James Hilton Sininen kuu

James Hilton Sininen kuu

Alkuteos Lost Horizon, 1933

Suomentanut Eino Palola.

Tammi. 1987. Kotikirjasto.

James Hilton (1900-54) oli brittiläinen kirjailija ja käsikirjoittaja.  Sininen kuu (Lost Horizon) on julkaistu suomeksi ensimmäisen kerran Kariston kustantamana vuonna 1936,  ja myöhemmin Otavan vuonna 1954 ja Tammen vuonna 1987. 

Sininen kuu on niin seikkailuromaani kuin juoniromaani, mutta ennen kuin mennään tarinaan, niin kerron muusta. Olen nähnyt tämän tarinan elokuvana ja voisin vannoa sen olleen värillinen.  Tuosta on kauan aikaa, mutta muistan tapahtumapaikan värit ja kasvit. Elokuvan nimenä oli Shangri-La. Katsoin nyt kirjaa lukiessa myös elokuvan, joka on Frank Capran ohjaama vuodelta 1937.  Se oli aika kammottava kokemus. Mustavalkoinen elokuva eteni paikoin pysäytettynä kuvana eli ääni ja teksti kuljettivat tarinaa. Elokuva oli parsittu kasaan ehkä tuosta vuoden 1937 versioista, mutta itse uskon nähneeni vuoden 1973 version videolta. Ainoa nykyajan viite oli vaihtoehtoinen loppu, onneksi, sillä valittuani vaihtoehtoisen lopun, muistin sen.  En ollut koskaan ajatellut, että  elokuva pohjautuisi kirjaan.

Kehyskertomuksen alussa englantilaiset herrasmiehet juoruavat  Templehofin ravintolassa ”Glory” Conwaysta, ensimmäisen maailmansodan veteraanista, joka työskenteli Kiinan konsulaatissa ja hävisi jäljettömiin lentokonekaappauksen seurauksena. Tarinassa eletään 1930-lukua. Tapahtumien miljöönä Karakalin sinihohtoisessa laaksossa sijaitsee myyttinen ja mystinen Shangri-Lan luostari.

Tämä väite tuntui niin hätkähdyttävälle, että sen käsittelyyn ei riittänyt lyhyt aika ja ahdas tila noustessamme hississä hänen kerrokseensa, mutta päästyämme muutamaa sekuntia myöhemmin hotellin käytävään tiedustelin:

”Oletko varma siitä? Kuinka voit tietää sen?”

”Koska matkustin hänen kanssaan Shanghaista Honoluluun japanilaisessa valtamerilaivassa viime marraskuussa.”

Tarina käynnistyy levottomuuksien keskellä Baskulin lentokentällä Intiassa. Tilanteen kärjistymisen myötä länsimaalaiset pyritään evakuoimaan Beswariin. Lentokoneeseen nousee neljän ihmisen ryhmä, johon kuuluu neiti Roberta Brinklow, Idän lähetysseurasta; Henry D. Barnard, Yhdysvaltain kansalainen; Hugh Conway, Englannin konsuli sekä kapteeni Charles Mallinson, Englannin varakonsuli. Lennon aikana matkustajat huomaavat, että kaikki ei ole kunnossa sen enempää lentäjän osalta kuin lentosuunnan. Lentäjä on kaappari, jolla on eri matkanpää kuin matkustajilla.  Lentäjä tankkaa koneen välilaskun aikana oudoissa olosuhteissa.

Tuntematon ohjaaja lentää kohti Himalajan huippuja ja Tiibetin ylätasangon vaiheilla. Koneen alkaessa laskeutua näkymän muodostavat terävät vuorenhuiput ja laaksot. Kone tekee epäonnistuneen laskun, mutta matkalaiset saavat menehtyvästä lentäjästä irti sen, että he ovat Tiibetissä, Shangri-Lassa, kylmyyden, lumen ja jään saartamina. Kuin ihmeen kaupalla he kohtaavat Shangri-Lan laamaluostarin väkeä, jotka johdattavat heidät luostariin. Matkalaiset pääsevät näkemään ihmeiden tyyssijan, jossa ei puutu mitään, jos ei nyt ylenpalttisuuden keskellä sattuisi kaipaamaan yhteyttä ulkomaailmaan. Laakson ihmiset ovat erilaisia, elävät eristyksissä, terveinä ja vanhentumatta.

