen välillä. Sen rooli on niin merkittävä kirjassa, että se voisi olla yksi päähenkilöistä. Siellä kertoja, Hanny, äikkä Esther, Taato, herra ja rouva Belderboss sekä isä Wilfred, seurakunnan pappi, viettivät katumus- ja rukousviikkonsa.

Loney on outo, mystinen paikka, jossa tuntuu tapahtuvan selittämättömiä asioita. Vaikka kevät on vasta aluillaan niin rinnetalon omenapuut kantavat satoa.  Hanny ja Tonto seuraavat, kun viimeisillään raskaana oleva nuori tyttö vääntäytyy autosta pyörätuoliin ja kuljetetaan laskuveden aikaan pahamaineiselle Coldbarrown saarelle.  Mooringsissa Tonto havahtuu unesta siihen, että Hanny livahtaa tihkusateeseen ja tämän uhmakas käytös saattaa pojat myös pulaan ja toisaalta muuttaa myös kaiken.

Loneyssa oli jotakin aivan erityistä. Äikän tärkeysjärjestyksessä Pyhän Annan pyhäkkö oli toisena heti Lourdesin jälkeen: kolmen kilometrin taival peltojen poikki Mooringsista kappelille oli hänen pyhiinvaelluksensa Santiago de Compostelaan. Hän oli varma, että Hanny voisi parantua siellä eikä missään muualla.

Tarinan teemat ovat niin katolisuudessa, uskonnossa, uskossa, taikauskossa kuin perhetarinassa ja kyläyhteisössä. Tuntuu kuin Michael Hurley haluaisi testata lukijaa näillä, sillä kirjailija ei laske lukijaa helpolla. Onhan tämä myös kertomus muistoista, kenen muistama on painavin?

Hylätty ranta on sekoitus goottikauhun tunnelmaa, katolista uskoa sekä kansanperinteen tarinoita. Pääsiäisen traditiossa on suuri merkitys sillä, että Jumala on kuollut ja paha on valloillaan. Kirjan tunnelma on painostava ja hiipivä, mutta silti pelottavuus on enemmän rivien välinen. Pidin teoksesta, vaikka ennakko-odotukseni jäivät toteutumatta. Hylätty ranta on verkkaisesti etenevä teos, jonka kaunis kieli pitää lukijan mukana. Jotkin asiat häiritsivät minua, sillä tunsin pääseväni likelle jotakin ja toisaalta tunsin jääväni etäälle joistakin. Loney oli se, mikä saavutti ja kosketti minua eniten, kun taas henkilöhahmot tuntuivat hyljeksivän lukijaa. Hylätty ranta on lupaava teos, joten jään odottamaan kirjailijan seuraavaa teosta.

Blogeissa toisaalla Kirjakaapin kummitus, Krista,  Annika ja Lumiomena 

Victoria Hislop Paluu

Victoria Hislop Paluu

Alkuteos The return (2008)

Suomennos Laura Jänisniemi

Bazar 2016.

 Victoria Hislop (1959) on britti, joka asuu Kentissä. Hänen esikoisromaaninsa oli Saari (2005) ja hänen kolmas kirjansa Elämänlanka (2011). Kirjoja ei siis ole käännetty julkaisujärjestyksessä. Sinänsä sillä ei ole merkitystä, koska kaikki ovat aiheeltaan itsenäisiä. Paluu on viihderomaani, johon on yhdistetty historiallista faktaa. Jokin 1900-luvun alkupuolen perhesalaisuus on ollut pimennossa, johon nykypolven sukulainen yllättäen törmää ja takaumien avulla palataan sota-aikoihin.

Paluu alkaa kun Sonia ja Maggie ovat matkustaneet Claphamista Granadaan viikon salsakurssille. Eletään vuotta 2001. Maggie ilmoitti Sonialle, että he lähtevät Granadaan hänen 35-vuotissyntymäpäivänään. Naiset ovat olleet parhaat ystävykset 11-vuotiaista lähtien, vaikka he muuten ovat toistensa täydet vastakohdat. Sonialla on vaikeuksia miehensä Jamesin kanssa, joka ei hyväksy hänen tanssiharrastustaan.  Sonia arveleekin, että matkasta koituu lisähankaluuksia.