Istuimme hiljaa pitkän aikaa ja puhuimme sitten Conwaysta sellaisena kuin hänet muistin, poikamaisena, lahjakkaana ja miellyttävänä, ja sodasta, joka oli muuttanut hänet ja monista ajan, iän ja sielun salaperäisyyksistä ja pienestä mantštytöstä, joka oli ollut ikivanha, ja Sinisen kuun oudosta, äärimmäisestä unelmasta.

Matkalaisten kokemuksen saat lukea itse.  Shangri-La on utopia, joka elää ihmisten puheissa ja unelmissa. Sen sijaintia ei kukaan tiedä, vaikka sitä etsitään ja paikannetaan jos jonnekin, viimeksi Kiinaan Yunnanin maakuntaan.  Todennäköisesti on olemassa yhtä monta Shangri -Lan sijaintia kuin sen kulkijaa sitä etsimässä. Mikä on tiibetiläisen legendan totuus maanpäällisestä paratiisista Sinisen kuun laaksosta?  Tarinan matkalaiset oppivat ainakin sen, että jotain on olemassa vain tiettyjen rajojen sisäpuolella.  

Osallistun tällä kirjalla New To You Reading Challenge -lukuhaasteeseeni.

Victoria Hislop Paluu

Victoria Hislop Paluu

Alkuteos The return (2008)

Suomennos Laura Jänisniemi

Bazar 2016.

 Victoria Hislop (1959) on britti, joka asuu Kentissä. Hänen esikoisromaaninsa oli Saari (2005) ja hänen kolmas kirjansa Elämänlanka (2011). Kirjoja ei siis ole käännetty julkaisujärjestyksessä. Sinänsä sillä ei ole merkitystä, koska kaikki ovat aiheeltaan itsenäisiä. Paluu on viihderomaani, johon on yhdistetty historiallista faktaa. Jokin 1900-luvun alkupuolen perhesalaisuus on ollut pimennossa, johon nykypolven sukulainen yllättäen törmää ja takaumien avulla palataan sota-aikoihin.

Paluu alkaa kun Sonia ja Maggie ovat matkustaneet Claphamista Granadaan viikon salsakurssille. Eletään vuotta 2001. Maggie ilmoitti Sonialle, että he lähtevät Granadaan hänen 35-vuotissyntymäpäivänään. Naiset ovat olleet parhaat ystävykset 11-vuotiaista lähtien, vaikka he muuten ovat toistensa täydet vastakohdat. Sonialla on vaikeuksia miehensä Jamesin kanssa, joka ei hyväksy hänen tanssiharrastustaan.  Sonia arveleekin, että matkasta koituu lisähankaluuksia.

Sonia ei ole aiemmin käynyt Espanjassa, vaikka hänen äitinsä oli espanjalainen. Äiti oli sairastunut MS-tautiin odottaessaan Soniaa ja joutunut melko pian pyörätuoliin.  Hän kuoli jo Sonian kouluvuosien aikana. MS-taudin vuoksi äidin menneisyydestä ei ole puhuttu, joten Sonialle onkin yllätys, että hänen vanhempansa ovat ennen häntä tanssineet voitollisesti tanssikilpailuissa.

Maggie ottaa loman lomana ja juhlii yöt. Sonia sen sijaan lähtee aamuisin yksin kaupungille. Hän päätyy pieneen El Barril-nimiseen kahvilaan, jota hoitaa ikivanha mies, Miguel. Kahvilan yksi seinä on vuorattu yhtä härkätaistelijaa esittävillä kuvilla ja julisteilla sekä flamencotanssijattaren kuvilla. Soniaa kuvat jäävät vaivaamaan.

Vaikka jonkinlainen yhteenotto oli ollut väistämättä odotettavissa, hän ei olisi ikinä uskonut, että sen saisi aikaan tuhannen viidensadan kilometrin päässä asuva, hieman ontuva vanhus. Se oli yllättänyt hänet.

…

”Niin, se selittäisi, miksi livahdat joka viikko niin sanotulle tanssitunnillesi ja missä olit viime viikon!”

”Olin Maggien kanssa Espanjassa, juhlimassa hänen kolmekymmentäviisivuotispäiväänsä!” Sonia protestoi.

”Tiedän kyllä, että olit Espanjan auringossa”, James sanoi ivallisella äänellä. ”Sait postikortin joltain rasvaiselta gigololta.”

Ystävättäret palaavat Englantiin ja Sonian mies osoittautuu entistä hankalammaksi. Maggie päättää muuttaa Granadaan tapaamansa miehen luo. Kun eräänä iltana Sonian ollessa valmistamassa pastaa James huutaa täyttä kurkkua: ”NO? Lopetatko sinä sen tanssimisen vai et?” Sonia on enemmän kuin hyvillään saadessaan kutsun Maggielta tulla käymään Granadassa. Siellä Sonia palaa El Barriliin ja saa Miguelin kertomaan kahvilan tarinan. Se kuului Ramirezin perheelle ja eräässä valokuvassa on vuosiluku 1931, josta Miguel tarinansa aloittaa. Perheeseen kuului isä Pablo, äiti Concha ja lapset Antonio, Ignacio, Emilio ja Mercedes. He hoitivat kahvilaa ja heillä meni hyvin niin sanotun toisen tasavallan ajan 1931-1936. Tarina kertoo erikseen jokaisen perheenjäsenen tarinan, kunnes Granadassa on jäljellä enää Concha pitämässä El Barritoa. Hän kuolee vuonna 1956 ja kahvilanpitäjänä jatkaa Miguel.

Heinäkuun lopulla 1936 alkaa sotilasvallankaappaus ja se saa koko Espanjan veriseen sisällissotaan.  Hislop kuvaa näitä tapahtumia ja raakuuksia hyvinkin pikkutarkasti. Melkein koko kirjan tapahtumat sijoittuvat tuohon sisällissodan aikaan heinäkuulta 1936 vuoden 1939 lopulle, jolloin kenraali Franco julistautui Espanjan hallitsijaksi.

Kuka lopulta on tuo salaperäinen Miguel, joka tuntee Ramirezien tarinan, selviää vasta kirjan lopussa. Samoin Sonialle selviää yllättäviä totuuksia sukulaisistaan. Hislopin tarina on mielenkiintoinen ja monitahoisuudestaan huolimatta helppolukuinen. Paluu on viihderomaani, jonka joitakin osuuksia hieman emmin niiden raakojen kuvausten takia. Espanjan sotilasvallankaappauksen tapahtumia kuvataan perusteellisesti, joten Hislopin on täytynyt tutustua aiheeseen perin pohjin. Tarina toi usein mieleen espanjalaisen María Dueñasin teoksen Ommelten ajan.

”Tuhansia otettiin kiinni”, nainen  jatkoi. ”Mieheni kaltaisia viattomia miehiä teloitettiin ja ruumiit jätettiin hautaamatta. Ne silpoivat vainajat. Ei ollut vaihtoehtoja. Meidän oli pakko lähteä”.

Kiitän kustantajaa kirjasta.

Anna Lihammer Kun pimeys peittää maan j

Anna Lihammer (s. 1973) on Malmössä asuva arkeologi, kirjailija ja historiallisen arkeologian tutkija.  Kirjailija on väitellyt tohtoriksi Lundin yliopistossa vuonna 2007. Hänen tutkimusaiheensa ovat käsitelleet viikinkiaikaa, varhaista keskiaikaa sekä modernin yhteiskunnan arkeologiaa. Aiemmin hän on kirjoittanut useita tietokirjoja, joista hän on saanut mm. vuoden parhaan historiateoksen palkinnon. 