Sonia ei ole aiemmin käynyt Espanjassa, vaikka hänen äitinsä oli espanjalainen. Äiti oli sairastunut MS-tautiin odottaessaan Soniaa ja joutunut melko pian pyörätuoliin.  Hän kuoli jo Sonian kouluvuosien aikana. MS-taudin vuoksi äidin menneisyydestä ei ole puhuttu, joten Sonialle onkin yllätys, että hänen vanhempansa ovat ennen häntä tanssineet voitollisesti tanssikilpailuissa.

Maggie ottaa loman lomana ja juhlii yöt. Sonia sen sijaan lähtee aamuisin yksin kaupungille. Hän päätyy pieneen El Barril-nimiseen kahvilaan, jota hoitaa ikivanha mies, Miguel. Kahvilan yksi seinä on vuorattu yhtä härkätaistelijaa esittävillä kuvilla ja julisteilla sekä flamencotanssijattaren kuvilla. Soniaa kuvat jäävät vaivaamaan.

Vaikka jonkinlainen yhteenotto oli ollut väistämättä odotettavissa, hän ei olisi ikinä uskonut, että sen saisi aikaan tuhannen viidensadan kilometrin päässä asuva, hieman ontuva vanhus. Se oli yllättänyt hänet.

…

”Niin, se selittäisi, miksi livahdat joka viikko niin sanotulle tanssitunnillesi ja missä olit viime viikon!”

”Olin Maggien kanssa Espanjassa, juhlimassa hänen kolmekymmentäviisivuotispäiväänsä!” Sonia protestoi.

”Tiedän kyllä, että olit Espanjan auringossa”, James sanoi ivallisella äänellä. ”Sait postikortin joltain rasvaiselta gigololta.”

Ystävättäret palaavat Englantiin ja Sonian mies osoittautuu entistä hankalammaksi. Maggie päättää muuttaa Granadaan tapaamansa miehen luo. Kun eräänä iltana Sonian ollessa valmistamassa pastaa James huutaa täyttä kurkkua: ”NO? Lopetatko sinä sen tanssimisen vai et?” Sonia on enemmän kuin hyvillään saadessaan kutsun Maggielta tulla käymään Granadassa. Siellä Sonia palaa El Barriliin ja saa Miguelin kertomaan kahvilan tarinan. Se kuului Ramirezin perheelle ja eräässä valokuvassa on vuosiluku 1931, josta Miguel tarinansa aloittaa. Perheeseen kuului isä Pablo, äiti Concha ja lapset Antonio, Ignacio, Emilio ja Mercedes. He hoitivat kahvilaa ja heillä meni hyvin niin sanotun toisen tasavallan ajan 1931-1936. Tarina kertoo erikseen jokaisen perheenjäsenen tarinan, kunnes Granadassa on jäljellä enää Concha pitämässä El Barritoa. Hän kuolee vuonna 1956 ja kahvilanpitäjänä jatkaa Miguel.

Heinäkuun lopulla 1936 alkaa sotilasvallankaappaus ja se saa koko Espanjan veriseen sisällissotaan.  Hislop kuvaa näitä tapahtumia ja raakuuksia hyvinkin pikkutarkasti. Melkein koko kirjan tapahtumat sijoittuvat tuohon sisällissodan aikaan heinäkuulta 1936 vuoden 1939 lopulle, jolloin kenraali Franco julistautui Espanjan hallitsijaksi.

Kuka lopulta on tuo salaperäinen Miguel, joka tuntee Ramirezien tarinan, selviää vasta kirjan lopussa. Samoin Sonialle selviää yllättäviä totuuksia sukulaisistaan. Hislopin tarina on mielenkiintoinen ja monitahoisuudestaan huolimatta helppolukuinen. Paluu on viihderomaani, jonka joitakin osuuksia hieman emmin niiden raakojen kuvausten takia. Espanjan sotilasvallankaappauksen tapahtumia kuvataan perusteellisesti, joten Hislopin on täytynyt tutustua aiheeseen perin pohjin. Tarina toi usein mieleen espanjalaisen María Dueñasin teoksen Ommelten ajan.

”Tuhansia otettiin kiinni”, nainen  jatkoi. ”Mieheni kaltaisia viattomia miehiä teloitettiin ja ruumiit jätettiin hautaamatta. Ne silpoivat vainajat. Ei ollut vaihtoehtoja. Meidän oli pakko lähteä”.

Kiitän kustantajaa kirjasta.