Kun pimeys peittää maan on historiallinen dekkari. Eletään vuotta 1934, kun natsit ovat nousseet valtaan ja Ruotsissa nuijitaan läpi tiukka sterilisaatiolaki. En tiedä, voiko kirjasta sanoa, että se ei ole väkivaltainen tai verinen. Vähemmän tämä iljettää minua kuin Patricia Cornwellin tuotokset, mutta kyllä tämänkin kanssa saamani sveitsiläinen suklaarasia jää avaamatta. Kirjan miljöönä on Uppsalan yliopiston anatomian instituutti ja sen obduktiosali sekä kellarin syöverit. Sinänsä kahta obduktiota seuranneena tiedän tapahtuman varsin siistiksi. Enemmän siinä rukoilin ylhäältä apua, etten pyörtyisi kaikkien nähden ja ruokailut jätimme kahviin koko päivän ajaksi ystäväni kanssa.

Historiallinen dekkari jakaa kahtaalle minua kiinnostuksessaan.  Jos voin sanoa, että minua kiinnostaa lähihistoriaan sijoittuva dekkari ja annetaan sen kattaa 1900-luvun alku, niin silloin olen myöntyväinen kiinnostukseni osalta. Sen sijaan kiinnostukseni haihtuu, jos edetään useita vuosisatoja taemmas dekkarigenressä.

Kirjan alku on tehokas, sillä ensimmäinen uhri, prosektori Gustaf Eklund,  makaa tutulla alustalla.  Lamaannuttava kurare on tehnyt tehtävänsä eli halvaannuttanut, vaikka uhri näkee ja tuntee, niin hän  on kykenemätön reagoimaan mihinkään.  Eklund löydetään anatomian instituutin ruumiskellarin säilytysammeesta.  Vainajan kallossa havaitaan ohimoiden kohdalle poratut reiät. Hän ei jää edes ainoaksi uhriksi… Mistä altaiden ruumiit ovat peräisin ja miten joku päätyy altaaseen tieteen nimissä ja toinen ikuiseen lepoon kirkkomaalla? Mikä merkitys on ihmisen yhteiskunnallisella asemalla tässä yhteydessä?

Matkalla syvemmälle hänen vielä elävä ruumiinsa osui toisiin ruumiisiin. Ne olivat olleet jo kauan hengettömiä. Hän oli pannut altaisiin uusia ruumiita eilen, eivätkä ne olleet tyhjiä sitäkään ennen.  Jonkun pitkät hiukset hyväilivät hänen kaulaansa ja kasvojaan. Jäykistyneet, kuolleet sormet tavoittelivat hänen omia sormiaan, kylmiä ruumiita painautui hänen ruumistaan vasten. Kuolleet tuntuivat toivottavan hänet tervetulleeksi.

Valtionpoliisin intendentti Tage Berglund määrää Carl Hellin johtamaan murhatutkimuksia saatuaan virka-apu pyynnön Uppsalasta.  Omapäinen komisario Carl Hell valitsee avukseen poliisisisar Maria Gustavssonin. Tämä herättää närää kollegoissa, sillä yleensä poliisisisaret toimivat naisten ja lasten apuna. Murhaajaa jäljittäessään kaksikko joutuu yhteiskunnan ylimpiin piireihin, joissa kumpikaan ei tunne oloaan kotoisaksi. Johtolangat ovat vähäisiä, mutta tekotapa rajaa ehdokkaita, sillä tekijä on suoriutunut pikkutarkasta kallokirurgiasta laitteineen, johon edes kaikkien lääkärien taidot eivät olisi riittäneet. Myös tutkijoiden pönkittämä suojamuuri ja hierarkkisen työyhteisön asenteet jumittavat tutkimuksen etenemistä. Kirjassa on paljon muutakin kuin dekkarin elementit, sillä tarinan historiallinen kehys, ajankuva, rotuhygienia ja käytännöt ovat kiinnostavia.

Kun pimeys peittää maan on hyvä dekkari, koukuttava ja erilainen.  Suosittelen älykkään ja laadukkaan dekkarin lukijalle.

Anna Lihammer Kun pimeys peittää maan
Alkuperäisteos Medan mörkret faller

Suomentaja Ulla Lempinen
Atena 2015. Kustantajalta kiitoksin.

Osallistun tällä  kirjalla Annamin haasteeseen Kirjallinen retki Pohjoismaissa

Tämä kirjan ovat lukeneet mm. Rakkaudesta kirjoihin, Lukuisa ja Kirjasähkökäyrä

Margaret Atwood Sokea surmaaja

Margaret Atwoodin Sokea surmaaja on upea kirja ja Atwood yksi tärkeimmistä kirjailijoista minulle.  Atwood on aikamme lahjakkaimpia ja kiinnostavimpia kirjailijoita. Hieman olen vierastanut hänen dystopia-aiheisia kirjojaan, sillä lähdin lukemaan häntä Kivettyneistä leikeistä ja Lievää vakavammasta. Orjattaresi on scifi, mutta siitä pidin paljon. Ryövärimorsian on aina avautunut minulle kepeimpänä.

Teoksen keskeiset henkilöt ovat yli kahdeksankymmentävuotias Iris Chase Griffen sekä nuorena menehtynyt Laura Chase. Iris on elänyt elämänsä nuoremman sisarensa Lauran varjossa, tämän kuoltuakin.  Sokea surmaaja välittää hienon ajankuvan ja yhteiskunnallisen tilanteen, siinä on rakkautta, perhetarinaa, sisartarinaa, pettymyksiä ja valintoja. Sisäkertomuksena kulkee Sokea surmaaja. Tarina kulkee nykyajasta sisarten lapsuuteen. Lukija pääsee keskeisten henkilöiden kohtaloihin mukaan lukemalla alun lehtileikkeitä. Teoksen rakenne on kokeileva. Saat tietää heti alussa keskeistein henkilöiden elämänkaaren, mutta et menetä mitään.

Kymmenen päivää sodan päättymisen jälkeen sisareni Laura ajoi alas sillalta. Näin Atwood aloittaa tämän tarinan. St. Avenuen auto-onnettomuus vahvistuu tapaturmaksi, kun Irisin sisar ajoi sisarensa autolla siltatyön varoitusmerkin kumoon ja suistui rotkoon ja auto syttyi tuleen. Miksi? Sen lukija saa tietää aikanaan.

Samalla tavalla lukija tietää jo alussa Richard E. Griffenin (47) kohtalon, mitä hänelle tapahtuu purjeveneessä Avilionin lähellä Port Ticonderogan pikkukaupungissa. Myös Aimee Griffen (38), Richard E. Griffen  ja Laura Chasen sisarentyttären kohtalo luetaan The Toronto Starin sivuilta. Aimeen tytär, Sabrina, oli tuolloin neljävuotias. The Globe and Mail  välittää seurapiirirouva Winidred Griffen Priorin (92) kohtalon. Hän oli Richard E. Griffenin sisar ja huomattavan romaanikirjailija Laura Chasen käly.

Peilistä minua katsoo vanha nainen; tai ei vanha, koska nykyään ei saa enää olla vanha. No vanhahko sitten. Joskus näen peilissä vanhahkon naisen, joka saattaa olla hiukan samannäköinen kuin isoäiti jota minä en koskaan tuntenut tai oma äitini, jos hän olisi elänyt näin kauan.

Teoksen minäkertoja on Iris, jonka kerrontaan on helppo samaistua. Hän on äärettömän mielenkiintoinen hahmo, joka kirjoittaa muistojaan ja elää hyvin eristäytyneenä.. Hän analysoi elämäänsä ja sen käänteitä sekä siihen vaikuttaneita tekijöitä. Monet kysymykset, jotka heräävät alussa, saavat vastaukset viimeistään lopussa.

Miksi haluamme niin kiihkeästi, että meidät muistetaan? Vaikka olemme vielä hengissä. Ilmeisesti haluamme vakuuttua olemassaolostamme niin kuin koirat jotka pissivät palopostin kylkeen. Panemme esille kehystetyt valokuvamme, pergamentille painetut diplomimme, hopeoidut palkintopokaalimme, nimikoimme liinavaatteemme, kaiverramme nimemme puihin, raapustamme niitä vessojen seinille. Kaikki on samaa tarvetta.

Iris ja Laura ovat varakkaan nappitehtailijan tyttäriä, jotka menettävät äitinsä varhain tämän menehtyessä keskenmenoon. Tämän jälkeen tyttöjä kasvattaa taloudenhoitaja Reenie ja vaihtuvat kotiopettajat, joiden hermoja sisarukset koettelevat. Iris ja Laura rakastuvat nuorina samaan mieheen, köyhään Alex Thomasiin.

Ajattelen Sabrinaa (Aimeen tytär) – sitä mihin hän mahtaa päätyä. Hän on meistä viimeinen. Oletan, että hän on yhä elossa jossakin päin maailmaa: en ole kuullut toisenkaanlaisia uutisia. Saa nähdä, kumman suvun hautaan hän haluaa tulla haudatuksi vai haluaako hän mahdollisimman kauas, eroon meistä kaikista. En moittisi häntä siitä.

Iris suostuu isänsä toiveesta kahdeksantoistavuotiaana teollisuusmiehen puolisoksi. Isän mukaan ratkaisu olisi kaikin tavoin helpottava heidän taloudellisessa tilanteessa, myös Lauraa ajatellen. Richard kosii Royal Yorkin ravintolassa lounaalla Torontossa. Paljon myöhemmin Iris ymmärtää, että isä teki parhaansa, etenkin omasta puolestaan parhaansa. Isän kuoltua Iris tuntee jälleen, että hän on vastuussa Laurasta.  Punnitessaan tekojaan Iris tiedostaa, että hän olisi voinut tehdä toisinkin, jättää jotain kertomatta. Aloittaessaan kirjoittamisen Iris ei tiennyt kenelle hän tarinan osoittaisi. Sabrinaan hänellä ei ole yhteyttä – ainoa, joka tarinan tarvitsisi.

Nyt tulen tarinan siihen osaan, joka edelleen ahdistaa mieltäni. Minun olisi pitänyt hillitä itseni, pitää suuni kiinni. Rakkaudesta sisareeni minun olisi pitänyt valehdella tai sanoa mitä tahansa muuta: mitä tahansa muuta kuin totuus. Älä koskaan herätä unissakävelijää, Reeniellä oli tapana sanoa. Sellaiseen järkytykseen voi kuolla.

Lauran romaani Sokea surmaaja julkaistaan postuumisti.  Teos kuvaa epäsäätyisen parin tapaamisia, luvatonta suhdetta ja heidän luomaa outoa scifitarinaa Zycron-planeetasta. Atwood kuljettaa tarinaansa yllätysten kautta, joten lukijaa kieputetaan paikoin vauhdikkaastikin, mutta lukija oivaltaa tarinan yhteyden. Sokea surmaaja on hieno teos, mutta en voi kirjoittaa perinteinen teos, koska rakenteellisesti tämä ei ole sitä, mutta ehkäpä luet ajatukseni, missä merkityksessä sen sanoisin. Tarkan suomennos on taitavaa. Oryx ja Crake, Herran tarhurit  ja Uusi maa jäävät minulla aina vieraammiksi, vaikka tuon nekin blogiini.

                                                                                                                                                 

Margaret Atwood Sokea surmaaja

Alkuperäisteos The Blind Assassin

Suomentaja Hanna Tarkka

Otava 2000. Kotikirjasto.

Sokea surmaaja on luettu mm. blogeissa, mutta yllättävän harvassa:

Satun luetut, Kirsin kirjanurkka, Aletheia.